Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

lauantai 29. joulukuuta 2012

VILLAPUSEROMANDALA

Vuoden viimeisenä haasteena oli mosaiikkimandala, jonka toteutin villapuseroni päälle särkyneen peilin palasista. Koska aiheessa sai näkyä myös jouluista teemaa, lähdin liikkeelle joulun perussanomasta, Valosta, joka oli syntynyt pimeään maailmaan. Villapuseroni kuvaa pimeää maailmaa, johon syttyy kirkas joulutähti ja enkelit, jotka ilmoittivat kaikelle kansalle suuren ilon. Koska villapuseroni suojaa kylmää ja tyhmää sydäntäni, se sopi taustaksi paremmin kuin hyvin:)

torstai 13. joulukuuta 2012

YÖKYÖPELIN TEKNORUDOLF


joulutonttu, tonttu pulkassa, poro

Joulu ajaa kovalla tohinalla kohti ja minä jään auttamatta jalkoihin. Itse tehdyt kortit yhtyvät kaupan aateliskortti lajitelman kuoroon.
- Me haluamme jo postiin, kiljuvat kortit vihaisesti.
- Miksi sinä jätät AINA kaiken viime tippaan vaikka aikaa on ollut kesästä asti?
- Niin, huusivat piparkakutkin.
- Meidätkin se tohinassa pilasi ja keitti ihan mauttomiksi ja kivikoviksi, eikä uskonut yhtään vaikka Täti Sooda kirkui ettei saa enää sekoittaa eikä ainakaan kiehuttaa enempää.
Lahjatkin katsoivat moittivasti vanhan kiikkustuolin sylistä.
- Aivan ja kohta se taas kiroilee rusetteineen ja miettii hikihatussa, annanko tämän tuolle ja vaihtelee meitä paketista toiseen, jupisi hieno kynttilä ja kaunis lahjapussi nauraa kihersi flirtaten uskeliaasti Herra Konjakille, joka käänsi ylpeästi selkänsä mokomalle hilekasalle.

Uusi, uljas kynttelikkö kuunteli soraääniä hiljaisena ja hämmentyneenä. Se oli toki tottunut kaupan meteliin ja tingelitangelihässäkkään, mutta tämä oli sille ihan outoa.
- Sen takia Sinäkin siihen pääsit, kun tuo tohinakontti pudotti entisen lattialle hakiessaan Rudolfia pulkan eteen, uikutti kukka, joka siinä rytäkässä oli saanut kuolettavia vammoja latvaansa.

-Niin, vainaja tuli siitäkin kyntteliköstä, todisti tonttu, joka oli näytellyt uskottavasti joulupukkia jo vuosikymmeniä. Hän oli nähnyt tämän hosuhousun edesottamukset jo melkein 30 vuotta, eli siitä asti kun hullu kyökkipiika erään joulun alla rumpasi hänet tähän maailmaan. Kynttelikkö vaikeni ja ihasteli hiljaisena maisemia ikkunasta. Jo kyökkipiikan ensimmäisestä kosketuksesta se arvasi pääsevänsä tyrkkyhyllyltä kotiin, jonne se oli tarkoitettukin. Turha motkotus ja valittaminen oli sen mielestä pelkkää ajanhukkaa.


Joulukortit, askartelu

Etsin kuumeisesti osoitekirjaa välittämättä tuon taivaallista korttien jupinasta, piparien valituksista tai lahjojen ilveilystä. Viimein se löytyikin omalta paikaltaan laamapaidan alta vaatekaapista:) Tyytyväisenä selailin osoitteita, jotka alkoivat heti mullistella ja näytellä minulle kieltään. Monien tuttujen ja ystävien osoite oli vuoden mittaan muuttunut tuiki tuntemattomaksi, jotka eivät jostakin syystä olleet päivittyneet ollenkaan ajan tasalle. Kortit hupenivat uhkaavasti, joten kovaa karsintaa piti tehdä tyyliin - Laitiset laittavat takuuvarmasti, joten heille on pakko laittaa ja Ryhäsiltä tulee takuuvarmasti, tosin ruma ja vähän omituinen, mutta ehkä he ajattelevat valinnastani ihan samoin :) Vanha täti odottaa korttia, joten hän on aina etusijalla koulukaveriin verrattuna jne.

Kortit olivat jo aika kortilla kun täräytin vahingossa perheenpään nimen ennen kauniimpaa sukupuolta, mikä minusta on kardinaalimunaus, vaikka ennen muinoin kortit kirjoitettiinkin Herra se ja se perheineen, ellei kyseessä ollut yksinäinen naiseläjä. Päässäni suhisi ja kohisi kuin kevätkoski, mutta onneksi kynttilän liekki sentään loimotti kirkkaasti, kunnes tajusin syyn. Pumpulipehmustetta hullumpaa ei luulisi kynttilän tueksi laitettavan, mutta pitihän sitäkin kokeilla:) Nakkasin kynttiläjalan tiskialtaaseen ja jatkoin puuhiani pimeässä. Savuava pää ei toiminut pätkääkään ja kynttiläjalkakin sammui pikkuhiljaa. Kehtaa nyt yöllä valojakaan polttaa, vaikka yökyöpeli olenkin. Huomenna paiskaan kortit matkaan, vien myöhässä olleen kaukolainan kirjastoon ja menen jeesaamaan ystävää siivoilussa ja jätän puolivalmiit tontut möykkäämään ja tappelemaan piirongin päälle:)

**************
- Hei minulta puuttuu vielä parta!
- Ja minulta pää, kuului viimeiseksi kun suljin oven.Tämä se on oikeaa joulumieltä ajattelen hyräillen Rudolfia lumisateessa jotenkin tähän tyyliin:)



Kortin lähettäjien ja saajien nimet on intimiteettisyistä muutettu:) Mukavaa jouluhösseliä kaikille.

maanantai 10. joulukuuta 2012

JOULUMANDALA

Aiheena oli iloinen tai surullinen asia, joka jäänyt niin lujasti muistijälkeesi ettet voi, tai halua sitä unohtaa. Tein kauan mustaa ja synkkää mandalaa piirtämällä ja vähän muutenkin, mutta jouluhulluna päädyin kuitenkin tähän, ehkä vähän sekavaankin joulurumpaukseen. Uutta joulua saattelevat aina menneiden joulujen muistot ja niihin liittyy ripaus haikeutta ja kaipausta, jolla on iän myötä omituinen taipumus lisääntyä. Rakkaimmat muistot liittyvät perheeseen, vanhempiin, lapsiin ja heidän lapsiinsa, lemmikeihin, luontoon ja ystäviin, joiden merkitys kulmioituu terävästi juuri jouluna.
muistot, Likka, äiti ja Ilpo, Irja, tontut, pojat, Juha ja Kati, memory, joulupöytä, joulukuu

Lisäksi lähestyvän joulun vuoksi laitan Patalappumandalan ohjeineen, jonka ehdit hyvin rustata itsellsi tai hyvälle ystävälle vielä ennen joulua:)

Ohje löytyi varastosta ja siinä on vähän iän tuomaa patinaa:) Tästä ohjeesta ja työstä muistan aina huolen, pelon ja helpotuksen. Kauan sitten istuin erikoislääkärivastaanoton odotusaulassa ja odotin kuullakseni tutkimustulokset ja tottakai jännitin tulevaa tuomiota, jota peitelläkseni virkkasin kuin hullu:) Tuomio oli vapauttava ja kirurgikin niin komea että silmiin sattui:)

joulutähti, patalappuohje



Lanka kuljetetaan aina silmukoiden sisällä, joten nurjastakin puolesta tulee siisti ja patalappu jykevöityy. Itse en ole nirkkokierrosta aina virkannut, kuten ei tässäkään ja muutenkin näyttää siltä että että tekijä on vähän fuskannut:)

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

JOULUN SURUSANOMA


Olemme taas kerran adventin myötä siiryneet riemuisaan jouluaikaan. Jollekin se kuitenkin on suuri surun ja yksinäisyyden juhla ja joillekin joulun ilosanoma muuttuu tänäkin vuonna joulun surusanomaksi. Niinhän kävi jo kauan sitten Beethelemissä. Valon lapsen myötä tuli paljon surua ja kuolemaa.

Elämässä on ollut itselläkin aika, jolloin toivoin hartaasti, että voisin tuon kalenterinpupun tai ketun tavoin katsella joulua vain jostakin kauempaa. Vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut hypätä kokonaan joulun ohi. Niin surullisesta ja turhalta se tuntui. Joulu tunkee kuitenkin elämään  joka tuutista, halusitpa sitä tai et. Töissä on käytävä tai ainakin ruokakaupassa ja vaikka ei televisiota katsoisikaan, niin radio-ohjelmat ja postit pursuavat tingelitangeli-joulua siinä kuin naapurin häpeämättömästi vilkkuvat jouluvalotkin:) Joulua ei niin vain pyyhkäistäkään olemattomiin.

Kirjoissa ja elokuvissa leski myy hautajaisten jälkeen omaisuutensa ja muuttaa surustaan kiireesti pois, muille maille vierahille. Oikeassa elämässä hän jää arkisesti paikalleen huolehtimaan veloista, mahdollisesta työstä, yrityksen jatkamisesta tai sen lopettamisesta, omakotitalon lämmityksestä ja ehkä lapsista tai vaikka metsästyskoirista - kuten minä - sillä lapset olivat lentäneet jo omiin pesiinsä ja perustaneet omat perheet.

Paketoin lahjoja ja itkin. Surin itsekkäästi menetettyä onneani - menetettyä jouluani. Muistoja, joita en enää milloinkaan voinut elää ja jakaa toisen kanssa kuten ennen. Elin ensimmäisen surujouluni. En kuitenkaan ollut yksin, sillä olihan minulla pojat ja heidän perheensä. Miehen sukulaiset ja ihanat sydänystäväni:) Eli asiani olivat oikeastaan aika hyvin. Jostakin kumman syystä en vain tajunnut sitä. En jaksanut surun keskellä nähdä arvoa, mikä näille asioille kuului.

Kun lapseni olivat vielä pieniä ja elämäni mallillaan, tuli mieleeni luvattoman usein, että joulu taisikin olla ilon ja rakkauden lisäksi suuri itsekkyyden juhla, joka kukoisti kyllä kauniisti perhejuhlana, mutta oli syvä ja katkera piikki yksinäisen, surevan tai hylätyn ihmisen elämässä.

Joku meistä viettää tämänkin joulun yksin - kotona, sairaalassa, vankilassa tai muuten hylättynä. Odotettu jouluvieras, lapsi, ystävä tai rakas ei saavukaan jouluksi kotiin. Ei enää koskaan. Sotien aikana kovat, surujen himmentämät joulut vietettiin uskomattoman ryhdikkäästi. Uskottiin parempaan huomiseen, siihen, että joskus sota loppuu ja tyydyttiin tyynesti kohtaloon, sillä muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Tsunamien särkemät elämät, tulipalon tuhoama koti tai kokonaisen perheen katoaminen olisi ylitsepääsemätön asia kaltaiselleni itkupillireppanalle.

On kuitenkin ihmeellistä, miten ihminen löytää ahdingossa voimia selvitä eteenpäin - nähdä kantavat asiat elämässään. On eräs, jota ajattelen rakkaudella kirjoittaessani näin ja tiedän että minulla on vielä pitkä matka ja paljon oppimista - siitäkin huolimatta, että olen opetellut vähän tavallista karheampaa elämää pienestä asti.  Sunnuntailapsen tai kollon tuurilla onneni on silti kääntynyt monesti hyvinkin suotuisaan suuntaan. Minusta ei koskaan kasvanut ihanaa aurinkoihmistä, vaikka sitä aina kovasti toivoin. Jäin pelkäksi reppanaksi, surkeaksi itkupilliksi, joka joskus, etenkin jouluna havahtuu muistamaan jotakin yksinäistä, auttaa siivouksessa tai antaa itsekkäästi pienen osan omastaan johonkin keräykseen. Värkkää ehkä itse tehdyn laatikon, leipoo limpun, tekee kynttiläkortin tai joulukakun. Tai hankkii ne hyväntekeväisyys- ja joulumyyjäisistä ja ottaa rumasti kunnian itselleen:)

Toivotan kaunista Joulun odotusta kaikille ja voimaa Sinulle, joka kamppailet juuri nyt suuren surun tai yksinäisyyden joulussa. Et ole siinä yksin, vaikka niin tunnetkin. Avaruus on täynnä armahtavia ajatuksia, joista joku on tarkoitettu juuri Sinulle. Juuri nyt. Joku muistaa, ajattelee tai rukoilee puolestasi. On aika avata viides luukku. Uskoa parempaan huomiseen ja uuteen, iloisempaan jouluun.

Joulunvihaajille tai niille, jotka eivät muusta syystä halua viettää joulua, toivotan tunnelmallista ja rauhaisaa talviaikaa 💙

Kuva: Raimo Partanen: Joulukalenterikortti, julkaisija Karto.

lauantai 24. marraskuuta 2012

LIHANHIMO

Harmaa hirvikoira, Mosku, koira, talvi

Voi pojat mikä hirvenkenkä:)

Metsästäjiä arvostellaan usein tappamisen vuoksi, koska tappaminen on niin sivistymätöntä ja julmaa. Hentomielipaskana en voisi ikinä tappaa tai teurastaa eläintä, vaikka olen oppinut syömään lihaa monessa muodossa. Niistä kala ja kana ovat olleet minulle niinsanotusti helpointa lihaa, tosin tonnikala on joutumassa boikottiin tajuttoman ryöstökalastuksen ja järkyttävän delfiini- ja valasteurastuksien vuoksi. Verta en pysty käyttämään enää ollenkaan, vaikka ennen tein verilättyjä ja käytin mielelläni äidin tekemää verileipää josta tein keittoa. Ostan suhteellisen usein makkaraa lohduttaen itseäni sillä, että eihän se oikeastaan ole kenenkään lihaa, vaan pelkkää jauhoa ja teurasjätettä, jonka vuoksi eläintä ei ensisijaisesti tapeta milloinkaan. Pikkutyttönä luulin oikeasti, ettei makkara ole kenenkään lihaa, minkä vuoksi isä jekutti minua lampaanlihalla, sanoen että se on vain makkaralihaa. Hyi sitä isää, laittoi minut melkein syömään hyvää ystävää, ennen kuin tajusin koko asiaa. Minusta olisi saanut keveästi kasvissyöjän pelkästään eettisistä syistä, eikä se ole mahdotonta vieläkään, tosin täysivegetaania minusta tuskin saa koskaan.)

Hienojen leidien ja gentlemanien ei toki tarvitse sotkea pikku käsiään vereen, kuolemaan tai teurastukseen, sillä he voivat hyvillä mielin ja omatunto puhtaana ostaa kaupantätin esteettistä ja siististi pakattua tehotuontantolihaa. Perusmullikan ohella sinne uppoaa myös vanhaa lehmää, joka valjastetaan koneen tavoin lypsämään ihmiselle 100 000 kg ja jonka paras palkka on se, että se viedään teurastamoon stressaavilla ja ikävillä kuljetuksilla (tosin eteläeurooppalaiseen malliin meillä on vielä matkaa). Tai ehkä hevosta, joka ravaa itsensä rahan vuoksi henkihieveriin kuolaimin repimin suin ja joka pistetään ensimmäisen häviön tai vaihtoehtoisesti pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen meetvurstiksi.

Sian kohtalona on epäinhimillinen suursikala, jossa tarjoillaan urospuolisille pikkuporsaille heti kättelyssä julmaa salvaamista, mikä tarkoittaa selkokielellä viiltohaavaa, josta kivekset puristetaan ulos ja leikataan pois. Ennenmuinoin tämä kuului jo karjakkokoulutukseen. Kasvaessaan siat eivät mahdu rautaritilätiloissa kunnolla edes kääntymään, jonka vuoksi monet niistä ruhjoutuvat etenkin ruoka-aikana toisten jalkoihin. Ruhot heitetään surutta sikalan ulkopuolelle, sillä onhan Suomen maassa siihen varaa ja EU maksaa viulut.

Emakot on tuomittu pelkiksi porsituskoneiksi ja sen jälkeen ne ovatkin rautahäkkyrän vangitsemia imetysautomaatteja monien viikkojen ajan, jolloin ne eivät voi liikkua tai kääntää edes kylkeä pikku ruokahetkeä lukuunottamatta. Makuuhaavoista tietämätönkin ymmärtää helposti, että kova ritilä lyö paiseita ja syviä haavoja kylkeen.

Kanat munivat henkensä kaupalla ja broilerityttöset (poikia sinne ei huolita) kyyhöttävät minimaalisen pienissä häkeissä lihoen tehorehulla äkkiä sopivan kokoiseksi, sananmukaisesti imuroitavaksi kuoleman kautta herkkupöytään. Esimerkkejä riittää väsyksiin asti. Punaiselta torilta (tarkoittaa sitä, että tuote myydään alennetulla hinnalla päiväyksen vuoksi) ostan joskus lihaa, jopa possua. Joulukinkkua en ole ostanut vuosikymmeniin, mutta joulupukin ryökäle on erehtynyt muutaman kerran sen jossakin muodossa tuomaan. Muistan miten lapsena ja sen jälkeen nuorena äitinä ajattelin tahtomattani lapsuuden kivaa possukaveria, minkä vuoksi yksi joulun perustuoksuista eli kinkunpaistosta syntyvä joulutunnelman tuoja, alkoi tuntua järkyttävän vastenmieliseltä. Sen jälkeen yritin epätoivoisesti valmistaa erilaisia joulusilakoita, lohta ja purkkisiikaa joulun herkkupöytään välttyäkseni kinkulta. Kalkkunaakin ostin pienkasvattamolta, mutta miesväki ei oikein lämmennyt pelkästään niille. (Tähän olisi sopinut Kai Sinervon varsin jouluinen possukuva, joka on allamainitussa kirjassakin, mutta säästän lukijaa  ja myös itseäni varsin raadolliselta kuvalta.)

Kirjoituksen luonnosvaiheessa törmäsin kuin tilauksesta 13.11.2012. kirjakaupassa teokseen, josta olin kuullut vain huhuja.  Kyseessä oli Elina Lappalaisen todella ansiokas kirja  SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT, joka sai Tieto-Finlandia-, Kanavapalkinnon ja HESY:n myöntämän eläinsuojelu-Topeuliuksenkin. Parempaa (tai pahempaa?) kirjaa saa tästä aiheesta hakea. Sieltä löytyy täsmätietoa kotieläinten kasvatuksesta, hyvinvoinnista ja myös pahoinvoinnista josta esimerkkinä ovat kivuliaat toimenpiteet eläimille, joihin eläinsuojelulaista huolimatta ei tarjota kivunliennystä, vaikka se olisi täysin mahdollista!

Myös sähköpiiskan raskas ja ylenpalttisen runsas käyttö yllätti teuraseläinten loppumatkalla ja sen takana on pelkkä TEHOKKUUDEN tavoittelu, eläimestä viis. Eläinrääkkäykset ja eläinten huono kohtelu tai elinolosuhteet ovat isossa mittakaavassa lisääntyneet järkyttävästi tehotuotannon myötä jo kasvatus- ja tuotantovaiheessa. Aina löytyy myös tiloja, joissa eläimet jätetään kokonaan hoitamatta, jolloin niiden kohtalona on juoda janoonsa virtsaa, jos sitäkään, seisoa mahaansa myöten paskassa ja ehkä paleltua viimein kuoliaaksi pitkällisen kärsimyksen jälkeen. Näihin asioihin puututaan aika keveällä lainsäädännöllä ja turhan helläkätisellä valvonnalla. Tuottajan ja kasvattajan pahoinvointiin tai uupumukseen pitäisi pystyä vaikuttamaan avulla tai muilla toimenpiteillä jo ajoissa mutta monesti laiminlyönnit ja eläinrääkkäykset tulevat julki liian myöhään, toisaalta eläinlääkärikin saattaa katsoa läpi sormien monia hyvinkin rankkoja juttuja.


Tehotuotantoon perin kyllästyneenä utelen joka syksy metsästäjiltä, olisiko mahdollisuus ostaa pala hirvenronkkaa. Tänä syksynä kuulin, että porukassa on 50 ukkoa ja lupia oli kokonaista 15, joten laihat olivat mahdollisuudet tyydyttää lihanhimoa tälläkään tavalla. Hirven kuolema ei toki ole yhtään sen helpompaa kuin vastaavan kesyeläimenkään. Ainoa, mikä mielestäni puoltaa metsästettyä riistaa on se, että eläin saa yleensä elää hyvän ja villin elämän vapaudessa, eikä sen kohtalo ole välttämättä sinetöity pelkästään kuolemalle, tehotuotannosta nyt puhumattakaan. Toisaalta hirven elokin on täynnä vaaroja ja vastuksia ihmispedon lisäksi. Harhalaukaisut, hirvikärpäset, taudit, petoeläimet, kolarit  ja ankara ilmasto lisäävät kovastikin hirvielämän haasteellisuutta. Kaiken lisäksi hirvi on tosi hieno ja uljas eläin, jonka liikettä ja olemusta ei voi ihailematta katsoa. Erään tällaisen elämä päättyi lokakuun lopulla ja puolikas siitä päätyi keittiööni. 

Hirvenliha, paloittelu, nylkypuukko

Aloitin parhaasta päästä ja vaikka välineeni ovatkin melko mitättömät ja ammattitaito aika nolla niin veitseä järempää asetta ei toki tarvita ja paras apu on usein mieheltä jäänyt nylkypuukko. Lihat irroitellaan kalvopussien myötäisesti ja siistitään mahdollisesta verestä, jänteistä, kalvoista ja luunsiruista, joita sahauspinnalta saattaa johonkin jäädä. Pussitin lihat sitä mukaa kun saan perkattua ja vain ampumakohdan jätin kolmen - neljän kylkiluun kohdalla koirille siistittäväksi, tosin lyijypitoisuus saattaa estää käyttämästä niitä edes siihen. Muuten laijittelin lihat ja luut palapaisti-, purkki-, keitto-, paistiliha- tai file-nimikkeillä pakkaseen. Koiralle keitin rääppeet ja harakat löysivät roskapussin, jossa olivat mihinkään kelpaamattomat teurasjätteet, joten talteen menivät nekin railakkaan ilonpidon myötä:) Purkitukseen valitsen yleensä vähän huonommat, tiukkajänteiset pohkeet tai lihat, joita en kelpuuta palapaistiksi tai keittolihoiksi.

Tämä eläin ei kuollut vuokseni eikä turhaan, sillä tästä puolikkaasta jäivät jäljelle pelkästään etujalan ja takajalan luut, jotka nekin päätyivät koirille. Otin kuvan myös kulkurikissasta, joka söi terassille heittämääni luuta, mutta kuvan epätarkkuuden vuoksi sitä ei kannattanut julkistaa. Harmi etten ottanut riskiä ja mennyt kuvaamaan lähempää, sillä luuta syövä kissa on ehkä vähän harvinaisempi näky kuin tämä tässä:)


Hirvikoira, Mosku, luu, lumi

Purkkilihat kiikutin Kalajoen Plassille, josta Kotipalvaamo Hirviherkun auto hakee lihat ja palauttaa ne seuraavalla viikolla purkitettuina takaisin pientä välirahaa vastaan. Tutustuin näihin yrittäjiin jo Pihvituvalla ja samassa suvussa pyörii yritys edelleenkin. Purkkiliha on herkullista sellaisenaan tai leivän kyytipoikana ja siitä tulee myös  maukas keitto. Hinta pyörii 2,50 euron tietämillä purkki, mutta ellei lihaa ole, saat pulittaa 400 g purkista hyvinkin kympin molemmin puolin jos ostat torilta tai kaupasta.

Koirakuvat filmasi Gentleman fuskaten arvokasta remonttiaikaa:) Stilisoin, muokkasin ja rajasin kuvat sopiviksi, lihakuva omaa halpakamerointia:)

tiistai 20. marraskuuta 2012

JÄLKI-MANDALA

15. Mandala-aiheesta syntyi kuva, joka ei katsojallekaan ole niin helppo kuin edellinen, mutta tämä vain oli tehtävä. Paperia poltellen värkkäilen ja ei-koneellisesti edelleenkin tein, tosin rakkaat aparaatit tulivat  julkistamisvaiheessa hätiin:) Tähän haasteeseen sain uskoa Uunan sanoista, jossa hän neuvoi että kannattaa unohtaa katsojat ja tehdä mandala itselle. Ja niin tein.


Tietoa mandalasta ja haasteesta löydät aikaisemmasta MANDALA-blogista. Linkit johtavat Uunan ja Miivin sivuille:)

lauantai 17. marraskuuta 2012

TUNNUSTUKSIA :)

PAULA paiskasi minua haasteella, josta hänelle kauniit kiitokset:) Lisäksi tämänkertainen  postaus toimii hyvityskiitoksena niille, jotka ovat muistaneet joskus "pokaalilla" aiemmin. Kiitokset, tunnustukset ja haasteet kuuluisivat blogipalkkeihin, mutta koska en ole saanut niihin edes vastatuksi, olen tallentanut ne vain keräilylistalle, josta olen kuvitellut siirtäväni ne vastauksen myötä joskus eteenpäin:) Yhden ainoan kerran olen tehnytkin historaa ja vastannut haasteeseen  MUSTIS KIITTÄÄ -jutussa vuonna 2010.

Arvostan saamiani tunnustuksia ja pyydän anteeksi, että olen niin hävyttömän laiska kuljettamaan niitä eteenpäin. Kiittämättömyydestä tämä ei johdu, ainahan arvostus ja tunnustus lämmittää mieltä, en vain ole jaksanut innostua näistä haasteista ja kiertopalkinnoista, vaikka se hyviin tapoihin kuuluukin. Olen huomannut senkin, että että pienessä piirissä kehää kiertäessä ne voivat jossakin vaiheessa tulla myös rasitteeksi. Saattaa tietysti olla niinkin, että joku ansioitunut postaaja ei ikinä saa mitään ja naapurille niitä ropisee jatkuvalla syötöllä. Siihen vaikuttaa mielestäni ehkä enemmänkin blogikaveruus, tuttavuus, sielunsiskous tai -veljeys, vuoroin vieraissa oleminen etc blogin aiheen ja tyylin lisäksi enemmän kuin postauksen taso:)

Ylläoleva A BLOG WHIT SUBSTANCE-tunnus pyytää kertomaan kahdeksan (8) satunnaista asiaa itsestä, joten nyt Sinulla on hyvä tilaisuus kurkata allekirjoittaneen salaiseen sielunmaisemaan, toisaalta evvk-tunne on yhtä suotava:) 


Horoskoopit ovat  täyttä humpuukia! Samaan hengenvetoon on myönnettävä että rapukoiran tietynlainen hulluus ja arvaamattomuus sopii luonteeseeni erittäin hyvin. Tosin hammasraudat estävät tällä hetkellä puremishaluja tehokkaasti.  


Ylen hätäisen luonteeni vuoksi nakkelen suihkuun mennessä vaatteeni mihin sattuu  ja suihkun alta huutelen Jamesille että hei! Viitsitkö tuoda kylpytakin tai pyyhkeen tai uuden puhdistusaineen etc. Ellei James ole paikalla, joudun sadattelemaan ja koikkelehtimaan vettä valuen pitkin huushollia ja hakemaan ne itse.


Uskon joulupukkiin, mutta uskon myös Jumalaan ja tästähän seuraa aivan tajuttomasti väärinkäsityksiä. Pukki ei ymmärrä höykäsen pölähtämää siitä mitä toivon, puhumattakaan että muistaisi niistä puoliakaan, jonka takia Jumala tuuraa häntä usein, tosin aika huonolla menestyksellä:)


Tykkään Stratovariuksesta, mutta hyviä biisejä löytyy myös Siionin virsistä. Vanhan  jatzin kautta sukellan kevysti klassiseen kun rokkiinkin. Joku  Laran teema elokuvasta tri Zivago tai ote jostakin vastaavasta sytyttää vieläkin, Alma Cogan on in edelleenkin ja jopa Hynystä kuuntelen tietyssä mielentilassa, tosin vain kaksi tai kolme Jounin esitystä läpäisee kontrollin.


Haukun minusta välittävän ihmisen vähintään kerran päivässä maanrakoon ja ihmettelen usein illalla että mikä piru minua oikein riivaa, sillä itsehän en voi olla siihen syyllinen:)


Kuvittelin nuorena olevani melkein ihmisen näköinen, mutta taikapelini hajottua eivät nämä kurjat nykypeilit enää osaakaan kertoa totuutta:) Kaiken lisäksi peilini varastaa yönaikana joku vanha ruma harppu,  joka mullistelee sieltä aamulla niin että sydämeen sattuu. Päivän mittaan lähetys huomattavasti  paranee!


Ostin kaupantätiltä kauniita huopakuusifiguureja, joista teen joulukortteja ja uskottelen ystävilleni että olen tehnyt kortit kokonaan itse:)


Olen usein itsekäs ja vedätän helposti kotiinpäin, vaikka en ikinä haluaisi myöntää sitä. Sen vuoksi ostan hyvää omaatuntoa antamalla nälkämaan lapselle tai muille vähäosaiselle kuten  Annansilmälle, Taidetta ilman käsiä, Veteraanikeräykseen ja muille anekauppiaille muutaman hilkun:)



Seuraavaksi haastan seuraavat bloggaajat  ITKUPILLI,  ELÄMÄ, ANJA-REGINAN AITTA, BIKEBOY STORIES, ANJUUSA, PITSIT, SÄTEITÄ JA HÄIVÄHDYKSIÄ + GEEN (se ei tästä tykkää yhtään, siksi laitankin:))

Allaolevat haasteet ja tunnustukset olen joskus saanut ja niitä kannattaa klikata, kyseessä olevat LINKIT OVAT annetuissa TUNNUSTUKSISSA! Valinnan helpottamiseksi kerron jotakin olennaista jokaisesta postaajasta, että tiedät mihin pääsi pistät:)

LEENA LUMEN "miljoonan kävijän" blogi ei juuri esittelyitä kaipaa, mutta sieltä löydät mainoita kirjaesittelyjä, ihastuttavia puutarhakuvia ja ennenkaikkea iki-ihanan suurruhtinar Olgan:) 


AIKATHERINEN tarinat sisältävät kauniita runollisia kertomuksia, runoja, mutta myös kipeitä ja kantaa ottavia valokuvia ja asioita.  

MILENAN elämänmakuiset tarinat ovat melko huikeita, joista tirkistelyyn taipuvainen Mustis tykkää, sieltä saattaa löytyä vaikka...no, katso itse:)  

ARLEENALTA löytyy kuvia etenkin kaupunkimiljööstä, mutta myös ihmisvilinästä ja sen tilanteista, viimeisestä katutungoksesta aisti selvästi jouluhössötysmeininkiä pelkän kuvan perusteella:)

ORVOKKI4YOU tanssii ja lentää vaikka (kuuhun:))kuumailmapallolla hienoissa kuvissaan. Kattavassa tanssiblogissa on varmasti satoja erilaisia tansseja:)

ULLERIINAN jukeboksista löydät Tabermanin runoja, elämän viisauksia, kulttuuria ja tietoa taiteista ja kuvafiilistelyä.

PAULA osallistuu aktiivisesti ajankohtaisiin haasteisiin, kirjoittelee selontekoja ja tunnelmia lastenkirjoista, näytelmistä ja ylipäätään kirjoista.

RIPSIKSEN herkkä blogi sisältää kuukauden tai päivän mietelauseen/väittämän yleensä musiikin kera ja avatar on aivan omaa luokkaansa.

HIETATAREN sivuilla on hennosti kauniita kuvia ja niiden vastapainoksi kuvista löytyy myös hyytävää yönmustaa HalloWen-tunnelmaa:) Kuvamanipulaatio on yhtä vakuuttavaa.


LEENA LUMI MARRASKUU 2011


MILENA ja HIETATAR kesällä 2012
Tämän kultaisen auringon sain FAABELI-sivulleni KATRIKSELTA heinäkuussa Amerikan itsenäisyyspäivänä 2011.

ARLEENA ja  ORVOKKI 12.5.2012

RIPSIS toukokuulla 2012













LB-tunnustuksen Plazan Irkkulandiaan heittivät aikoinaan AIKATHERINEULLERIINA ja PAULA 


Lisää kuvateksti
Kahta alimmaista en muista keneltä  ne olivat, mutta kiitän heitäkin:)

Lisäys 2018. Linkitykset eivät enää toimineet jokaisen kohdalla kuten olisi pitänyt joten poistin turhat linkit, jotka eivät vieneet siihen sivustoon mihin ne alunperin oli tarkoitettu. Osa on poistanut bloginsa tai vaihtanut nimen.

perjantai 9. marraskuuta 2012

MANUAALI MANDALA:)


Minua harmittaa, etten ehdi enkä osaa tarpeeksi perehtyä tähän kuvalliseen luomiseen tai piirtämiseen koneella, joten turvaudun pelkkään manuaaliseen mandalaan voidakseni osallistua tämän kertaiseen mandalahaasteeseen. Koska aihe oli vapaa, niin päätin alittaa riman eräänlaisella muistokuvakollaasilla joka koostuu kuvista, jotka liittyvät tiiviisti lapsuuteen tai varhaisnuoruuteen. Kelpuutin mukaan myös omakuvan, jonka olen raapustanut jo ennen ajanlaskua:)

Jatkohaasteen paiskaan KATRIKSELLE  ja VALOKILLE!
 

tiistai 30. lokakuuta 2012

ROUVA MARRASKUU

Kati, syksy, lokakuu, tyttöRaskas syyspimeys ja iänikuinen sade vaihtuivat kirkkaaseen valoon kuin pommi. Katsoin ihmettä suu auki. Neiti Lokakuu siellä nauroi leikkien auringon, pudonneiden lehtien ja tuulen kanssa. Kultainen lehtiläjä hajosi sinne tänne ja pikkulehdet kahisivat riemuissaan lyöden vetoa siitä, kuka saisi vielä kerran kohota kohti emoa ja taivasta. Tiaset ja varpuset riitelivät hilpeästi syöntivuoroista ja harakat nauroivat makeasti paikalle eksyneen naakkaherran vanhalle ja vähän virttyneelle pyhäpuvulle. Naakkarouva katsoi niitä kiukusta tummin silmin ja ehkä jossakin sen katseen alla asui suru kuin kuolema. 

Ylpeä vanha Herra Naakka ei tyhjännauraja-arkajaloista piitannut tuon taivaallista vaan huitaisi rohkeasti talipallon luo. Varpuset lehahtivat loukaantuneita kauemmaksi taivastellen eläkeläisten uskomatonta röyhkeyttä. Jo oli aikoihin eletty, olivat jopa vailla ruokaa, mokomatkin yhteiskunnan elätit. Mutta vanhapoika Tintti hihitteli itsekseen, sillä vaikka maailma olikin nuorten ja kauniiden, niin joskus hekin joutivat saada vähän turvalleen. Tintillä oli aika harvoin jakoa ruokapöytään, sillä usein nuoremmat ja etenkin rottiskansa ajoivat sen nokanterävällä oikeudella heti pois. Ainoa, joka pisti lujasti hanttiin isollekin porukalle oli sen mitätön, sinihattuinen pikkuserkku. Todella viehättävä pikkunaikkonen, joka uhitteli vihaisesti jopa naakoille ja sylkäisi halveksien siemenkuoret harakoiden niskaan. Sinihuivi huikkasi usein vanhapoikatintille, että alappa joutua vaari, kohta on auki ruokabaari:)

aurinko, lehdet, lokakuu, hiukset

Surutonta Syysneitiä eivät nälkä ja huolet painaneet, sillä aina oli hetki aikaa tanssiin ja kujeiluun. Hänen mielestään auringonpaiste ja kultaiset lehdet riittivät juuri niin kauan kuin niiden pitikin, eikä häntä surettanut ollenkaan tieto siitä, että ikivanha rouva Marraskuu kalisutti kylmää viikatettaan jo pelottavan lähellä. Kaikella oli aikansa, niin elämällä kuin kuolemallakin. 


Martaan Musta ja ikävä Rouva niitti pimeyteen myös valoa, sillä mahdollisen lumen lisäksi Rouva Marraskuu sai hautausmaat kukkimaan. Hautausmaiden kynttilämeri on aika uusi perinne, joka syntyi viime sotien aikana kaatuneiden sotilaiden muistoksi. 

Tänä päivänä vien muistokynttiläni eri tunnelmissa kuin joskus takavuosina, sillä suurikin suru palaa aikaa myöten jotenkin loppuun ja jättää jäljelle tuskattomat tuhkat, mutta kipeästi raapivat muistot. Pyhäinpäivänä ajattelen myös ystäviäni, jotka ovat menettäneet rakkaitaan ja joille tämä muistopäivä on varmasti yksi suruvuoden raskaimpia hetkiä. Ehkä on tyhmää ajatella, että pelkkä ajatus voisi auttaa jotakin - sehän on vain pieni tuikku yössä - mutta jos niitä on monta, niin hautasmaan valomeren tavoin ne voivat ehkä valaista jonkun pimeyttä?

Merenranta, lumi, jää, valo

Nuoruusvuosieni runoaitasta löysin Rossettia "When I am dead, my dearest, sing no sad songs for me.." joka vapaasti käännettynä tavoittelee tunnelmaa seuraavasti:


"Kun olen kuollut armaani, et vuokseni itkeä saa, et ruusuilla, sypresseillä, mun hautaani kaunistaa, suo kasteessa nuoren nurmen, suven kasteessa virvoittua, jos tahdot muistele mua ja jos tahdot voit unohtaa.  

En silloin sadetta tunne, en pilviä, tuulia nää, en kuule kun satakielen, sävel tuskainen helkähtää, olen poissa ja mua saartaa, iankaikkinen hämärän maa, ehkä muistan jotakin silloin tai ehkä saan unohtaa .."

Jylhällä on mielestäni runollisesti kömpelömpi suomennos tästä, ehkä juuri sen takia että se uskollinen alkuperäisrunolle, kukkajärjestyskin noudattaa tiukasti originaalia.Tämän käännöksen tekijästä minulla ei tarkempaa tietoa ja muistivirheitäkin saattaa mukana olla.




Kuvat: Viikateolalla-olioon törmäsi kuvaaja ennen kuin se älysi piiloutua ja merenrantamaisema on rakkaan lapsuusystävän valoisa ensilumikuva ja kaunis Neiti Lokakuu hulmahti sopivasti hiuksineen oman luurini eteen:)

tiistai 16. lokakuuta 2012

MERIVAROITUS!

nokipannukahvi, nuotio, saari
Kauniina syysaamuna lapsuusystävä soitti ja uteli kiinnostaisiko tyrnireissu. Olin nukkunut todella huonosti ja kaikki oli jotenkin ei-ihanasti-rempallaan, mutta eipä tarvinnut tätä asiaa kahta kertaa kysyä:) Suunnistimme Rahjan saaristosta kipparille tuttua väylää vähän ulommaksi merelle.

Ohittaessamme Säärikarvon huiskutin lapsuuskesieni Säären muorille ja olin näkevinäni, miten hän hujautti iloisesti huiviaan avaten mieleeni aurinkoiset kesäpäivät rannalla, jossa juoksin serkkujen kanssa ajokoira-Bellan perässä. Serkkupoika hyppeli ketterästi jo kaukana rantakivikossa auringonpaahtamin, voimakkain säärin ja lettipäinen pellavapää jäi nauraen odottamaan minua. Pian ripakinttuni kuitenkin oppivat hakemaan helpot hypyt ja huolettomat loikat ja senkin miten kiikkeriltä kiviltä piti äkkiä ponkaista tasapainosyistä seuraavalle. Rantakivihyppely Korkean kallioille porottavassa auringonpaisteessa poltti hipiäni useampaan kertaan. Korkeaan teimme myös kevätretken pieninä koulukkaina ja muistan senkin miten hurmurimies auttoi opettajan pikaliippariinsa, kun me oppilaat tyydyimme hitaasti puksuttavaan puuveneeseen, joka meille tietysti olikin turvallisin kyyti.

Kuva vaihtui varhaiseen aamuun, jolloin keskenkasvuisena tytönläppinä tuhersin nurkkatakkaan tulta ja laittelin kahvivettä kiehumaan. Ja ainahan se tietysti kiehahti yli, jolloin piti kiireesti siivota porot pois ja pannu siistiksi, sillä normaalisti lunki isä oli aivan järkyttävän pikkutarkka joissakin asioissa. Kohta miehet tulivatkin rysiltä ja olivat onnellisia pikkukokistaan, joka oli keittänyt merivesikahvit valmiiksi. Siellä opin että rantahiekalla saa kädet putipuhtaaksi ja rannalla virutin samalla tyylillä kahvipannunkin. Oikealla kuvassa muutamaa vuotta myöhemmin nokipannukahvi-tunnelmissa eli tällä reissulla:)

irja, kahvinkeitto merelläIstuin usein kahareisin veneenkokassa kun lähdimme kotisatamaan mistä siiat ja silakat saivat jatkokyydit Kala-Kallen, eli isän nuorimman veljen, toimesta pitkin pitäjää. Ihmiset tulivat ostamaan tuoretta kalaa satamastakin ja usein siellä olikin pilvinpimein odottajia, jotka arvelivat ja aprikoivat veneen uintisyvyydestä ketä on onnistanut ja ketä ei. Kalastajien kasvoilta sitä ei voinut juuri lukea, mutta kyllähän kalamiesten suu parkkiintuneesta ilmeestä huolimatta oli vähän messingillä, jos vene oli laitoja myöten täynnä, vaikka yrittivätkin muka olla ihan ölövinä.

Syksyllä silakat suolattiin pieniin puutynnyreihin eli napeksiin ja päälle pantiin puukiekko ja sen painoksi raskas kivi tai muu sopiva paino. Kun silakat olivat vähän painuneet, lientä kaadettiin pois ja saatettiin lisätä vielä silakkaa ja suolaa niin paljon että astia oli tapötäysi. Näin ne säilyivät pikisuolattuna aina kevääseen saakka. Mahatautinen ei voinut parempaa apua toivoa kuin hiilillä paistettua suolasilakkaa, enkä muista sellaista oksetusta olleen, ettei se olisi maistunut. Myöhemmin tulivat tiiviskantiset muoviämpärit jotka korvasivat nämä viehättävät, mutta kieltämättä vähän hankalat puuastiat. 10-vuotiaan konservatiivisuus oli näihin aikoihin kovalla koetuksella kun äiti nakkeli hienot kivi- ja saviastiat hiivattiin ja poltti puiset kepakotkin kun kaiken korvasi tämä ihana, kevyt ja vastenmielinen muovi.

Soutajaksi verkonlaskuun en oppinut ikinä, sillä ekkösäänytajua-möly ja perkana vieköön (nimenomaan k-kirjaimella, ettei kuulostanut niin kiroukselta) sai minut nakkaamaan airot heti mereen, eikä isä tykännyt siitä ollenkaan:) Eipä näille verkonlaskijoille heti osaa kyllä soutaakaan, sillä äitikin treenasi melkein 50 vuotta  ja oppi jäi vieläkin pahasti kesken:)
meri, lokit, syyskesä, aurinko
Nuoret lokit seurasivat innokkaina venettämme toivoen että menisimme rysille tai ehkä verkoille, jotka tarjoaisivat runsaat herkkulounaat niillekin pyytäjien vihaamien simppujen tai ei-toivottujen norssien myötä. Yritin vangita näitä ihailevia lokkinuorukaisia kännykkääni, mutta sain aikaiseksi vain kuvan, joka todistaa jotakin maan pyöreydestä, mutta ihan toisella tavalla kuin olin aiemmin kuvitellut :) Merellisestä ylämäestä huolimatta rantauduimme onnellisesti Putkikariin.
tyrnit











Tyrnit; vasemmalla aito merityrni ja oikealla kesytetty - odottivat meitä piikkipensaissa. Kivikossa kukkivat pienet valkeat vilukot. Turautimme heti alkajaisiksi nokipannukahvit tosin makeasta kraanavedestä, vaikka en minä saastunutta ja ylen paskasta merivettäkään pelkää. Merivesikahvi muistuu ja maistuu elävästi mieleen muutenkin, olihan se melkein jokapyhäinen herkku kauniilla kesäilmalla kun matkasimme moottorivene iloisesti sytkyttäen saaristoon tai Hevoskarin kalliolle päiväkahvien keittoon. Monesti oli mukana vieraitakin, joille tämä veneajelu oli oikea elämys, vaikka monen mielestä kahvi olikin pahaa:) Merivettä otettiin kahvivedeksi kotiinkin, koska kaivovesi oli kesän aikana vähän uupelolla ja maistui ihan maalle.

Paattina oli 1960-luvulla kymmeniä kertoja tervattu kalastajavene Vanha Musta, joka prutkutti olympia-moottorin tahdittamana komeasti neljän tai jopa kuuden solmun päätähuimaavaa vauhtia:) Se vauhti riitti kuitenkin sotine jälkeen joskus 1940 - 1950 luvun taitteessa voittoon Hiekkasärkkien moottorivenekilvassa. Saattoi olla rakkaan naapurin veistämä puuvene tämäkin, kuten niin monet muutkin, ne ainoat oikeat Kurikkala-veneet.
Nyt fröökynöillä oli kuitenkin allaan tuttu ja luotettava "KUURAPARTA"-vene, joka kuulunee lasikuituveneiden aateliin ja jonka keulasta löytyi tasan kaksi vuotta sitten lokakuun postauksessa oleva ystävän lähettämä mellevä lumiukkokuva:)

Alla oleva kalajokinen Ansio jäi viime kesältä kokematta, vaikka kaljaasi on tarjonnut merellisiä elämyksiä jo edellisen kesän ajan Rahjan satamasta saariston kautta Kallankarille. Kallalla ymmärretään yleensä molemmat saaret, vaikka tarkennettuna puhutaankin maa- ja ulkokallasta. Saarilla on säilynyt ainutlaatuinen historiallinen itsehallinto-oikeus, joka on Ruotsin vallan aikaisia peruja. Se myönnettiin alunperin 1600-luvulla ja vahvistetiin Adolf Fredrikin toimesta 1771. Ja edelleenkin Jaakon päivien aikoihin siellä pidetään vuosittainen Karikokous, jossa päätetään vanhan "haminaoorningin" mukaisesti saaren asioista haminamestarin johdolla.

Kallassa on isäni vanhemman veljen perikunnalla mökki, Tenhaaki, joka Vilkunan mukaan oli alunperin Stenhagenin-tuvan nimellä kokkolalaisen omistajansa  mukaisesti. Myös lapsuusystävä-kipparin suvulla on mökki Kallankarilla. MaaKallassa on kirkko, jonka Jumalanpalveluksessa olen joskus nuorena ollut ja tuttuja ovat tarinat myös Kallan äijästä, joka siellä sopivasti kummittelee ja varoittaa merimiehiä myrskytuulista ja veneen karkaamisista. Lisätietoa Kallasta löytyy Auvo Saaren Plassin historiasta ja Mr Googlekin auttaa varsin mielellään:)

Pikkutytöstä asti olen odottanut että milloinkahan Säären Muori ja Kallan ukko oikein kihlautuvat, mutta se taitaa olla turha toive:)


Ansio
Kipparin ottama kuva Kalajoen upeasta kaljaasista.


SANASTOA: 

SÄÄRENMUORI on kuvitteellinen olento, joka on asustanut Säärellä jo ennen lapsuuttani ja
KALLAN ÄIJÄ on samaa sarjaa eli hän on hyväntahtoinen kummitus, joka pitää kalastajistaan hyvää huolta. Ja mistäpä tuon tietää, vaikka suuttuessaan myrskynkin nostattaa, jos joku pahojaan saarella tekee:)
HAMINAORDNING (oortinki) tarkoittaa satamajärjestystä. Muutenkin puhekielessä oordinki tarkoittaa lakia ja järjestystä. Myös säärellä rantauduttiin haminaan eli rantalatojen lähelle suojaisiin uomiin, josta kivet ja muut esteet raivattiin sitä mukaa kun niitä esille tuli.

perjantai 28. syyskuuta 2012

SYYSKUUN LUKUNURKKA

100 vuotta vanhan Biblian lisäksi ehdotan tutustumista tähän syysaiheiseen Säästäjälehteen:) Vuosikerta on kieltämättä jo ikääntynyt ja saatavuuskin voi olla vähän kiven alla ajankohtaisesta aiheesta huolimatta. Jo 74 vuotta sitten eli tämän lehden ilmestymisen aikoihin ihmisten sukanvarsirahat ryöstettiin pankkeihin kasvamaan muka korkoa ja kartuttamaan kauniisti jonkun muun kuin säästäjän omaisuutta!

Näinhän asia on edelleenkin, jos niin hullusti käy, että tilille jää pakollisen jokapäiväisen leivän ja muiden kulujen jälkeen enää mitään säästettävää. Eri asia on, löydätkö säästötiliä, jonka korko lähdeverojen ja pankin palvelumaksujen jälkeen kepittäisi edes inflaation! Ehkä jostakin Sveitsin tai Itävallan veroparatiisista sellainen saattaisi vielä löytyä, tosin niidenkin kulta-aika on auttamatta murtumassa subprime-kriisin kaltaisiin juttuihin. Lainaa parempaa pankit eivät ole pikku säästäjilleen tarjonneet milloinkaan ja sen avulla ne lypsävät pienen ihmisen tai jopa kokonaisen kansakunnan perikatoon tuossa tuokiossa:)


Sota köyhdyttää ja kurjistaa kansan oloja kuten ylläolevasta piirroksesta käy hyvin ilmi. Toisaalta mustapörssi toi onnea ja vaurautta harvoille ja valituille silloin kun tyhmemmät - kuten esimerkiksi isäni -tyytyivät pelkkiin korsuoloihin ja rynnivät pelko sydämessä eteenpäin jossakin Karjalan Kannaksella. Kieltolaki mahdollisti aikoinaan myös viinatrokarien elinkeinon siinä kun kuutamourakointi auttoi ja auttaa edelleenkin köyhää yrittäjää. Minkähän vuoksi nämä vaihtoehdot ovat niin paljon huonompia tai laittomampia kuin pankin harjoittama laillinen ryöstö:)

Allaolevat kirjat eivät liity mitenkään pankkialaan, ryöstöpolitiikkaan tai fuusioihin, mutta sopivat siitä huolimatta syyskuun lukunurkkaan.

Neljäs kuolemansynti-kirjan aihe on hyvin lähellä sydäntäni, sillä onhan se  yksi lempisynneistäni - kuten joku ehkä muistaakin:)

Kirja on selkeästi, esseetyyppisesti rakennettu ja tekstiä elävöittävät osuvat lainaukset, joten lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. Sisältö voi siitä huolimatta yllättää lukijan niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. "Rukoile ja tee työtä" -ideologia, joka istuu minussa kuin synti, romutetaan siinä ainakin täysin:)

Hinta on 28 euroa ja risat ja kirja ilmestyi syyskesällä 2012, joten kysymyksessä on uunituore uutuus! Suosittelen lämpimästi tutustumista Jussi Niinenmaan kummastuttavaan ideologiaan:)

KINUSKIKISSA ei juuri esittelyjä kaipaa. Jo kirjan kansi kertoo kauniisti perhosenkeveällä otteella mistä on kysymys.  Aiheesta löytyy myös samanniminen blogi, johon minä en lukuisista yrityksistä huolimatta pääse nyt kirjautumaan millään ilveellä. Salasana ei vain pelitä tai olen vain muuten tyhmä:)

Jotkut moittivat Kinuskin kakkuja vähän äiteliksi ja olen törmännyt muutamiin mielipiteisiin, joissa valitetaan etteivät Kinuskin kakut kertakaikkiaan onnistu ohjeiden mukaan. Leivonta on vähän henkimaailman hommaa, johon vaikuttavat  jauhojen valinta, kananmunien oikea lämpötila ja niiden ikä. Pienikin virhe jauhomäärässä tai oma säveltäminen voivat kostautua ikävästi. Täytyy muistaa, että oma tekemä on silti aina arvokas tuote, vaikka lopputulos ei ihan kuvan kaltainen olisikaan.

Kirja on todella IHANA ja sopii lahjaksi herkutteluhetkien ystävälle ja vallan mainiosti vaikka morsiusparille. Vesikielellä suosittelen:)

Hintakin on varsin kohtuullinen eli 24 euron luokkaa ja kirja löytyy Prismasta ja sitä saa tilata myös kirjoittajalta (signeerauksin) suoraan. Kirja ilmestyi keväällä 2012.

tiistai 18. syyskuuta 2012

JÄÄHYVÄISET



Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani hiipi paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi mainiosti aurinkoisella terassin penkillä, ehkäpä sen vuoksi että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin kaikilta, että keneltä on kadonnut tällainen nättinaama-hienohelma. Facebookiin en jostain syystä saanut ilmoitettua, ehkä sen vuoksi etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.

Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen suru ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöö-sisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle. Puistomainen maaseutu kirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi hetikohta kuin maan alle - kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi. Kissa näytti vähän laihtuneelta, mutta kulkukissaksi liian hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta  ymmärtänyt mitään. Kysyin usein että oletko jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku vastasi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä EI. Vähäinen kielitaitoni on ruosteessa, joten tulkitsin väärin ja luulin että hän sanoi kyllä:)

Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)

Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle, teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi äkkiä takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti varovaisin, hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa ja kuunteli hiljaa kissankellojen soittoa. Maidonvalkeat mittariperhoset lentelivät kissan ympärillä ja minä ihailin näkymää, ihmetellen miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnut omia kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydänsyrjäni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissu ja kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin yllättäin löytyi! Sovimme Miukun omistajan kanssa, että kissa voi halutessa tulla aina päiväunille terassille, oikopolkukin pihan poikki oli varsin turvallinen.  

Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin vielä nähdä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin. Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin viimeinkin takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja sydämeni oli onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku  katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän väistyi  pois. Se oli raskas virhe numero 2.


Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa, ajattelin hänet löytökotiin toimittaa kun kyyti- tai muu apu järjestyisi, vaikka tiesin etten raskisi. Salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta. Kissa katosi äkkiä samoin kuin oli tullutkin.

Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä - jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan perääni.

Miuku kotona
Viimeisen viikon aikana tuli usein mieleen, että mitähän Miukulle kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä se kissa on? Miuku ei enää tullut portaille kuten ennen, eikä tullut kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli hyvin synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässä. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä.

Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella pienen poikansa kanssa. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui suruun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin.

Virheistä suurin oli numero 3. kun Miukun äiti koputti varovasti oveeni, mutta en jaksanut vääntäytyä ylös  (vai olinko ehkä suihkussa) ja huhuilin vasta jälkeenpäin ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimeiset hyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli niin paljon, etten voinut häiritä ketään.

Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeä enempää. Vaikea sanoa. Haemme usein suruissa ja menetyksissä turhaan merkityksiä eri asioille, Monesti että jotkut sielut kohtaavat kipeästi tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan. Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille siskosi luo sinne missä olit onnellinen.

Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä
Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun "äidin" lähettämiä. Jotakin ehkä ärsyttää tuo käyttämäni äiti-sana, en kuitenkaan voi oikeaa nimeä pyynnöstä käyttää. Ja useimmillehan lemmikit meille lemmikit ovat melkein lapsen asemassa ja aina ystävistä kalleimpia.

lauantai 8. syyskuuta 2012

HEPSANKIEKKA KIESEISSÄ

irja, kiesit, niemelä
Kaksi ikäloppua:)
                                 Prologi
"Littera scripta manet" eli kirjoitettu sana on ja pysyy.
Otsikossa olisi pitänyt seisoa hepsankeikka josta ystävällisesti ja hienovaraisesti on vihjailtukin:) mutta luontoni ei antanut enää myöten korjailla virhettä, joten olen mieluusti vähän keikahtanut, painovirhepaholaisen runtelema hosuhössäke kuin pilkun viilaaja:) Lisätty 12.9.2012.
                   
Hevoseton talo on kuin villaton kehrääjä miettii hepsankeikka-antiemäntä ihastellen ikivanhojen kiesien eli kääsien ajokuntoa yhdessä ystävien ja kylänmiesten kanssa. Naapurin isäntä muisteli, että niissä oli aikoinaan ruunattu jopa hevonen. Ori oli iloisena ja pahaa-aavistamattomana hakenut paksumahaisen inkvisiittoripaskiaisen paikalle. Sydäntä särki jo pelkkä ajatuskin siitä, sillä toisin kuin yleensä luullaan, maaseudun romantiikka on pelkkää harhaa, mikä kummasti haihtuu ankaran todellisuuden tieltä.

Hentomieliturhakkeena minusta ei ikinä olisi ollut karjankasvattajaksi eikä edes sikolätin omistajaksi, vaikka allergiaa ei olisi ollutkaan. Jopa kanan kaulan katkaisu saattaisi ottaa aika lujille. Sydänalaani korventaa vieläkin se, miten pikkutyttönä jouduin antamaan korvamerkkejä ja itkuisia neuvoja vanhan rakkaan lehmän kuljetuksessa tyhmille mulliautokuskeille. Olisin antanut vaikka sieluni autuuden, jos olisin voinut auttaa edes yhtä lammasta tai sikaa, rakkaasta Omenasta tai Mansikista nyt puhumattakaan. Mutta eipä se Jumala minun sielustani välittänyt tuon taivaallista kai silloinkaan:) Eli anekauppa meni Jumalan kanssa päin persettiä jo silloin:)


ullakko, vintinportaat

Pakenin usein surujani ullakolle, joten tarkistin  samantien olivatko surut ja muistot vielä tallella. Ikivanhat portaat ainakin. Näistä tulin lapsena lahjakkaasti pää edellä alas.Vintti on edelleenkin täynnä vuosisataista rojua, pölyä ja konttiukkoja:) Kolusin siellä lapsenlapsen kanssa ennen varsinaista tyhjennysoperaatiota ja hän ilahtui nähdessään vanhanajan ompelukoneen! Selitin, ettei kyseessä ollut suinkaan ompelukone vaan vehje, jolla kehrättiin lampaanvillasta lankaa. Poika katsoi rukkia pitkään, ennen kuin  älysin että kehrääminen toi hänen mieleensä ehkä vain kissan ja ihmetyksen siitä miten lammas villoineen rukkiin tällättiin niin että lankaa tuli. Onneksi löysimme pärekorillisen vanhoja villoja, jotka odottivat karttausta. Jonkun sortin demostraatio onnistui ja siinähän vierähti pieni tovi ennenkuin pääsimme värttinän ja Ruususen kautta seuraavaan esineeseen eli separaattoriin, jonka kuittasin jo pelkällä nimellä ja käyttötarkoituksella.



(Tähän kuuluisi salaperäinen kuva ullakosta, mutta joku hullu hepsankiekka oli poistanut sen kokonaan aparaatista, joten ehkäpä se tulee myöhemmin tai sitten ei, asiaan liittyvää musiikkia löydät kuitenkin alhaalta!)

Ullakko pursusi ladon tavoin vanhoja esineitä ja aina joskus tuli vastaan kapine, jonka käyttötarkoitus ei ollut satavarmasti selvä itsellekään. Onneksi minulla on mahdollisuus käyttää sukulaismiestä käytännön tietolaarina ja olla siten linkkinä historian ja lapsenlapsieni välillä.


Vanhempieni sotakirjeenvaihto on edelleenkin ullakon länsipäädyssä, niinkuin se on ollut aina eli lapsuudestani asti:) Oli mielenkiintoista törmätä ikivanhojen romujen keskellä samoihin efekteihin joihin ihastuin Retretissäkin eli Raul Roineen tekstittämiin ja Rudolf Koivun kuvittamiin sarjakuviin, Niitä oli julkaistu Säästäjä-lehden takakannessa ainakin vuonna 1938.



Kuistin päältä löytyi myös lapsuuteni rakas leikki- ja nukkumapaikka. Jopa nostalginen tyttö kissoineen oli samalla paikalla, minne olin sen melkein 50 vuotta sitten äidin avustamana nastoilla kiinnittänyt.

Eteisen "konttuuri" vintin portaiden alla odottaa hiiriä kuten aina ennenkin. Se oli takuuvarma killeripaikka, mihin äiti ryökäle innostuneesti latasi hiirivällän ja huusi sitten: "IIK" täällä on kuollut hiiri!" Tuhahtelin keskenkasvuisena tyttökläppinä ottaessani hiirireppanoita pyydyksestä, että mieluummin ottaisin ne elävänä, kuten muuten monesti olen tehnytkin. Ja hiirihän huusi heti hangella, että huhheijjakkaa, äkkiä takaisin, täällä on holotna ja talossa höveli emäntä:) Olen hentomielisyydestä huolimatta joutunut käymään kovaa hiirisotaa myös tässä talossa.


Liiteri, lato ja navetta pursusivat puiden, olkien ja rojujen lisäksi kiitettävästi edellisten asukkaiden jättämää romua, elekroniikkaa, rakennusjätettä, kodinkoneita ja särjettyä tavaraa pakollisen pölyn ja lian lisäksi. Tupa ja sauna olivat täynnä omintakaisia remontti- ja LVI-ratkaisuja, joten ei muuta kuin hommiin!



roskakuorma
Lievää alkusoittoa:)
Traktorin peräkärry akkunan alle, ullakon ikkuna hiivattiin ja saunan hylätty vesipata ympäristörikoshommiin niin urakka pääsi vauhtiin! Ullakon tyhjennyksen jälkeen Gentleman siirtyi vaivihkaa ladon lahonneen lattian, muiden törkyjen ja laarien kimppuun. Itse ryhdyin viikatehommiin ja muuhun pahantekoon kuten tuhopolttoon, muovisen maton repimiseen kammarin lattiasta ja ainakin seitsemän eri tapettikerroksen poistoon kertarykäyksella. Näillä hyttysen voimilla se kävi jo melkein kuntoilusta. Heikkolaatuisen muovimaton alta paljastui suhteellisen hyvä ja hienostunut korkkimatto, joka saa toistaiseksi olla sellaisenaan:)

Irkun osaamisaluetta
Ladosta löytyi polttopuiden ja rojujen lisäksi kahdet naapureiden omistamat mattopuut! Talon antiikkikamppeisiin kuuluu pari sivustavedettävää sänkyä, koristeellinen puukeinu, tukkireki ja kattoon asti ulottuva kaappi, joka oli kauan sitten tuvassa asiakaappina. Kaapin alaosaa oli ladon lattia harmittavasti lahottanut, minkä takia annoin kaapille tiukan tappotuomion. Hyväkuntoisia peilipiironkeja löytyy kaksi, joista toinen on kammarissa ja toinen on ollut ystävättären säilytyksessä jo pitemmän aikaa.  

Romujen ja jätteiden sekasotkusta löytyi jättimäisen isoja puuvannetynnyreitä, päreitä, verkonkorkkeja, verkkoja ja muuta itselleni historiallisesti tärkeää, säilyttävää tavaraa. Osan rakkaimmista taloon kuuluvista huonekaluista olen kuljettanut mukani muuttojen myötä eli ikivanhan klaffipiirongin, polkusingerin, seinäkellon ja funkkistyylisen keinun, jonka entisöitin kerran isälle joululahjaksi:) Yhden ikivanhan ja todella hienon rukin olen matkani varralla kadottanut, eikä isä antanut sitä milloinkaan anteeksi, vaikka syy ei oikeastaan ollutkaan minun.


Tämä ihastuttava kuva kotitalon kyökistä kuuluu Gentlemanin osaamisalueeseen sähkö- ja putkitöiden takia. Hän kun on treenannut pienen ikänsä erilaisia remontteja, minkä vuoksi hänelle lankesi kuin luonnostaan reilu vuosi sitten yksiöni remontti, valokatteen ja varaston teko jne. Se taisi olla kuitenkin lastenleikkiä tämän rinnalla:)

Mosku, koiraKorsteenit on nyt varmistettu ja ulkorakennuksen osalta peltitetty. Laarihuone tyhjennetty ja ovikin siihen tehty, sillä osa laarin seinää pääsi hoitamaan oven virkaa ja aittana toiminut varasto on nyt täytetty uudelleen aataminaikuisilla vehkeillä, jotka halusin säilyttää. Navetta on suunnilleen siivottu ja tyhjennetty keittiöineen kuten vintti ja latokin. Se taisi suurelta osalta langeta automaattisesti remonttireiskalle, koska oma aikani meni paljolti juorutessa kyläläisten kanssa:) Siinä pohdittiin monenlaista muistoa ja mietittiin eri härveleiden historiaa. Helsingistä asti eksyivät naapurin kaksostytötkin paikalle monien muiden tuttujen lisäksi. Kolmessa viikossa saimme aloitetuksi jotakin, sen lisäksi että olemme kuljettaneet törkyjä naapurin avustamana traktrorikuormallisen sekä muutamia muulilasteja keräysasemalle ja kulkeneet iltaa aamua edestakaisin 50 km urakkapaikalle. Yövyin talossa pari kertaa, koira ja ukko useammin:)


Viereisessä kuvassa Mosku valmistautuu mukaan päivittäiselle remonttireissulle. Hänellä on hauska tyyli haukkua pieni leikkikarva suussa odottaessa matkaan pääsyä, mutta koska sitä ei nyt ollut, hän raahasi kokonaisen peiton kopista ja haukkuu se suussaan, vähän hankalalta näyttää:)




SANASTOA:


KÄÄSIT eli kiesit ovat kaksipyöräiset, kevyet hienostelu eli "kirkkorattaat", Niitä ei saa sekottaa nelipyöräisiin trilloihin.

RUUNAUS tarkoittaa hevosen kuohimista. Ennen se suoritettiin todella julmasti ilman kipulääkkeitä ja hevonen saattoi jopa kuolla siihen. Niin tapahtuu näköjään vielä nykyäänkin kuten  Heikki-hevosen surullinen kohtalo todistaa:( Juttu löytyy linkin takaa!
MULLIAUTOKUSKI on  karja-auton kuljettaja, joka pitkälaitaisella vei karjan teurastolle.
KORVAMERKIT laitettiin teuraaksi joutuvan korviin teräksisellä piikillä, nykyäänhän ne ovat jo valmiina:(
KONTTUURI on kylmä (ruoka)komero, joka sijaitsi usein vintinportaan alla kuistissa tai eteisessä.
KORSTEENI on savupiippu.
LAARI on viljansäilykseen käytettävä, yleensä puuaitauksella varustettu suorakaiteen tai neliön muotoinen alue aitassa tai perunoille kellarissa.
KYÖKKI on jouluhullun kyökkipiian hulluttelupaikka:)

Yläkuva on harhalaukaus by Gentleman:)