tiistai 26. lokakuuta 2010

TRICK OR TREAT

Kesäaika on viimeinkin loppumassa myös gregoriaanisen kalenterimme mukaan, termisesti se lienee loppunut jo syyskuussa. Se tuo luoksemme taas ikivanhan juhlan, Pyhäinmiestenpäivän, johon liittyy paljon muistoja ja tapoja siitä, miten sitä on eri aikoina vietetty. Pyhäinpäivän perinteisiin kuuluu poismenneiden rakkaiden ja omaisten muistaminen, joka näkyy kauniina valomerenä pimeällä hautausmaalla.  Tämä tapa on kuitenkin suhteellisen uusi, sillä se vakiintui vasta Toisen maailman sodan jälkeen, jolloin kaatuneita sotilaita muistettiin kynttilöin. 

Suomen ortodoksinen kirkko viettää Pyhäinpäivää Karjalan pyhittäjäisien ja Valistajien muistopäivänä, kun taas katolinen kirkko viettää poisnukkuvien uskovien muistopäivää ja luterilainen kirkko kunnioittaa vainajia, marttyyreita ja pyhimyksiä. Latinalaisessa amerikassa tämä on Kuolleiden päivä ja ainakin Brasiliassa ja Meksikossa se on aiheestaan huolimatta hyvin iloinen ja riehakas vapaapäivä. Suomessa Pyhienmiestenpäivää on vietetty vuodesta 1955  liikkuvana eli 31.10 - 6.11. välisenä aikana,  kun se aiemmin oli vakiintuneesti aina 1. marraskuuta.

Nykyaikainen Halloween-hömppä tällä raadollisella trick or treat- ryydityksellä Amerikan malliin sekoitetaan usein virheellisesti pelkästään Pyhäinpäivään, jonka aattopäivään se vanhan perinteen mukaan sijoittuukin. Tämä vallaton ja täysin harmiton kummitusmeininki tuo etenkin päiväkoteihin ja kouluihin sopivasti valoa ja piristystä pitkän ja  pimeän syksyn keskelle. Ja mitäpä siitä, vaikka se alkuperäinen aihe onkin vähän hukassa, sehän on tuttu ilmiö muidenkin suurien juhlien kohdalla. 

Halloweenin lisäksi sekaannusta varsinaiseen Pyhäinpäivään aiheuttaa usein vanhan kansan umpisuomalainen keksintö nimeltään kekri ja myös jakojuhla, joka kyllä ajallisesti sijoittuu samaan aikaan kuin itse Pyhäinpäiväkin, mutta on merkitykseltään kuitenkin ihan toinen, samoin kuin amerikkalainen Kiitospäiväkin, jota vietetään marraskuun lopulla. Pyhäinpäivä on vainajien ja sielujen päivä, kun taas edelliset olivat satokauden päättäjäisjuhlia, joihin liittyy riehakkuutta, erilaisia taikoja vainajien ja kummitusten lepyttämiseksi, mutta myös rauhaa ja kiitollisuutta päättyneestä satovuodesta, jota juhlitaan tietenkin hyvän ruuan ja etenkin juoman kanssa. Halloweenia juhlitaan anglosaksilaisen perinteen mukaisesti  31. lokakuuta.

Irlannissa tämä samainen ikivanha juhla kulkee All Hallows Eve-nimisenä, mikä vastaa hyvin meidän Pyhäinpäivä-nimitystämme. Pakanallisen luonteensa vuoksi tätä juhlaa on yritetty usein hillitä kristinuskon historiassa monellakin eri tavalla, mikä lienee vain lisännyt tämän kummitusjuhlan suurta suosiota. Halloween elää edelleen värikästä ja markkinapainotteista nousukauttaan, tosin  näistä väreistä alkaa löytyä huolestuttavasti myös raskasta mustaa, joiden vaikuttimet ovat kovin arvaamattomia ja aivan toisenlaisia kuin ehkä harmittomalla O' Lanternilla.

Aivan varmaa kuitenkin on, että ensi viikonloppuna hautausmaalla liikkuu edelleenkin onneton Jack naurislyhty (huomaa ei kurpitsa, se kuuluu amerikkalaisiin hömppäfilmeihin) kädessään ja hakee ikuisesti omaa paikkaansa. Tämän siitä saa, kun Piru retaleen kanssa kauppoja tekee. Lieneekö Faust varastanut tarinansa kansalta vaiko kansa Faustilta, ei ole tietoa. MUTTA ole varuillasi, ovesi takana voi olla joku... 

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

HOMO HOMINI LUPUS


Jo Aikojen alusta susi oppi varomaan kahta vaarallista asiaa: Tulta ja Ihmistä ja niistä Tuli oli Ihmistä paljon armeliaampi.

Kotona Villissä Lännessä oli totuttava siihen, etteivät siellä Millan tai Miskan kaltaiset pantasudet kovin kauan viihtyneet. Jos susi vahingossa kävelee haulikon tai vähän armeliaamman kiväärin eteen niin asehan laukeaa kuin itsestään, minkäs sille mahtaa? Niille kävi samoin kuin Rasputinille eli ampumisen jälkeen ne varmuuden vuoksi vielä hukutettiin.


Lapset löysivät Millan Hanhikiven rannasta, johon se oli ajautunut. Miska oli kuollut jo aiemmin.

Olen sitä mieltä, että puolikesyjen pantasusien ihmishajuinen laite voi vääristää tai ainakin selkeästi hankaloittaa normaalia lajikäyttäytymistä ja aiheuttaa siten ehkä vääränlaista rohkeutta suhteessa ihmiseen, minkä vuoksi ne voivat olla vaarallisempia sekä itselleen että ihmiselle, kuin villilaumasta eronneet nuoret, epätoivoiset tai nälkiintyneet urokset (jotka yleensä ovat nälän vuoksi turhankin rohkeita) puhumattakaan metsästävista laumoista, joista löytyy vielä tervettä ihmispelkoa. Pannat mahdollistavat myös helpommin salametsästyksen kuten Millan ja Miskankin tapauksessa kävi.

Istutetulle susikannalle ei tehometsästyksen tai liian suuren levinneisyyden vuoksi enää yksinkertaisesti riitä riistaa. Osaksi tämä johtuu EU-direktiiveistä, jotka vaativat tietyn villielänkannan alueelle, josta heillä ei välttämättä ole mitään realistista käsitystä. Nykyinen susikanta on hyvinkin riittävä Suomen alueelle ja sen keinotekoinen lisääminen aiheuttaa pelkästään ongelmia niin sudelle kuin ihmisillekin. Kaiken lisäksi osa tilastoista vähättelee suden esiintymistiheyttä pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Mielestäni paljon parjattu susi-Pulliainen teki susiasiassa hyvin tärkeää uraa-uurtavaa susi- ja koiratutkimusta, mitä voitaisiin mainiosti hyödyntää myös tämän päivän lievästi kuumenneessa susipolitiikassa. Valitettavasti fanaattisuus puolin jos toisinkin estää tehokkaasti yhteistyöpyrkimykset
. Lapin poroalueella on melko turha puhua rakentavasti susiaiheesta, samoin kuin koiransa tai lampaansa menettäneiden ihmisten kanssa, jotka ymmärrettävästi käyvät vähän kuumana. Eturistiriita kannan säilyttämisen ja oman elinkeinon välillä on hyvin ilmeinen, mikä kieltämättä on hankala ja haasteellinen juttu. Kuvan meininki saa häpeämään ihmiselon autuutta koko rahalla. Kysymyksessä ei ole enää metsästys.
Suuret uljaat "metsästäjät":)
Pohjanmaa kuuluu 1800-luvun runsaisiin susialueisiin, joka jätti isovanhempiimme ja geeneihimme piintyneen susipelon ja vihan, jota Grimmin veljesten kaltaiset tarinat Isosta Pahasta Sudesta ikivanhojen ihmissusi-tarinoiden ohessa mukavasti pönkittävät. Se jätti syvälle sieluumme ajatuksen, että susi elää korkeintaan tapporahan vuoksi, eikä tämä ajatus pahan (eli suden) tappamisesta ole vieras vieläkään, kuten tuli jo yllä mainituksi. Suden metsästys- ja pyyntitavat ovat kautta-aikojen olleet hyvinkin julmia kuten myrkky-ja ansarautapyynti, joihin on jossakin liittynyt myös pentujen ansapyyntiä hirttävillä piikkisilmukoilla, joiden ainoa tarkoitus oli tuoda hätääntynyt emä paikalle, jotta sekin saataisiin teilattua.

Metsästäjät tai muut asiaan perehtyneet henkilöt tekevät nykyään kattavia riistanlaskenta hommia, joiden perustella normaalit lupa- ja kaatoasiat päätetään eri riistanhoitopiireissä. Mahdollisissa ongelmatilanteissa maa- ja metsätalousministeriö voi myöntää poikkeuslupia vaikka kiintiö muuten olisikin täysi.  Hukka perii suden melkein aina jos ja kun se erehtyy ihmisasumuksen lähelle, vaikka olisikin vain ohikulkumatkalla. Mielestäni reviirien pieneneminen on voinut aiheuttaa suden geeniperimään itsesuojeluvaiston heikkenemistä ja liikaa tottumista ihmiseen, joka saattaa tehdä siitä uhkarohkean ja vaarallisen etenkin kotieläimille ja koirille. Toisaalta kyllähän susi ehdottomasti kuuluu suomalaiseen metsään ja luontoon, joten eipä taida yksiselitteisiä tai helppoja ratkaisuja löytyä tähänkään politiikkaan?

Pikkutyttönä tykkäsin kovasti Viidakkopoika Mowglin uskomattomasta tarinasta, samoin kuin jännittävästä myytistä mikä kertoi Rooman perustamisesta. Sudet näyttelivät niissä erittäin suurta ja ihmisen kannalta hyvinkin myönteistä osaa. Elokuva "Tanssii susien kanssa" kertoo erakkosuden ja miehen ystävystymisestä. Susiin kohdistuva iänikuinen tappamis- ja lahtaamisvimma kohdistuu tässä vähän muualle, mikä ei ollut kovin ideaalia lajin kannalta sekään. Ylläoleva otsikko on aina ollut suuri loukkaus susia kohtaan, sillä kyllähän ihminen on aina ihminen ihmiselle, (kääntyisiko se muotoon homo homini homo:) eikä mikään susi, joka jää tässä julmuusleikissä komeasti hopealle.

Lisää ajankohtaista susista ja vaikka tapporahasta täällä http://www.tunturisusi.com/uutiset.htm

perjantai 15. lokakuuta 2010

HEI KUURAPARTA!

Lumiukko Lokakuussa 2010
Tuskin tämä lumiukko vielä talvea tekee vaikka parhaansa yrittääkin. Sain tämän iloisen ja hauskan kuvan ihanalta ja sopivasti hassuttelevalta lapsuusystävältä eilen ja se iski tajuntaani tehokkaammin kuin piiritysjutut tai muut Villin Lännen meiningit, joihin on tullu viimeaikoina törmäiltyä. Edellisenä viikonloppuna ostosparatiisi tyhjennettiin kesken veisuun, jonka vuoksi en ehtinyt haluaamani kodinkonetta edes nähdä, ihailusta nyt puhumattakaan. Sen jälkeen tapahtui piirityshässäkkä, joka pysytteli onneksi muutaman kilometrin päässä niin että sain kun sain rauhassa katsella aparaattia ja miettiä laatu- ja hintasuhteet paikalleen.  

Sivukuvassa samassa veneessä helteisenä viikonloppuna elokuussa vasta haaveilen lumiukoista ja tietenkin tulevasta nokipannukahvista, joka nuotiolla ahkerien muurahaisten avustuksella sitten keiteltiinkin. (Kuva on näköjään sensuroitu, johtuisiko asemoinneista tai allekirjoittaneen turhista kuvanpoistoista Picassan albumeissa, pitänee laittaa takaisin, jos vihtii.)

Taustalla näkyy rakas lapsuusaikojen merimaisema ja mieleen tulvivat haaleat muistot varhaisista aamuista, jolloin miehet tulivat rysiltä ja minä ähersin kalamajalla merivesikahvia tulijoille nurkkatakassa vaikka kaasuliesi tai muu vastaava taisi jo 60-luvun lopulla olla sielläkin. Se teki kahvinkeitosta vallankumouksellisen helppoa ja vaivatonta:)

Siteeraan lopuksi vastausviestiä minkä sain ystävältä uteluuni: Mitenkäs elämä nyt menee? "Entiseen malliin päin helvettiä, mutta onneksi hitaasti:)" Voiko sitä enää positiivisemmin sanoa kun kyseessä on normaalia elämää vakavampi pikajuoksu elämän ja kuoleman kanssa.

tiistai 12. lokakuuta 2010

MOSKUN HYMY

Paluu tulevaisuuteen on jo alkanut eikä hinnan kirpeyttä lievennä ollenkaan tämän tomeran koirapojan hymy. Vaikeana ja yksinäisenä aikana turvauduin hyvin paljon koiriini ja opimme omalla laillamme elämään varsin omalaatuista ja vähän villiä susilaumaelämää. Meille kehittyi entisen mallin mukaisesti hyvä ruoka- ja ulkoilurytmi, varsinkin sen jälkeen kun vanha Likka siirtyi sisälle ja Mosku jäi yksin tarhaan. Siellä se usein räyhäsi, kiukutteli ja irvisteli minulle pirullisesti kun tulin töistä kotiin ja menin lämmitys- ja polttopuuhommiin.  Useamman kuin kerran mietin uupuneena että kohta otan kyllä jotakin kättä pitempää  ja kolautan sitä kalloon niin että vaikenee edes hetkeksi.  Rähinä oli kuitenkin vain huomionhakua ja seuran puutetta.

Mutta pikkuhiljaa ja aivan huomaamatta se oppi hyvin kauniisti odottamaan iltahetkeä kanssani, mihin sisältyi leppoisaa sisällä oloa ja seurustelua Likan kanssa, (todellakin leppoisaa; Mosku kiusasi reikäpään tavoin Likkaa ja pääsi alta aika yksikön juoksunaruun) lenkkeilyä ja tietenkin ruokailua. Vallattomana ja ylenpalttisen paljon liikuntaa vailla olevana, se osasi kytätä pirullisen tarkasti loksahtiko ulko-ovi varmasti lukkoon vai ei,  ja jos ei, niin silloin mentiin häntä suorana kohti vapautta ja ihania paskaläjiä:)

Usein se saattoi huitaista myös käsien käpi kun hain sen tarhasta tai karata vaikka pestistään,  jonka ansiosta naapuritkin oppivat suhteellisen äkkiä tuntemaan Moskun Peellä alkavan sukunimen ihaillessaan hihnan kanssa pyörivää raivopäistä emäntää. Silti olin ikionnellinen kun paskassa ja jätteissä pyörinyt koirapoikani palasi viimein kotiin. Useimmiten se odotti jo viattoman näköisenä juoksulankansa vieressä kun tulin epätoivoisena ja tyhjin käsin takaisin. Oli oikeastaan ihme, ettei se milloinkaan jäänyt rekan tai muunkaan masiinan alle, koska maantie oli kuitenkin niin lähellä ja minulla oli aina hirvittävä huoli myös siitä, että se aiheuttaa vaaratilanteita tiellä, kuten varmasti monesti aiheuttikin. Pesuahan Mosku inhosi miehiseen tapaan yli kaiken, mutta näiden retkien jälkeen se oli useimmiten pakon sanelema juttu, vaikka eihän tämä sulotuoksu lähtenyt pois edes pesemällä. 

Syyspimeällä ja varsinkin yöllä kun ison paritalon autius ja möröt alkoivat hirvittää, hain Moskun tarhasta ja sain nukkua levollisesti edes 2 - 4 tuntia kuunnellen unen läpi kahden koiran rauhoittavaa tuhinaa. Usein jouduin kuitenkin viemään Moskun jo aamukolmelta  tai neljältä koiratarhaan, koska se ei nuorena ulkokoirana tietenkään viihtynyt sisällä koko yötä, vaikka olohuone olikin useimmiten kylmä kuin hollitalli.

Viime syksynä jouduin eroamaan Moskusta, kun lähdin kotoani vuokra-asuntoon, johon olisi ollut vaikea sitä haukkuhullua edes ajatella. Jos olisi ollut edes pieni tarha niin ehkä sitten jotenkuten. Naapurit olisivat takuuvarmasti tykänneet:) Sen vuoksi otin mukaani vain rauhallisen ikivanhan Likan, joka pystyi olemaan sisällä ja joka ei mielestäni voinut muutenkaan isommasti häiritä juuri ketään. Silloin ajattelin miten suuri taakka olisi pudonnut sydämeltäni,  jos olisin pystynyt Moskun nukuttamaan, tai niin ainakin luulin, sillä sitten ei olisi tarvinnut enää miettiä, miten se siellä nyt pärjää? Saako se nukkua kuivilla, mukavilla pahnoilla mihin sen aikoinaan opetin ja otetaanko sen perustarpeet huomioon edes osaksi niin kuin minä olin ottanut. Rakkaaksi tulleesta koirapojasta luopuminen on kaiken muun ohessa ollut yllättävän rankka ja vaikea juttu, vaikka tiedänkin, että tottakai Mosku pärjää.  Sen reippaampaa poikaa saa hakea. Se joutuu nyt elämään vain erilaista, ehkä vähän karskimpaa koiranelämää kuin mihin se kanssani tottui. Mutta kuten jo hymystäkin huomaa, ei se tätä koirapoikaa ole lannistanut.

Hyvästi rakas, kurja Mosku, ole aina reipas ja kiltti poika:)

perjantai 1. lokakuuta 2010

PALUU TULEVAISUUTEEN


Koska paluu menneeseen ei enää ikinä onnistu, on sanottava lopulliset jäähyväiset Villin Lännen maille ja mietittävä paluuta Tulevaisuuteen. Kaikesta tutusta ja turvallisesta luopuminen on kirpaissut todella syvältä senkin vuoksi, että tässä vaiheessa tajuaa sen miten monet luukut ovat omalta kohdalta jo sulkeutuneet. Tajuaa katkerasti myös sen ettei vanhaa kehäraakkia enää tarvita juuri mihinkään.

Omat vanhempani puursivat tiluksillaan niin kauan kunnes kuolema ja sairaus pakottivat heidät luopumaan, samoin appiukko sai saman onnellisen kohtalon. Itse en karheaan elämään tottuneena kuvitellutkaan pääseväni niin "helpolla" enkä ikinä odottanut olevani itseoikeutettu siihen, mihin itse annoin edelliselle sukupolvelle mahdollisuuden. Ajat ja tavat muuttuvat ja meidän on hyväksyttävä ja ymmärrettävä muutokset ilman katkeruutta. Menetin miehen ohella yrityksen, jota harrastimme "oikean" työn ohessa ja myös rakkaan kodin pihoineen, johon kuuluivat nuoruudessa istutetut kotikuuset, omenapuut, kivikkopenkit ja rakas koirapoikani Mosku. 

Aineelliset menetykset ovat aina pieniä, mutta eivät silti vähäisimpiä, sillä tunnetasolla ne vaikuttavat ihmiseloon paljon ja pitkään. Edellisen lisäksi tunnen usein, että olen jollakin tavoin menettänyt myös kanssaihmisten, jopa sukulaisten arvonannon. 

Minulla on kuitenkin vielä kaksi kättä, kaksi jalkaa ja kaksi silmääkin, joita en hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut pannuhuone puuhissa räjäyttämään, joten olen ehdottomasti aika onnekas. Tämän lisäksi minulla on ihania ystäviä, jotka ovat roikkuneet monessa menossa mukana, kaksi komeaa poikaa ja neljä uskomattoman hurmaavaa lastenlasta, joista toiseksi nuorimmainen on tulossa nyt ensi kertaa kokeilemaan miten fysiikat ja etenkin ne kuuluisat kemiat pelaavat yhteen ilman häiritseviä vanhempia. Tähän asti tähtihetkiä on vietetty vain kahden vanhemman lapsenlapsen eli maailman ihanimman keijutytön ja sinisilmä hurmurin kanssa:)

Olen tyhjän edessä ilman rakasta Villiä Länttä, mutta en epäile ollenkaan, ettenkö voisi rakentaa tulevaisuutta vielä  jossakin muualla. Helppoa se ei tule olemaan, mutta pakollista kylläkin, enkä minä paljoa vaadi, vaikka kaikesta, mikä minulle ja kuolinpesälle on kuulunut, olen taistellutkin kynsin ja hampain, eikä se ole lopussa vieläkään. Verottaja pitää muiden velkojen ohessa huolen lopusta, joten ihan turha kadehtia sitä vähää minkä olen ehkä elämässäni saanut tai hankkinut. 

Olen ollut onnekas myös ystävieni suhteen, joista joku on aina sopivasti tarttunut hihaan ja raahannut pahimpien rapakoiden yli eteenpäin. Taisteluväsymys painaa ja reppu on täynnä raskaita muistoja, mutta ehkäpä se joskus kevenee niin, että voin laskea sen huoletta uudelle portaalle ja kurkistaa tulevaisuuteen kuin valoon.