Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

tiistai 12. huhtikuuta 2011

SATUJA JA KISSOJA

Kissa joka luuli olevansa hiiri

Kissat ja sadut ovat aina olleet lähellä sydäntä, mutta lapsuuteni kissoista minulla on jäjellä enää kirjojen kissakuvat ja muistot. Yhtään ainoaa valokuvaa en löytänyt. En edes muista, onko minua ikinä kissan kanssa edes kuvattu. Äiti sanoi minua kissamaijaksi, koska nukuin aina milloin mikäkin kissa kainalossa. Ne olivat kaikki ainutkertaisen Mirrin jälkeläisiä, jossa oli ripaus norjalaista metsäkissaa ja aika paljon eurooppalaista. Mirrin todellinen kaksoisolento löytyi Katajavuoren kotisivuilta,  josta lainasin sen luvalla tänne.

MIRRI
Olin reippaat neljä vuotta kun äiti lupasi että nyt lähdetään hakemaan Sinulle jotakin oikein kivaa. Se kiva odotti minua Riutan talossa nukkuen makeasti auringonläikässä hetekan päällä. Maailmani oli jo silloin täynnä omituisia ja ihmeellisiä asioita, mutta mitään näin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Kokonainen pieni vuori toinen toistaan kauniimpia kissanpoikasia, joista minä sain valita kaikkien kauneimman. Valitsin Mirrin, josta kasvoi hieno ja ylväs kissa, jonka hallintoalueella eivät kukoistaneet sen kummemmin hiiri- kuin rotta valtakunnatkaan. Revolutionisti-luonteen lisäksi Mirri oli ahkera myös riiauspuuhissa, jopa niin että hän osasi joskus yllättää meidät kaikki. Ainakin kerran tai pari hän vain otti ja pyöräytti pentueensa ohimennen yön aikana sänkyni jalkopäähän. Siellä se rukkimoottori kehräsi kun varovasti liikautin jalkaani kuullessani unen läpi pientä miukumista. Kissahan kehrää vastoin yleistä luuloa muulloinkin kuin pelkkää tyytyväisyyttään ja niin Mirrikin, joka kehräsi myös synnytyksen yhteydessä. Synnytyspaikkana oli yleensä komeron pimeä nurkka, jonne laitettiin hyvissä ajoin villapaidalla tai muulla vastaavalla pehmustettu pahvilaatikko, johon kissa sai kaikessa rauhassa tehdä pentunsa. Kissojen sterilisaatiot, e-pillerit, nukutukset ja muut hienoudet tulivat muotiin vasta paljon myöhemmin myös maatila-kissojen arkeen.

Viehätysvoimasta huolimatta Mirri osasi olla tosi häijy ja ärhäkkä emäntä, joka pisti helposti ruotuun niin ajokoirat kuin muutkin rähisevät loksuleuat, jos nyt ylipäätään edes huomasi kävellessään tyynesti yh-äidin arvokkuudella niiden ohi. Vähemmästäkin sitä koira hämmentyy ja unohtaa jahtaamisen jalon taidon siihen paikkaan. Pentujen kohtalona oli useimmiten Amerikka, johon ne heti kohta syntymänsä jälkeen lähetettiin. Meillä se tapahtui niin, että isä otti pentueen karvalakkiinsa, eikä lähetystä ollut lupa tulla katselemaan. Vain kerran erehdyin paikalle ja näin ensi kerran miten isä itki. Tai ehkä se oli vain tuuli, joka toi vettä silmiin. Tämä Amerikka-ilmiö otti Mirriä välillä niin päähän, ettei komeronnurkka aina kelvannutkaan. Mutta minulle Mirri kuitenkin pienen supsuttelun jälkeen kertoi salaisimmatkin pentupaikkansa, jotka olivat milloin missäkin kuten heinäladon vintillä tai naapuritalon elosuojassa. 

Mirri kertoi minulle paljon muutakin. Oikeastaan se kertoi kaiken, mitä se ihmisistä ja elämästä tiesi. Pahin kertomus taisi kuitenkin tulla eräänä elokuun iltana, kun Mirri vei minut julmasti tapetun pentunsa luo. Mirrin äidinsydän itki minulle niin kauan, että ymmärsin seurata sitä pitkospuita pitkin aurinkoisen joen yli. Jo silloin tiesin, ettei mitään hyvää ollut luvassa. Syvälle rantapuskikkoon Mirri minut vei ja sieltä minä pentuni ja tuskani löysin. Pentu oli raa'asti tapettu ja pistetty kurkusta puuhun. Tappaja sai siitä hyvästä viinarahat ja minä ikuiset arvet sydämeeni.

Mirrin hieno luonne ja auktoriteettinen kauneus päättyi lopullisesti sairaalareissuuni 1972. Se oli raskas ja vaikea päätös, jonka itsepäinen ja tyhmä lääkäri laski 14-vuotiaan harteille. Itkin ja mökötin, koska pelkkä ajatuskin elämästä ilman kissoja oli täysin mahdoton. Pikkuhiljaa alkoi lääkärin ovela ja aika syyllistävä aivopesutekniikka tuottaa kuitenkin tulosta. Taikasanat saneeraus ja hyposensibilointi kiteytyivät linkeiksi takaraivooni jäädyttäen osan tunteistani pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi taivuin vain siksi että olin niin yksin syyn ja seurauksen kanssa ja ehkä myös sen vuoksi että olin poissa kotoa. Sanoin asian puhelimissa isälle kuin ohimennen, ilman tunteita tai surua, oikeastaan en tainnut edes tajuta tekoni suuruutta. Sairaalassa oloaikana isä ampui Mirrin kermavadin viereen pellonreunalle. Asiasta ei ikinä puhuttu, vain kerran kysyin asiaa äidiltä ja hän vastasi lyhyesti että kauan tähtäsi, päähän osui ja kuoli heti. Uskoin sen helposti, sillä isähän oli hyvinkin tunnettu rauhallisuudesta ja tarkasta sihdistään.

Vaikka kotiin olikin mukava tulla, jotain lämmintä ja olennaista sieltä ikuisesti puuttui. Koti tuntui muutenkin alastomalta, kylmältä ja riisutulta. Vanha, tuttu Tuhkimo-ryijykin oli omalta seinältään poissa ja villamatot oli vaihdettu kalseisiin muovimattoihin. Jotenkin kaikki vaikutti valjulta ja vaisulta, enkä itsekään olisi enää ikinä sama. Mutta olin kuitenkin kotona, kaukana kurjista kokeista ja hankalista testeistä, joten omaan rakkaaseen sänkyyn oli taas suuri helpotus nukahtaa.

Unen läpi kuulin Mirrin naukuvan oven takana aivan kuin ennenkin. Uskomattoman onnen tunteen vallassa menin avaamaan ja tunsin miten kissa hipaisi jalkaani pujahtaessaan sisään. Kun menin takaisin sänkyyn jysähti yht'äkkiä hyytävästi mieleen että Mirrihän olikin kuollut. Poissa oli kaikki ilo kotiinpaluusta, poissa ikuisesti lapsenkaltainen uni. Mirrin tassut painoivat raskaasti ja kipeästi sydämeeni. Keräsin kauan rohkeutta puhua asiasta jollekin ja kenellepä muulle olisin voinut siitä puhua kuin isälle. Hän vilkaisi minua pitkään ja jatkoi verkon paulotusta sanomatta yhtään mitään. Mieli raskaana, mutta silti toiveikkaana odotin, sillä isän viisauteen olin oppinut aina luottamaan. Enkä odottanut nytkään turhaan. Kun taas heräsin kissan naukumiseen, nousin, avasin oven ja kun kylmä yöilma selvitti aivoni, sanoin sen mitä isä oli neuvonut, eikä Mirri enää ikinä herättänyt minua sen jälkeen. 

Mirrin kuolema oli tavallaan aivan turha, sillä meillähän oli navetta ja paljon suuremmat allergian aiheuttajat asuivat aikuisikääni asti siellä. Siihen aikaan ei kissoja eikä koiriakaan turhaan itketty, oltiin vain ikuisesti reippaita ja painettiin suru turhana syvälle sydämeen. Polvea sai vähän itkeä jos kaatui, mutta ei koskaan kuollutta koiraa. Toisaalta ihmiset elivät vielä sodanjälkeistä, tuhansien surujen repimää aikakautta, johon ei ehkä mahtunut oman selviämisen lisäksi voimia vievää hentomielisyyttä.  

Kevät on aina juhla-aikaa kissoille niin pajussa kuin pajun allakin:) Toinen vähän vastaava mouruaika sijoittuu syksyyn. Viereisessä kuvassa ihailen kameran takaa viehkoa kissakaunotarta, joka herättää Likan uteliaisuutta eräänä kauniina aamuna viime vuoden toukokuussa. Likka on tässä jo vanha ja väsynyt eikä jaksa tai viitsi vaivautua, vaikka reviirihäpäisy vähän mieltä kirveltääkin. Kissa on hyvinkin itsevarma, mutta kuitenkin varuillaan, ikäänkuin valmiina sekä pakoon että taisteluun. Tämän upean taidon hallitsee vain kissa, joka on yhtä lailla ollut aina saalis kuin saalistajakin. 

KISSAHISTORIAA JA USKOMUKSIA

Kissa kesyyntyi villeistä sukulaisistaan (Felis silvetris) ehkä jo vajaa 10 000 vuotta sitten neoliittiaikakauden myötä, mutta luultavasti todellinen kesyyntyminen tapahtui vasta noin 6000 - 4000 eaa. Muinaisessa Egyptissä Bastet-jumalattaren ohella kissaa palvottiin niin, että kissan tappamisesta tai huonosta kohtelusta sai jopa kuolemantuomion! Huneferin papyryksessa noin 1300 eaa Ra-jumalan Kollikissa teilaa pahan Apophis-käärmeen leikkaamalla sen pään irti. Tämä on yksi osoitus kissan arvostetusta asemasta egyptiläisessä uskonnossa ja mytologiassa. Kreikassa ja Roomassa kissasta tuli Diana-jumalattaren attribuutti, jonka myötä se yhdistettiin myös kuuhun ja kuutamoon. 

Aasiassa oleva myytti kertoo Pyhästä Birmasta, joka sai kauniit safiirisilmät surustaan ja valkeat tassunsa isännän kuoleman myötä. Venäläisen legendan mukaisesti paholainen loi hiiren, mutta Jumala kissan. Pohjoismaisessa uskomuksissa germaanikansojen jumalatar Freja ajoi uljaasti kissojen vetämissä vaunuissa ja kissa oli hyvin suosittu hahmo myös heraldiikassa,  jossa se symbolisoi kunnon soturin tavoin vapautta, oveluutta ja kestävyyttä. Laivassa olevaa kissaa merimiehet kohtelivat yleensä aika hyvin, sillä kissan hävittäminen tiesi aina epäonnea, ehkä jopa haaksirikkoa. Ainakin se olisi tiennyt rottakannan villiä kasvamista.

KISSAVIHA

Kissan tie kulki kuitenkin valosta varjoon, sillä keskiaika oli Amerikassa ja Euroopassa hyvin synkkää kissavainon aikaa. Kissan omituiset silmät ja kyky saalistaa öisin ja pimeässä liitettiin pahuudenvoimiin ja erikoisesti tapetille joutui mustakissa, joka oli oikea noitien apuhenki (Spiritus familiaris) jonka pelkkä näkeminenkin tiesi epäonnea. Myös luulot siitä, että kissalla olisi kokonaista yhdeksän henkeä, lietsoivat oppimattoman kansan taikauskoa, jota kirkonmiehet käyttivät sitten sopivasti hyväkseen. Kissoja vainottiin ja poltettiin surutta, tunnetuin kissarovio lienee ollut Ranskan Metzissä 962-luvulla. Samaan kategoriaan kuuluvat kissafestivaalit Belgiassa, jossa niitä heiteltiin Lakenhallenin tornista alas. Suomalaisessa loitsuperinnässäkin kissan kohtalo on ollut aika surkea, sillä kissan julma tappaminen reenjalaksen alle on tiennyt emännälle muka pellavaonnea. Nämä erilaiset uskomukset kissan kummittelutaipumuksesta aina noituuteen saakka, ovat tehneet siitä ehkä vainotuimman kesyeläimen kautta aikojen? Ilman vainoa tai väkivaltaista kuolemaa kissa saavuttaa helpostikin yli 20 vuoden iän ja vanhin kesykissa lienee elänyt lähes 40 vuotiaaksi.

Kissanvihaajia löytyy kirkonmiehien lisäksi niin sotasankareista kuin diktaattoreistakin. Häpeälistani parhaimmille palkintosijoille pääsevät aivan ehdottomasti keskiaikaiset paavit Gregory IX ja Innogentius VIII, joiden kissaviha pohjautui taikauskoon ja kirkon antamaan mahtiin, joka mahdollisti todella mittavat ja täysin käsittämättömät kissavainot. Diktaattoreista ainakin Hitler, Stalin, Mussolin ja Hussein ovat joidenkin viitteiden mukaan olleet suuria kissavihaajia ja joukon jatkona komeilevat myös Julius Caesar ja Aleksanteri Suuri. Tsingis Khania lienee edes turha mainita? 

Myös Eisenhowerin tiedetään inhonneen kissoja hyvinkin tappavasti, kun taas Napoleon pelkäsi niitä kuollakseen, joten ehkä hän kärsi ailurofobiasta eli kissapelosta. Edellisten lisäksi löytyy viime vuosituhannen alkupuolelta myöskin yksi hullu chicagolainen pankkiiri, nimeltään Rocwell Sayre, joka haaveili hävittävänsä kissat kokonaan sukupuuttoon! Elisabeth I ansaitsee kruunajaisjuhliensa irvokkaasta kissaroviosta aidon ja sydämestä tulevan halveksuntani. Tähän sotasankareiden, hullujen ja paavien joukkoon mahtuu myös taiteilijoita, joista suuresti ihailemani Johannes Brahms teki typerästä kissavihastaan huolimatta ihan käypää musiikkia ja tanssijatar Isadora Duncan, jonka kissaviha oli niin katkeraa, että hän hirtätti niitä kymmenittäin puutarhansa puihin, jonka vuoksi hän joutuukin kokonaan boikottiin. Isadora sai maistaa omaa lääkettään, sillä hänen kaulahuivinsa kiertyi avoauton renkaaseen, joka kuristi hänet kuoliaaksi. (Sitä, oliko Isadora julma kovan elämänsä vuoksi vai oliko hänellä kova elämä julmuutensa vuoksi, tuli ohimennen mietittyä.) 
kissat, sateenvarjo, kissasatu

KISSA VIEKÖÖN
Kissa elää myös puhekielessämme monella eri tavalla ja sanonnat  "Se oli oikeaa kissanhännänvetoa, rakastunut kuin lukkarin kissa, voi kissanviikset, kiertää kuin kissa kuumaa puuroa, kissavieköön, veikö kissa kielesi, nostaa kissa pöydälle, olla kissanristiäisissä tai silläpä on oikeat kissanpäivät " vilahtavat itsekultakin aivan huomaamatta. 

Monet laulut, filmit ja lukuisat lastenlorut ovat satujen ohella täpötäynnä kissa-aiheita. Mykkäfilmiaikakauden ainutlaatuista Felix-kissaa ei tässä voi mitenkään sivuuttaa, kuten ei myöskään sympaattista Pekka Töpöhäntää,  jonka riesana oli ilkeä Monni-kissa, jota Pilli ja Pulla kilpaa peesasivat. Myös tarina Misusta ja Mirristä sateenvarjoineen jäi erikoisesti mieleen sen takia, että naapurin tyttöjen kirjasta sivut olivat repeytyneet juuri tästä kohtaa ja surin valtavasti veden valtaan joutuneita kissanpoikia:) Kyselin turhaan että miten niille kävi. Niillehän kävi loppujen lopuksi onnellisesti ja he pääsivät takaisin emon luo.

Myös karkeissa olen saanut elää fantastisen kissaelämän. Pikkutyttönä sain pitkän naukumisen jälkeen harvinaisen suklaakissan, joka piti kainalossa ihanaa avattavaa miniatyyri päivänvarjoa. Eihän sitä raskinut syödä millään, siinä se nökötti peilipiirrongilla ja katseli minua päivänvarjoineen, kunnes Mirri otti ja ratkaisi pulman särkemällä kissan ja repimällä sen ihanan, hienon päivänvarjon pikku silpuksi. Suuri poru ja itku siitä tuli ja Mirri sai huutia. Figaro-minttupastillit ovat kiteytyneet myös syvälle muistiini upeine kissalogoineen eivätkä kissankielet tai Fazerin iki-ihanat Kisskiss-karkitkaan tee poikkeusta:)

Kissasaduista rakkaimpia ovat lapsuudestani saakka olleet "Kissa, joka luuli olevansa hiiri" ja kaikkien kissatarujen klassikko "Saapasjalkakissa." Ehkä näissä molemmissa saduissa on aika vekkulia kontrastia myös omaan elämääni. Kasvoin itsekin outona kummajaisena, ehkä vähän samalla tavoin kuin kissa hiirien keskellä sillä jouduin kysymään äidiltä: Miksi et olekaan oikea emoni?

Huikea tarina Saapasjalkakissasta opetti taas sen, että taika piileekin siinä miten voi kääntää tappion voitoksi. Se onnistuu vain uskomalla itseensä ja omiin kultaisiin saappaisiinsa. Tai vaikka nyt näihin, vähän vähemmän kultaisiin:)  
Vanhemmiten rakastuin myös sarjakuvaan nimeltä Minä olen Mustonen, joka sopi paremmin kuin hyvin,  sillä Mustonen olen sukujuuriltani aina:)
Kissoja vihaavat ihmiset on löydetty Raapimapölkky-blogista vuodelta 2006, josta olen ne poiminut ja jauhottanut omilla mausteilla:)

Yläkuva on omasta satukirjasta Kissa, joka luuli olevansa hiiri. Figaro on varastettu yleisestä kuvajakelusta ja sateenvarjokissakuva on satukirjastani Misu ja Mirri ja jalat ovat ihan omat, eihän millään uskoisi, tämä kun on kuvateknisestikin niin tasokas:)

49 kommenttia:

  1. Nostan hassua hattuani, kumarran ja raapaisen jalkaa. Miljoonayksi pistettä hienosta kirjoituksesta.

    VastaaPoista
  2. Kiitos tarinasta, joka toi muistoja minunkin mieleeni. Kissoja, jotka yksi toisensa jälkeen menehtyivät joko rotanmyrkkyä tms. syötyään ja joiden kaikkien, ainakin melkein oli ollut Söpö. Sitten oli Kalle sekä oman perheeni pitkäaikainen lemmikki Topikissa. Ottaisin vieläkin kissan itselleni, mutta ihan käytännön syistä jätän ottamatta.

    VastaaPoista
  3. Hienon tarinasi myötä..palautui mieleeni lapsuuden Söpö ja Mirri kissat....ja monet hauskat muistot.

    VastaaPoista
  4. Puuttumatta kissoihin, joista ei ole juuri kokemusta, mitä nyt muutama on kipannut mut nurin, toinen jopa syyslätäkköön, kun vahingossa olen astunut sen tassujen päälle (hymyä)

    Niin, Oli mojova kirjoitus, ehtaa perusteellista mustistyyliä, ja blogisi on nyt jopa kaunis; visuaalisesti kaunis katsella.

    VastaaPoista
  5. voi mustis sinä ihana saapasjalka!
    nyt en ehdi lukea kunnolla - meen kertomaan erityisluokkalaisille ortodoksisuudesta - mutta nyt jo kiitos linkeistä katajavuoreen ja raapimapuuhun!

    VastaaPoista
  6. Hyvin paljon samantapaisia muistoja on minulla lapsuuteni kotoa kissoista. Sillä erotuksella vain, että isäni oli niin "heikkoluonteinen" , jotta hän itse olisi "Amerikan matkan" järjestänyt. Aina piti joku muu kylän miehistä se tehtävä suorittaa.

    Joskus sai luvan jättää yksi pennuista kasvamaan emonsa rinnalle.
    Nimi annettiin, asettamalla pentu nejästä "hellapuusta" tehdyn neliön sisään. Jokaisessa puussa oli nimiehdotus. Minkä puun yli pentu kapusi pois neliöstä, se annettiin nimeksi.

    Kotimme sijaitsi pienen joen rannalla. Joen yli oli silta, joka johti joen toisella puolella oleville viljelysmaille. Silta piti aina syksyisin poistaa rannalle kasaksi seuraavan kevään tulvan takia.
    Kissa on viisas eläin. Niimpä meidänkin "Muru" oli yhtenä myöhäissyksynä tehnyt pentunsa piiloon joen takana olevan ladon suojaan. Ilmat kylmenivät syksyllä. Silta oli poistettu rannalle kasaan.
    Muru kuljetti jo melko isoiksi kasvaneet poikasensa yksi kerrallaan niskata roikottaen uimalla kotiimme.

    Toinen liikuttava tarina oli kun samainen kissa oli sinne joen taakse metsään taas poikasensa tehnyt. Siloin silta oli vielä paikallaan. Meidän oma porukka oli kauempana viljapellolla.
    Kissamme oli tullut pihaan surkeasti naukuen. Lähinaapurissa ollut kanssani samanikäinen lomalaispoika kuullut naukumisen. Kissa oli lähtenyt surkeasti naukuen johdattelemaan poikaa joentaakse.
    Johdattanut paikkaan, missä sen pentu oli jäänyt "loukkuun" kahden ison kiilamaisesti toisiaan lähenevän kiven koloon. Emon oma pää ei enää sopinut ahtaaseen koloon nostamaan pentu niskasta turvaan.
    Jaakko-poika oli varovasti kepillä auttaen saanut pennun turvaan emon hoiviin.

    Konstit on monet.. kissallakin, eikä vain akalla, joka kissalla(an) pöytää pyyhki.

    VastaaPoista
  7. Laudaturin arvoinen tutkielma. Hienoa!
    Lapsuudenkodissani oli ihana harmaa Hyrrä. Isä urheilullisena miehenä opetti sen tekemään maksit, eli ojennetun käden yli hyppäämään. Hyrrä peruutti ottamaan vauhtia ja sitten loikkasi. Rimaa nostettiin koko ajan.
    Kutsuhuuto "makkkarrrraaaa!" sai sen salamana tulemaan sisälle.
    Sitten, ehkä syötyään jotain myrkkyä, meni leikkimökkimme alle kuolemaan, nyyyh. Itkua riitti !
    Fyssantunnilla tehtiin sähköä hankaamalla kissannahalla eboniittitankoa, pimeässä oikein säkenöi.Jännää!

    VastaaPoista
  8. Olipa kissamainen jutsku ja H Y V Ä. Mullekki tuli mieleen mun viimmeinen kissa, joka katosi viime juhannuksena, ei tarvinnu minun lähettää ameriikkaan, eikä muuallekkaan, alkoi olla jo siinä kunnossa.
    Mutta nyt ku ei oo semmosta työntekijää, niin hiiret hyppii, ei ihan pöyville, mutta tuolla lintupuun juurella, ku sinne on tippunu jyviä. Pari päivää oon miettiny tapaa, miten ajan ne siitä huitsin nevadaan (sehän on Siikajoella se pubi, jossa on karaokea:D). Eilen lauleskelin Hillevi hiirestä, mutta....
    Tuntuu ihan siltä ku oisit ihan mua varten tän kirijottanu, hih. On nimittäin ni-in koskettava.

    VastaaPoista
  9. MIELEENI TULI KOKEMUS (HUUMORILLA)KISSOJA ON VAIKEAMPI KESYTTÄÄ KUIN NAISIA?VAU MITÄ TARINANKERRONTAA!TULIPA MIELEEN ERÄS AJATUS KIRJASTA???????

    VastaaPoista
  10. Kymmenen pistettä ja papukaijamerkkki hienosta kissa tarinasta.

    VastaaPoista
  11. Mjauu-juu! Mieuw ! (eng. ?)

    VastaaPoista
  12. Ihana kertomus kissastasi, tuli itku silmään! Ja mieleen muistot omasta ihanasta Söpö-kissasta, ensimmäinen jonka muistan, sen jälkeen oli monta.

    Sitten vuosikymmenet ilman eläintä ja nyt kaksi suloista koiruliinia!

    Kiitos lukuelämyksestä!

    VastaaPoista
  13. Minulta saat sen ison kissan äititiikrin tassun raapaisun. Sen nimen sain tutuiltani, kun lapset oli pieniä, ja jotenkin se tuntui osuvakin, olinhan minä aika tiikeri...kissoja meillä oli, joista nyt on tämän vuoden aikana jouduttu armahtamaan piikillä ne oli todella sairaita ja ikää kaikilla yli 22vuotta. yksi on vielä elossa jo nyt taas vähän parempi kunto ikää silläkin 21v, hyvin ne on hoidettu ja paljon rakastettu. eläin on lempeä kaveri monelle. nuoleskelee ja imartelee ihanasti saadakseen tahtonsa vaikka maksaa tai silakoita.. kurnau.. perusteellinen teos taas. kyllä sinusta kirjailija tulis jos tahtosit, hyviä säitä ja parantumisia että pääset tanssuloihin taas kesällä. raaps. tiikeriäiti on nyt ihan lempeellä tuulella, kuten aina kun lukee sinun tarinoita. kiitän

    VastaaPoista
  14. Niin Anna, olen ehkä sen ansainnutkin?;) sillä otti niin lujille tämän jutun kanssa ja jouduin karsimaan aika paljon poiskin, koska ajattelin lukijaraukkaa, joka joutuu kahlaamaan kilometrin mittaisen tarinan/muistelman eikä se ole nyt se itsetarkoitus ainakaan täällä... Joten sanasi tulivat aivan oikeaan osoitteeseen:)

    VastaaPoista
  15. Voi, miten minua nyt harmittaa, että Söpö Mirrintytön otin tästä pois, koska aihe paisui kuin pullataikina!!!

    Minullakin oli Söpö kolmivärinen ihastuttava kissaneiti ja oli myös Mikki komea kollipoika - niitä oli niin paljon.. Mutta mukava, jos sain raapaistua muistoja esiin myös Sinulta Petriina:)

    VastaaPoista
  16. Unikko, Söpö ja Mirri taisivat olla 1960-luvun kissanimisuosikeita? Sen voisin tuohon alle vielä kerätä ajan myötä, joten tänne vain vanhoja hienoja SUOSITTUJA kissanimiä? Pörrihän oli varmasti kuten Misukin?

    VastaaPoista
  17. Mahtavaa Orvokki, että huomasit! Sinun jos kenen sanoja tässä arvostan, koska olet ammattilainen. Otin jopa kuvia pois ja tietenkin siirtelin niitä niin että lukeminen paranisi ja yritin asemoida ne "uppoamaan" tarinaan ja nyt tuntuu mukavalta jos olen siinä onnistunut.. Ei aina niin yksiselitteisen helppo homma tämäkään vaikka peruskuvien laittaminen sinänsä olisikin?

    VastaaPoista
  18. Voi TT darling, miten fantastista! Kuulostaa hienolta jutulta ja Sinä jos kuka sen osaat! Mahtava palaa tänne, itsekin olen lähdössä kirkkoon Laaksosen konserttiin ja kiireellä tänne heitän vastauksia ja yritän ehtiä katsoa kaikki läpi rauhassa ja ajatuksella:)

    Linkit olivat kumpikin aivan vertaansa vailla, kannattaa klikata!

    VastaaPoista
  19. Että minua nauratti tuo sanontasi kun eilisillan mietin että kuka se kissalla pöytää pyyhkikään:)

    Kivat muistot Sinullakin ja näinhän se kissa johdattaa naukumalla ja tulemalla luo ja pyytämällä seuraamaan ja se vie sitten sinne mihin pitää. Ehkä lapsen herkkyys kuunnella eläimiä on erilaista kuin aikuisella, itsellani on ehkä säilynyt osa tätä kykyä vieläkin? Ja se tarkoitta siis kaikkia eläimiä ei vain omia.

    Täytyy sanoa että kyllä minunkin isä oli hyvinkin herkkä tässä kurjassa jutussa ja se onnistui häneltä jotenkuten kun pennut olivat ihan pieniä ja yksihän niistä aina jätettiin emolle, koska suru oli suuri kun lapset vietiin. Mutta rakkaudesta Mirriin hän ei uskonut muihin kuin itseensä tässä raskaassa jutussa, sitä voi olla ehkä vaikea ymmärtää?

    VastaaPoista
  20. Voi Anjuusa, minusta tämä on todella puutteellinen juttu, mutta tarkoitus olikin kirjoittaa tämä Mirrin kunniaksi ja ehkä myös siksi olen näistä asioista ja surusta tähän asti vaiennut.

    Niitä vaiettuja surujahan meillä kaikilla varmasti riittää, mutta pitää ymmärtää aina senhetkinen elämäntapa ja tilannekin ettei ihan älyttömyyksiin menisi.

    Meillä oli Hyrrä-niminen koira (miehenveljellä) ja minustakin se oli aina kissannimi? Mutta kurjasti kävi Hyrrä-kissallesi, nämä rotanmyrkyt ovat koituneet monen kotieläimenkin tuskalliseksi kuolemaksi, joten niitäkin olisi syytä muuttaa inhimillisemmäksi! Ja hyi, kissannahkasta en puhu mitään:)

    VastaaPoista
  21. Tulipa vielä kissoista mieleen eräs juttu. Kun 1990-luvun alkupuolella olin syntymäkotikylässäni Keski-Pohjanmaalla kesälomalla, kävin naapurissa katsomassa Suomen painavinta ( ainakin sillä hetkellä) kissaa. Painoa naaraskissalla oli 19,6 kg.
    Se oli miltei uskomaton näky. Kun se kesäisellä terassipöydällä makasi, ei pöydän pinnasta vapaata tilaa löytynyt.
    Ei se kuitenkaan mitenkään sairaalta vaikuttanut ja isäntäväki kertoi sen elelevän normaalia kissan elämää.
    Ei se mielestäni kuitenkaan mitenkään kissamaisen pehmeästi liikkunut kun isäntä patisti sen hieman kävelemään.

    Minulla on valokuvia siitä. Harmi, että laitteeni ja taitoni eivät riitä tässä nähtäväksi.

    No, voinhan ottaa miitinkiin mukaan halukkaille nähtäväksi.

    VastaaPoista
  22. Kiitos Plättyskä, muistin kyllä kissasi ja oli todella harmi että sen piti niin kurjasti kadota.

    Luultavasti reissaat sen verran ettet taida uutta kissaa haluta, mutta oletko kokeillut ikinä näitä ultra-ääni vekottimia hiirien häätöön. Ovat kuulemma sillä taajuudella etteivät ainakaan koiraa häiritse, jyrisijöitä muita kylläkin. Ruttojuuri pihalle istutettuna häätää rotat ja myyrätkin pois. Hiiribaari ja myrkyt ovat kaksipiippuinen juttu, mutta toimivat kyllä niille hillevihiirille:) ja muillekin aika tehokkaasti.

    Lintujen ruokinta kerää aina näitä ei toivottujakin vieraita, itse katselin kerran miten rotta tyytyväisenä sinitiasten ja muiden kanssa vierekkäin naposteli pudonneita siemeniä:)

    VastaaPoista
  23. Kyllä minä kuulen pienemmilläkin kirjaimilla, ei tarvitse huutaa valde?

    Niin se kirja olisi tosi haasteellinen, on se mielessä ollut, pitäisi saada vain haastattelua, kuvia ja sen semmosta niin siitähän se pikkuhiljaa lähtisi?

    VastaaPoista
  24. Kiitän madame Quu hienosta kielioppitunnista, tosin oli vähän lyhyenpuoleinen?:)

    Marizan: Kaunis kiitos itsellesi, on aina mukava kun porukat käyvät ja jättävät tassutuksiaan:)

    VastaaPoista
  25. Jännä juttu Laali että Sinullakin oli Söpö-kissa, tämä vain vahvistaa käsitystäni, että se taisi olla yksi 1960 luvun suosikki:)

    Sinulla on niin ihania ja upeita koiria että varmaan pärjäät ilman kissaakin? Tosin kissahan sulautuu tarvittaessa samaan laumaan:)

    VastaaPoista
  26. Kiitoksia vain aikku-tiikeri, pitää yrittää vain treenata kovasti josko sitä vielä oppisi "oikeasti" kirjoittamaan, toisaalta aika puisevaltakin välillä tuntuu, aivan kuin tekisi jo työtä?

    Huomenna tikinpoistoon, joten hienosti menee:) Harmi etten osaa muita kieliä niin, että voisin niillä kirjoittaa, maailmahan oliskin sitten avoin taivasta myöten???

    VastaaPoista
  27. Shamani, siitä kissasta haluan heti kuvan!Siis aivan uskomattoman iso rötkäle kissaksi, vanhemmat olivat ehkä kantaneet jotakin villejä geenejä ja kyseessä oli mitä ilmeisemmin leikattu kolli, ne saattavat kasvaa tosi isoiksi. Onko kenelläkään tutullasi skanneria ellei itselläsi ole?

    VastaaPoista
  28. Joo, koireliinit ovat ihania! Tykkään kissoistakin, tottakai! Olen harkinnut myös kissan hankkimista, täällä maalla sellainen olisi tarpeen hiiren karkottajana! :D

    Meillä oli kerran myös kissa nimeltä Rutale. Oranssivalkoraitainen, upea ja suurikokoinen kissaherra!

    Olisipa jännä nähdä se shamanin kuva siitä jättikissasta!

    VastaaPoista
  29. Hei, Mustis palaan uudestaan aiheeseen, kun ajatus taas kulkee, kerron myöhemmin omassa blogissa.
    Siis ollessani 9-10v, lähdin veljeni kans fillarilla kolukaverini luokse katsomaan kissanpentuja, matkaa oli 6-7 kilsaa. Äiti oli varoitellut;ei sit mitään kissaa meille..muistakaa se. Juu ei....
    Kisulit olivat aivan ihania..minä vanhempana sanoin veljelleni,kun pentua tarjottiin meille;Kun kisu on jo kotona, niin ei äiti sille asialle mitään enää mahda...
    Fillarin taakse pahvilaatikkoon pentu ja menoksi...naukuihan se ja oli säikkynä siitä rytkytyksestä, kuoppaisella hiekkatiellä.
    Kuinkas ollakkaan kesken matkan se pikku peijooni pääsi sieltä laatikosta ja vilisti pitkin metsää.
    Hirvee hätä meille molemmille..siellä me sit varmaan puol tuntii juostiin pennun perässä.
    Saimme kuitenkin kiinni ja matka jatkui. Aloimme miettiä matkalla kisulle nimeä ja molempien mielestä;Söpö oli ainoa oikea.
    Mietinnän alle toinen asia; tarpeeksi hyvät selitykset äidille.. Tiesimme äiskän mielipiteen..kissa on yksi suu lisää..ei ole varaa ruokkia sitä.
    Selityksemme olivat hyvät ja moninaiset ja kun äiti näki ihana Söpön, niin kyllä hän muutaman päivän sisällä heltyi, vaikka ensin sanoikin, että viikon saa olla ja sit palautatte. Loppujen lopuksi Söpöstä tuli äidin lemmikki...istui aina aamukahvilla äiskän olkapäällä ja oli meitä vastassa kun tulimme koulusta.
    Kun saan uuden skanneri-monitoimikoneen ens viikolla niin lupaan kirjoittaa muisteluita Söpöstä kuvien kera..ihan Sua varten, blogiini.
    Ihania keväisiä päiviä Sulle ihana Mustis.

    VastaaPoista
  30. Yleensä kissat ja koirat viihtyvät hyvinkin yhdessä Laali, joten ei muuta kuin kissa kainoloon niin kyllä saa hiiret kyytiä..

    VastaaPoista
  31. Minäpä jään odottamaan tarinaasi Unikko ja kiitoksia toivotuksista. Lumet sulavat täällä aivan huminalla, joten tuskin pääsiäisenä on enää yhtään.

    Olipa se melkoinen kissanhakureissu, mutta mukava että äitikin heltyi, eläinpentuja on todella mahdoton vastustaa?

    VastaaPoista
  32. Jes, jes vain itsellesi jupe, olen aina ihaillut lyhytsanaisuutta koska itse en sitä osaa:)

    VastaaPoista
  33. Mustis, mullakin on vaikeuksia lyhytsanaisuuden kanssa!

    Kyllä kisuliini pitäisi taloon ottaa! Kun muutimme tähän taloon syyskesällä 2008, tämä oli ollut autiona muutaman vuoden.

    Syksyllä tuli sisään rottia! Ja ne hipsivät keskellä yötä ihan sängyn viereen! Hyi kamalaa! Ihan olivat eläinkaupan rottien näköisiä, joten ehkä olivatkin jonkun naapurin vapaaksi päästämiä, villiintyneet ja asuivat sitten talossa, ja me pölijät muutettiin heidän asuntoon!

    Öisin ei saanut nukutuksi niiden jyrsimisääniltä, eivätkä ne muutenkaan ole kivoja seuralaisia. Nalle ei saanut niitä kiinni, joten kissa olisi varmasti karkottanut ne. Säälitti laittaa myrkkyä mutta oli ihan pakko.:(

    Kyllähän se niin on että äidit tahtovat ihastua kisulinpentuihin, Unikkoh...!

    VastaaPoista
  34. Rotanmyrkky pitäisi uusia ehdottomasti, täysin järkyttävää että pidetään keskiaikaisia myrkkyjä kun nykytekniikalla voisi tehdä paljon tehokkaampia ja inhimillisempiä.

    Kissahan on tehokas jo pelkällä olemassaolollaan, joten Laali ottaa nyt vain kisulin:)Jännä etteivät välittäneet koirista mitään, Sinulla on varmaan niin kiltit koirat etteivät ne edes halunneet niitä oikeasti hengiltä? Olivatko ne harmaita? Isorottahan on aivan samannäköinen kuin kesyrottakin.

    VastaaPoista
  35. Ne rotat olivat monivärisiä ja aika pieniä, mutta ihan selvästi rottia.

    Me yritimme häkkiloukulla ensin, siis sellaisella joka ei vahingoita, mutta ne kiersivät sen kaukaa. Sitten sellaisella isolla giljotiiniloukulla, joka katkaisee niskat, mutta eivät ne siihenkään menneet.

    Sitten piti ottaa myrkyt kehiin. 342 ei mennyt kaupaksi, yksi pieni hiiri löytyi kuolleena sen jälkeen, sitten ostin sellaisia isoja, sinisiä, vahamaisia nappuloita, ja laitoin talon alle vanhaan viemäriputken pätkään, ja sitten vasta rotat häipyivät, siihen meni muutama viikko.

    Minua hirvitti että ne raukat joutuivat kärsimään. Pitäisi keksiä kyllä myrkky, joka tehoaa heti, kun nämä myrkyt aiheuttavat sisäisen verenvuodon, ja eläin tulee janoiseksi, menee ulos juomaan ja kuolee vähitellen. Kamalaa!

    Käsitykseni onkin, että se myrkky on sellaista juuri siksi, että tulee paha jano ja eläin lähtee ulos hakemaan vesilähdettä, ei jää seinien rakoon mätänemään. Muistan lukeneeni siitä jostakin.

    Sen jälkeen niitä ei ole näkynyt, talven 2008-2009 jälkeen siis.

    VastaaPoista
  36. Johan oli kivoja muisteluita mirreistä.

    Kaupungissa on ollut tapana pitää kesäkissaa.

    Minullakin oli sellainen opiskeluaikana, mutta tämä hyväkäs karkasi toisen opiskelijan matkaan.

    Tenavilla on semmonen pehmolelukissa nimeltänsä Rytkönen. Nimi juontaa metsästäjäkaveristani, jonka eräs sloganeista on: Lapuan patruunat - kissojen parhaaksi (tiedän, oon kertonu tämän 123 kertaa aiemminkin...).

    VastaaPoista
  37. Kissoista tykkäävien patruunoiden kaliiperikin lienee tiedossasi Pedro senkin kurja ryökäle:)

    Niiden kesäkissojen kohtalosta minulla ei ole muuta tietoa kuin se, mitä isot tytöt ovat joskus puhuneet, koska meillä maalla ne otettiin aina eliniäksi, olipa se sitten lyhyt tai pitkä.

    Rytköselle vain terveisiä että jos hän vähääkään ajattelee jo paljon mustattua metsästäjämainetta, niin tämä lisähän oli erittäin tervetullut ettei väri pääse haalenemaan:)

    VastaaPoista
  38. Laali, Rakumin ja Ratak olivat/ovat niitä sinisiä ja tämä 342 on punainen ja aivan eri ainetta sisältävä, kertalaakista tehoava myrkky, eli rotat ovat ehkä oppineet varomaan juuri tätä? Kertalaaki ei tarkoita tässä kuolemista, joka on yhtä hidasta ja tuskallista vaan myrkyn vaikutusmekanismia. Ratakkia taas pitää syödä useita kertoja, joten se ei ole kotieläimillekään niin vaarallinen kertasyötynä kuin tuo punainen 342.

    Yleensähän niissä on varfariinia tai vastaavaa, joka aiheuttaa sisäisiä verenvuotoja ja jonka tarkoitus on hajoittaa ja tappaa kituva eläin niin, ettei siitä jää hirvittävän isoa raatoa. Jos esimerkiksi koira on syönyt tappavan annoksen tätä myrkkyä ja pääsee liian myöhään lääkäriin, niin siitä voi kuvitella miten tuskallinen tämä kuolema on.

    Se on tietenkin halpa ja uudethan vaatisivat tuhottomasti taas uusia eläinkokeita, joten tyytykäämme tähän. Jos osaisin ja minulla olisi vaikutusvaltaa niin kehittäisin tämän pohjalta aivan erilaisen myrkyn, jossa olisi unilääke ja kipulääke samassa:)

    Myös pihamaalla oleva paljon inhottu ja vihattu käärme on oivallinen rotan ja hiirenhäätäjä siilistä nyt puhumattakaan!

    Tuo rottien pienikokoisuus ja monivärisyys kyllä mietityttää? Olisivatko olleet kuitenkin jotakin hiiriä tai myyriä, tietystihän voi olla kyse myös pennuista?

    VastaaPoista
  39. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  40. Valkoinen kissahan on kautta aikojen ollut aina mustaa paremmassa asemassa, jopa niin, että jos mustasta löytyi valkoisia karvoja se saattoi olla pelastettu jopa keskiaikana:)

    Kissahulluus on erittäin tervettä hulluutta Rip, itse taidan olla hullaantunut vähän kaikkiin eläimiin:)

    VastaaPoista
  41. Hauskasti ja mieleenpainuvasti kirjoitit! Muistot kissoistani tuli pitkästä aikaa mieleeni ja varsinkin tuo mirrisi, joka on ulkonäöltään lähes identtinen lapsuuden kodissani olleesta Pyry-kissasta. Pyry eli viisitoista vuotiaaksi ja olisi varmaan ollut vielä pitkään perheessä, mutta se kuuluisa Turuntauti purki myös koko puutalo milijöön (1961) ja jouduimme muuttamaan kerrostaloon. ;(
    Kissoista pidän edelleenkin, mutta enemmän olen koiraihminen...hau hau ;DD

    VastaaPoista
  42. Kissat kuuluvat aika tiivisti tähän lähihistoriaamme. Kerrostalokissat ovat varmaan vähän erikseen, eikä mirrinkopio Pyry olisi ehkä sitä ymmärtänyt tai oppinut?

    Niimpä niin Gandalf, olet harvinaisen oikeassa, kyllä tässä sellaiset ovat vinkeet että tämä saapasjalkakissatar muuntautuu aivan kohtapuoliin trulliksi, mutta pitää huoltaa nuo kamppeet ensiksi:)

    VastaaPoista
  43. mun äiti ja isä sai kihlajaislahjaksi naapurista navettakissan, viljon, joka eli muistaakseni 18 vuotta, välillä se kävi omilla teillään ja tuli taas. pikkusiskolla sitten oli omia kissoja, söpö oli meilläkin,se oli mirrin poikanen, sitten oli musta rouva ja olive ja pirskatti sen pentuja, ja sarja rotukissoja, eka karttusiaani jolle rouva musta kerran pyydysti hiiren ja vei sen nenän eteen. babar herra katsoi musta rouvaa ja hiirtä ja musta rouvaa: tarkotatko että mun pitäis tehdä tuolle jotain...musta rouvan synnytyksissä mun piti olla apukätilö ja hakea sellstoffia, eihän kukaan voi synnyttää ilman sitä...venäjän sininen hippo ravasi yhtenä yönä ikkunasta edestakaisin, niin että systeri lopulta sanoi että mene äläkä tule ja kissa muutti naapuriin, kuuluisan kissavihajaan hoteisiin ja lopulta kun kuultiin että se on siellä, ei se enää tahtonut kotiin...isäntä osti sille kermat ja haukifileet ja kun hän meni sängylle pitkäkseen, asettui kissa kainaloon. jäi sitten auton alle, samoin kuin babar joka oli koukaten ajettu yli...

    VastaaPoista
  44. Mielenkiintoinen tarina TT, kyllä tästä kissakirja kehitetään vai onkohan niitä jo liikaa?

    Yksi kummallisimpa ja hulluimpia juttuja oli se, kun kissa oli leikattu ja leikkauksen jälkeen piti pitää sitä suojakuuppaa päässään, niin kuollut hiiri oli löytynyt sen sisapuolelta ihan kissan suun edestä ja kissa joutui vain katsomaan sitä että ai jaa, siinä se nyt olisi, mutta empäs ylety:)

    Mutta tämä oli aivan UUTTA, että kissarouvat tarvitsevat sellstoffia (vai pennut?) ja ylipäätään kätilöitä, mutta parempi myöhään, jos silloinkaan:)

    Kihlajaislahja oli kyllä aivan omaa luokkaansa, kuten se kissavihaajakin???:) Ihmeelliset ovat mirrien tiet?

    VastaaPoista
  45. Kyllä ne meillä vierailleet (tai ehkä asuivatkin) olivat rottia.

    Meillä on talossa rotta-asiantuntija, meillä nimittäin oli kaksi kesyrottaa silloin häkissä, miniänkokelaalla, ja ne olivat aivan saman näköisiä. Miniä on eläinhullu, hänellä on maissikäärmekin, mutta onneksi jätti sen vanhemmilleen kun muutti tänne! Hyi olkoon! En kyllä tykännyt niistä häkkirotistakaan vaikka ihan sieviä ne ovat, ruokinkin niitä kun olivat poissa.

    Ja varmasti ne rotat tulivatkin niin lähelle sen takia, että niitä kiinnosti ne häkissä olevat rotat.

    Vieraat rotat olivat aivan näkyvissä, ja niitä saattoi verrata ihan hyvin, eivät heti luikkineet pakoon.

    Miniä ja poikani seurasivat niitä yöllä kun olivat nukkumassa ja heräsivät niiden rapisteluun. Tuolla yläkerrassa on erillinen asunto missä poika ja miniä asuvat ja sinne ne rotat tulivat öisin vierailemaan.

    Mutta jos lähestyi niitä, silloin ne sitten hävisivät aika liukkaasti.

    Miniä totesi että ne ovat rottia.

    Se sininen myrkkykuutio on Klerat, brodifakumi tehoaineena ja tuossa 342:ssa on bromadioloni. Kai niillä on samanlainen vaikutus kuin tuolla varfariinilla, koska vasta-aineeksi suositellaan K1-vitamiinia.

    Oli miten oli, on inhottavaa että eläin joutuu kärsimään, oli sitten tuhoeläin tai ei.

    Nyt sitten oli luvattu kevään lämpöennätys tälle päivälle, on puolipilvistä eikä ehkä lämpöennätystä tule. Äänestämäänkin pitäisi kohta lähteä.

    Hyvää sunnuntaita!

    VastaaPoista
  46. Täällä se taitaa olla tänään Laali! Ihana siitepölypäivä!

    Meillähän oli sen Rattuksen perikunnan lisäksi sitten monta muuutakin, joista viimeisin oli Luru, huonosti pidetty, pureva rotta, jonka otin kun eläinkauppias tyrkytti ilmaiseksi ja joka puri aina niin että veri lensi. Lurun aikana yksi luonnonrotta, ovela kuistin alla asustellut pikkuveijari kurkisti jopa ikkunasta, joten kyllä se veri on vettä sakeampaa tässäkin.

    Eipä muuten ollut hiiriä talossa silloin ollenkaan! Ja ainakin yhden tappoi Luru?

    Nämä myrkkynimet ovat jo varmaan muuttuneekin, mutta yhtä kaikki tuo kolmeneljäkaks - rotat matalaks - tappoi yhdellä syöntikerralla (tosin yhtä hitaasti sisäisiin verenvuotoihin) toisin kuin ne muut.

    VastaaPoista
  47. harhailin vielä kisulandiaan, ai jai vaikka on luettu aina voi hyvän lukea uudelleen. on siinä niin hiivatisti ja perusteellisesti kaikki kislandian historiikki käyty läpi. hih, hyvä miäli, tuli taas, surut on tietty eri juttu. Kaikki eläinvihaajat saa mun puolesta lähettää vaikka johonkin ulkoavaruuteen , joku kivi, jossa olis vähän vettä henkien pitimiks;)) Joo minä olen luvannut taas hankkia kisun mun pikku Sagalle. Sen pitää kuulemma olla pentu.Ajatus lienee hyvä, koska tuumasin ihteksein, jotta tyttö kasvaa kisun kanssa ja saa nyt pienenä kisailla jos isompana ei enää ehdi,niin silittelee ja paijaiulee. Laskeskelin että jos tämä uusi pentu sitten eläisi niinkuin entiset pitkän elämän niin minä olisin sitten jo pilven reunalla vastassa kun tää uusi kisu tulisi luo. Niin tuumasin ja se oli ihan hyvin tuumittu:) tässä tämä yö kuluu, oli kuumetta ja nukuin päivällä nyt kukun en nuku.. aamulla pitää herätä soitellen tohtorille..

    VastaaPoista
  48. Kiva juttu aikkis olin positiivisesti yllättynyt että jaksoit kahlata vielä takaisin, koska kissatarinani on pitkähkö ja aika polveileva,mutta muuten ei mielenkiinto pysy faktoissa yllä. Koeta parantua, kyllä se elämä taas siitä voittaa ja ilman muuta pikkukisu Saagalle on oikein hyvä ajatus. Tätä kirjoittaessani oletkin varmaan toivottavasti jo toipumassa?

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän - kiitos 💜