Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

tiistai 26. lokakuuta 2010

TRICK OR TREAT

Kesäaika on loppumassa myös gregoriaanisen kalenterin mukaan, termisesti se lienee loppunut jo syyskuussa. Loka-marraskuun vaihde tuo luoksemme taas ikivanhan juhlan eli Pyhäinmiestenpäivän, johon liittyy erilaisia muistoja ja tapoja siitä miten sitä on eri aikoina vietetty. Pyhäinpäivän perinteisiin kuuluu poismenneiden rakkaiden ja omaisten muistaminen, mikä näkyy kauniina valomerenä pimeällä hautausmaalla.  Tapa on suhteellisen uusi -  se vakiintui vasta Toisen maailman sodan jälkeen, jolloin kaatuneita sotilaita muistettiin kynttilöin. 

Suomen ortodoksinen kirkko viettää Pyhäinpäivää Karjalan pyhittäjäisien ja Valistajien muistopäivänä, kun taas katolinen kirkko viettää poisnukkuvien uskovien muistopäivää ja luterilainen kirkko kunnioittaa vainajia, marttyyreita ja pyhimyksiä. Latinalaisessa amerikassa sama juhla on Kuolleiden päivä ja Brasiliassa ja Meksikossa se aiheesta huolimatta on hyvin iloinen ja riehakas  juhla ja vapaapäivä. Suomessa Pyhienmiestenpäivää on vietetty vuodesta 1955  liikkuvana eli 31.10 - 6.11. väliseen aikaan sijoittuvana, kun se aiemmin oli vakiintuneesti aina 1. marraskuuta.

Nykyaikainen Halloween-hömppä raadollisella trick or treat- ryydityksellä Amerikan malliin sekoitetaan usein virheellisesti pelkästään Pyhäinpäivään, jonka aattopäivään se vanhan perinteen mukaan sijoittuukin. Tämä vallaton ja harmiton kummitusmeininki tuo etenkin päiväkoteihin ja kouluihin sopivasti valoa ja piristystä pitkän ja  pimeän syksyn keskelle. Ja mitäpä siitä, vaikka alkuperäinen aihe olisikin vähän hukassa, sehän on tuttu ilmiö muidenkin suurien juhlien kohdalla. 

Halloweenin lisäksi sekaannusta varsinaiseen Pyhäinpäivään aiheuttaa usein vanhan kansan umpisuomalainen keksintö nimeltään kekri ja myös jakojuhla, joka kyllä ajallisesti sijoittuu samaan aikaan kuin itse Pyhäinpäiväkin, mutta on merkitykseltään ihan toinen, samoin kuin amerikkalainen Kiitospäiväkin, jota vietetään marraskuun lopulla. Pyhäinpäivä on vainajien ja sielujen päivä, kun taas edelliset olivat satokauden päättäjäisjuhlia, joihin liittyy riehakkuutta, erilaisia taikoja vainajien ja kummitusten lepyttämiseksi, mutta myös rauhaa ja kiitollisuutta päättyneestä satovuodesta, jota juhlitaan tietenkin hyvän ruuan ja etenkin juoman kanssa. Halloweenia juhlitaan anglosaksilaisen perinteen mukaisesti  31. lokakuuta.

Irlannissa tämä ikivanha juhla kulkee All Hallows Eve-nimisenä, mikä vastaa hyvin meidän Pyhäinpäivä-nimitystämme. Pakanallisen luonteensa vuoksi tätä juhlaa on yritetty hillitä kristinuskon historiassa monin eri tavoin, mikä lienee vain lisännyt tämän kummitusjuhlan suurta suosiota. Halloween elää edelleenkin värikästä, markkinapainotteista nousukautta, tosin  väreistä alkaa löytyä huolestuttavasti myös raskasta mustaa, joiden vaikuttimet ovat kovin arvaamattomia ja aivan toisenlaisia kuin ehkä harmittomalla O' Lanternilla.

Aivan varmaa kuitenkin on se, että ensi viikonloppuna kirkkomaalla liikkuu edelleenkin onneton Jack naurislyhty (huomaa ei kurpitsa, se kuuluu amerikkalaisiin hömppäfilmeihin) kädessään ja hakee ikuisesti omaa paikkaansa hautausmaalta. Tämän siitä saa kun Piru-retaleen kanssa kauppoja tekee. Lieneekö Faust varastanut tarinansa kansalta vaiko kansa Faustilta, ei ole tietoa. MUTTA ole varuillasi, sillä kohta ovesi takana voi olla joku... 

Trick or treat-kuva varastettu Nexus-sivustolta

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

HOMO HOMINI LUPUS


Jo Aikojen alusta susi oppi varomaan kahta vaarallista asiaa: Tulta ja Ihmistä ja niistä Tuli oli Ihmistä armeliaampi.

Kotona Villissä Lännessä oli totuttava siihen, etteivät siellä Millan tai Miskan kaltaiset pantasudet kovin kauan viihtyneet. Jos susi vahingossa kävelee haulikon tai vähän armeliaamman kiväärin eteen niin asehan laukeaa kuin itsestään, minkäs sille mahtaa? Niille kävi samoin kuin Rasputinille eli ampumisen jälkeen ne varmuuden vuoksi vielä hukutettiin.


Lapset löysivät Millan Hanhikiven rannasta, johon se oli ajautunut. Miska oli kuollut jo aiemmin.

Olen sitä mieltä, että puolikesyjen pantasusien ihmishajuinen laite voi vääristää tai ainakin hankaloittaa normaalia lajikäyttäytymistä ja aiheuttaa siten ehkä vääränlaista rohkeutta suhteessa ihmiseen. Senvuoksi ne voivat olla vaarallisempia sekä itselleen että ihmiselle, kuin esimerkiksi villilaumasta eronneet nuoret, epätoivoiset tai nälkiintyneet urokset, jotka nekin ovat nälän vuoksi turhan rohkeita. Metsästävista laumoista löytyy vielä tervettä ihmispelkoa jos vain reviirit riittävät. Pannat mahdollistavat myös salametsästyksen kuten Millan ja Miskankin tapauksessa kävi.

Istutetulle susikannalle ei tehometsästyksen tai liian suuren levinneisyyden vuoksi enää yksinkertaisesti riitä riistaa. Osaksi tämä johtuu EU-direktiiveistä, jotka vaativat tietyn villielänkannan alueelle, josta heillä ei välttämättä ole mitään realistista käsitystä. Nykyinen susikanta on hyvinkin riittävä Suomen alueelle ja sen keinotekoinen lisääminen aiheuttaa pelkästään ongelmia niin sudelle kuin ihmisillekin. Kaiken lisäksi osa tilastoista vähättelee suden esiintymistiheyttä paljon pienemmäksi kuin se todellisuudessa ehkä on.

Mielestäni paljon parjattu susi-Pulliainen teki susiasiassa hyvin tärkeää ja uraa-uurtavaa susi- ja koiratutkimusta jota voitaisiin mainiosti hyödyntää myös tämän päivän kuumenneessa susipolitiikassa. Valitettavasti fanaattisuus puolin jos toisinkin estää tehokkaasti yhteistyöpyrkimykset
. Lapin poroalueella on melko turha puhua rakentavasti susiaiheesta, samoin kuin koiransa tai lampaansa menettäneiden ihmisten kanssa, jotka ymmärrettävästi käyvät vähän kuumana. Eturistiriita kannan säilyttämisen ja oman elinkeinon välillä on hyvin ilmeinen, mikä kieltämättä on hankala ja haasteellinen juttu.  
Suuret uljaat "metsästäjät" 
Pohjanmaa kuului 1800-luvun runsaisiin susialueisiin, mikä jätti isovanhempiimme ja omiin geeneihimme piintyneen susipelon ja -vihan, jota Grimmin veljesten kaltaiset tarinat Isosta Pahasta Sudesta ikivanhojen ihmissusi-tarujen ohessa kivasti pönkittävät. Se jätti syvälle sieluumme ajatuksen; että susi elää korkeintaan tapporahan vuoksi, eikä tämä ajatus pahan (suden) tappamisesta ole vieras vieläkään. Suden metsästys- ja pyyntitavat ovat kautta-aikojen olleet hyvin julmia. Myrkky- ja ansarautapyynti oli arkipäivää kuten myös pentujen ansapyynti hirttävillä piikkisilmukalla, joiden tarkoitus oli tuoda hätääntynyt emo kärsivien pentujen luo tappamista varten. 

Metsästäjät tai muut asiaan perehtyneet henkilöt tekevät kattavaa riistanlaskentaa, joiden perustella normaalit lupa- ja kaatoasiat päätetään eri riistanhoitopiireissä. Mahdollisissa ongelmatilanteissa maa- ja metsätalousministeriö voi myöntää poikkeuslupia, vaikka kiintiö muuten olisikin täysi.  Hukka perii suden melkein aina jos ja kun se erehtyy ihmisasumuksen lähelle, vaikka olisikin vain ohikulkumatkalla. Mielestäni reviirien pieneneminen on voinut aiheuttaa suden geeniperimään itsesuojeluvaiston heikkenemistä ja liikaa tottumista ihmiseen, joka saattaa tehdä siitä uhkarohkean ja vaarallisen etenkin kotieläimille ja koirille. Toisaalta kyllähän susi ehdottomasti kuuluu suomalaiseen metsään ja luontoon, joten eipä taida löytyä yksiselitteisiä tai helppoja ratkaisuja tähänkään politiikkaan.

Pikkutyttönä tykkäsin kovasti Viidakkopoika Mowglin uskomattomasta tarinasta, samoin kuin jännittävästä myytistä joka kertoi Rooman perustamisesta. Sudet näyttelivät niissä erittäin suurta ja ihmisen kannalta hyvin myönteistä osaa. Elokuva "Tanssii susien kanssa" kertoo erakkosuden ja miehen ystävystymisestä. Siltä osin filmi on hieno, tosin susiin kohdistuva iänikuinen tappamis- ja lahtaamisvimma kohdistuu tässä muualle, mikä ei ollut kovin ideaalia lajin kannalta sekään. Ylläoleva otsikko on aina ollut suuri loukkaus susia kohtaan, koska vain ihminen on aina ihminen ihmiselle, (kääntyisiko se muotoon homo homini homo:) eikä missään nimessä susi, joka jää tässä julmuusleikissä komeasti hopealle.

Lisää ajankohtaista susista ja vaikka tapporahasta täällä http://www.tunturisusi.com/uutiset.htm

tiistai 12. lokakuuta 2010

MOSKUN HYMY

Paluu tulevaisuuteen on alkanut eikä hinnan kirpeyttä lievennä ollenkaan tämän tomeran koirapojan hymy. Vaikeana ja yksinäisenä aikana turvauduin hyvin paljon koiriini ja opimme elämään varsin omalaatuista ja vähän villiä susilaumaelämää. Meille kehittyi entisen mallin mukaisesti hyvä ruoka- ja ulkoilurytmi, varsinkin sen jälkeen kun vanha Likka siirtyi sisälle ja Mosku jäi yksin tarhaan. Siellä se usein räyhäsi, kiukutteli ja irvisteli minulle pirullisesti kun tulin töistä kotiin ja menin lämmitys- ja polttopuuhommiin.  Useamman kuin kerran mietin uupuneena että kohta otan kyllä jotakin kättä pitempää  ja kolautan sitä kalloon niin että vaikenee edes hetkeksi.  Rähinähän oli kuitenkin vain huomionhakua ja seuran puutetta.

Mutta pikkuhiljaa ja aivan huomaamatta Moskiitto oppi kauniisti odottamaan iltahetkeä kanssani, mihin sisältyi leppoisaa sisällä oloa ja seurustelua Likan kanssa, (todellakin leppoisaa; Mosku kiusasi reikäpään tavoin Likkaa ja pääsi alta aika yksikön juoksunaruun) lenkkeilyä ja tietenkin ruokailua. Vallattomana ja ylenpalttisen paljon liikuntaa vailla olevana, se osasi kytätä pirullisen tarkasti loksahtiko ulko-ovi varmasti lukkoon vai ei,  ja jos ei, niin silloin mentiin häntä suorana kohti vapautta ja ihania paskaläjiä:)

Usein se saattoi huitaista myös käsien käpi kun hain sen tarhasta tai karata vaikka pestistä,  jonka ansiosta naapuritkin oppivat suhteellisen äkkiä tuntemaan Moskun Peellä alkavan sukunimen ihaillessaan hihnan kanssa pyörivää raivopäistä emäntää. Silti olin ikionnellinen kun paskassa ja jätteissä pyörinyt koirapoikani palasi viimein kotiin. Useimmiten se odotti jo viattoman näköisenä juoksulankansa vieressä kun tulin epätoivoisena ja tyhjin käsin takaisin. Oli oikeastaan ihme, ettei se milloinkaan jäänyt rekan tai muunkaan masiinan alle, koska maantie oli kuitenkin niin lähellä ja minulla oli hirvittävä huoli myös siitä, että se aiheuttaa vaaratilanteita tiellä, kuten varmasti monesti aiheuttikin. Pesuahan Mosku inhosi miehiseen tapaan yli kaiken, mutta näiden retkien jälkeen se oli useimmiten pakon sanelema juttu, vaikka eihän tämä sulotuoksu lähtenyt pois edes pesemällä. 

Syyspimeällä ja varsinkin yöllä kun ison paritalon autius ja möröt alkoivat hirvittää, hain Moskun tarhasta ja sain nukkua levollisesti edes 2 - 4 tuntia kuunnellen unen läpi kahden koiran rauhoittavaa tuhinaa. Usein jouduin kuitenkin viemään Moskun jo aamukolmelta  tai neljältä koiratarhaan, koska se ei nuorena ulkokoirana tietenkään viihtynyt sisällä koko yötä, vaikka olohuone olikin useimmiten kylmä kuin hollitalli.

Viime syksynä jouduin eroamaan Moskusta, kun lähdin kotoani vuokra-asuntoon, johon olisi ollut vaikea näin haukkuhullua edes ajatella. Jos olisi ollut edes pieni tarha, niin ehkä sitten jotenkuten. Naapurit olisivat takuuvarmasti tykänneet:) Sen vuoksi otin mukaani vain rauhallisen ikivanhan Likan, joka pystyi olemaan sisällä ja joka ei mielestäni voinut muutenkaan isommasti häiritä juuri ketään. Tai niin luulin. Silloin ajattelin miten suuri taakka olisi pudonnut sydämeltäni,  jos olisin pystynyt Moskun nukuttamaan, sillä sitten ei olisi tarvinnut enää miettiä, miten se siellä nyt pärjää? Saako se nukkua kuivilla, mukavilla pahnoilla mihin sen aikoinaan opetin ja otetaanko sen perustarpeet huomioon edes osaksi niin kuin minä olin ottanut. Mutta enhän minä hennonut. Rakkaaksi tulleesta koirapojasta luopuminen on kaiken muun ohessa ollut yllättävän rankka ja vaikea juttu, vaikka tiedänkin että tottakai Mosku pärjää.  Sen reippaampaa poikaa saa hakea. Se joutuu nyt elämään vain erilaista, ehkä vähän karskimpaa koiranelämää kuin mihin se kanssani tottui. Mutta kuten jo hymystäkin huomaa, ei se tätä koirapoikaa ole lannistanut.

Hyvästi rakas, kurja Mosku, ole aina reipas ja kiltti poika:)