lauantai 29. tammikuuta 2011

ANDROMEDASTA VÄHÄN LÄNTEEN


Menetin alkuperäiset tarinani Blogistanian katastrofaalisessa räjähdyksessä, joka tuhosi minulta melkein kaiken: Yhteisön, tarinat ja identiteetin, mitkä olin työllä ja vaivalla rakentanut. Ne kertoivat aikoinaan jotakin minusta ja sopeutumisestani Terran omituisiin, alkeellisiin oloihin  ja kummallisiin tapoihin. 

Hieroglyfit, joita tällä planeetalla käytettiin, olivat alunperin tarkoitettu lakien ja pyhien kirjoitusten siirtämiseksi sukupolvelta toiselle. Mutta jo tuhansien kuunkiertojen ajan ne olivat melkein jokaisen ulottuvilla olipa kyseessä työ tai pelkästään huvi. Siihen asti kaikki meni hyvin, kun he lukivat painettua sanaa tai hyvässä lykyssä raapustelivat itse papyrykselle tai pergamentille muistoja tai tunteitaan.

Mutta sitten tapahtui sinisen planeetan mittapuulla ajatellen jotakin järisyttävää, mikä jätti jopa mieluisat sodankäynnit ja vähemmän mukavat tauditkin toiseksi. Ainakin vähäksi aikaa. Kyseessä oli reikäkortti ja massamuisti ja se oli sensortin lähtölaukaus, että se imaisi koko planeetan Uuteen Aikaan. Tietysti myös sodat paradoksaalisesti kehittivät aina planeetan lääketiedettä, teollisuutta ja/tai tekniikkaaSalakirjoitusjärjestelmän murtaminen tietokoneen avulla Toisen maailmansodan aikoihin oli heille tosi kova juttu. Konekielen esi-isänä voisi pitää C. Baddagenia, joka keksi asian jo 100 Terran aikakautta aiemmin.

Talonkokoiset aparaatit pienenivät kehityksen myötä DOS-pohjaisiin piisamilakki-versioihin ja mitä pienemmäksi ja monipuolisemmaksi tietotekniikka käyttöjärjestelmien myötä muuttui, sitä tehokkaammin se nieli populaatiota pohjattomaan Molokin kitaansa. Osa heistä istui ilta- ja yökaudet pirunpeilinsä edessä rummuttaen kohmeisilla yläraajoillaan sille mainetta ja kunniaa. Enää ei ollut tarpeellista tuntea edes lähinaapuria, koska ulkomaiden kiihoittavat Adonikset ja Dorikset varastivat kaikki mahdolliset ajatukset. Litteät kuvat vaihtoivat hyvin käsiteltyinä omistajaa ja lämpöä hohkaavat haaveelliset hattarat alkoivat aiheuttaa kasvihuoneilmiönä tunnettua ilmastonmuutosta. Ihmiset puhuivat hiilidioksidipäästöistä koska eivät kehdanneet tunnustaa asian oikeaa laitaa. Itse huomasin miten syklivaihtelu oli siirtymässä kuumiin kesiin ja erittäin kylmiin, runsaslumisiin talviin, joka oli varma merkki tulevasta jääkaudesta, joten loppujen lopuksi paljon hehkutettu kasvihuoneilmiö ehkä vain kompensoi tulevaa tilannetta.

Kirjoitettava esitys oli kautta aikojen ollut paljon vähäisempää kuin akustinen, mikä tällä pallolla tarkoitti reippaasti yli 6000 erilaista puhekieltä. Syytä siihen miksi nämä abstraktiot tai keskinäinen viestintä olivat näin pirstoutuneet, en voinut ikinä ymmärtää. Jotkut barbaarit kertovat mielellään tarinaa Jumalasta, joka sekoitti ihmiskielet heidän isotellessaan jollakin tornilla Babyloniassa, mutta se lienee vain legendaa ja pelkkää peitetarinaa ihmismielen laiskuudelle ja sotimishalulle.  


Ylläolevan videon kopioin mikrosirustani, joka on tiedoistani alkeellisimpia ja se kertoo jotakin tämän planeetan historiasta. Voitte itse päätellä mikä on tarua ja mikä on totta, mutta epäilen ettei muistijälkenne riitä isovanhempianne kauemmaksi. Se on varsin ikävää ja epäilen vahvasti että ihmisten sotimishulluus-taipumus johtuu juuri tästä. Itse olen parin kolmen parsekin takaa, mikä sijoittunee Andromedan tähtisumuun Siriuksesta vähän etutakavasemmalle galaksin tähtisumuun nähden. Juuri lähtöhetkellä valitsin tämän pienen, eksoottisen ja hyvin tuntemattoman kielen, vaikka olisin aivan hyvin voinut saada paljon puhutun mandariinikiinan tai Doyouspeak -kielen, joka oli tämän Planeetan mittasuhteissa omituisen laajalle levinnyt, hyvinkin hallitseva kieli. Nyt se harmittaa, sillä syvällisempi kommunikointi on suoritettava pelkästään tällä foneettisesti aika alkeellisella ja hyvin helpolla kielellä, jota käyttää tästä populaatiosta ainoastaan vajaa promille. 

Maallisen työni ohella sain lievästi kosketusta myös toisenlaisiin kielikuviin välskäreiden raiskaamassa siipirikkolatinassa, missä joku diagnoosi-kaunotar: Intoxicationes et aliquae aliae consequentiae causarum externarum keikaroi hävittömästi  lauryylisalisyylihydroksietyyli- metakrylaattikopolymeeri-tyypin  kanssa. Tämän planeetan parhaimmat sanaleikit löytyivät kuitenkin aapisista, saduista ja vanhoista lastenloruista, joista hurripainotteinen AppolomissolomisinkamisosebedejsebedoextralaraKajsaSaramagerihejtilleritättasjömanshatta hakkaa helposti nykyajan supercalifragilisticexpialidocious-Maija Poppas-lällätyksen. 

Myös erikoiset ja kauniit ja paikannimet viehättävät minua yli kaiken. Niistä paras lienee erään ystäväni kotijärvi eli Chargoggagoggmanchauggagoggchaubunagungamaugg, jonka ainoa oikeinkirjoitussääntö perustuu kai siihen, että siitä löytyy vähintään 15 Gamma-merkkiä:)

Kun paiskauduin Terraan, en uskonut ikinä, että löytäisin tyhmästä Homo sapiens-suvusta mitään kaltaistani. Ihmettelin ja toivoin alkuun että olisin syntynyt mieluummin kuuta ulvovaksi sudeksi tai vaikka kotkaksi, joka olisi ollut edes vähän lähempänä kotiplaneettaa kuin minä maan vanki, joka lensin enää unelmissa. Mutta sitä ei minulta kysytty. Sain lahjaksi vain pienen sirun ja hataran tiedon määränpäästä, kaikki muu minun piti opetella ja etsiä itse. Jo ihmiselämäni alkutaipaleella törmäsin omituiseen cocktaeliin, jossa oli vähän barbaaria hieman homo sapiens-mutaatiota ja rakastunutta oliota kivasti sekaisin, eikä se ravistamalla irronnut millään. En ymmärtänyt mitä sille olisi pitänyt tehdä, joten marssin valkea huntu päässä sen kanssa temppeliin ja koska se näytti aika tyytyväiseltä, niin minäkin rauhoituin. Jotakin tein ehkä oikein, koska maaemoni riemuitsi niin ettei mekkoonsa mahtunut, kuten en muuten mahtunut minäkään. Eikä mennyt kovinkaan pitkä aika, kun tein ensimmäisen maaihmisen, kauniin esikoiseni. Eikä niitä kahta enempää minulle ikinä suotukaan, mikä oli suurta viisautta jonka ymmärsin vasta jälkeenpäin. 

Tämä niinsanottu onneni kesti 3-vuosikymmentä ja sen loppumiseen riitti sekunti. Auringon polttavassa paahteessa hautasin sydämeni Terran multiin ja elin robotin tavoin katsellen sivusta lasteni elämää tässä oudossa ja kummallisessa maailmassa, johon minut oli kirottu. Kunnes pikkuhiljaa ja vähän kerrallaan aloin ymmärtää, että oli vain tyydyttävä tähän, odotettava lähtölaskentaa ja uutta aikaa, joka viimein armahtaisi minutkin. Tässä maailmassa se oli enää lyhyt hetki, pelkkä perhosen lento. Enää en tajua ajankulua kuten ennen. Joskus minulla oli hirvittävä tunne siitä, että olin unohtunut  tänne, jopa niin, että kuvittelen olevani melkein ihminen:)

(Kuvat: Googlehaku ja video pöllitty YT)

maanantai 17. tammikuuta 2011

TURUN LINNAN RITARIPÄIVÄT

Turun linna on varmaan yhtä tunnettu värikkäästä historiastaan kuin kuuluisasta sinappibrändistäänkin. Hämärästi tuli mieleeni myös muita uskomuksia ja tarinoita harppoessani Ritaripäivien aikaan reippaasti Linnan portista sisään ja suoraan keskiaikaiseen maailmaan. (Tarinaan sopivaa musiikkia löydät blogin alareunasta)

Liityin puolivahingossa opastettavan porukan mukaan ja heti kierroksen alussa törmäsimme Turun linnan legendaariseen tarinaan, joka eli  ja möykkäsi  todenteolla tullessaan portaikosta kovaäänisesti paikalle. Sehän oli tietenkin Linnan oikea Tonttu-Ukko, joka ihmetteli hetken tyhmänä pällistelevää kansaa ja jatkoi sitten itsekseen jupisten karanneen Murri-kissan etsintää. Tämä järkytti todella pahanpäiväisesti Joulupukista vast'ikään toipuneen Mustis-paran niin, että hänen piti ottaa ja istahtaa pikku hetkeksi Portinvartijan kammarin ikkunanpieleen miettimään maailman menoa ja harmittelemaan sitä, ettei tontusta saanut edes kuvaa otetuksi nyt kun se kerrankin olisi ollut mahdollista.


Turun linnan rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopussa ja monen muun ohella Matias Kettilmundinpoika tuli tunnetuksi Turun Linnan Herrana 1300-luvun alkupuolella ylväine haukkametsästäjineen. Linnan loistoaika sijoittuu kuitenkin 1500-luvulle, jolloin Juhana Herttua ja Katariina Jagellonica pitivät siellä hovia, tosin linna alkoi sotilaallisesti olla silloin jo vanhanaikainen ja kovasti rappeutumassa - vaikka vielä olikin strategisesti tärkeä hyvän sijaintinsa vuoksi. Linna kesti monet sodat ja pommitukset, mutta tuhoutui tulipalossa vuonna 1614 perusteellisesti puu-rakenteita ja irtaimistoa myöten. Eikä linna säästynyt viimeisessä maailmansodassakaan vaurioitta. Päälinnan entisöintityöt oli jo aloitettu, mutta sodan vuoksi ne siirtyivät vuoteen 1946. Arkkitehtina toimi Erik Bryggman ja Päälinna vihittiin käyttöön 1961. Esilinnaa restauroitiin vielä vuosina 1977 - 1986.

Vuonna 1849 ilmestyi Sakari Topeliuksen kirjoittama satu Turun Linnan Tontusta, joka oli seurannut Linnan vaiheita vuosisatojen ajan ja hän jos kuka tiesi, ettei sieltä valtataisteluita, verta, aarteita tai rakkauttakaan puuttunut. Linna on toiminut puolustuslinnoituksen ja sotimisen lisäksi myös rahapajana, asuinpalatsina ja myös vankilana monelle hyvinkin kuuluisalle henkilölle, joista tunnetuimmat lienevät Erik XIV (Juhanan veli) ja Jaakko Ilkka, jota vankila (kuoppatorni) ei kuitenkaan kovin kauan pidätellyt sillä pakoreitti löytyi keksiäästi käymälän puolelta. Erikin vankihuoneen ikkunanpielustan kyynärpääjälkeen piti tietenkin nojailla ja kuvitella miten hän oli vankilasta tähyillyt joen yli ja kaipaillut kovasti vaimoaan, joka asusti joen takana olevalla kukkulalla. Linnan historiaan liittyy myös rautamarski Klaus Flemming ja hänen ruumiinsa,  jonka häpäisystä A. Edelfelt maalasi hyvinkin tunnetun taulunsa.


Linna on kuuluisa myös kolmesta Katariinastaan,  jotka olivat valtataistelumelskeessä linnassa kaikki yhtäaikaa eli Kaariina Maununtytär (Erik XIV puoliso), Kaariina Hannuntytär (Juhana herttuan lemmitty ja jalkavaimo) ja Katariina Jagellonica (herttuan vihitty vaimo). Näkyivät  koketeeraavan siellä yhä edelleenkin, mutta en jäänyt ottamaan selvää olivatko kovastikin riidoissa keskenään, sillä minulla kiire tutustua miekkailuesitykseen ja miekan mielenkiintoiseen historiaan. Rouvaintuvan arkisessa aherruksessa kiire unohtui ja siellä saattoi ihailla värjäysmenetelmiä, joita on kautta aikojen käytetty lankojen ja kankaiden värjäykseen ja tutustua vanhaan käsityöläistaitoon ja sen eri menetelmiin. Sen jälkeen olikin vuorossa vauhdikasta piirileikkiä upeassa Kuninkaan salissa pylväiden ympäri ja samassa siirryimmekin opettelemaan  keskiaikaista tanssia, kavaljeeriksi eksyi nuori, komea mies, mikäs sen mukavampaa:) Seremoniamestari pisti meidät helposti tanssimaan pillinsä mukaan  ja siinä oli välillä naurussa pitelemistä.

Kiehtovaa oli puhutella myös ikkunapieleen nojailevaa hämärässä ahertavaa Kirjuria, jonka kanssa vertailimme vanhan tekstin  myötä sulkakynän ja hyvin uudenaikaisen  kastettavan mustekynän kirjoitusominaisuuksia ja pakkohan se oli myöntää, ettei sulkakynää parempaa ole varmasti ikinä keksittykään:) Jostakin pimeästä salin nurkasta kasvoi yht'äkkiä ainakin parimetrinen Pyhä Yrjänä, joka oli maastoutunut taustaan niin tehokkaasti että säpsähdin tahattomasti ja taisin jopa kiljaista. Naurattaa vieläkin kun ajattelen tilannetta, mutta varsin sotaisasta olemuksesta huolimatta ritari vaikutti hyvinkin leppoisalta. Myös tappavan jousiammunan salat tulivat esityksen myötä tutuksi. Varsijousen nuoli läpäisi jopa haarniskan 200 metrin päästä ja oli niin tehokas ase, että itse paavi puuttui sen käyttöön jo 1000-luvun alkupuolella.

Turunlinnan kauniit salit, ristiholvatut kattokaaret ja kuuluisat hopea-, rokokoo- ja renesanssi-tyylihuoneet tulivat nähdyiksi ja kahvihetki viihtyisässä Juhana Herttuan kellarissa koetuksi. Silti voisi ajatella kesällä vielä uutta täydentävää kierrosta vaikkapa fatabuurivaimon mukana, joka juoksuttaa päivän askareissa jyrkkiä portaita ylös ja toisia alas Tai voisi vain istua ja ihailla komeita ratsumiehiä turnajaisissa:)
 

Kiitän hovikuvaajaa, otokset on otettu saaliin tietämättä koko asiaa:)

perjantai 7. tammikuuta 2011

7 KUOLEMANSYNTIÄ

Joskus on pakko myöntää, että jollakulla muullakin välähtää yhtä hyvin, ellei jopa paremmin kuin itsellä:) 

Yksi näistä kirkkaimmista välähdyksistä on Juicen "HEIKOSTI TAJUAN MÄ ELÄMISEN TAIKAA" (Tämä oli muuten erään blogistitytön ihana loppukevennys E-marketin aikoihin). Ainoa, mitä olen SELKEÄSTI elämästä ja sen taikamaailmasta tajunnut on luultavasti sama mikä Sinullakin. Eli se, ettei maailmassa mukavampaa asiaa olekaan kuin nuo kivat ja mielenkiintoiset kuolemanSYNNIT?

Kopioin SEITSEMÄN-filmin syntisen kansikuvan ja sen lisäksi otin mukaan myös Danten määritelmän kuolemansynneistä että  Sinun olisi helpompi seurata syntistä kulkuani. Ja kuten varmaan huomasitkin, niin vaihtelu virkistää eli pari syntiä on jo kättelyssä aivan eri nimillä!?

SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ Raamattu ja katolinen kirkko luokittelevat vähän eri tavalla: Yhteisiä syntejä niillä on ainakin neljä, jos voidaan ajatella että IRSTAUS ja HAUREUS olisivat sama asia. Mielestäni irstailu on kuitenkin vähän laajempi käsite kuin pelkkä haureus eli perushuoraus, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Ne kolmea yhteistä ovat kuitenkin YLPEYS (synneistä ensimmäinen) AHNEUS ja VIHA. Ihan hyviä perussyntejä nekin.

Raamatun mukaan loput kolme ovat TOTTELEMATTOMUUS, EPÄJUMALANPALVELUS ja VARKAUS. Katolinen kirkko on taas sitä mieltä, että  ne olisivat KATEUS, LAISKUUS ja KOHTUUTTOMUUS. Minusta tämä on mahtava juttu, koska näin minäkin tavallaan saan kolme syntiä kaupanpäälle:) Ja jos hyvin sattuu, saatan saada vielä neljännenkin, sillä joidenkin määritelmien (Dante) mukaan esimerkiksi ylpeys voi ollakin TURHAMAISUUTTA kun taas YLENSYÖNTI ja HIMO ovat sopivasti omilla nimillään.  

Nyt voisi tietenkin miettiä, mikä olisi synneistä kaikkein paras ja mukavin. Makuhan on asia, josta on aina kiva kiistellä ja sillähän voi äkkiä saada kuolemansyntien painoa vähän lisättyäkin, koska kaikkinaiset erimielisyydet johtavat niin helposti vihanpitoon:) Olen miettinyt usein sitä että viheläinen KATEUS on varmasti monen perisynnin esiäiti, jonka vuoksi se on minusta synneistä  pahin. Paras tai ainakin vähemmän paha voisi olla LAISKUUS. Sehän ei välttämättä vahingoita loppupelissä ketään muuta kuin tekijää itseään.   

Raamatun mukaan SYNTI on sydämen luopumista Jumalasta ja että kaikkinainen pahuus on seurausta siitä. Olipa niin tai näin, niin kyllähän me kaikki yhtä iloisesti sitä syntiä aina teemme:)  

Liitän mukaan myös NYKYAIKAISET kuolemansynnit, jotka ovat arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan seuraavia:   YMPÄRISTÖN SAASTUTTAMINEN, GEENIMANIPULAATIO, TURHAN VAURAUDEN KERÄÄMINEN, KÖYHYYDEN AIHEUTTAMINEN, HUUMEKAUPPA JA HUUMEIDEN KÄYTTÖ, MORAALISESTI KYSEENALAISET KOKEILUT, IHMISEN PERUSOIKEUKSIEN RIKKOMINEN ja edellisten lisäksi hän oli maininnut myös PEDOFILIAN ja ABORTIN. Nämä ovat minusta aika typeriä ja tylsiä syntejä, sillä niistä puuttuu keskiaikainen hohto kokonaan ja osahan on enemmänkin globaali- kuin yksilötasolla tapahtuvia syntisyyksiä.

Kenelle nämä synnit aiheensa mukaisesti kuuluivat? 

Ylpeys miellettiin ennen muinoin aina aateliston ja ritarien paheeksi, nykyään se voisi kuulua vallanpitäjille tai muille julkisuuden typeryksille kuten urheilijoille ja politiikoille. Kateus oli ennen hyvin talonpoikainen ominaisuus, lieneeköhän se sitä vieläkin? Viha kuului ehdottomasti vain kuninkaille ja ruhtinaille, tästä ei allekirjoittaneella ole minkäänlaista käsitystä, mutta kohderyhmä vaikuttaisi aika loogiselta edelleenkin. Laiskuus oli etenkin pappien ja kirkon pahe, mutta ahneus taas enemmänkin porvarillinen ominaisuus. Juoppous ja kohtuuttomus kuuluivat onneksi meille kaikille ja tilanne on pysynyt mukavasti hallinnassa edelleenkin:) Hekumallisuus ja irstailu vaativat aikoinaan jopa ylioppilastutkinnon, lieneeköhän tutkintotasoa jo muutettu tai ainakin tarkennettu.

Musiikiksi valitsin Lacrymosan (joka tunnetaan kauniina hautajais- ja sielunmessumusiikkina) elokuvasta Amadeus ja sehän on aivan syntisen hyvä valinta tähän? 


Niin OLI, mutta minullapa ei syntieni vuoksi ollutkaan oikeutta tähän tuubetukseen, vaikka sen varastinkin, joten linkitin Nicola di Barin iki-ihanan aiherenkutuksen ja sehän on tämän pyhän runon ohessa syntiä jos mikä!

 "Lacrimosa dies illa
  Qua resurget ex favilla
  Judicantus homo reus.
  Huic ergo parce, Deus:
  Pie Jesu Domine.
  Dena esi requiem. Amen"


"Kyyneleinen on tämä
  Kauhistuttava päivä jolloin
  Herätetään kuolleista ja tuomitaan
  Syyllinen ihminen.
  Lempeä Herra Jeesus
  Armahda tätä maata!"

    sunnuntai 2. tammikuuta 2011

    KOMPASSIT KOHDALLEEN


    Matka on jo alkanut, mutta vielä ehdit tällätä kompassin kohdilleen niin että voit suunnata reittisi reippaasti ja rohkeasti kohti tulevaa:) Vanhan ja Uuden vuoden kynnyksellä tehdään monenlaisia taikoja ja katsellaan ennusmerkkejä tulevaan. Uuden vuoden aattona valoimme tinat jo hyvissä ajoin keijutytön kanssa ja ihmettelimme yhdessä tinojen salaperäistä sanomaa.

    Toissa vuonna sain viikinkiveneen, jonka vuoksi matkoja ja ehkä onneakin on riittänyt matkaan. Nyt valettu tina oli aavistuksen verran arvoituksellisempi, joten on kai tyydyttävä kiltisti odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siinä mielessä olemme onnellisessa asemassa, ettemme ennalta voi tietää mitä kaikkia suruja ja huolia tulevaisuus voi tuoda mukanaan, mutta voimme silti haaveilla ja toivoa entistä parempaa onnea ja aikaa niin itselle kuin muillekin. Se ei maksa mitään ja siitä johtuva ilo ei ole ikinä ennenaikainen.

    Ennen muinoin neidot katselivat onnenpeiliin sulhasten toivossa ja se tarkoitti sitä, että pöydälle laitettiin kaksi peiliä vastakkain, joiden väliin laitettiin kynttilät. Huoneen piti olla tyhjä, uuninpellit auki ja pöytäliinaksi aseteltiin mieluiten kuolleen peittona ollut valkea liina tai musta silkkihuivi. Pöydälle kuului myös virsikirja ja vihkisormus. Keskiyöllä neito sitten hiippaili sydänkurkussa pimeään huoneeseen, sytytti varovasti kynttilät ja katsoi peilien ja kynttilöiden muodostamaan kujaan, joka jatkui ja jatkui äärettömiin...Ovi narisi hiljaa ja kylmä hiki kihosi otsalle, kynttilän liekit lepattivat levottomasti ja samassa varjo häilähti peilissa! Liikkuiko siellä joku? Sydämen jyskytys pani kädet hikoamaan ja kuolleen liina näytti kohoilevan itsestään... HUH! Eipä olisi meikäläisen hermoilla tuohon leikkiin! Onneksi sitä ei nykyään tarvitsekaan, sillä on paljon helpompaa vilkaista omaan pirunpeiliinsä eli läppäriin:) Sieltähän niitä löytyy sulhaskandidaatteja pilvin pimein, niin ettei ole pakko vehdata ensimmäisen kohdalle sattuneen resupekan kanssa, vaan voi jopa valita rauhassa:)

    Uuden vuoden sää kertoo tulevasta vuodesta aika paljon. Kirkas tähtitaivas tiesi hyvää satovuotta ja usva Uuden Vuoden päivänä taas hallaa heinäkuussa. Täällä päivä oli vähän sumuinen, eikä se paljon toivottu aurinko pilkahtanut ollenkaan, toisaalta metsän puut olivat lumessa ja huurteessa, joten satovuodesta pitäisi tulla ihan hyvä. Tinan valamisvesikin kannattaa säilyttää, sillä siinä on todella voimallista taikaa. Itse käytin sitä löylyvetenä ja tosi hyvät taikalöylyt siitä tulivatkin.

    Edellisten lisäksi on olemassa yksi taika, joka ei ole selvinnyt minulle ikinä. Seinälläni oleva satavuotias kello on pompottanut vuosien myötä monet, monet vanhat vuodet loppuneeksi ja yhtä monet uudet vuodet alkaneiksi, mutta nyt se on ollut pysähdyksissä etupäässä kummitelu-taipumuksensa vuoksi. Ja myös sen takia, että se lyö paljon isommin kuin Turun Tuomiokirkon joulukellot, joten naapurisovun takia en ole vetänyt sitä lainkaan, tosin lyöntipuoltahan ei ole pakko vetää, vaikka viisaripuolen vetäisikin. Kello pysähtyi muunmuassa isäni kuolinyönä ja sen lisäksi se on aina ilveillyt myös sudenhetkieni aikaan, joten miettiköön nyt rauhassa touhujaan seuraavat 100 vuotta:)

    Villissä Lännessä ollessani kello löi aina kumeasti ja Vuoden 2008 vaihtuessa muistin yht'äkkiä ikivanhan Uuden vuoden taikani kellosta, mutta kello kertoneekin tarinan sitten itse kun on sen aika:) Ja takaan, että sitä mikä on tarua ja mikä on totta, voi olla vaikea erottaa toisistaan, mutta totta on ainakin se, että joku kaunis päivä sekä minä että vanha kelloni palaamme takaisin kotiin. Ehkä jo jouluksi. Mutta mihin, se lienee vielä arvoitus?


    Lopuksi toivotan huikeaa Onnen Vuotta 2011 kaikelle kansalle säätyyn, rotuun, ikään, sukupuoleen tai uskontoon katsomatta!