lauantai 21. toukokuuta 2011

TUSKAA, RYPPYJÄ JA TOKALONIA

Lumene mainoksen kaunotar
"Älä valitse naista tai paitaa kynttilänvalossa" Venäläinen viisaus.

Turhaan sä meikkaat, mä takaan sen lauloivat Jouko ja Kosti aikoinaan aivan turhaan, koska monien muiden tyttölasten tavoin olin aivan varma siitä, että pieni meikki korreloi kivasti sisäisen kauneuteni kanssa:) Teini-ikä oli yhtä tuskailua ja harmitusta surressani sitä, että miksi minusta tuli pelkkä heijastus, joka jossakin, ehkä kynttilän tai kuun valossa, saattoi näyttää jopa sievältä. Miksi tuli pelkkä lupaus, miksi ei tullut heti kerralla päivänvalon kestävää missiä? Eihän tuo olisi vaatinut kuin pientä stilisointia ja hiuksenhienoa geenirakenteen säätöä siinä vaiheessa kun eksyin Tsygootti-valtakuntaan:) Siellä sain muutenkin ihmetellä kovasti hakusalla olevia tarveaineita, koska kuusi edelläkävijää olivat ryöstäneet melkein kaikki luonnonvarat. Kalkkikivilouhoskin ammotti melkein tyhjyyttään:)

Onneksi synnyin kuitenkin 1950-luvun lopulla, joka mahdollisti sen, ettei minun tarvinnut purra huuliani verille tai hinkata niitä kreppipaperilla kuten äitini aikoinaan. Eikä tarvinnut myöskään tuhrata hiilien kanssa, jos mieli saada vähän tummennusta kulmiin tai huiskutella syövyttävää lyijyä kasvoille. Jumalankuvan sain itseni näköiseksi paljon helpommin kirkonkylän kemikaliosta, jossa posket hehkuen ja nauraa kihertäen valitsimme naapuritytön kanssa Ricilsin kakkumaskaraa ja vihreää luomiväriä. Hennot ja vähän mitättömätkin ripset heräsivät uuteen eloon tämän käsittämättömän ihmeaineen myötä. Veden puutteessa sylkäistiin hygieenisesti harjaan ja sutattiin maskaraa vaikka bussissa ja toivottiin aina aurinkoista säätä tai pilvipoutaa, koska sateella ja itkiessä nämä vesisylkyarkasilit valuivat tietenkin poskille ja levisivät pitkin naamaa. 

Ihoni, joka silloin oli vielä nuori ja kaunis, tuotti minulle harmia ainoastaan silloin, kun se yht'äkkiä aivan varottamatta leikki tulipunaista paloautoa. Jostain syystä se keksi ajoittaa leikkinsä aina vääriin aikoihin ja paikkoihin, sillä esimerkiksi illalla pimeässä peiton alla se ei haitannut minua ollenkaan. Kun olin pikkutyttö sain isältä ensimmäisen ihanan tuoksuvoiteeni ja hän nauroi makeasti kun kysyin että mitä tällä oikein tehdään? Kyseessä oli Alatalon kaupasta ostettu Nivea, jonka vaihdoin 15-vuoden korkeassa ryppyiässä yhtä ihanaan Tokaloniin. Sen jälkeen löysin oman juttuni eli Milopan herkän ihon atsuleenivoiteen, jota saadaan kamomillasta ja jota Arya Layan vastaavaa on tainnut kulua naamaani ampäritolkulla:) 
       
Aikuistuessani nauroin usein, että eipä ole kauneuden suhteen mitään menetettävää kun ei ole ollut kauneuttakaan. Mutta kummasti sitä vain oli. Kun nuoruudessani tuskailin sitä ettei nenäni ollut sopiva, eivätkä silmäni tarpeeksi isot tai pitkäripsiset, niin nyt antaisin vaikka sieluni autuuden siitä, että saisin edes nuoruuteni, sillä ruma voit aina olla, mutta rypyt ovat jo liikaa. Kaunottarillahan tämä on ihan eri asia. Ainoa mikä vielä on edes joteknkuten entisellään on hoikkuuteni, tosin omituista koostumusvikaa on siihenkin tullut, samoin kuin naamaa kannattaviin poskiluihinkin, joita viimeksi ihastelin hammasklinikalla. Lääkäri ihmetteli vain purentaani ja mietti pää kuumana, että mihin ihmeeseen tuuppaisi tämänkin vanhan paikkahampaisen vampyyrin? No jonotukseenpa tietenkin, siellähän se verenpuutteessa pitemmän päälle ottaa ja kupsahtaa ja näin jono lyhenee. Hienoa taktikointia:) 

Harmiteltuani turhaan ryppyjäni ja ulkomuoto-ongelmaa, olen ilokseni huomannut että samaa typeryyttä on ilmassa suhteellisen paljon muillakin. Typeryyttä, johon ei näköjään auta mikään tieto siitä, että maailma on täpötäynnä oikeaakin tuskaa ja silmäposkella olevia ihmisiä, joiden ulkomuoto on tärvääntynyt geeniperimän tai tapaturman vuoksi todella radikaalisti. Ehkä murkkumainen lapsellisuuteni on osaksi oman menetykseni mukana tullutta takautumaa ja epävarmuutta.

Valitut Palat (toukokuu)
Eräänä iltana törmäsin varoittamatta tähän kuvaan ja häpesin syvästi itseäni ja omaa pientä mieltäni. Kuva puhuu usein enemmän kuin tuhat sanaa ja saattaa olla, että olen itkemättä ryppyjäni jopa kokonaisen päivän? Tämä ihminen on joutunut kantamaan ulkoisen muotonsa ihmisten typeryydestä tai pilkasta välittämättä. Hänen kohtalonaan on ollut suhteellisen tavallinen geenisairaus eli  NF1 (neurofibromatoosi), joka tunnetaan myös Von Recklinhausenin tautina. Kaikki emme voi olla samanlaisia ja usein erilaisuus kasvattaa kultaakin arvokkaamman luonteen ja siinä missä minä näen tällä kertaa rujoutta, voi joku muu voi nähdä kauneutta?

Elämä jakaa monille aika huonon käden, joka opettaa pelaamaan ja jekuttamaan aina kun mahdollista. Vääriä pöytiä tai vaihtoehtoja ei olekaan, on vain valintoja. Tällä hetkellä keikun ilon, surun, tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden vuoristoradalla välillä hyvinkin ahdistuneena omista pienistä ja itsekkäistä huolistani, mutta vasta nyt olen oppinut armahtamaan itseäni ja ymmärtämään sen, ettei minusta tämän kummempaa tullut ja että minulla on lupa ja oikeus olla tyytymätön itseeni ja maailmaani vaikka kaikki olisikin tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin.

Olen opetellut heittämään maailman surut ja murheet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, joita ennen kannoin muidenkin puolesta koska minulla ei ole enää rahkeita niitä kantaa. Olen jättänyt ne suosiolla niille, joilla elämässä on kaikki niin hyvin, että pitää hakea surujakin kauempaa. Ihmisen kohtalona on usein huomata menetyksensä vasta jälkeenpäin. Menetyksien jälkeen tuntee usein hirvittävää epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, että piti kaikkea niin itsestään selvänä eikä osannut oikeasti arvostaa asioita, joita vielä silloin oli. Eipä tietenkään, koska ihminen elää arjen rutiineissa useinkin vakuuttuneena siitä, että jollekin toiselle voi kyllä sattua onnettomuus tai tulipalo, mutta ei kai meille. Naapurin poika voi kyllä räjähtää taivaan tuuliin, mutta ei ikinä meidän. Se on juuri oikeanlaista selviytymistä ja uskallusta elää ilman pelkoa. Se on sitä, mitä minä opettelen taas uudelleen. Siihen kuuluu olennaisesti myös se, ettei kaiken maailman tuska välttämättä tavoita minua myötätuntoa enempää. Tsunamit ja keskitysleirit jossakin kaukana paradoksaalisesti  lisäävät valheellista turvallisuudentunnetta. Ja ainahan voi ostaa hyvää omantuntoa ja mielenrauhaa kilauttamalla rahaa katastrofikeräyksiin tai kolehtihaaviin:)

Ympyräni on monella tapaa sulkeutumassa ja palaan tavallaan takaisin siihen, mistä lähdinkin, sillä pikkuhiljaa olen oppinut ikuisen miellyttämisen ja hännänheilutuksen jälkeen hitaasti, mutta varmasti omaa sisäistä ja itsekästä kauneuttani, ilman katkeruutta ja pahaa mieltä. Eli ihan sitä samaa, mistä joskus kauan, kauan sitten aloitin sylkimaskara-aikoihin:)

18 kommenttia:

  1. Hmmm...jokaisellahan meillä on itsessämme joku alue, jonka toivoisimme olevan paremmin.
    Ihminen on niin kumma otus, että vaikka kaikki olis mahottoman hyvin, niin aina sitä jotain muka puuttuvaa haikaillaan. Kaiken lisäksi usein vielä sellaista, mitä ulkopuolisen mielestä emme laisinkaan ole vailla.
    Mielestäni olet kaunis...päätellen niistä kuvista mitä oon nähnyt.
    Mä taas haikailen hoikkuutta itselleni...mut tälleen istumalla tietsikan ääres 7-8 tuntia, ei kyllä hoikistu. Tein yhelle eläkkeelle siiryvälle työkaverille muistojen valokuvakirjan menneistä vuosista. Hyvä mieli siitä, mut lenkille pitäis...jos huomenna...
    Kesäistä illan jatkoa...Mustis-siskosein...

    VastaaPoista
  2. Onnittelut Mme du Noir-Bleue! Olet saavuttanut paljon, päässyt melkein maaliin.
    Sä oot niin ulkoa, eestä kuin takaa, sisällystä nyt unohtamatta, aivan ihanan upea ihminen. Olen ylpeä, luulen ainakin, että olet ystäväni ! <3<3 pq

    VastaaPoista
  3. Eikö olekin omituista unikko, mutta näin se vain näyttää olevan, siis tarkoitin tuossa tuota mitä sanoit ensimmäisessä kappaleessa.

    Kuvat on suodatettu rakastavan linssin läpi ja otettu oikeasta kulmasta,joten ehkä niissä näkyy vain se hemmetin heijastus (naurua)

    Minullakin kävi lapsuuskaveri ja sen kanssa on aina niin kiva muistella menneitä... Työkaverisi on varmaan ihan myyty muistelmateoksestaan, Sinä se aina jaksat ja viitsit.

    VastaaPoista
  4. Parahin Madame Quu. Tulin hyvin iloiseksi sanoistanne, miten sen nyt parhaiten Teille sanoiksi pukisin? Te tuotitte minulle hyvin suuren ilon:) Saisiko ranskaksi tämän saman, pliis?

    Halauksia Sinulle, muistaakseni ne uintimärät eivät viehättäneet viime juhannuksena ollenkaan:)

    VastaaPoista
  5. Hyvä ja naurattavakin juttu sulla Mustis taas kerran.
    Pieni ehostus, lähes huomaamaton on minusta kauneinta ja siihen itse olen tyytynytkin.
    Fantastico, mikä biisi, naiselle mannaa. :)

    Aika paljon, kun tuohon pääsee mitä viimeisessä kappaleessa kirjoitat. Miellyttämistä ja hännänheilutusta en itsessäni kylläkään ole tunnistanut ikinä ja voikin olla että se on yhtälailla haitta kuin hyve.

    VastaaPoista
  6. Kiitoksia Rip, se oli vähän tarkoituskin,mutta taisi tulla paikoin vähän kirpeähkö:)

    Joukon ja Kostin laulu soi 1970-luvulla suoraan ainakin omaan sydämeeni. Itse olen kyllä sitä mieltä että turha hännänheilutus on ollut todella huono ja lyttäävä juttu minulle. Onneksi vihan ja katkeruuden aika on jo ohi, mutta kuten sanoin ymmärrän oikein hyvin mitä sisuksissa jylläävä kipu ja raivo voi pahimmillaan olla. Aurinkoa elämääsi Rip!

    VastaaPoista
  7. Tämähän on just Must sitä mistä tarttis kiittää...
    Kunnioitettava ja ihka oikea elämänasenne Sinulla..

    Eletään ja nautitaan siitä mitä meille jokaiselle elämä on antanut ja antaa..

    ..eihän meitä tänne turhaan ole luotu..

    Kiitoksen sanani!

    VastaaPoista
  8. Ullis kiitoksia rohkaisusta, tämäkään blogi ei ollut aivan helppo kun sydänverta tuli sekoitettua vähän mukaan ja jos oikein osaa lukea tätä juttua niin huomaa selvästi, että siellä jossakin on tullut kannettua ihan turhaan voimatonta katkeruutta, juuri sitä, jolla myrkyttää helposti muidenkin elämän omansa lisäksi?

    VastaaPoista
  9. Se oli Mustis silloin ennen... mutta nyt on nyt...

    Nenäkin on nyt jo komea ja upea..
    Ja tämä 176 pituuskin on nykyään vain hyve..
    Niin ne aiat muuttuu...

    VastaaPoista
  10. Olipa taas niin hyvin ja syvällisesti kirjoitettu!

    Minäkin olen jättänyt turhat hännänheilutukset yms. ja nyt voin hyvin, juuri siksi, että olen se mikä olen. Jos joku ei hyväksy, se ei ole minun päänsärkyni. Kunhan en ole paha toisille.

    En kyllä lähde edelleenkään minnekään ilman meikkiä! :D
    Ja minusta se saa myös näkyä! Ainakin juhlissa!

    Muistan kun Jouko ja Kosti kävivät Seurojentalolla esiintymässä, me tykättiin kovasti kun lauloivat vähän vauhdikkaammasti kuin monet muut! :D

    VastaaPoista
  11. Upeaa Ullis, olet mannekiinimittainen! Luulin Sinua pajon pienemmäksi? Ja hienosti sanottu, se aikuisen, itsensä tuntevan naisen puhetta, yritän pyrkiä samaan, vaikka en yhtä pitkäksi tule millään:)

    VastaaPoista
  12. Se onkin tärkeä juttu ettei mielistele oman etuuden tai itsensä kustannuksella, sillä siinähän käy niin kuin minulle, että ihmiset käyttävät kiltteyttäsi hyväkseen ja kävelevät päältäsi ja koska olet kiltti, et kehtaa tai et voi suomentaa ja niin patoat aivan turhaan kiukkua sisuksiin, joka saa sitten ehkä aika lapsellisia ja omituisiakin ilmenemismuotoja. Mutta kuten sanoin ne ajat alkavat olla ohi.

    Kiitoksia sanoistasi Laali:)

    VastaaPoista
  13. niinpä sitä pähkäillään jalat maassa ulkoista kauneutta. ja pah sanon minä.. mitä enemmän ikää tulee sitä varovaisemmin sitä ehostusta.
    kun kauneus on katovaista, niin mitäpä siitä , pääasiahan tässä tarinassa on paluu juurille. itsensä hyväksyminen sellaisena kuin olen. Tälle asialle mä heilutan häntää , ai niin eihän mulla ole häntää, mutta no mä taputan, jookos. aikansa kutakin , mä uskon että nää meikkaamiset on ulkopuolisten esimerkkien matkimista , ihminen yrittää aina sopeutua ympäristöönsä vähän muidenkin ehdoilla. sen verran orjuutta on meillä akka paroilla.. jätit muuten kertomatta että tälle valittujen palojen miehelle tehtiin useita kirurgisia leikkauksia ja nyt hän on lähes jokapojan näköinen.. että kiitos vaan lääkäreille, turhan kauan hän sai odottaa jostain syystä.. mutta hyvä että lopulta sai apua , koska kyllä hän todella on kärsinyt.. ihmiset ovat julmia arvostellessaan toisen ulkonäköä jo ala-asteella ja tarhassa saavat lapset kuulla "vioistaan" niiltä joilla on suurin vika korvien välissä..

    VastaaPoista
  14. En kertonut sitä ollenkaan, vaikka oikeastaan aioin, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin ehkä sen takia, että se olisi varastanut shown ja myös sen vuoksi että säilyisi tämä kontrasti tähän omaan tyhmyyteeni ja pienuuteeni. Olet oikeassa katris, mutta jokainen saa varmaan tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, tässä tapauksessa näyttää. Se on totta, että se vähäinen kauneuskin katoaa, ei sille mitään voi, mutta olen nähnyt myös tyylikkäästi vanhentuneita ihmisiä, eikä voi kun ihmetellä miten jotkut saavat koko potin aivan loppuun saakka?

    Kiitän taputuksistasi ja olemattomasta hännän heilutuksistasi:) Kohta mennäänkin rennompiin aiheisiin, minulla on henki päällä...

    VastaaPoista
  15. Voi kiitti niin todellisen naisen kirjoitus jottei ikinä. Minä haikailen aina sitä mitä olin ennen... nuorempana, silloin näytin mielestäni paremmalta, mutta enpähän ollut tyytyväinen siihenkään, onkohan nainen koskaan, mut yli viiskymppisenä osaan kyllä olla armollisempi itseäni kohtaan vaikkei muut olisikaan...

    VastaaPoista
  16. Hyvä kirjoitus, mutta mitäpä muuta sinulta odottaisikaan (teepä joskus yllätys..:)

    Nuorempana ei nähnyt vanhoja eli keski-ikäisiä ihmisiä, ts. niihin ei kiinnittänyt yhtään huomiota. Ja tositosi vanhat oli sitten ryppysiä. Nyt on enempi nuorehkoja nättejä keski-ikäisiä ja vanhoja, mutta johtuu vaan siitä kun katselee oman ikäisiään (vanha, minäkö? en suinkaan). Ja ryppyjäkin on vähemmän ihmisillä keskimäärin, mutta se johtuu vaan heikkenevästä näöstä.. hih

    Ja pois se että pitäis alkaa vertaamaan itseään nuorempiin. Kerran oli meidän aika ja perässähän ne (nuoret ja nätit) tulee, vaikke ne ne siihen millään usko.

    Joillekin luoja on luonut kauniin luuston, ja he vanhenevat kauniisti, olen huomannut.

    Ja meikata saa ja pitää, sillä tosilla on värikkäät luonnonvärit, niin miksi valjun tarttisi olla valju?? Mutta sekin on makuasia, se meikkaa joka haluu ja päinvastoin. Ja silti ollaan kaikki nättejä.

    Sinäkin mustis, olet nätti (jos oikein muistan..). Ja sen missä et MUKA ole, siinä iloinen ja herskyvä luonne korvaa (peittää) puutteet.. hih)

    VastaaPoista
  17. Se on useimpien naisten ikuinen osa, se haikailu eiliseen etenkin sen ulkoisen muodon suhteen, joten tulemme aina vähän jälessä sen tyytyväisyyden kanssa. Uskon kyllä että olemme itse itsellemme paljon armottomampia kuin kukaan muu, älä Sinäkään muista välitä mitään, olet juuri sitä, mitä itse ajattelet eli se upea Ässä:)

    VastaaPoista
  18. Katson ihan samalla tavalla orvokki ja vielä siten, että kaikki muut naiset näyttävät aina paljon kauniimmalta kuin minä eli minulla on todella paha vika silmissä:)

    Niin koko pakettinahan olen ehkä aivan mukiin menevä - siis mihin mukiin?- mutta kivan rehellisesti tuli tuota kuvatusta ja todellakin, sinnehän ne isommat puutteet jäävät vauhdin ja naurun alle useimmiten..Itkiessä pitää sitten turvautua tuttuun olkapäähän:)

    No seuraava juttu on huono ja rento, mutta kun tuo hiivatin historia ei jätä minua ikinä rauhaan, ajattelin nimittäin kerrankin laittaa vain kuvia, mutta miten käynee?

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)