PUUVENEEN TARINA

"Laivan teki haltija sellaisen, että maata se kulki ja ilmaa ja vettä." Satukirjan ihmelaivan tavoin minäkin opin tuon aivan helposti ja kuljin matkoillani vieraisiin kyliin ja niin outoihin latoihin, että Poste restante tuotti emännällekin pientä päänvaivaa. Tässä minut on jo onnellisesti löydetty ja pääsin samantien "telakalle". Emäntä lotrailee onnesta soikeana lainaruutansa kanssa, joten tässäpä on hyvää aikaa ottaa ultaviolettia kylkeen ja muistella menneitä.

Kuulun Kurikkalan venesukuun ja synnyin Himakakylän veneveistämöllä taitavan Lauri-venemestarin luomuksena vuonna 1994 - apupoikana toimi nykyisen omistajani isä Niilo Niemelä, joka halusi lahjoittaa veneen tyttärelleen. Viimeisen uimakesäni - 2005 - jälkeen pötkötin kyljet puutuen vuositolkulla pimeässä riihessä Villin Lännen rajamailla, missä pääskyt ja varpuset pitivät minua hävyttömästi paskahuussina samalla kun ikävä Herra Pöly ja utelias vanhapiika Sotku vuokrasivat hienot lautani ja kauniit kaareni ahneille sukulaisilleen. Leväkerrostuma kuivettui ajan myötä tiukasti köliin kiinni ja vaivun pikkuhiljaa kuolemansyvään horrokseen. Uneksin merestä, auringosta ja rannasta. Entisistä lämpimistä kesistä, uimareissuista ja isäntäväen vierasporukoiden merimatkoista.  

Uneni jatkui pitkään ja vasta vuosisatoja myöhemmin havahduin ilahtuneena kirkkauteen, mukavasti tuttuun ääneen ja käteen, joka silitti hellästi kokkaani. Pääskyset lennättivät poikiaan, joten syyskesä oli jo ovella. Pettymys kirahti kölini kautta perätuhdolle asti. Ikävöin kipeästi ulappaa, laineita ja moottorin hyrinää, joka kuljetti minua kevyesti eteenpäin. Minut luvattiin viedä syntymäkylän rantalatoon, mutta jostakin syystä en sinne päässytkään, vaan tein välilaskun syntymäkotini navetan ja liiterin välikköön, missä ikäloppu tukkireki ja vanhat kiesit toivottivat minut tervetulleeksi. He rupattelivat iloisesti menneistä ajoista ja kummastelivat sitä mitä ihmettä tein paikassa, joka oli eläkeelle siirtyneiden työkalujen viimeinen saattokoti. Sanoin olevani hyllytetty ikävuosista tai kunnostani huolimatta ja että hevosvoimia minäkin tarvitsin päästäkseni eteenpäin. Sen jälkeen meillä olisi riittänyt juttua vaikka talven yli, mutta syksyllä joku miehenköriläs siirsi minut rantalatoon, jossa vaivuin heti talviuneen.

Kevään tullen havahduin ja odotin sydän sykkyrällä tuttujen askelten ääniä. Varmasti ne kohta lähestyisivät latoa ja huolisivat minutkin mukaan. Kuuntelin satamalaiturin iloisia ääniä ja odotin vuosi vuoden jälkeen - turhaan. Tunsin itseni likaiseksi ja ikivanhaksi. Viereinen vene kertoi olevansa väärän puun kautta vähän samaa sukua ja se tarinoi minulle merestä, lokeista ja saaristosta, kunnes kyllästyin sen jorinoihin ja lähdin rengasmatkalle naapurikylän rantalatoon, josta emäntäni minut viimein löysi. Tässä hän nyt puunaa ja tervailee minua kuin silloin ennen, mutta jonkun asian hän unohti tykkänään ja tervakin oli paksua kuin terva, kun se aina pihtailee ohenteissa ja säästää väärissä paikoissa. Mutta annan sille anteeksi sillä olen kaivannut niin pitkään näiden käsien kosketusta ja tervan tuoksua.

Vähänko minusta nyt tulikin hieno, kiillän kuin koppakännäri ja sieluni laulaa! Viimeinkin pääsin veteen. Ihmiset kiistelevät siitä, vuodanko ehkä liikaa, mutta itse olen niin onnellinen etten saa sanotuksi edes sitä, että vaseliinilla voisi korjata haljenneen pohjalautani:) 

Genteleman kuvaa minua ja laituria hakevaa emäntää, jota ottaa koko lapsetus päähän. Häpeällisen tyhmiltä vaikuttavat kyllä molemmat kuten videostakin hyvin näkyy, mutta kai se on pakko alistua tilanteeseen ja varsinkin soutajaan, joka ei edes tiedä mihin on menossa:) Kun he lähtivät aloin hitaasti, mutta varmasti vajota. Hätäännyn itseni ja moottorin puolesta, mutta sama mies, joka kerran kööräsi minut latoon, tuli hätiin ja pelasti tilanteen. Hän voiteli haavani umpeen ja vesihän on tunnetusti vanhin voitehista ravistuneelle puuveneellekin, joten ehkä pääsen jo huomenna Sudenkorento-Saareen eli Joonan karvolle.

Hyi olkoot, mikä reissu! Särkivät moottorin ja soutivat vielä kivillekin. Merivesi oli kyllä huippumatalalla, reilut puoli metriä alempana kuin normaalisti, joten annan tämän kerran heille anteeksi. En olisi kyllä ikinä uskonut, että kokenut naisihminen ja vanhan merenkävijän tyttö osaa olla melkein yhtä tyhmä kuin maakrapu Gentleman.

He vetivät minut pitkälle Sudenkorentosaaren rantakivikkoon, vaikka pistin tiukasti hanttiin. Sitä saa, mitä tilaa mietin juuttuessani liejukkoon, josta emäntä lykkäsi minua tyrät rytkyen irti ja ukko uitteli turvasaappaita rantamatalikossa ähertäessään minua illalla vesille. Raskas lastikin purettiin ennen kuin irtosin ja matka kotisatamaan saattoi alkaa. Minulla oli tietysti hillittömän hauskaa siihen asti, kunnes kivet raapivat jälleen hienoa hipiääni. Kyllä nuo hullut minut tänä kesänä vielä hukuttavat, ei kai sille mitään mahda. Mutta mitäpä ei vene tekisi emäntänsä vuoksi, joka kaipaa Muistojen mökille. Uhraa vaikka elämänsä, sillä tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei tule, vaikka odottaa ja odottaa. Aivan kuin se pieni Mökkikin saaressa, joka odotti paljon kauemmin kuin minä:)

P.s. Kiitän lainatrailerin omistajaa veden äyskäröinnistä ja muusta huollosta ja toisia ystäviä huoltopesu mahdollisuudesta. On se ihmeellistä että maailmassa on näin ihania ihmisiä 💛