perjantai 28. syyskuuta 2012

SYYSKUUN LUKUNURKKA

100 vuotta vanhan Biblian lisäksi ehdotan tutustumista tähän syysaiheiseen Säästäjälehteen:) Vuosikerta on kieltämättä jo vähän ikääntynyt ja sen saatavuuskin voi olla kiven alla ajankohtaisesta aiheesta huolimatta. Jo 74 vuotta sitten eli tämän lehden ilmestymisen aikoihin ihmisten sukanvarsirahat ryöstettiin pankkeihin kasvamaan muka korkoa ja kartuttamaan kauniisti jonkun muun kuin säästäjän omaisuutta!

Näinhän asia on edelleenkin, jos niin hullusti käy, että tilille jää pakollisen jokapäiväisen leivän ja muiden kulujen jälkeen enää mitään säästettävää. Eri asia on, löydätkö säästötiliä, jonka korko lähdeverojen ja pankin palvelumaksujen jälkeen kepittäisi edes inflaation! Ehkä jostakin Sveitsin tai Itävallan veroparatiisista sellainen saattaisi vielä löytyä, tosin niidenkin kulta-aika on auttamatta murtumassa subprime-kriisin kaltaisiin juttuihin. Lainaa parempaa pankit eivät ole pikku säästäjilleen tarjonneet milloinkaan ja sen avulla ne lypsävät pienen ihmisen tai jopa kokonaisen kansakunnan perikatoon tuossa tuokiossa!


Sota köyhdyttää ja kurjistaa kansan oloja kuten ylläolevasta piirroksesta hyvin käy ilmi. Toisaalta mustapörssi toi onnea ja vaurautta harvoille ja valituille silloin kun tyhmemmät - kuten isäni -tyytyivät pelkkiin korsuoloihin ja rynnivät pelko sydämessä eteenpäin jossakin Karjalan Kannaksella. Kieltolaki mahdollisti aikoinaan myös viinatrokarien elinkeinon siinä kun kuutamourakointi auttoi ja auttaa edelleenkin köyhää yrittäjää. Minkähän vuoksi nämä vaihtoehdot ovat niin paljon huonompia tai laittomampia kuin pankin harjoittama laillinen ryöstö:)

Allaolevat kirjat eivät liity mitenkään pankkialaan, ryöstöpolitiikkaan tai fuusioihin, mutta sopivat siitä huolimatta syyskuun lukunurkkaan.


Neljäs kuolemansynti-kirjan aihe on hyvin lähellä sydäntäni, sillä onhan se  yksi lempisynneistäni - kuten joku ehkä muistaakin:)

Kirja on selkeästi, esseetyyppisesti rakennettu ja tekstiä elävöittävät osuvat lainaukset, joten lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. Sisältö voi siitä huolimatta yllättää lukijan niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. "Rukoile ja tee työtä" -ideologia, joka istuu minussa kuin synti, romutetaan siinä ainakin täysin:)

Hinta on 28 euroa ja risat ja kirja ilmestyi syyskesällä 2012, joten kysymyksessä on todella uunituore uutuus! Suosittelen lämpimästi tutustumista Jussi Niinenmaan kummastuttavaan ideologiaan:)

KINUSKIKISSA ei juuri esittelyjä kaipaa. Jo kirjan kansi kertoo kauniisti perhosenkeveällä otteella mistä on kyse.  Aiheesta löytyy myös samanniminen blogi, johon minä en lukuisista yrityksistä huolimatta pääse kirjautumaan millään ilveellä:) Salasana ei vain pelitä tai olen muuten tyhmä:)

Jotkut moittivat Kinuskin kakkuja vähän äiteliksi ja olen törmännyt muutamiin mielipiteisiin, joissa valitetaan etteivät Kinuskin kakut kertakaikkiaan onnistu ohjeiden mukaan. Leivonta on vähän henkimaailman hommaa, johon vaikuttavat  jauhojen valinta, kananmunien oikea lämpötila ja niiden ikä. Pienikin virhe jauhomäärässä tai oma säveltäminen voi kostautua ikävästi. Täytyy muistaa, että oma tekemä on silti aina arvokas ja hieno tuote, vaikka lopputulos ei ihan kuvan kaltainen olisikaan.

Kirja on todella ihana ja sopii lahjaideaksi herkutteluhetkien ystävälle ja vallan mainiosti esimerkiksi morsiusparille. Vesikielellä suosittelen:)

Hintakin on varsin kohtuullinen eli 24 euron luokkaa ja kirja löytyy Prismasta ja sitä saa tilata myös kirjoittajalta signeerauksin suoraan. Kirja ilmestyi keväällä 2012.

tiistai 18. syyskuuta 2012

JÄÄHYVÄISET



Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani oli kuitenkin paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti suoraan sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi hyvin aurinkoisella penkillä, ehkä senkin takia että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta minä en tiennyt tässä vaiheessa yhtään mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin että keneltäkähän olisi kadonnut tällainen nättinaamahienohelma? Facebookiin en jostain syystä saanut tätä ilmoitettua, ehkä siitäkin syystä etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.

Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen surut ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöösisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle, koska puistomainen maaseutukirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi heti kuin maan alle, kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi, koska kissa näytti vähän laihtuneelta, joskin kulkuriksi aivan liian hyvin hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hyvin hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta  ymmärtänytkään mitään. Kysyin usein häneltä, että oletko jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku sanoi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä että EN, mutta koska olen täysi pösilö kielijutuissa, tulkitsin että hän sanoi kyllä:)

Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)

Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle ja teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti hyvin varovaisin ja hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa kuunnellen hiljaa kissankellojen soittoa katsellen maidonvalkeiden mittariperhosten lentoa. Ja minä ihailin tätä näkymää ihmetellen sitä, miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnutkaan omia tätä kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydämeni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissaus ja tämän kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin vähän yllättäin löytyikin! Sovimme Miukun äidin kanssa, että kissa voi halutessaan tulla päiväunille terassille, koska oikopolku, jota Miuku käytti oli turvallinen.  

Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin nähdä vielä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin? Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy aina jotenkin ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja olin onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku  katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän ilmeisestikin väistyi jossain vaiheessa pois. Se oli raskas virhe numero 2.


Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa ja ajattelin hänet löytökotiin toimittaa heti kun kyyti- tai muu vastaava apu järjestyisi ja salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta ja tämä oli virhe numero 4:( Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä, jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne menetyksestä ja siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa hetken herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan.

Miuku kotona
Viimeisen viikon aikana tuli useinkin mieleen, että mitähän Miukulle oikein kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä kissa on? Miuku ei tullut enää portaille, eikä tullut tämä kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa tietysti hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässäkin. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä. Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui itkuun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin. Miten en opi tätä koskaan?

Virheistä suurin oli numero 4. jolloin Miukun äiti koputti varovasti oveeni, mutta en jaksanut vain vääntäytyä ylös  (vai olinko suihkussa) ja huhuilin vasta vähän päästä ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimehyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin kuitenkin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli jo niin paljon, etten voinut häiritä ketään.

Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei se huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeään enempää? Haemme suruissa ja menetyksissä merkityksiä asioille, joissa selityksenä on usein vain se, että jotkut sielut kohtaavat tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan? Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille tai siskosi luo paikkaan, sinne missä olit onnellinen.

Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä
Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun äidin lähettämiä ja jos jotakin ärsyttää tuo äiti-sana, niin pyydän ottamaan huomioon, etten voi oikealla nimellä hänestä puhua ja että useimmille meille lemmikit ovat hyvinkin lapsen asemassa ja ystävistä kalleimpia.)

lauantai 8. syyskuuta 2012

HEPSANKIEKKA KIESEISSÄ

irja, kiesit, niemelä
Kaksi ikäloppua:)
                                 Prologi
"Littera scripta manet" eli kirjoitettu sana on ja pysyy.
Otsikossa olisi pitänyt seisoa hepsankeikka josta ystävällisesti ja hienovaraisesti on vihjailtukin:) mutta luontoni ei antanut enää myöten korjailla virhettä, joten olen mieluusti vähän keikahtanut, painovirhepaholaisen runtelema hosuhössäke kuin pilkun viilaaja:) Lisätty 12.9.2012.
                   
Hevoseton talo on kuin kehrääjä ilman villoja, miettii hepsankeikkakiekka-antiemäntä ihastellen ikivanhojen kiesien eli kääsien ajokuntoa yhdessä ystävien ja kylänmiesten kanssa. Naapurin isäntä muisteli, että niissä oli aikoinaan ruunattu jopa hevonen. Ori oli iloisena ja pahaa-aavistamattomana hakenut sen paksumahaisen inkvisiittoripaskiaisen paikalle. Sydäntäni särki jo pelkkä ajatuskin, sillä aivan toisin kuin yleensä luullaan, maaseudun romantiikka on pelkkää harhaa, joka kummasti haihtuu ankaran todellisuuden tieltä.

Hentomieliturhakkeena minusta ei ikinä olisi ollut karjankasvattajaksi eikä edes sikolätin omistajaksi, vaikka allergiaa ei olisi ollutkaan. Jopa kanan kaulan katkaiseminen saattaisi ottaa aika lujille. Sydänalaani korventaa vieläkin muistaessani miten pikkutyttönä jouduin antamaan korvamerkkejä ja itkuisia neuvoja vanhan rakkaan lehmän kuljetuksessa tyhmille mulliautokuskeille. Olisin antanut vaikka sieluni autuuden, jos olisin voinut auttaa edes yhtä lammasta tai sikaa, Omenasta nyt puhumattakaan, mutta eihän Jumala minun sielustani välittänyt tuon taivaallista edes silloin!



Ja koska anekauppa meni Jumalan kanssa jo alun alkaen päin persettiä, niin painutaan samantien ullakolle. Se on täpötäynnä vuosisataista rojua, pölyä, konttiukkoja ja aarteita:) Kolusin siellä lapsenlapseni kanssa ennen varsinaista tyhjennysoperaatiota ja hän ilahtui nähdessään vanhanajan ompelukoneen! Selitin, että kysymyksessä on kuitenkin vehje, jolla kehrättiin ennen vanhaan lampaanvillasta lankaa. Poika katsoi rukkia hyvin pitkään, jolloin älysin että kehrääminen toi hänen mieleensä vain kissan ja ihmetyksen siitä, että mitenkäs se lammas villoineen rukkiin niin tällättiin että lankaa tuli. Onneksi löysimme pärekorillisen myös vanhoja villoja, jotka odottivat karttausta, joten demostraatio onnistui jotenkuten ja siinähän vierähtikin pieni tovi ennenkuin pääsimme värttinän ja Ruususen kautta seuraavaan esineeseen eli separaattoriin, jonka kuittasin jo pelkällä nimellä ja kertomalla sen käyttötarkoituksen.



(Tähän kuuluisi salaperäinen kuva ullakosta, mutta joku hullu hepsankiekka oli poistanut sen kokonaan aparaatista, joten ehkäpä se tulee myöhemmin tai sitten ei, mutta asiaan liittyvää musiikkia löydät alhaalta!)

Ullakko pursusi ladon tavoin vanhoja esineitä ja aina joskus tuli vastaan kapine, jonka käyttötarkoitus ei ollut satavarmasti aivan selvä itsellekään. Onneksi minulla oli hieno mahdollisuus käyttää sukulaismiestä käytännön tietolaarina ja olla siten itsekin linkkinä historian ja lapsenlapsieni välillä.


Vanhempieni sotakirjeenvaihto on edelleenkin ullakon länsipäädyssä, niinkuin se on ollut lapsuudestani asti. Oli mielenkiintoista törmätä ikivanhojen romujen keskellä samoihin efekteihin, mihin ihastuin Retretissäkin, eli Raul Roineen tekstittämiin ja Rudolf Koivun kuvittamiin sarjakuviin, joita oli julkaistu Säästäjä-lehden takakannessa ainakin vuonna 1938.



Kuistin päältä löytyi myös lapsuuteni rakas leikki- ja nukkumapaikka. Jopa nostalginen tyttö kissoineen oli aivan samalla paikalla, minne olin sen melkein 50 vuotta sitten äidin avustamana nastoilla kiinnittänyt.

Eteisen "konttuuri" vintin portaiden alla odottaa hiiriä kuten aina ennenkin:) Siellä oli takuuvarma killeripaikka, johon äitiryökäle innostuneesti aina latasi hiirivällän ja huusi sitten että IIK, täällä on kuollut hiiri! Tuhahtelin keskenkasvuisena tyttöläppinä poistaessani hiirireppanoita pyydyksestä ja jupisin että mieluummin ottaisin ne elävänä, kuten muuten monesti olen tehnytkin. Ja hiirihän huusi heti hangella, että huhheijjakkaa, äkkiä takaisin, täällä on holotna ja talossa on höveli emäntä:) Olen hentomielisyydestä huolimatta joutunut käymään kovaa hiirisotaa itsekin myös tässä talossa.


Liiteri, lato ja navetta pursusivat puiden, olkien ja rojujen lisäksi kiitettävästi edellisten asukkaiden jättämää romua, elekroniikkaa, rakennusjätettä, kodinkoneita ja särjettyä tavaraa pakollisen pölyn ja lian lisäksi. Tupa ja sauna olivat täynnä omintakaisia remontti- ja LVI-ratkaisuja, joten ei muuta kuin hommiin!



roskakuorma
Lievää alkusoittoa:)
Traktorin peräkärry akkunan alle ja ullakon ikkuna hiivattiin ja saunan hylätty vesipata ympäristörikoshommiin niin urakka pääsi vauhtiin! Ullakon tyhjennyksen jälkeen Gentleman siirtyi vaivihkaa ladon ja sen lahonneen lattian, muiden törkyjen ja laarien kimppuun. Itse ryhdyin viikatehommiin ja muuhun pahantekoon kuten tuhopolttoon, muovisen maton repimiseen kammarin lattiasta ja ainakin seitsemän eri tapettikerroksen poistoon kertarykäyksella. Näillä hyttysen voimilla se kävi jo melkein kuntoilusta. Heikkolaatuisen muovimaton alta paljastui suhteellisen hyvä ja hienostunut korkkimatto, joka saa toistaiseksi olla sellaisenaan:)


Irkun osaamisaluetta
Ladosta löytyi polttopuiden ja rojujen lisäksi kahdet naapureiden omistamat mattopuut! Talon antiikkikamppeisiin kuuluu pari sivustavedettävää sänkyä, koristeellinen puukeinu, tukkireki ja kattoon asti ulottuva kaappi, joka oli kauan sitten tuvan asiakaappina. Kaapin alaosaa oli ladon lattia harmittavasti lahottanut, minkä takia annoin kaapille tiukan tappotuomion. Hyväkuntoisia peilipiironkeja löytyy kaksi, joista toinen on kammarissa ja toinen on ollut ystävättären säilytyksessä jo pitemmän aikaa, kuten jotakin muutakin rompetta) Lisäksi romujen ja jätteiden sekasotkusta löytyi jättimäisen isoja, vanhoja tynnyreitä, päreitä, verkon korkkeja, verkkoja ja muuta itselleni historiallisesti tärkeää ja sen vuoksi säilyttävää tavaraa. Osan rakkaimmista taloon kuuluvista huonekaluista olen kuljettanut mukani muuttojen myötä eli ikivanhan klaffipiirongin, polkusingerin, seinäkellon ja funkkistyylisen keinun, jonka entisöitin kerran isälle joululahjaksi:) Yhden ikivanhan ja todella hienon rukin olen matkani varralla kadottanut, eikä isä antanut sitä minulle milloinkaan anteeksi, vaikka syy ei oikeastaan ollutkaan minun.


Tämä ihastuttava kuva kotitalon kyökistä kuuluu Gentlemanin osaamisalueeseen sähkö- ja putkitöidenkin takia. Hän kun on treenannut pienen ikänsä erilaisia remontteja, jonka vuoksi hänelle lankesi kuin luonnostaan reilu vuosi sitten yksiöni kylppäriremontti, valokatteen ja varaston teko jne. Se taisi olla kuitenkin lastenleikkiä tämän rinnalla:)

Korsteenit on nyt varmistettu ja ulkorakennuksen osalta peltitetty, laarihuone tyhjennetty ja ovikin siihen tehty.  Osa laarin seinää pääsi hoitamaan oven virkaa ja aittana toiminut varasto on täytetty uudelleen aataminaikuisilla vehkeillä, jotka halusin säilyttää. Navettakin on suunnilleen siivottu ja tyhjennetty keittiöineen kuten vintti ja latokin. Se taisi suurelta osalta langeta automaattisesti remonttireiskalle, koska oma aikani meni osaksi juorutessa kyläläisten kanssa. Siinä pohdittiin monenlaista muistoa ja mietittiin härveleiden historiaa.  Helsingistä asti eksyivät naapurin kaksostytötkin paikalle monien muiden tuttujen lisäksi:) Kolmessa viikossa saimme aloitetuksi vähän jotakin, sen lisäksi että olemme kuljettaneet törkyjä naapurin avustamana traktrorikuormallisen ja muutamia muulilasteja keräysasemalle ja kulkeneet iltaa aamua edestakaisin 50 km urakkapaikalle. Yövyimme talossa vain pari kertaa.


Viereisessä kuvassa Mosku valmistautuu mukaan päivittäiselle remonttireissulle. Hänellä on hauska tyyli haukkua pieni leikkikarva suussa odottaessa matkaan pääsyä, mutta koska sitä ei nyt ollut, hän raahasi kokonaisen peiton kopista ja haukkuu se suussaan, vähän hankalalta näyttää:)




SANASTOA:


KÄÄSIT eli kiesit olivat kaksipyöräiset, kevyet hienostelu eli "kirkkorattaat", Niitä ei saa sekottaa nelipyöräisiin trilloihin.

RUUNAUS tarkoittaa hevosen kuohimista. Ennen se suoritettiin todella julmasti ilman kipulääkkeitä ja hevonen saattoi jopa kuolla siihen. Niin tapahtuu näköjään vielä nykyäänkin kuten  Heikki-hevosen surullinen kohtalo todistaa:( Juttu löytyy linkin takaa!
MULLIAUTOKUSKI eli  karja-auton kuljettaja, joka pitkälaitaisella vei karjan teurastolle.
KORVAMERKIT laitettiin teuraaksi joutuvan korviin teräksisellä piikillä, nykyäänhän ne ovat jo valmiina:(
KONTTUURI on kylmä ruokakomero, joka sijaitsi usein vintinportaan alla kuistissa tai eteisessä.
KORSTEENI on savupiippu.
LAARI on viljansäilykseen käytettävä, yleensä puuaitauksella varustettu suorakaiteen tai neliön muotoinen alue aitassa tai perunoille kellarissa.
KYÖKKI on jouluhullun kyökkipiian hulluttelupaikka:)

Yläkuva on harhalaukaus by gentleman:)