lauantai 28. toukokuuta 2011

ROMMIA JA COCA COLAA

Jääkaappimagneetti vuodelta 1996
Coca Cola täytti toukokuussa jo 125 vuotta, sillä 8. toukokuuta 1886 sai apteekkari John S. Pembertonin maistovalmiiksi kehittämänsä päänsärkylääkkeen! Tämä litku ei saanut kovin suurta innostusta sen kummemmin lääkkeenä kuin juomanakaan. Vasta kun koostumusta vähän hapoteltiin ja Pembertonin yhtiökumppani kirjanpitäjä Frank M. Robinson keksi tuotteelle hyvin myyvän logon tilanne muuttui varsin olennaisesti. Logo on kestänyt varsin hyvin aikaa ja patinaa, sillä se on alkuperäismuodossa edelleenkin ja monen ikivanhan brändin tavoin jo pelkkä nimi on slogan.

Romantiikkaa 1930-luvulta
1800-luvun puolella ja ehkä vielä vuosisadan alussakin juoma sisälsi petrolissa tai alkoholissa marinoituja kokaiinipensaan lehtiä. Huumeiden käyttö oli siihen aikaan paljon arkipäiväisempää ja hyväksytympää kuin nykyään ehkä juuri sen vuoksi ettei parempia kipulääkkeitä aina - jos milloinkaan - ollut edes saatavilla, eikä niitä toisaalta joka hätään kaivattukaan, sillä ihmiset olivat pakon edessä oppineet sietämään pitkälle vaivojaan ilman apuja. Coca Cola-resepti on pysynyt tiukasti salaisuutena aina näihin päiviin asti, vaikka huhut välillä kertovatkin että alkuperäinen ohje olisi jo löytynyt. Juoman yksi haittapuoli on ollut sen siirappimainen koostumus, joka huuhdellut tehokkaammin kuin moni muu sokeriherkku hammaskiilteitä ympäri maapallon. Toisaalta parantunut suuhygienia ja tehokas hammashuolto ovat kyllä kompensoineet tilannetta. Coca colaa myytiin aluksi 5 sentin lasihinnalla soodabaareissa, mutta pullotuksen ja etenkin Amsterdamin Olympialaisten myötä vuonna 1928 se valloitti koko maailman. Olympialaiset toivat 1950-luvulla Coca Colan myös Suomeen.

Parasta vuosikertaa 1958:)
Muistan elävästi juhannuksen, jolloin sain ensimmäisen Coca Colani. Juhlan kunniaksi haettiin lähikaupasta limonadikori, jonka värin sain osaksi valita, joten pakollisen sitruunasoodan lisäksi sieltä löytyi italiaa, jaffaa ja päärynää, mutta se upea kruunkorkkinen Coca Cola ei surukseni kuulunut ikinä tähän valikoimaan. Tänä juhannuksena se kuitenkin pistettiin korin päälle ja olin onnesta soikeana. Rusettimekko päällä ja yksi hiuksissa odotin iltapuhdetta ja saunaa. 
Lähellä sydäntä:)
- No, onko se nyt .. aloitti isä, eikä ehtinyt lausetta loppuun kun posautin mustan liemen tyylikkäästi kammarin valkealle juhlaliinalle syreenien viereen. Kieltämättä tunnelma vähän hyytyi ja kylmeni kellarilämpötilaan suunnilleen sadaksi vuodeksi, jonka vuoksi joinkin seuraavan colani vasta aikuisena mieheni tarjoillessa minulle pelkistettyä Cuba Libre-versiota. Sen myötä tutustuin myös valkoiseen rommiin eli Bacardiin, jota parempaa saa mielestäni rommikolaan hakea.

Coca cola-julisteet ovat aina olleet nostalgisen kauniita. Koira ja tyttö aihe toistuu erilaisin mukaelmin, myös hevonen ja tyttö-aihe oli suosikkini kauan sitten ja aihevalikoimista löytyy jokaisen intressiin sopivia aiheita aina naamiaishumusta autoihin ja nuoruudesta vanhuuteen. Kaikkinainen Coca Cola-tavara on aina ollut myös erittäin suosittu keräilykohde. Itsellänikin on opiskeluajalta vielä tallessa kumilankamappi, joka ajoittui sopivasti tuohon Colabrändin 100-vuotisjuhlaan, josta alempana tyylinäyte vuodelta 1986.

 
Mutta ei joulua ilman Coca Colaa! Itse Korvatunturin joulupukki valjastettiin asialle ja pätevänä monitoimimiehenä ja hanslankarina hän veti tämänkin jenkkipelleilyn varsin mallikkaasti kotiin! Amerikkaishömppään kuuluvat tunnetusti mittavat rekvisiitat ja esimerkiksi leluihin ja mainoksiin ovelasti piiloitetut logot vaikuttavat alitajuntaan ja siten myös ihmisten ostopäätöksiin, etenkin jos ja kun kyseessä ovat nuoret ja lapset. Ja kummasti tuo mainoksen leka iskee kalkkisimpiinkin aivoihin aivan kuin huomaamatta.

Coca Cola-pukin myötä ilmestyivät myös upeat koristepallot, herätyskellot, kalenterit, pelikortit, joulukellot ja palapelit valikoimaan, joitakin vain mainitakseni. Cola on takonut lujasti rahaa myös näillä oheistuotteillaan, ehkä jopa enemmän kuin itse alkuperäistuotteella? Sen lisäksi erilaiset myynninedistämiskikat ovat lisänneet myös kovasti sen suosiota, sillä esimerkiksi 1960-luvulla sai pullojen korkkeja keräämällä todella halutun Coca Cola- kameran:)
Prototyyppi 1915
Viereinen Earl S. Deanin suunnittelema originaalipottu ei sitten kelvannut tuontantoon ollenkaan, mutta siinä näkee jo oikein hyvin tulevan pullon linjakkuuden ja mallin. 

Alla oleva video kertoo cocamaisen fantasian siitä, miten ohdakkeinen ja pitkä onkaan Coca Cola-pullon tie kuluttajan janoiseen kouraan ja koska nyt on  muutenkin aika kohottaa malja valmistuneiden opiskelijoiden ja ylioppilaiden kunniaksi,  niin ehkä shampanjan jälkeen Coca cola käy siinä kuin siideri tai boolikin. Nykyäänhän makuja löytyy alkuperäisen lisäksi jo monia muitakin, viimeisin taisi olla kirsikanmakuinen Coca cola! Ja ehkäpä Rum and Coca Cola on jonkun kestosuosikki vielä edelleenkin?



lauantai 21. toukokuuta 2011

TUSKAA, RYPPYJÄ JA TOKALONIA

Lumene mainoksen kaunotar
"Älä valitse naista tai paitaa kynttilänvalossa" Venäläinen viisaus.

Turhaan sä meikkaat, mä takaan sen lauloivat Jouko ja Kosti aikoinaan aivan turhaan, koska monien muiden tyttölasten tavoin olin aivan varma siitä, että pieni meikki korreloi kivasti sisäisen kauneuteni kanssa:) Teini-ikä oli yhtä tuskailua ja harmitusta surressani sitä, että miksi minusta tuli pelkkä heijastus, joka jossakin, ehkä kynttilän tai kuun valossa, saattoi näyttää jopa sievältä. Miksi tuli pelkkä lupaus, miksi ei tullut heti kerralla päivänvalon kestävää missiä? Eihän tuo olisi vaatinut kuin pientä stilisointia ja hiuksenhienoa geenirakenteen säätöä siinä vaiheessa kun eksyin Tsygootti-valtakuntaan:) Siellä sain muutenkin ihmetellä kovasti hakusalla olevia tarveaineita, koska kuusi edelläkävijää olivat ryöstäneet melkein kaikki luonnonvarat. Kalkkikivilouhoskin ammotti melkein tyhjyyttään:)

Onneksi synnyin kuitenkin 1950-luvun lopulla, joka mahdollisti sen, ettei minun tarvinnut purra huuliani verille tai hinkata niitä kreppipaperilla kuten äitini aikoinaan. Eikä tarvinnut myöskään tuhrata hiilien kanssa, jos mieli saada vähän tummennusta kulmiin tai huiskutella syövyttävää lyijyä kasvoille. Jumalankuvan sain itseni näköiseksi paljon helpommin kirkonkylän kemikaliosta, jossa posket hehkuen ja nauraa kihertäen valitsimme naapuritytön kanssa Ricilsin kakkumaskaraa ja vihreää luomiväriä. Hennot ja vähän mitättömätkin ripset heräsivät uuteen eloon tämän käsittämättömän ihmeaineen myötä. Veden puutteessa sylkäistiin hygieenisesti harjaan ja sutattiin maskaraa vaikka bussissa ja toivottiin aina aurinkoista säätä tai pilvipoutaa, koska sateella ja itkiessä nämä vesisylkyarkasilit valuivat tietenkin poskille ja levisivät pitkin naamaa. 

Ihoni, joka silloin oli vielä nuori ja kaunis, tuotti minulle harmia ainoastaan silloin, kun se yht'äkkiä aivan varottamatta leikki tulipunaista paloautoa. Jostain syystä se keksi ajoittaa leikkinsä aina vääriin aikoihin ja paikkoihin, sillä esimerkiksi illalla pimeässä peiton alla se ei haitannut minua ollenkaan. Kun olin pikkutyttö sain isältä ensimmäisen ihanan tuoksuvoiteeni ja hän nauroi makeasti kun kysyin että mitä tällä oikein tehdään? Kyseessä oli Alatalon kaupasta ostettu Nivea, jonka vaihdoin 15-vuoden korkeassa ryppyiässä yhtä ihanaan Tokaloniin. Sen jälkeen löysin oman juttuni eli Milopan herkän ihon atsuleenivoiteen, jota saadaan kamomillasta ja jota Arya Layan vastaavaa on tainnut kulua naamaani ampäritolkulla:) 
       
Aikuistuessani nauroin usein, että eipä ole kauneuden suhteen mitään menetettävää kun ei ole ollut kauneuttakaan. Mutta kummasti sitä vain oli. Kun nuoruudessani tuskailin sitä ettei nenäni ollut sopiva, eivätkä silmäni tarpeeksi isot tai pitkäripsiset, niin nyt antaisin vaikka sieluni autuuden siitä, että saisin edes nuoruuteni, sillä ruma voit aina olla, mutta rypyt ovat jo liikaa. Kaunottarillahan tämä on ihan eri asia. Ainoa mikä vielä on edes joteknkuten entisellään on hoikkuuteni, tosin omituista koostumusvikaa on siihenkin tullut, samoin kuin naamaa kannattaviin poskiluihinkin, joita viimeksi ihastelin hammasklinikalla. Lääkäri ihmetteli vain purentaani ja mietti pää kuumana, että mihin ihmeeseen tuuppaisi tämänkin vanhan paikkahampaisen vampyyrin? No jonotukseenpa tietenkin, siellähän se verenpuutteessa pitemmän päälle ottaa ja kupsahtaa ja näin jono lyhenee. Hienoa taktikointia:) 

Harmiteltuani turhaan ryppyjäni ja ulkomuoto-ongelmaa, olen ilokseni huomannut että samaa typeryyttä on ilmassa suhteellisen paljon muillakin. Typeryyttä, johon ei näköjään auta mikään tieto siitä, että maailma on täpötäynnä oikeaakin tuskaa ja silmäposkella olevia ihmisiä, joiden ulkomuoto on tärvääntynyt geeniperimän tai tapaturman vuoksi todella radikaalisti. Ehkä murkkumainen lapsellisuuteni on osaksi oman menetykseni mukana tullutta takautumaa ja epävarmuutta.

Valitut Palat (toukokuu)
Eräänä iltana törmäsin varoittamatta tähän kuvaan ja häpesin syvästi itseäni ja omaa pientä mieltäni. Kuva puhuu usein enemmän kuin tuhat sanaa ja saattaa olla, että olen itkemättä ryppyjäni jopa kokonaisen päivän? Tämä ihminen on joutunut kantamaan ulkoisen muotonsa ihmisten typeryydestä tai pilkasta välittämättä. Hänen kohtalonaan on ollut suhteellisen tavallinen geenisairaus eli  NF1 (neurofibromatoosi), joka tunnetaan myös Von Recklinhausenin tautina. Kaikki emme voi olla samanlaisia ja usein erilaisuus kasvattaa kultaakin arvokkaamman luonteen ja siinä missä minä näen tällä kertaa rujoutta, voi joku muu voi nähdä kauneutta?

Elämä jakaa monille aika huonon käden, joka opettaa pelaamaan ja jekuttamaan aina kun mahdollista. Vääriä pöytiä tai vaihtoehtoja ei olekaan, on vain valintoja. Tällä hetkellä keikun ilon, surun, tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden vuoristoradalla välillä hyvinkin ahdistuneena omista pienistä ja itsekkäistä huolistani, mutta vasta nyt olen oppinut armahtamaan itseäni ja ymmärtämään sen, ettei minusta tämän kummempaa tullut ja että minulla on lupa ja oikeus olla tyytymätön itseeni ja maailmaani vaikka kaikki olisikin tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin.

Olen opetellut heittämään maailman surut ja murheet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, joita ennen kannoin muidenkin puolesta koska minulla ei ole enää rahkeita niitä kantaa. Olen jättänyt ne suosiolla niille, joilla elämässä on kaikki niin hyvin, että pitää hakea surujakin kauempaa. Ihmisen kohtalona on usein huomata menetyksensä vasta jälkeenpäin. Menetyksien jälkeen tuntee usein hirvittävää epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, että piti kaikkea niin itsestään selvänä eikä osannut oikeasti arvostaa asioita, joita vielä silloin oli. Eipä tietenkään, koska ihminen elää arjen rutiineissa useinkin vakuuttuneena siitä, että jollekin toiselle voi kyllä sattua onnettomuus tai tulipalo, mutta ei kai meille. Naapurin poika voi kyllä räjähtää taivaan tuuliin, mutta ei ikinä meidän. Se on juuri oikeanlaista selviytymistä ja uskallusta elää ilman pelkoa. Se on sitä, mitä minä opettelen taas uudelleen. Siihen kuuluu olennaisesti myös se, ettei kaiken maailman tuska välttämättä tavoita minua myötätuntoa enempää. Tsunamit ja keskitysleirit jossakin kaukana paradoksaalisesti  lisäävät valheellista turvallisuudentunnetta. Ja ainahan voi ostaa hyvää omantuntoa ja mielenrauhaa kilauttamalla rahaa katastrofikeräyksiin tai kolehtihaaviin:)

Ympyräni on monella tapaa sulkeutumassa ja palaan tavallaan takaisin siihen, mistä lähdinkin, sillä pikkuhiljaa olen oppinut ikuisen miellyttämisen ja hännänheilutuksen jälkeen hitaasti, mutta varmasti omaa sisäistä ja itsekästä kauneuttani, ilman katkeruutta ja pahaa mieltä. Eli ihan sitä samaa, mistä joskus kauan, kauan sitten aloitin sylkimaskara-aikoihin:)

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

ÄIDEISTÄ PARHAIN

Kukapa äiti ei olisi aikoinaan keinuttanut hyräillen pikku prinssiään tai mutruhuuli keijuaan kuningatar Blankan tavoin. Kuvasta voi melkein kuulla miten äiti laulaa pikku Hookanille.


Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja.
Minne pojan vienen?
Sinne missä tiennen, morsiamen pienen.
Mik nimi armaan? Margareta varmaan.


Tämä osoittaa hyvin sen, miten äidit ovat aina vastuussa lastensa tulevaisuudesta, onnesta ja valinnosta jo silloin kun nämä ovat vielä aivan pieniä. Mitätönkin virhe tai suoranainen laiminlyönti saa todella katastrofaaliset mittasuhteet siinä vaiheessa, kun joudut kulkemaan vieressä ja katsomaan lapsesi elämää sivusta. Minusta äidinsydän kuuluisi lahjoittaa lapselle takaisin silloin, kun hän on jo täysi-ikäinen ja siten vastuussa itse omista tekemisistään. Näin säästettäisiin monia äidin sydämiä turhilta kolhuilta ja särkymisiltä:)

Nykyinen äitienpäiväperinteemme on lähtöisen amerikkalaisen Ann Jarvisin päästä vuodelta 1907, mutta jo 1500-luvulla oli olemassa eräänlainen puolipaastosunnuntai, joka oli Englanissa Mothering Sunday ja saksankielisellä alueella Ruususunnuntai eli Rosensonntag, jolloin naista oli erityisesti kunnioitettava ja etenkin nyt äitiä. Ruususunnuntain nimi juonsi alkunsa kirkollisesta tavasta vuosilta 1149 - 1154, jolloin paavi vihki ja pyhitti kultaisen ruusun, joka ojennettiin kiitokseksi kirkon palveluksessa kunnostautuneelle henkilölle vuosittain ja  myöhemmin se annettiin pelkästään naisille ja sittemmin äideille.

Vendelinin lapset
Äitenpäivävieton tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuului myös englantilainen Pelastusarmeija, jonka vaikutuksesta tapa levisi ensin Sveitsiin, Norjaan ja Ruotsiin ja sitten myös Suomeen, jossa sen pääasiallisena järjestäjänä toimi aluksi Kotikasvatusyhdistys. Vuonna 1930 päivä merkittiin Kansanvalistusseuran kalenteriin ja myöhemmin Väestöliitto on huolehtinut päivän markkinoinnista ja muunmuassa äitienpäiväkorttien julkaisemisesta. Nykyään tämäkin juhla on muuttunut hyvin kaupalliseksi monien perinteisen juhla-aikojen tavoin.

Itse olen ollut sitä mieltä, että jokainen päivä on äitienpäivä ja niin minulla varmasti on aikoinaan ollutkin.  Kakkua ja kukkia paljon tärkeämpiä ovat äidille multaisten käsien aito halaus, lapsen suukko tai yhteinen itku asioista, jotka vain tapahtuvat ja joita ei voi ikinä estää. Myös lasten rustailemat kortit äidille olivat aina vertaansa vailla. Päiväkerhoikäisen pieni käden- tai  jalanjälki vaihtuu kouluiässä kukkiin, runoihin ja itse tehtyyn pannunalukseen tai uskomattoman ihanasti röpöreunaiseen ja vähän vinoon patalappuun. 

Kakkumuistoista mieleenpainuvin oli kakku, jota poikani uurastivat kyökin puolella ominpäin saaden äidiltä vain vähän osviittaa mahdollisista aineista ja niiden vatkausjärjestyksestä. Mutta kuinka ollakaan, jostakin syystä perunajauhoihin sekoitettavat vehnäjauhot olivat unohtuneet kokonaan pois, joten kakkuhan otti ja lässähti kuin lehmänläjä kesäpellolle! Hiljaisuuden jälkeen keittiössä nousi hyvin isokirjaminen haloo siitä, että kumpi oli möhlinyt taas kerran kaikki päin persetin kuusia. Pienempi itkeä tuhersi ja läsäytti nauravaa esikoista päin näköä, jonka jälkeen kolmas maailman sota olikin valmis! Ostokakkuja taisi tulla tapahtuneen jälkeen aika kiitettävästi ja ainakin yhden niistä esimaisteli ajokoira Rölli, jonka mielestä kakku oli niin hyvää, että ihmisten turhaan kiukutteluun se vastasi vain RÖYH ja pötkähti tyytyväisenä olohuoneen matolle.


Äitini kuoli kun olin 35 vuoden ikäinen, jolloin olin toki ollut jo pitkään äiti itsekin, mutta silti olisin joskus halunnut kysyä asioita, joita vain äiti tiesi. Hän teki maailman parhaimmat perunajauhokakut ja lihapullat. Hän kutoi maailman kauneimmat matot ja ompeli lapsuuteni rusettimekot. Äitiä parempaa ihmistä ei maailmassani yksinkertaisesti ollutkaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö äidissä olisi ollut omia puutteita tai ärsyttäviä vikoja, mutta aikuisena yritin nähdä niiden ohi ja läpi. Ja kun oikein tarkasti katsoin, niin näin aina oman rakkaan äitini, joka olisi ansainnut paljon enemmän kiitosta ja arvonantoa kuin mitä osasin ja ymmärsin antaa. 

Äitienpäivä, joka on erityisesti jäänyt mieleeni, tapahtui ollessani 16-vuotias. Hain kukkia äidille linja-autokyydillä jo perjantaina kirkonkylästä ja piiloitin ne sitten ullakolle yllättääkseni äidin täydellisesti. Ostin myös lilanvärisiä, kauniita "kirkko"nenäliinoja ja äiti sai herätä Katri-Helenan kauniiseen lauluun"Jos sä äitikulta, hetken oottelet, orvokit saat multa, niin kauniit siniset..." jonka olin nauhoittanut kasetille. Muistan miten tavattoman hämmentynyt ja onnellinen hän oli krysanteemikimpustaan. Sen jälkeen sain viedä vielä monet kukat äidille, mutta jo pitkään olen vienyt orvokit ja ruusut äidin haudalle.

Kuvassa ihailen esikoistani, enkä tiedä vielä tulevista huolista tai murheista mitään. Mutta jos olisin voinut, olisin suonut lapsilleni vähän tasaisemman tien, paljon enemmän onnea, vähän vähemmän suruja ja ehkä järkevämmän äidin:)


Huom! Tuo viimeinen sana toimii linkkinä:)