"Neekeri pesee kasvojaan, muttei valkene ollenkaan" tavasin aapisesta 1960-luvulla. Aapiskirjan sivulla mustaihoinen tyttö näytti pesevän kasvojaan minulle rakkaan N-kirjaimen kohdalla, eikä minua hetkauttanut silloin pätkääkään oliko siinä mukana rasismia vai ei, sana kun ei kuulunut silloiseen sanavarastooni tai ymmärrykseeni ollenkaan. Eikä muuten kuulu vieläkään. Aapiskirjan hokema onkin päin kookospähkinöitä, eikä pelkästään tuon neekeri-nimityksen vuoksi, jota siihen aikaan käytettiin ihan yleisesti ja julkisesti. Emme edes tajunneet nimityksellä olevan mitään loukkaavaa tai halventavaa merkitystä. Neekerit vain olivat neekereitä, samoin kuin me olimme valkolaisia. Itselleni tuo edusti/edustaa samantyyppistä nimittelyä kuin eskimo, mustalainen tai intiaanikin. Ihmisveljiä ja -siskoja kaikki.
Rotunimittelyä loukkaavampana voidaan kokea lorun piilomerkitys eli se, että minkä vuoksi mustan ylipäätään pitäisi muuttua valkeaksi? Onko erivärinen iho jotakin likaista, joka pitäisi pestä pois? Näinhän tätä aapiskirjan kuvaa kai helposti nykyään tulkitaan, vaikka kyseessä onkin harmiton ja ajattelematon valkolaisriimitys tyyliin: "Dromedaari, sanoi vaari", jossa ei ole päätä eikä häntää. Riimillä ja kauniilla kuvalla oli myös opetusmerkitys, joka kertoi meille tyhmille valkolaislapsille kaukaisen maan asukeista ilman sen kummempaa rasismia. Tulkintavirheistä pahin tämän kuvan kohdalla on ehkä se, että tuskinpa tyttö edes pesi kasvojaan, Luultavasti hän JOI vettä. Kuivuutta kärsivässä maassa ei ole vara miettiä kasvojen pesua ennen elintärkeää juomista. Mutta aapiskirjan valkoinen lorutätipä ei kuvittajan ajatusta hoksannut.
Lapsuuteni on täynnä suuria mustia nimiä, joista Arantes do Nascimento eli tutummasti Pele kiteytyi lujasti muistiini, kun isä verkkoja paulottaessa kysäisi että tiedätkös tyttö, kuka se on maailman paras jalkapalloilija? Kuusivuotiaan itsevarmuudella veikkasin joen toisella puolella asuvaa tummatukkaista hurmuripoikaa. Isä nauroi että muistappa naskimenttoo, tämä Pele. Samalla tavalla jäi King mieleeni tutumman kaimansa ja tietenkin myös kohtalonsa vuoksi, kun taas jazz-kuningas Armstrong tuli tutuksi ihan muista syistä, samoin kuin huikea Ella Fitzegeraldkin:)
He olivat tosi suuria idoleita pienelle valkolaistytölle. Opettajan Life-lehtiä selaillessamme saimme kurkistaa omasta pikku maailmastamme paljon suurempaan ja ihmeelliseen, aivan erilaiseen maailmaan. Vähän myöhemmin naapurin pojan kanssa rakastimme Louisia kuin hullut ja muut pitivät meitä vähintäänkin sekopäinä kun karkasimme autoon kuuntelemaan uskomatonta Hello Dollya tai Wonderful Worldia VHS-kokoisilta musiikkikaseteilta:)
Opiskeluaikana oli ilo tutustua ohimennen tummaihoiseen Rosaan, mutta toisaalta oli järkyttävää tajuta miten me fiksut ja muka sivistyneet valkolaisäidit kohtelimme tummapintaista lastenhoitajaharjoittelijaa vielä armon vuonna 1986. Aivan yhtä hyvin olisimme voineet elää jossakin maaseudun takapajulassa 100 vuotta sitten (ei ehkä kuitenkaan Amerikassa) jossa jopa sielläkin hänen kaltaisensa hieno, sodan ja pakolaisuuden kokenut tyttö olisi saanut ehkä paljon parempaa ja arvostampaa kohtelua kuin Kuopiossa.
Vaikka minua ristiriitasesti harmittaakin rasismihössötyksen mukana mennyt musta ja makea historia neekerinpusuineen ja lakuineen, olen toisaalta hyvin tyytyväinen muuttuneesta ajattelutavasta. Edellisestä huolimatta minulla on omituinen tunne siitä, ettei rasismi tai syrjintä ole ollenkaan kiinni ikivanhoista rotunimityksistä tai perinteistä - vaan jostakin ihan muusta. Jostakin, minkä sisällä ihmiset elävät näkemättä muuta totuutta kuin omansa.
Ylläolevasta Ankin laulusta vuodelta 1965 oli enää neljän vuoden matka kuuluisiin puuvillapeltoihin, joita on tullut ehkä kerran tai parikin hoilattua niin Charley Priden kuin Cumuluksenkin myötä. Tutuin versio on ilman muuta kuitenkin Creedense Clearwater Revivalin Cotton Fields .
Rotunimittelyä loukkaavampana voidaan kokea lorun piilomerkitys eli se, että minkä vuoksi mustan ylipäätään pitäisi muuttua valkeaksi? Onko erivärinen iho jotakin likaista, joka pitäisi pestä pois? Näinhän tätä aapiskirjan kuvaa kai helposti nykyään tulkitaan, vaikka kyseessä onkin harmiton ja ajattelematon valkolaisriimitys tyyliin: "Dromedaari, sanoi vaari", jossa ei ole päätä eikä häntää. Riimillä ja kauniilla kuvalla oli myös opetusmerkitys, joka kertoi meille tyhmille valkolaislapsille kaukaisen maan asukeista ilman sen kummempaa rasismia. Tulkintavirheistä pahin tämän kuvan kohdalla on ehkä se, että tuskinpa tyttö edes pesi kasvojaan, Luultavasti hän JOI vettä. Kuivuutta kärsivässä maassa ei ole vara miettiä kasvojen pesua ennen elintärkeää juomista. Mutta aapiskirjan valkoinen lorutätipä ei kuvittajan ajatusta hoksannut.
Lapsuuteni on täynnä suuria mustia nimiä, joista Arantes do Nascimento eli tutummasti Pele kiteytyi lujasti muistiini, kun isä verkkoja paulottaessa kysäisi että tiedätkös tyttö, kuka se on maailman paras jalkapalloilija? Kuusivuotiaan itsevarmuudella veikkasin joen toisella puolella asuvaa tummatukkaista hurmuripoikaa. Isä nauroi että muistappa naskimenttoo, tämä Pele. Samalla tavalla jäi King mieleeni tutumman kaimansa ja tietenkin myös kohtalonsa vuoksi, kun taas jazz-kuningas Armstrong tuli tutuksi ihan muista syistä, samoin kuin huikea Ella Fitzegeraldkin:)
He olivat tosi suuria idoleita pienelle valkolaistytölle. Opettajan Life-lehtiä selaillessamme saimme kurkistaa omasta pikku maailmastamme paljon suurempaan ja ihmeelliseen, aivan erilaiseen maailmaan. Vähän myöhemmin naapurin pojan kanssa rakastimme Louisia kuin hullut ja muut pitivät meitä vähintäänkin sekopäinä kun karkasimme autoon kuuntelemaan uskomatonta Hello Dollya tai Wonderful Worldia VHS-kokoisilta musiikkikaseteilta:)
Opiskeluaikana oli ilo tutustua ohimennen tummaihoiseen Rosaan, mutta toisaalta oli järkyttävää tajuta miten me fiksut ja muka sivistyneet valkolaisäidit kohtelimme tummapintaista lastenhoitajaharjoittelijaa vielä armon vuonna 1986. Aivan yhtä hyvin olisimme voineet elää jossakin maaseudun takapajulassa 100 vuotta sitten (ei ehkä kuitenkaan Amerikassa) jossa jopa sielläkin hänen kaltaisensa hieno, sodan ja pakolaisuuden kokenut tyttö olisi saanut ehkä paljon parempaa ja arvostampaa kohtelua kuin Kuopiossa.
Vaikka minua ristiriitasesti harmittaakin rasismihössötyksen mukana mennyt musta ja makea historia neekerinpusuineen ja lakuineen, olen toisaalta hyvin tyytyväinen muuttuneesta ajattelutavasta. Edellisestä huolimatta minulla on omituinen tunne siitä, ettei rasismi tai syrjintä ole ollenkaan kiinni ikivanhoista rotunimityksistä tai perinteistä - vaan jostakin ihan muusta. Jostakin, minkä sisällä ihmiset elävät näkemättä muuta totuutta kuin omansa.
Ylläolevasta Ankin laulusta vuodelta 1965 oli enää neljän vuoden matka kuuluisiin puuvillapeltoihin, joita on tullut ehkä kerran tai parikin hoilattua niin Charley Priden kuin Cumuluksenkin myötä. Tutuin versio on ilman muuta kuitenkin Creedense Clearwater Revivalin Cotton Fields .
My mama would rock me in the cradle,
In them old cotton fields back home;
It was down in louisiana,
Just about a mile from texarkana,
In them old cotton fields back home.
Oh, when them cotton bolls get rotten
You can't pick very much cotton,
In them old cotton fields back home.
It was down in louisiana,
Just about a mile from texarkana,
In them old cotton fields back home.
Orjuutta ja rasismia emme milloinkaan voi kitkeä kokonaan pois tästä maailmasta ja ehkä joku kaunis päivä me valkoiset saamme mustat ruoskat selkäämme. Ehkä ymmärrämme silloin sen, mitä emme voineet aiemmin ymmärtää. Sen, mitä on turha unelma vapaudesta ja kodista, jota meillä ei enää ikinä ole ja tiedämme että ainoa voitto on hengissä pysyminen ja alistuminen. Miten pidät toivosi yllä kun raadat ja Sinua pieksetään? Tosin eihän hento herrasruoto ja valkoinen hipiä kestä sitä alkuunkaan. Se vaatii kovasti muutaman sukupolven ankaraa harjoittelua ja alunperinkin kovempaa fysiikkaa. Kunta Kinte eli Alex Haleyn tarina Juuret, tuli suomalaisille tutuiksi viimeistään 1970-luvun lopulla ja/tai 1980-luvun alussa saman nimisestä televisiosarjasta kertoo mustien orjuudesta korutonta kieltä.
Yhdysvaltoihin ei pitänyt ikinä nousta tummahipiäistä presidenttiä, mutta kuinkas sitten kävikään:) Sympaattinen Obaman kaltainen mustaihoinen olisi ollut 100 vuotta sitten aivan mieletön unelma Amerikan presidentiksi ja olisi ollut melkoinen vitsi vielä 1960-luvullakin jo apartheid-politiikan tai Ku Klux Klanin pitkän varjon myötä.
Holokaustin kyseenalaistaminen osoittaa ehkä selvimmin kuin mikään muu, ettei mikään ikinä tapa arjalaista hulluutta ihmismielestä. Sen takia minua kutkuttaakin ajatella, miten hyvin se voisi toimia toisin päin, kuten esimerkiksi Black supermacy-aate todistaa. Tätähän minä olen meissä valkoisissa aina vähän epäilytkin:)
On surullista, ettei ihminen ikinä opi mitään ja että aina nousee uusia klaaneja jonkun -ismin, uskonnon tai politiikan nimessä saaden mitä ihmeellisempiä ajatuksia kansan ominaisuuden, aatteen tai rodun vaarallisuudesta ja huonoudesta niin, että ne ovat yhteiskunnallisen edun nimissä tuhottava tavalla taikka toisella. Erilaiset etniset ryhmät kokevat tälläkin hetkellä jossakin päin maailmaa koko ajan vainoja ja orjuutta. Ja yllättäin myös valkoista rotua on vähäisessä määrin ostettu orjuuteen ja haaremiviihdytykseen, mutta eipä se ole kovin häävisti kaupaksi mennyt. Syynä lienee rodun heikkous ja huono sietokyky mitä tulee vähän rankempaan käsittelyyn:) Minua on kiehtonut jo lapsesta rotujen erivärisyys ja tämä runo kuvaa kivasti sitä, miten joku musta näkee valkoiset - meidät - jotka olemme todellakin enemmänkin värillisiä kuin värilliset:)
"But you white fella
When you’re born you’re pink
When you grow up you’re white
When you get sick you’re green
When you go out ina sun you go red
When you get cold you go blue
When you get scared you’re yellow
When you die you’re grey
And you got the cheek to call me coloured?"
Minä olen itse aina sininen tai punainen, joskus myös marmoroitu (sekin lienee jo muotia) ja usein laikukaskin, jopa niin, että olen joskus kadehtinut tummaa ja kaunista pintaa, joka peittää alleen niin paljon. Toisaalta kirjavuus on kivakin ominaisuus, sillä sitä voi aina sopivasti vaihdella mielialan mukaan:) Mutta siinä missä kameleontti vaihtaa tehokkaasti väriä, minä taidan paistaa kirkkaasti läpi.
Aikani on jo loppumassa, mutta vielä pienen hetken jaksan uskoa ja toivoa huomiseen ja parempaan maailmaan. Ja sen jälkeen tulee joku muu yhtä hyväuskoinen ja hölmö kuin minäkin. Ja niin kauan kun meitä hölmöjä riittää, tässä maailmassa on vielä toivoa:)
Aikani on jo loppumassa, mutta vielä pienen hetken jaksan uskoa ja toivoa huomiseen ja parempaan maailmaan. Ja sen jälkeen tulee joku muu yhtä hyväuskoinen ja hölmö kuin minäkin. Ja niin kauan kun meitä hölmöjä riittää, tässä maailmassa on vielä toivoa:)
Lähteet: Kuva lainattu, linkki ei enää johda mihinkään. Black and white runo kiertää kansansuussa ja sadoissa eri blogeissa pitkin maailmaa.
Lisäys 26. 9.2016: Holokaustin vastainen, laajasti rasistinen sivu poistettiin heti kohta tämän postauksen jälkeen. Vihamielisiä kävijöitäkin oli kiitettävästi:) Yksilön vapauteen kuuluu oikeus kieltää ja kyseenalaistaa historiaa, allekirjoittanut on kuitenkin sokeutunut ilmeisesti holokaustn suhteen niin, ettei ymmärrä syytä sen kieltämiseen.
Magneettimedialla on myös mielenkiintoinen käsitys holokaustista.