ORANSSI - ORANGE

PIENILINTU -haasteen aiheena oli ORANSSI. 

Oranssista tulee mieleen appelsiini, Mannerin näytelmä Poltettu oranssi ja lapsuuden keisarinkruunut. Se on myös erään ystävän lempiväri, mikä vaikuttaa lahjan tai kortin valintaan:) Oranssi tuo mieleen erilaiset varoitusmerkit ja värit, jotka liittyvät liikenteeseen. 

Ja vähän yllättäin siitä muistuu mieleen myös raamatullinen ennustus, joka pelotti lapsena eli "Aurinko pimenee ja kuu värjäytyy vereen". Onneksi se kuvasti vain kuun pimennystä, joka saa sen loistamaan oranssina. Niin tapahtuu monesti silloinkin kun kuu nousee, mutta se taas johtuu maan ilmakehän valon siroamista ja siitä miten aistimme pitkäaaltoisen punaisen verrattuna lyhytaaltoiseen siniseen sillä hetkellä.

Kuvaa tästä ilmiöstä ei ole taltioituna kuin verkkokalvolla, joten korvaan sen tyrneillä:) 

Seuraavaa verikuuta voit muuten ihailla jo 28. syyskuuta. Toisin auringonnousu voi sotkea näytelmää se kun sattuu aamupuolelle:)

MERIVAROITUS!

Kauniina syysaamuna lapsuusystävä soitti ja uteli kiinnostaisiko tyrnireissu. Olin nukkunut todella huonosti ja kaikki oli jotenkin ei-ihanasti-rempallaan, mutta eipä tarvinnut tätä asiaa kahta kertaa kysyä:) Suunnistimme Rahjan saaristosta kipparille tuttua väylää vähän ulommaksi merelle.

Ohittaessamme Säärikarvon huiskutin lapsuuskesieni Säären muorille ja olin näkevinäni, miten hän hujautti iloisesti huiviaan avaten mieleeni aurinkoiset kesäpäivät rannalla, jossa juoksin serkkujen kanssa ajokoira-Bellan perässä. Serkkupoika hyppeli ketterästi jo kaukana rantakivikossa auringonpaahtamin, voimakkain säärin ja lettipäinen pellavapää jäi nauraen odottamaan minua. Pian ripakinttuni kuitenkin oppivat hakemaan helpot hypyt ja huolettomat loikat ja senkin miten kiikkeriltä kiviltä piti äkkiä ponkaista tasapainosyistä seuraavalle. Rantakivihyppely Korkean kallioille porottavassa auringonpaisteessa poltti hipiäni useampaan kertaan. Korkeaan teimme myös kevätretken pieninä koulukkaina ja muistan senkin miten hurmurimies auttoi opettajan pikaliippariinsa, kun me oppilaat tyydyimme hitaasti puksuttavaan puuveneeseen, joka meille tietysti olikin turvallisin kyyti.

Kuva vaihtui varhaiseen aamuun, jolloin keskenkasvuisena tytönläppinä tuhersin nurkkatakkaan tulta ja laittelin kahvivettä kiehumaan. Ja ainahan se tietysti kiehahti yli, jolloin piti kiireesti siivota porot pois ja pannu siistiksi, sillä normaalisti lunki isä oli aivan järkyttävän pikkutarkka joissakin asioissa. Kohta miehet tulivatkin rysiltä ja olivat onnellisia pikkukokistaan, joka oli keittänyt merivesikahvit valmiiksi. Siellä opin että rantahiekalla saa kädet putipuhtaaksi ja rannalla virutin samalla tyylillä kahvipannunkin. Oikealla kuvassa muutamaa vuotta myöhemmin nokipannukahvi-tunnelmissa eli tällä reissulla:)

Istuin usein kahareisin veneenkokassa kun lähdimme kotisatamaan mistä siiat ja silakat saivat jatkokyydit Kala-Kallen, eli isän nuorimman veljen, toimesta pitkin pitäjää. Ihmiset tulivat ostamaan tuoretta kalaa satamastakin ja usein siellä olikin pilvinpimein odottajia, jotka arvelivat ja aprikoivat veneen uintisyvyydestä ketä on onnistanut ja ketä ei. Kalastajien kasvoilta sitä ei voinut juuri lukea, mutta kyllähän kalamiesten suu parkkiintuneesta ilmeestä huolimatta oli vähän messingillä, jos vene oli laitoja myöten täynnä, vaikka yrittivätkin muka olla ihan ölövinä.

Syksyllä silakat suolattiin pieniin puutynnyreihin eli napeksiin ja päälle pantiin puukiekko ja sen painoksi raskas kivi tai muu sopiva paino. Kun silakat olivat vähän painuneet, lientä kaadettiin pois ja saatettiin lisätä vielä silakkaa ja suolaa niin paljon että astia oli tapötäysi. Näin ne säilyivät pikisuolattuna aina kevääseen saakka. Mahatautinen ei voinut parempaa apua toivoa kuin hiilillä paistettua suolasilakkaa, enkä muista sellaista oksetusta olleen, ettei se olisi maistunut. Myöhemmin tulivat tiiviskantiset muoviämpärit jotka korvasivat nämä viehättävät, mutta kieltämättä vähän hankalat puuastiat. 10-vuotiaan konservatiivisuus oli näihin aikoihin kovalla koetuksella kun äiti nakkeli hienot kivi- ja saviastiat hiivattiin ja poltti puiset kepakotkin kun kaiken korvasi tämä ihana, kevyt ja vastenmielinen muovi.

Soutajaksi verkonlaskuun en oppinut ikinä, sillä ekkösäänytajua-möly ja perkana vieköön (nimenomaan k-kirjaimella, ettei kuulostanut niin kiroukselta) sai minut nakkaamaan airot heti mereen, eikä isä tykännyt siitä ollenkaan:) Eipä näille verkonlaskijoille heti osaa kyllä soutaakaan, sillä äitikin treenasi melkein 50 vuotta  ja oppi jäi vieläkin pahasti kesken:)

Nuoret lokit seurasivat innokkaina venettämme toivoen että menisimme rysille tai ehkä verkoille, jotka tarjoaisivat runsaat herkkulounaat niillekin pyytäjien vihaamien simppujen tai ei-toivottujen norssien myötä. Yritin vangita näitä ihailevia lokkinuorukaisia kännykkääni, mutta sain aikaiseksi vain kuvan, joka todistaa jotakin maan pyöreydestä, mutta ihan toisella tavalla kuin olin aiemmin kuvitellut :) Merellisestä ylämäestä huolimatta rantauduimme onnellisesti Putkikariin.

Tyrnit; vasemmalla aito merityrni ja oikealla kesytetty - odottivat meitä piikkipensaissa. Kivikossa kukkivat pienet valkeat vilukot. Turautimme heti alkajaisiksi nokipannukahvit tosin makeasta kraanavedestä, vaikka en minä saastunutta ja ylen paskasta merivettäkään pelkää. Merivesikahvi muistuu ja maistuu elävästi mieleen muutenkin, olihan se melkein jokapyhäinen herkku kauniilla kesäilmalla kun matkasimme moottorivene iloisesti sytkyttäen saaristoon tai Hevoskarin kalliolle päiväkahvien keittoon. Monesti oli mukana vieraitakin, joille tämä veneajelu oli oikea elämys, vaikka monen mielestä kahvi olikin pahaa:) Merivettä otettiin kahvivedeksi kotiinkin, koska kaivovesi oli kesän aikana vähän uupelolla ja maistui ihan maalle.

Paattina oli 1960-luvulla kymmeniä kertoja tervattu kalastajavene Vanha Musta, joka prutkutti olympia-moottorin tahdittamana komeasti neljän tai jopa kuuden solmun päätähuimaavaa vauhtia:) Se vauhti riitti kuitenkin sotine jälkeen joskus 1940 - 1950 luvun taitteessa voittoon Hiekkasärkkien moottorivenekilvassa. Saattoi olla rakkaan naapurin veistämä puuvene tämäkin, kuten niin monet muutkin, ne ainoat oikeat Kurikkala-veneet.
Nyt fröökynöillä oli kuitenkin allaan tuttu ja luotettava "KUURAPARTA"-vene, joka kuulunee lasikuituveneiden aateliin ja jonka keulasta löytyi tasan kaksi vuotta sitten lokakuun postauksessa oleva ystävän lähettämä mellevä lumiukkokuva:)

Alla oleva kalajokinen Ansio jäi viime kesältä kokematta, vaikka kaljaasi on tarjonnut merellisiä elämyksiä jo edellisen kesän ajan Rahjan satamasta saariston kautta Kallankarille. Kallalla ymmärretään yleensä molemmat saaret, vaikka tarkennettuna puhutaankin maa- ja ulkokallasta. Saarilla on säilynyt ainutlaatuinen historiallinen itsehallinto-oikeus, joka on Ruotsin vallan aikaisia peruja. Se myönnettiin alunperin 1600-luvulla ja vahvistetiin Adolf Fredrikin toimesta 1771. Ja edelleenkin Jaakon päivien aikoihin siellä pidetään vuosittainen Karikokous, jossa päätetään vanhan "haminaoorningin" mukaisesti saaren asioista haminamestarin johdolla.

Kallassa on isäni vanhemman veljen perikunnalla mökki, Tenhaaki, joka Vilkunan mukaan oli alunperin Stenhagenin-tuvan nimellä kokkolalaisen omistajansa  mukaisesti. Myös lapsuusystävä-kipparin suvulla on mökki Kallankarilla. MaaKallassa on kirkko, jonka Jumalanpalveluksessa olen joskus nuorena ollut ja tuttuja ovat tarinat myös Kallan äijästä, joka siellä sopivasti kummittelee ja varoittaa merimiehiä myrskytuulista ja veneen karkaamisista. Lisätietoa Kallasta löytyy Auvo Saaren Plassin historiasta ja Mr Googlekin auttaa varsin mielellään:)

Pikkutytöstä asti olen odottanut että milloinkahan Säären Muori ja Kallan ukko oikein kihlautuvat, mutta se taitaa olla turha toive:)

Kipparin ottama kuva Kalajoen upeasta kaljaasista.

SANASTOA: 

SÄÄRENMUORI on kuvitteellinen olento, joka on asustanut Säärellä jo ennen lapsuuttani ja

KALLAN ÄIJÄ on samaa sarjaa eli hän on hyväntahtoinen kummitus, joka pitää kalastajistaan hyvää huolta. Ja mistäpä tuon tietää, vaikka suuttuessaan myrskynkin nostattaa, jos joku pahojaan saarella tekee:)

HAMINAORDNING (oortinki) tarkoittaa satamajärjestystä. Muutenkin puhekielessä oordinki tarkoittaa lakia ja järjestystä. Myös säärellä rantauduttiin haminaan eli rantalatojen lähelle suojaisiin uomiin, josta kivet ja muut esteet raivattiin sitä mukaa kun niitä esille tuli.