tiistai 30. lokakuuta 2012

ROUVA MARRASKUU

Raskas syyspimeys ja iänikuinen sade vaihtuivat kirkkaaseen valoon kuin pommi. Katsoin ihmettä suu auki. Neiti Lokakuu siellä nauroi leikkien auringon, pudonneiden lehtien ja tuulen kanssa. Kultainen lehtiläjä hajosi sinne tänne ja pikkulehdet kahisivat riemuissaan lyöden vetoa siitä, kuka saisi vielä kerran kohota kohti emoa ja taivasta. Tiaset ja varpuset riitelivät hilpeästi syöntivuoroista ja harakat nauroivat makeasti paikalle eksyneen naakkaherran vanhalle ja vähän virttyneelle pyhäpuvulle. Naakkarouva katsoi niitä kiukusta tummin silmin ja ehkä jossakin sen katseen alla asui suru kuin kuolema. 

Ylpeä vanha Herra Naakka ei tyhjännauraja-arkajaloista piitannut tuon taivaallista vaan huitaisi rohkeasti talipallon luo. Varpuset lehahtivat loukaantuneita kauemmaksi taivastellen eläkeläisten uskomatonta röyhkeyttä. Jo oli aikoihin eletty, olivat jopa vailla ruokaa, mokomatkin yhteiskunnan elätit. Mutta vanhapoika Tintti hihitteli itsekseen, sillä vaikka maailma olikin nuorten ja kauniiden, niin joskus hekin joutivat saada vähän turvalleen. Tintillä oli aika harvoin jakoa ruokapöytään, sillä usein nuoremmat ja etenkin rottiskansa ajoivat sen nokanterävällä oikeudella heti pois. Ainoa, joka pisti lujasti hanttiin isollekin porukalle oli sen mitätön, sinihattuinen pikkuserkku. Todella viehättävä pikkunaikkonen, joka uhitteli vihaisesti jopa naakoille ja sylkäisi halveksien siemenkuoret harakoiden niskaan. Sinihuivi huikkasi usein vanhapoikatintille, että alappa joutua vaari, kohta on auki ruokabaari:)


Surutonta Syysneitiä eivät nälkä ja huolet painaneet, sillä aina oli hetki aikaa tanssiin ja kujeiluun. Hänen mielestään auringonpaiste ja kultaiset lehdet riittivät juuri niin kauan kuin niiden pitikin, eikä häntä surettanut ollenkaan tieto siitä, että ikivanha rouva Marraskuu kalisutti kylmää viikatettaan jo pelottavan lähellä. Kaikella oli aikansa, niin elämällä kuin kuolemallakin. 


Martaan Musta ja ikävä Rouva niitti pimeyteen myös valoa, sillä mahdollisen lumen lisäksi Rouva Marraskuu sai hautausmaat kukkimaan. Hautausmaiden kynttilämeri on aika uusi perinne, joka syntyi viime sotien aikana kaatuneiden sotilaiden muistoksi. 

Tänä päivänä vien muistokynttiläni eri tunnelmissa kuin joskus takavuosina, sillä suurikin suru palaa aikaa myöten jotenkin loppuun ja jättää jäljelle tuskattomat tuhkat, mutta kipeästi raapivat muistot. Pyhäinpäivänä ajattelen myös ystäviäni, jotka ovat menettäneet rakkaitaan ja joille tämä muistopäivä on varmasti yksi suruvuoden raskaimpia hetkiä. Ehkä on tyhmää ajatella, että pelkkä ajatus voisi auttaa jotakin - sehän on vain pieni tuikku yössä - mutta jos niitä on monta, niin hautasmaan valomeren tavoin ne voivat ehkä valaista jonkun pimeyttä?


Nuoruusvuosieni runoaitasta löysin Rossettia "When I am dead, my dearest, sing no sad songs for me.." joka vapaasti käännettynä tavoittelee tunnelmaa seuraavasti:


"Kun olen kuollut armaani, et vuokseni itkeä saa, et ruusuilla, sypresseillä, mun hautaani kaunistaa, suo kasteessa nuoren nurmen, suven kasteessa virvoittua, jos tahdot muistele mua ja jos tahdot voit unohtaa.  

En silloin sadetta tunne, en pilviä, tuulia nää, en kuule kun satakielen, sävel tuskainen helkähtää, olen poissa ja mua saartaa, iankaikkinen hämärän maa, ehkä muistan jotakin silloin tai ehkä saan unohtaa .."

Jylhällä on mielestäni runollisesti kömpelömpi suomennos tästä, ehkä juuri sen takia että se uskollinen alkuperäisrunolle, kukkajärjestyskin noudattaa tiukasti originaalia.Tämän käännöksen tekijästä minulla ei tarkempaa tietoa ja muistivirheitäkin saattaa mukana olla.




Kuvat: Viikateolalla-olioon törmäsi kuvaaja ennen kuin se älysi piiloutua ja merenrantamaisema on rakkaan lapsuusystävän valoisa ensilumikuva ja kaunis Neiti Lokakuu hulmahti sopivasti hiuksineen oman luurini eteen:)

torstai 25. lokakuuta 2012

MANDALA

.

Blogistaniassa on monien eri villitysten ja haasteiden (muunmuassa runotorstai, luova lauantai, mustavalkomaantai, värikollaasi) joukkoon eksynyt MANDALAN värkkääminen. Kuukauden 1. ja 15. päivä annetaan vaihtuvin teemoin uusi mandalahaaste. Haaste löytyy UUNAN blogista, josta löydät myös toisen mandalaäidin eli Miivin tiedot:) Mandala-haasteen aloitti Mandi, Siiran ideasta. Tarinaa mandaloista kertoo Siira TÄÄLLÄ 

Mandala on ympyränmuotoinen pyhä kuva, joka on tunnettu monissa yhteisöissä kautta aikojen joista tunnetuimmat lienevät buddhalais-, hindu- ja  intiaanikulttuureissa. Myös kristillisessä historiassa mandalaperinne heijastuu goottilaiskirkkojen ruusuikkunoissa ja samaa mandalataikaa on löydettävissä myös Lapin noitarummuista.

Osallistuin ylläolevalla  kuvallani  13. Mandala- haasteeseen, vaikka kuvani ei ehkä täytäkään klassista mandalavaatimusta pyhyydestä nyt puhumattakaan:) Hämärästi se kuvaa sitä, miten olen unohtanut ajan, yhä suurenevan varjon ja kirkkauden, johon toivon kerran palaavani takaisin. 

tiistai 16. lokakuuta 2012

MERIVAROITUS!

nokipannukahvi, nuotio, saari
Kauniina syysaamuna lapsuusystävä soitteli ja uteli että kiinnostaisiko tyrnireissu. Olin nukkunut todella huonosti ja kaikki oli jotenkin ei-ihanasti-rempallaan, mutta eipä tarvinnut tätä asiaa kahta kertaa kysyä:) Suunnistimme Rahjan saaristosta kipparille tuttua väylää vähän ulommaksi merelle.

Ohittaessamme Säärikarvon huiskutin lapsuuskesieni Säären muorille ja olin näkevinäni, miten hän hujautti iloisesti huiviaan avaten mieleeni aurinkoiset kesäpäivät rannalla, jossa juoksin serkkujen kanssa ajokoira-Bellan perässä. Serkkupoika hyppeli ketterästi jo kaukana rantakivikossa auringonpaahtamin, voimakkain säärin ja lettipäinen pellavapää jäi nauraen odottamaan minua. Pian ripakinttuni kuitenkin oppivat hakemaan helpot hypyt ja huolettomat loikat ja senkin miten kiikkeriltä kiviltä piti äkkiä ponkaista tasapainosyistä seuraavalle. Rantakivihyppely Korkean kallioille porottavassa auringonpaisteessa poltti hipiäni useampaan kertaan. Korkeaan teimme myös kevätretken pieninä koulukkaina ja muistan senkin miten hurmurimies auttoi opettajan pikaliippariinsa, kun me oppilaat tyydyimme hitaasti puksuttavaan puuveneeseen, joka meille tietysti olikin turvallisin kyyti.

irja, kahvinkeitto merelläKuva vaihtui varhaiseen aamuun, jolloin keskenkasvuisena tytönläppinä tuhersin nurkkatakkaan tulta ja laittelin kahvivettä kiehumaan. Ja ainahan se tietysti kiehahti yli, jolloin piti kiireesti siivota porot pois ja pannu siistiksi, sillä normaalisti lunki isä oli aivan järkyttävän pikkutarkka joissakin asioissa. Kohta miehet tulivatkin rysiltä ja olivat onnellisia pikkukokistaan, joka oli keittänyt merivesikahvit valmiiksi. Siellä opin että rantahiekalla saa kädet putipuhtaaksi ja rannalla virutin samalla tyylillä kahvipannunkin. Oikealla kuvassa muutamaa vuotta myöhemmin nokipannukahvikahvitunnelmissa:)

Istuin monesti kahareisin veneenkokassa kun lähdimme kotisatamaan, mistä siiat ja silakat saivat jatkokyydit Kala-Kallen, eli isän nuorimman veljen, toimesta pitkin pitäjää. Ihmiset tulivat ostamaan tuoretta kalaa satamastakin ja usein siellä olikin pilvinpimein odottajia, jotka arvelivat ja aprikoivat veneen uintisyvyydestä ketä on onnistanut ja ketä ei. Kalastajien kasvoilta sitä ei voinut juuri lukea, mutta kyllähän se kalamiesten suu parkkiintuneesta ilmeestä huolimatta oli vähän messingillä, jos vene oli laitoja myöten täynnä, vaikka yrittivätkin muka olla ihan ölövinä.

Syksyllä silakat suolattiin pieniin puutynnyreihin eli napeksiin ja päälle pantiin sopiva puukiekko ja sen painoksi raskas kivi tai muu sopiva paino. Kun silakat olivat vähän painuneet, lientä kaadettiin pois ja saatettiin lisätä vielä silakkaa ja suolaa niin että astia oli täysi. Näin ne säilyivät pikisuolattuna aina kevääseen saakka. Mahatautinen ei voinut parempaa apua toivoakaan kuin hiilillä paistettua suolasilakkaa, enkä muista sellaista oksetusta olleen, ettei se olisi maistunut. Myöhemmin tulivat tiiviskantiset muoviämpärit jotka korvasivat nämä viehättävät, mutta kieltämättä vähän hankalat puuastiat. 10-vuotiaan konservatiivisuus oli näihin aikoihin kovalla koetuksella kun äiti nakkeli hienot kivi- ja saviastiat hiivattiin ja poltti puiset kepakotkin kun kaiken korvasi tämä ihana, kevyt ja vastenmielinen muovi.

Soutajaksi verkonlaskuun en oppinut ikinä, sillä ekkösäänytajua-möly ja perkana vieköön (nimenomaan k-kirjaimella, ettei kuulostanut niin kiroukselta) sai minut nakkaamaan airot veteen, eikä isä tykännyt siitä ollenkaan? Eipä näille verkonlaskijoille heti osaa kyllä soutaakaan, sillä äitikin treenasi melkein 50 vuotta  ja luultavasti oppi jäi vieläkin pahasti kesken:)

meri, lokit, syyskesä, aurinko

Nuoret lokit seurasivat innokkaina venettämme toivoen että menisimme rysille tai ehkä verkoille, jotka tarjoaisivat runsaat herkkulounaat niillekin pyytäjien vihaamien simppujen tai ei-toivottujen norssien myötä. Yritin vangita näitä ihailevia lokkinuorukaisia kännykkääni, mutta sain aikaiseksi vain kuvan, joka todistaa jotakin maan pyöreydestä, mutta ihan toisella tavalla kuin olin aiemmin kuvitellut :) Merellisestä ylämäestä huolimatta rantauduimme onnellisesti Putkikariin.

tyrnitTyrnit (ylempänä merityrni ja alla kesytetty:) odottivat pensaissa ja kivikossa kukkivat valkeat vilukot ja me turautimme heti alkajaisiksi nokipannukahvit tosin makeasta kraanavedestä, vaikka en minä saastunutta ja ylen paskasta merivettäkään pelkää. Merivesikahvi muistuu ja maistuu elävästi mieleen muutenkin, olihan se melkein jokapyhäinen herkku kauniilla kesäilmalla kun matkasimme moottorivene iloisesti sytkyttäen saaristoon tai Hevoskarin kalliolle päiväkahvien keittoon. Monasti oli mukana vieraitakin, joille tämä veneajelu oli oikea elämys vaikka kahvi olikin pahaa:) Merivettä otettiin kahvivedeksi kotiinkin, koska kaivovesi oli kesän aikana vähän uupelolla ja maistui ihan maalle.

Paattina oli silloin 1960-luvulla kymmeniä kertoja
tervattu kalastajavene Vanha Musta, joka prutkutti olympia-moottorin tahdittamana komeasti neljän tai kuuden solmun päätä huimaavaa vauhtia:) Se vauhti riitti kuitenkin sotien jälkeen joskus 1940-1950-luvun taitteessa voittoon Hiekkasärkkien moottorivenekilvassa. Saattoi olla rakkaan naapurin veistämä puuvene tämäkin, kuten niin monet muutkin, ne ainoat oikeat Kurikkalan puuveneet:)
 
Nyt fröökynöillä oli allaan kuitenkin tuttu ja luotettava "KUURAPARTA"-vene, joka kuulunee lasikuituveneiden aateliin ja jonka keulasta löytyy tasan kaksi vuotta sitten lokakuun postauksessa oleva ystävän lähettämä mellevä kuva:)

Allaoleva kalajokinen Ansio jäi viime kesältä kokematta, vaikka kaljaasi on tarjonnut merellisiä elämyksiä jo edellisen kesän ajan Rahjan satamasta saariston kautta Kallankarille. Kallalla ymmärretään yleensä molemmat saaret, mutta tarkennettuna puhutaan maa- ja ulkokallasta. Saarilla on säilynyt ainutlaatuinen historiallinen itsehallinto-oikeus, joka on Ruotsin vallan aikaisia peruja. Se myönnettiin alunperin jo 1600-luvulla ja vahvistetiin Adolf Fredrikin toimesta 1771. Ja edelleenkin Jaakon päivien aikoihin siellä pidetään vuosittainen Karikokous, jossa päätetään vanhan "haminaoorningin" mukaisesti saaren asioista haminamestarin johdolla.

Kallassa on isäni vanhemman veljen perikunnalla mökki, Tenhaaki, joka Vilkunan mukaan oli alunperin Stenhagenin-tuvan nimellä kokkolaisen omistajansa  mukaisesti. Myös lapsuusystäväkipparin suvulla on mökki Kallankarilla. MaaKallassa on kirkko, jonka Jumalanpalveluksessa olen joskus ollut ja tuttuja ovat tarinat myös Kallan äijästä, joka siellä sopivasti kummittelee ja varoittaa merimiehiä myrskytuulista ja veneen karkaamisista. Lisätietoa Kallasta löytyy Auvo Saaren Plassin historiasta ja Mr Googlekin auttaa varsin mielellään:)

Pikkutytöstä asti olen odottanut että milloinkahan tämä Säären Muori ja Kallan ukko oikein kihlautuvat, mutta se taitaa olla turha toive:)

Ansio
Kipparin ottama kuva Kalajoen upeasta kaljaasista.

SANASTOA: 

SÄÄRENMUORI on kuvitteellinen olento, joka on asustanut Säärellä jo ennen lapsuuttani ja
KALLAN ÄIJÄ on samaa sarjaa eli hän on hyväntahtoinen kummitus, joka pitää kalastajistaan hyvää huolta. Ja mistäpä tuon tietää, vaikka suuttuessaan myrskyn nostattaa, jos joku pahojaan saarella tekee:)
HAMINAORDNING (oortinki) tarkoittaa satamajärjestystä. (Muutenkin puhekielessä oordinki tarkoittaa lakia ja järjestystä.) Myös säärellä rantauduttiin haminaan eli rantalatojen lähelle suojaisiin uomiin, josta kivet ja muut esteet raivattiin sitä mukaa kun niitä esille tuli.