Sain joululahjaksi kirjan, jonka aihe oli tarkkaan mietitty. Aattoiltana tunsin lievää pettymystä, sillä odotin kovasti Jouni Tikkasen dokumenttikirjaa Lauma, joka kertoo susista ja 1800-luvusta. Myös "Susi-Pulliaiselta" tuli uusi susiaiheinen kirja.
Kate Mortonin The Clockmaker's Daughter / Kellontekijän Tytär yllätti minut kuitenkin täysin. Meni monta sivua ennen kuin tajusin että tarinaa kertoikin hurmaava kummitus Lily, taskuvaras, joka oikeasti olikin Birdie eli Abertine Bell. Toisaalta ehkä kartano kummittelikin jo ennen kuin Lilyä. Tarina on hyvin monikerroksinen ja sivujakin kertyy 557. Kirjan keskeiset tapahtumat sijoittuvat Jokirannan kartanoon Brichwood Manoriin 1860-luvulta vuoteen 2017.
Kirjailija hallitsee hienosti kokonaisuuden ja pitää tiukasti punaista lankaa käsissään loppuun saakka. Tarinan alkuvaiheessa törmäsin koulutyttö Adeleen, joka loppujen lopuksi olikin isoäiti eräälle loppukertomuksen päähenkilölle:) Isänsä menettänyt pikku Tippy näki Birdien Brichwood Manoren puutarhassa ja hänen äitinsä huolestui pikkupojan mielikuvitusystävästä, joka ei ollutkaan lintu vaan punatukkainen tyttö. Siinä vaiheessa kun Tip kertoi äidilleen hukkuneesta pikkutytöstä, joka oli pudonnut jokeen kauan sitten, huolestuin yhtä paljon kuin äitikin:)
Nuoren arkistohoitaja Elodie Winslowin matka kulkee vuosikymmenien taakse ja palaa takautumien ja salaisuuksien kautta vuoteen 2017. Osaa tarinasta hän on kantanut mukanaan jo lapsesta saakka.
" Todellinen pelko ei koskaan katoa. Tunne ei väisty, vaikka sen aiheuttaja on jo kauan sitten unohtunut. Maailma näyttäytyy uudessa valossa, eikä pelon avaamaa ovea voi enää sulkea" osui kuin sirpale sydämeen.
Kirjan on suomentaneet Hilkka Pekkanen / Tuukka Pekkanen 2019. Kansikuva on tehnyt Lisa White. Mietin usein miten kääntäjät ylipäätään pääsevät originaaliteoksen sieluun. Miten hyvin he tavoittavat samat tunnelmat ja sanonnat kuin kirjailija, sillä kaikkeahan ei voi kääntää "suoraan".
"Ja kun nimeni, elämäni ja taustani on haudattu, minä, joka olin haaveillut valon vangitsemisesta, sain huomata, että minusta itsestäni on tullut vangittu valo"
Tällä postauksella osallistun myös Pieni Lintu ORANSSI-haasteeseen.
Kirjailija hallitsee hienosti kokonaisuuden ja pitää tiukasti punaista lankaa käsissään loppuun saakka. Tarinan alkuvaiheessa törmäsin koulutyttö Adeleen, joka loppujen lopuksi olikin isoäiti eräälle loppukertomuksen päähenkilölle:) Isänsä menettänyt pikku Tippy näki Birdien Brichwood Manoren puutarhassa ja hänen äitinsä huolestui pikkupojan mielikuvitusystävästä, joka ei ollutkaan lintu vaan punatukkainen tyttö. Siinä vaiheessa kun Tip kertoi äidilleen hukkuneesta pikkutytöstä, joka oli pudonnut jokeen kauan sitten, huolestuin yhtä paljon kuin äitikin:)
Nuoren arkistohoitaja Elodie Winslowin matka kulkee vuosikymmenien taakse ja palaa takautumien ja salaisuuksien kautta vuoteen 2017. Osaa tarinasta hän on kantanut mukanaan jo lapsesta saakka.
" Todellinen pelko ei koskaan katoa. Tunne ei väisty, vaikka sen aiheuttaja on jo kauan sitten unohtunut. Maailma näyttäytyy uudessa valossa, eikä pelon avaamaa ovea voi enää sulkea" osui kuin sirpale sydämeen.
Kirjan on suomentaneet Hilkka Pekkanen / Tuukka Pekkanen 2019. Kansikuva on tehnyt Lisa White. Mietin usein miten kääntäjät ylipäätään pääsevät originaaliteoksen sieluun. Miten hyvin he tavoittavat samat tunnelmat ja sanonnat kuin kirjailija, sillä kaikkeahan ei voi kääntää "suoraan".
"Ja kun nimeni, elämäni ja taustani on haudattu, minä, joka olin haaveillut valon vangitsemisesta, sain huomata, että minusta itsestäni on tullut vangittu valo"
