KESÄAIKA

Kesäkuun näyttely Pyhäjoen kirjastossa sai minut vääntämään tonttuja toukokuun valoisina iltoina, samalla kun Ari uurasti Järvipeikon pesällä ja antoi kauniin pitsiliinani Saban kuningattarelle. Kevätkesän aherrus lisääntyvän valon ja sirityksen keskellä vaihtui varsin kohtalokkaiden ukkosmyrskyjen myötä helteiseen Isoonkesään. Siilikin tuli pihamaalle ja alkukesän onni oli täydellinen. Ymmi ei tykännyt siilistä yhtään, eikä ymmärtänyt miksi reviirihäpäisijää ei saanut haukkua.

Kesäillassa kukkui käki. Kullerot, kielot ja syreenit kukkivat ennen juhannusta, mutta juhannusruusu ajoitti kukintansa sopivasti keskikesän juhlaan. Arkisen raadannan keskellä unohduin usein katsomaan miten kuovit paimensivat pesuettaan haikeasävyisin varoitushuudoin. Kuovi lensi välillä navetan katolle ja komensi sieltä koko pihapiiriä. 

Elämääni on kuulunut monien vuosien ajan kuopuksen perheen kultainen koira nimeltään Cujo. Viime aikoina lähdin Tean kaveriksi Cujon eläinlääkärireissuille. Joskus hoivailin Cujokkia myös päivisin kun perhe oli pois. Seurustelun ohessa puhdistelin korvia, puunasin pyllyä, annoin herkkuja ja sitten pötkötimme vierekkäin. Vaikka fyysinen kontakti oli välillä vähäisempi, oli Cujo monin tavoin takaraivossani. Ostin hänelle mielelläni ruokaa ja herkkuja ja joululahjankin hankin jo hyvissä ajoin. Viime kesänä reistaili maha, mutta tänä keväänä alkoivat erilaiset vaivat. Cujo oli kotiolossa melkoinen hössäke, mutta eläinlääkärissä hän käyttäytyi tosi mallikkaasti. Hän hyppäsi reippaasti tutkimuspöydälle ja sieti aina hiljaa tutkimukset, verikokeet ja nesteytykset. Odotushuoneen rähisevää, aggressiivista kanssapotilasta Cujo katseli ihmeissään mitään puhumatta. Mikä sitä oikein riivaa, hän kysyi meiltä silmillään ja heilutti sille iloisesti häntää. Cujo oli hyvin sosiaalinen ja hänellä oli suuri sydän.

Cujo nojasi minuun ja hassutteli eläinlääkärissä, josta oli aivan pakko ottaa kuva. En edes tajunnut että tämä olisi Cujon viimeisiä iloisia hymyjä minulle. Tea pitelee kiinni kun otan kuvaa. 

Kun vauva tuli taloon pähkäilin usein, miten koira suhtautuu asiaan, mutta hienosti Cujo luovi tilanteen. On vaikea edes tajuta, miten pitkämielinen ja kärsivällinen Cujo oli ja miten tehokkaasti hän väisteli lasta. Kun menin käymään oli ovi-ikkunassa aina poika ja koira. Cujo sai poikkeuksetta hepulin ja siinä hötäkässä saattoi lapsikin kaatua. 

Toukokuussa tulivat uudet vaivat ja kipulääkehoidoista huolimatta Cujon tilanne kääntyi huonoon suuntaan. Kesän kauneimpana päivänä 17.6. Cujon kultainen sydän pysähtyi ja luopuminen viilsi kipeitä siruja sydämeen. Ymmi odotti kotona Arin kanssa ja kummasteli miksi iloiseen tervehdykseen vastattiin vain ohimennen.  Hän hiipi hiljaa sängyn alle ymmärtämättä ihmismielen omituisuutta.

Ari purki näyttelyn kesäkuun viimeisenä päivänä. Näyttelyn myötä kesävieraita kävi pitkästä aikaa Tampereelta ja Norjasta asti.  Tällä viikolla odotamme Arin tytärtä ja lapsenlapsia kesäkylään.  Alavireisyys jää helposti päälle, eivätkä suvun suru-uutiset tai maailman katastrofit tee sitä yhtään paremmaksi.  Kesä kuitenkin jatkuu ja kylmärintama on siirtymässä helteiden edestä taas syrjään. Hyvää kesän jatkumista kaikille 💛

LAATIKKOKISSAT

Kissat tykkäävät hullun tavoin laatikoista, eikä Pinkku-mamselli sen kummemmin kuin Tintti tai Reiska-poikakaan tehneet poikkeusta. Pandalaatikko oli erittäin mieluinen ja niitä tulikin monet kerrat kauppareissun myötä raahattua kotiin. Tässä Pinkkuli vielä elämänsä kunnossa.

Kodin lämmöstä ja maaliskuusta puuttuu paljon kun siitä puuttuu kotikissa. Meripihkasilmä Pinkun jatkajaksi minulle tarjottiin usein arpinaama Reiskaa. Tiesin että siinä menisivät yöunet ja vähäinen mielenrauhani kokonaan. Sen tiesi myös Kulkuri, joka aikoinaan asettui kanssani taloksi. Itsensä tuntien hän vastusti ensialkuun koko ajatusta. Reiska kun oli myös kulkuri. Sympaattinen kollipoika💛

Reiska lämmittelee. Tatun kuva

Varakodissa Mansikalla, jonne Ronttieinari-Reiska usein hipsi, häntä kutsuttiin Reinoksi. Mies käski ottaa herkkupaloja ja muita hyysäystarvikkeita mukaan kun vein veropapereita Mansikan Untolle. Ja siellähän se Reiska olikin. Me nauroimme arpinaamalle, joka pukkaili onnellisena Arin kättä. Laitoin voidetta pahannäköiseen otsahaavaan ja annoin gourmettia. Silitin kollipoikaa ja sanoin että jos minulle tulet, niin leikkaukseen joudut ja juoksut on juostu. Poika katsoi minua silmiin ja kurahti tyytyväisenä. Kun tein lähtöä Reiska pyrki kovasti mukaani. Sanoin ettet voi nyt lähteä, koska menen Kalajoelle. Kun olimme Kalajoella soi puhelin. Jo ennen vastaamista tiesin odottaa surua. Olit lähtenyt kotireissullesi ja kiertänyt jostain syystä vanhan koulun kautta,  mikä oli vaarallinen reitti. En pääse ajatuksesta, että jos olisin ottanut Sinut joululahjaksi tai sen jälkeen, et olisi jäänyt auton alle. Kuopus lohdutti minua, että Reiska näytti siltä kuin olisi vain nukkunut, joten kaikki kävi ehkä äkkiä 💔

"Kaikki kävi niin pian kun aina luulin
että vähitellen lähden
Minä katuisin vaan en tiedä kuinka
enkä edes minkä tähden
Valittaisinko puoliääneen
Johda kotiin matka keskenjääneen"...

PMMP Lautturi

Oheinen kuva Reiskasta on Tatun ottama 💔 

Marttaliittolaiset juhlivat tänä vuonna 120-vuotis taivaltaan. Lucina Hagman perusti Martta-järjestön vuonna 1899. Löysin vanhalta puolelta Marttojen juhlapusseja 10 vuoden takaa. Marttoihin kuuluu nykyään myös miehiä. Martoista lisää täällä.

Pyhäjoen Marttojen sienitietoutta syksyllä 2014 Puhtolan pihalla.  Esittelijöinä Simpanen Annikki ja Anttila Sirkka.

Linnunpönttöjen puhdistaminen on tehtävä hyvissä ajoin, me vitkuttelimme maaliskuun alkuun, mutta eräänä sumuisena sunnuntaina Ari kömpi puihin ja homma tuli hoidettua. Kylmä jakso tuli sopivasti sen jälkeen, joten ehkäpä saamme asukit pönttöihin ihan ajallaan. Tikkoja on kolme, oravia kaksi ja naakkoja parvi, joten pesintä voi olla vähän haasteellista. Tikka erehtyi pöntön lähelle, mutta sillä tuli äkkilähtö kun pieni sinilakki ja pari tinttiä huomasivat sen.  

Tällä postauksella osallistun LAATIKKO-haasteeseen.

PINKKU-MAMSELLI

Kuuma, kuiva, kirottu kesä vaihtui jo heinäkuussa syksyyn. Silloin en vielä tajunnut että tämä olisi viimeinen kesämme yhdessä.

Tassutit kauan sitten elokuussa suoraan sydämeeni. Samaan aikaan elokuussa monia vuosia myöhemmin lähdit kauas pois luotani. Kauniit meripihkan väriset silmäsi sammuivat ikuisiksi ajoiksi,  mutta niiden loiste ei sammu sielustani koskaan. Alkuaikamme oli vähän hankala astman ja allergiani vuoksi, mutta päihitimme ne yhdessä. Ajattelin että mieluummin vaikka kupsahdan, kun luovun Sinusta. Makasin usein kuumeessa ja yskin yökaudet. Vajaa kolme kuukautta siinä meni, kilotolkulla sumutteita, pillereitä ja pari antibioottikuuriakin. Siedättyminen vaati sisua niin Sinulta kuin minultakin. Mutta se kannatti sillä toit suuren ilon, onnen ja rauhan elämääni. Palautit uskon huomiseen ja teit pikku yksiöstäni kodin ❤️

Nukahdin illalla kun kömmit tyynyni viereen ja heräsin iloisena tassujesi ääneen, jotka vaativat ulos.  Kaikki muuttui kertalaakista puoli vuotta myöhemmin kun Tintti-riiviö sotki seesteisen elämämme. Oli suuri erehdys ottaa se taloon, mutta surkeasti itkevä tyttökissa pakkasessa vei yöunet ja mielenrauhani. Se naukui sydäntäsärkevästi portailla tai ikkunanlaudalla, eikä suostunut naapurin hoiviin millään, vaikka sitäkin yritettiin. Löytöeläinihminen olisi sen kyllä jouluksi hakenut ja taivasosuutta tarjoillut Uuden vuoden jälkeen. Se olisi ollut helpoin ja paras vaihtoehto meille, mutta ei Tintille ♥  Toivoin, että ihme tapahtuisi ja sopeutuisitte edes jotenkuten yhteiseloon. Kuukausi meni kyräillessä ja Feliwayta suihkutellessa. Hetken kuvittelin jopa onnistuneeni. 

Tintti oli suloinen kissa, josta tykkäsin kovasti, mutta hän ei sulattanut rakkauttani Sinuun. Kerran kun nukuit pahaa-aavistamatta sängylläni hyökkäsi Tintti kimppuusi. En ehtinyt edes väistää ja järkytyin sen hurjaa tappajailmettä. Sain pahat raatelujäljet reiteen itsekin. Erotin teidät heti ja pistin Tintin ulos. Menit kauhuissasi komeroon, johon tein Sinulle oman piilopesän. Hentomielisyyteni oli kääntymässä meitä kaikkia vastaan. Varoin pitämästä Teitä enää koskaan samassa huoneessa. Kun toinen oli sisällä, niin toinen oli ulkona. Rakensin terassille lämpimän nukkumapaikan ja terassivarastoon toisen. Tintti tyytyi nukkumaan myös saunassa, jossa herkuttelimme makupaloilla ennen nukkumaan menoa. Kerran Tintti pääsi kuitenkin vahingossa hakkaamaan Sinua niin, että pelkäsin menettäneeni Sinut lopullisesti. Etsin epätoivoisena joka paikasta ja huhuilin itkukurkussa iltaan asti. Ystäväni tuli avuksi ja yömyöhällä löysimme Sinut. Olit arka ja loukkaantunut sydänjuuria myöten. Kun luovuin Tintistä oli onnemme jälleen täydellinen.

Sitä ei sotkenut edes isompi Kulkukolli, joka tuli Jäämeren rannalta elämääni. Uuteen kotiin muuttokin sujui varsin hyvin. Jouduimme kuitenkin alkuun olemaan tohtina pissa- ja kakkareissullasi, koska naapurin Ökyruustinna ei ymmärtänyt, että entiset reviirit olivat menetettyä kamaa.

Sinulla oli hassu tapa odottaa, että tulen elävänä suihkusta pois:) 

Lukeminen ja kiinnostus historiaan oli yhteinen harrastuksemme:) 

Pötkötit iltayöt aina tyynyni vieressä, mutta kun sait minut nukutettua,  siirryit vaivihkaa saunanlauteille ruusupatjallesi, sohvan nurkkaan tai nojatuolille, mutta viime viikkoina jokin muuttui. Et enää halunnutkaan nukkua sisällä, ellei ollut pakko.

10 päivää ennen lähtöä

Helteillä nukuit vilposalla maitolaiturilla, sillalla tai autotallissa, vaikka parempiakin paikkoja oli tarjolla. Viilensimme Sinua helteellä silittäen märillä käsillä turkkiasi. Tajusin kipeästi että olit ehkä vakavasti sairas. Vajaa pari viikkoa ennen kuolemaasi mourusit oudolla äänellä portailla kun tulit pissareissulta. Juoksimme hätääntyneenä katsomaan. Toit leuhkasti kaksi myyrää ja vielä kolme päivää ennen lähtöäsi olit valvotusti yöjalassa pyyntireissulla.
Jos ukkosti tai oli koiranilma, emme jättäneet Sinua ulos, vaikka niin halusitkin. Erään yön torkuin puiden alla kanssasi, mutta yhtä usein pötkötin seinän vieressä lähellä Sinua. 

Viimeisinä öinä raahasin patjan elokuvansohvan lähelle, jossa mieluiten viime aikoina nukuit. Olit siisti kissa ja Sinua hirvitti, jos unissa tuli vahinko. Meitä se ei haitannut ollenkaan, mutta munuaisesi olivat tuhoutumassa, eikä mikään apu enää auttanut Sinua.  Erikoisruokavaliokin tuli liian myöhään. Silitin Sinut usein uneen. Olit monesti hyvin viileä ja luulin että saisit vain nukahtaa siinä vieressäni ikiuneen. Kahtena viimeisenä päivänä et halunnut enää ruokaa juuri ollenkaan, et edes gourmet-herkkupaloja ja juominenkin loppui melkein kokonaan. Luulin aina että saisin pitää Sinut vähintäänkin 20-vuotiaaksi, mutta aikakellosi pysähtyi armotta 18 -vuoteen.

Vähän ennen kyyneleitä ♥ 

Reilu viikko sitten istuimme rakkaalla kalliollasi yhdessä, jossa yökkäsit elämäsi viimeisen kerran. Se särki sydämeni ja osa minusta kuoli mukanasi. Rukoilin ja toivoin hartaasti että saisit lähteä luotamme hiljaa ja kärsimättä. Mutta kuten hyvin tiedämme, Jumala on usein kovakorvainen suuren hätämme ja tuskamme edessä. 

Nukahdit viimein syliini ja unesi syveni eläinlääkärin toimesta. Sen jälkeen rakas, kultainen sydämesi pysäytettiin ja jäin mustaan syksyyn ja suruun ilman Sinua 💛

Kiitän Lemmikkieläintuhkaamon Sannaa empaattisesta palvelusta 💜 Paikka on kaunis ja Sanna  tekee työtä koko sydämellä. Kiitos Raahen pieneläinklinikan Jarmo Hämäläiselle, joka jaksoi kuunnella hätääni ja Karvosen Lauralle. Kiitoksia myös Uotin Kaijalle, jolta olen vuosien myötä monia pika-apuja eläinystäville saanut ja samoin Kruusin Virpille.

Pinkusta on tuhansia kuvia, joista oli hyvin vaikea valita kun joka ainut kuva sumeni epäselväksi.  Osallistun surujutulla KOTONA -haasteeseen. Lemmikin menettämistä olen käsitellyt kliinisemmin ja ehkä tietopuolisemminkin LÄHTÖAIKA-tarinassa vuosia sitten. 

TOUKOKUUSSA

"Odotin turhaan toukokuuta. Se ei tullut koskaan, kun tuli muuta. Suru kylmä sydämeen." Näin kirjoitin kauan sitten Milleniumin aikoihin ja nyt voisin kirjoittaa samoin. Silloin ei kukaan vielä kuollut, vain tyhmä ja kylmä sydämeni. Jotakin elämää sinne ehkä jäi, koska tunnen edelleenkin "aatosta jaloa ja alhaista mieltä, tuntehen paloa"  hyvinkin syvästi. Tämä kevät on ollut monella tavoin surullinen, jopa ankea, toisille viimeinen. Siitä huolimatta linnut laulavat edelleenkin ja valo lisääntyy kunnioittamatta ihmismielen pieniä jos suuriakaan suruja.

Idän sinililjat, jotka kuopus toi äitienpäivänä

Olen tehnyt monesti äkkinäisiä ja hyvin kauaskantoisia ratkaisuja, jotka eivät välttämättä rakenna tai  kanna elämää siten kuin haaveilin. Katson liikaa taaksepäin ja jähmetyin muistoihin kuin Lootin vaimo. Tuntuu turvalliselta jököttää vain paikallaan tekemättä suurempia suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Kuiluun tuijottaminen ei ole kuitenkaan hyväksi kenellekään ja äärettömyyksien turha pähkäily johtaa kiistämättä hulluuteen, kuten kävi Nietzschellekin, vaikka hän tiesikin että "Jos tuijotat liian kauan kuiluun, kuilu tuijottaa takaisin."

Jostakin syystä minua ei ilahduta edes se, että luvassa on erittäin hyvä PUNKKIKESÄ:) Hämähäkkieläimiin kuuluvia punkkilajeja tunnetaan Suomessa 1500 ja maailmassa noin 30 000 lajia, mutta punkista puhuessa tarkoitamme yleensä ihmisiin tautia levittävää puutiaista, joita on Suomessa kaksi lajia. Ixodes ricinus-punkki on saanut pahaksi kilpailijaksi Ixodes persulcatuksen eli taigapunkin - joka tunnetaan myös Siperian puutiaisen nimellä. Ja tämähän tietää sitä, että tautitapaukset tulevat nousemaan. Punkit ovat innostuneet leudoista talvista niin, että ensimmäinen löytyi jo maaliskuun loppupuolella. Levinneisyyteen vaikuttavat myös linnut, jyrsijät ja muut kantajaeläimet.

Ehkä myös se että vanhanajan kulotus, joka on jäänyt pois, on lisännyt punkkikantaa pihapiireissä ja kesantopelloilla. Punkkeja on havaittu oman muistiperimäni mukaan rannikolla ainakin 1930-luvulta asti, sillä lehmät olivat täynnä punkkeja kun olivat kesät saaressa. Sitä oliko tuo lehmäpunkki sama, en uskalla varmuudella sanoa. Isälläkin oli 1960-luvulla punkki kädessä ja siihen laitettiin tietenkin voita ja pikiöljyä, mitä ei missään tapauksessa nykyään suositella. Silloin ajateltiin että punkki viihtyi lepikossa ja pudottautui puista ihmisten ja eläinten harmiksi. Taudeista ei puhuttu koti-Suomessa vielä mitään, mutta Amerikan mailla todettiin jo siihen aikaan lehmillä sikäläisen punkin aiheuttamia halvauksia ja kuolemantapauksia.

Borrelioosia eli BAKTEERIEN aiheuttamaa Lymenin tautia voidaan hoitaa antibiooteilla, joten kannattaa tarkkailla punkin puremia ja mahdollisia tulehdusoireita, mikä käytännössä tarkoittaa huonosti paranevaa jälkeä tai laajenevaa punaista rengasta pureman ympärillä. 

TBE eli aivokuume - myös Kumlingenin tautina tunnettu - on puolestaan VIRUKSEN aiheuttama, eikä siihen ole muuta hoitoa kuin ennalta ehkäisevä rokotus eli kolmen rokotteen sarja. Tosin rokotukset olisi kannattanut aloittaa jo talvella, että olisi saanut suojaukset kesäksi kuntoon. Onneksi se on borrelioosia tuhat kertaa harvinaisempi, mutta sitäkin vakavampi riesa. Rokotteet ovat Suomessa maksullisia muualla paitsi Ahvenanmaalla. 

Näistä kahdesta edellämainitusta bakteeritulehdus eli borrelioosi on Suomessa tavallisempi ja huonolla tuurilla sen saa jo ensimmäisestä punkin puraisusta, kun taas joku kestää kymmeniä ehkä jopa satoja punkkikontaktia saamatta mitään oireita. Ja ettei vaikuttaisi liian helpolta niin myös hyönteiset saattavat olla tämän taudin kantajia ja myös pastoroimatonta maitoa (eli tiloilta saatavaa "tinkimaitoa" tai vuohen maitoa) on epäilty taudin lähteeksi.

Punkki muuttaa muotoaan larvasta (toukka-vaihe) nymfiksi ja ne ovat hyvin huomaamattomia, pieniä ja vaaleita, mutta taudin kannalta yhtä vaarallisia kuin paremmin havaitut emopunkitkin, jotka imevät itsensä jopa herneen kokoisiksi taatakseen lapsilleen hyvän alun. Nämä möhömahat tarvitsevat kuitenkin koiraan onnistuneeseen lisääntymiseen, joten turha hysteria pois eli punkki irti kynsin tai pihdeillä ja mieluummin polttoon, itse olen kyllä liiskannut luttuun kun on tullut useampia nypittyä kissasta, enkä ehtinyt katsoa mihin ne vögertävät, puhumattakaan että olisin älynnyt kuvata:)

Tämä punkki otti myrkystä vähän nokkiinsa sillä se näytti aika kuolleelta jo silloin kun nyppäsin sen Pinkku-kissasta pois.

Punkkiongelmaan voisi olla geeniteknologiasta apua. Eli levitykseen emopunkkeja, joiden perimä on mahdollisimman huono ja lisääntymiskyvytön, mikä takaisi punkkikannan romahduksen. Valkosipulin syöntiä voi tietysti kokeilla ja lemmikeille on olemassa erilaisia pantoja ja lioksia, jotka hillitsevät punkkien leviämisen niiden kautta myöskin ihmiseen. Nyt kokeilin Frontline vet -litkua kissoille. Se ei välttämättä estä punkin kiinnittymistä lemmikkiin, mutta ne kuolevat kesken veisuun kuten kuvasta näkyy:)

Lisää asiaa punkkibussista, rokotteista ja uusista X-pihdeistä TÄÄLLÄ

Kaikesta huolimatta Suvivirret kaikuvat jälleen kuten aina ennenkin ja lapset pääsevät kesälaitumelle. Ylioppilaat juhlivat lakkiaan ja morsiammet suunnittelevat häitä, rippilapset ripitetään mutta toiset kantavat rakkaansa suviseen lehtoon ja kevätillassa kaikuu mustarastaan surumielinen huilu.

"Kun kevät kaunis tuli,

soi Luoja lämpöisen,

maan silmästä jo suli

jääkyynel huurteinen,

taas päivän paistehessa

jo linnut lauloivat

ja lapset lehtosessa

iloisna juoksivat"

Vuodenajat: Z.Topelius
Suomennos: P. J. Hannikainen
Sävellys: W. A. Mozart

HUHTIKUU

 Jäiden lähtö.

Pelto vai järvi?

Huhtikuu hullu kuu: Sataa, tuulee, pyryttää lunta, pakastaa, mutta vaihteeksi paistaa ja on lämmintäkin. Pinkku-mamselli terassilla.

Rakkaan koirapoikani viimeinen lenkki.

MAKRO- ja TEEMA-kuvien aiheena oli huhtikuu ja raskain mielin osallistuin tähän haasteeseen. Pyydän anteeksi etten jaksa kommentoida, enkä välttämättä katsoa muiden haastekuvia kuten ennen.

JOULUN SURUSANOMA

Olemme taas kerran adventin myötä siiryneet riemuisaan jouluaikaan. Jollekin se kuitenkin on suuri surun ja yksinäisyyden juhla ja joillekin joulun ilosanoma muuttuu tänäkin vuonna joulun surusanomaksi. Niinhän kävi jo kauan sitten Beethelemissä. Valon lapsen myötä tuli paljon surua ja kuolemaa.

Elämässä on ollut itselläkin aika, jolloin toivoin hartaasti, että voisin tuon kalenterinpupun tai ketun tavoin katsella joulua vain jostakin kauempaa. Vielä parempi olisi ollut, jos olisi voinut hypätä kokonaan joulun ohi. Niin surullisesta ja turhalta se tuntui. Joulu tunkee kuitenkin elämään  joka tuutista, halusitpa sitä tai et. Töissä on käytävä tai ainakin ruokakaupassa ja vaikka ei televisiota katsoisikaan, niin radio-ohjelmat ja postit pursuavat tingelitangeli-joulua siinä kuin naapurin häpeämättömästi vilkkuvat jouluvalotkin:) Joulua ei niin vain pyyhkäistäkään olemattomiin.

Kirjoissa ja elokuvissa leski myy hautajaisten jälkeen omaisuutensa ja muuttaa surustaan kiireesti pois, muille maille vierahille. Oikeassa elämässä hän jää arkisesti paikalleen huolehtimaan veloista, mahdollisesta työstä, yrityksen jatkamisesta tai sen lopettamisesta, omakotitalon lämmityksestä ja ehkä lapsista tai vaikka metsästyskoirista - kuten minä - sillä lapset olivat lentäneet jo omiin pesiinsä ja perustaneet omat perheet.

Paketoin lahjoja ja itkin. Surin itsekkäästi menetettyä onneani - menetettyä jouluani. Muistoja, joita en enää milloinkaan voinut elää ja jakaa toisen kanssa kuten ennen. Elin ensimmäisen surujouluni. En kuitenkaan ollut yksin, sillä olihan minulla pojat ja heidän perheensä. Miehen sukulaiset ja ihanat sydänystäväni:) Eli asiani olivat oikeastaan aika hyvin. Jostakin kumman syystä en vain tajunnut sitä. En jaksanut surun keskellä nähdä arvoa, mikä näille asioille kuului.

Kun lapseni olivat vielä pieniä ja elämäni mallillaan, tuli mieleeni luvattoman usein, että joulu taisikin olla ilon ja rakkauden lisäksi suuri itsekkyyden juhla, joka kukoisti kyllä kauniisti perhejuhlana, mutta oli syvä ja katkera piikki yksinäisen, surevan tai hylätyn ihmisen elämässä.

Joku meistä viettää tämänkin joulun yksin - kotona, sairaalassa, vankilassa tai muuten hylättynä. Odotettu jouluvieras, lapsi, ystävä tai rakas ei saavukaan jouluksi kotiin. Ei enää koskaan. Sotien aikana kovat, surujen himmentämät joulut vietettiin uskomattoman ryhdikkäästi. Uskottiin parempaan huomiseen, siihen, että joskus sota loppuu ja tyydyttiin tyynesti kohtaloon, sillä muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut olemassa. Tsunamien särkemät elämät, tulipalon tuhoama koti tai kokonaisen perheen katoaminen olisi ylitsepääsemätön asia kaltaiselleni itkupillireppanalle.

On kuitenkin ihmeellistä, miten ihminen löytää ahdingossa voimia selvitä eteenpäin - nähdä kantavat asiat elämässään. On eräs, jota ajattelen rakkaudella kirjoittaessani näin ja tiedän että minulla on vielä pitkä matka ja paljon oppimista - siitäkin huolimatta, että olen opetellut vähän tavallista karheampaa elämää pienestä asti.  Sunnuntailapsen tai kollon tuurilla onneni on silti kääntynyt monesti hyvinkin suotuisaan suuntaan. Minusta ei koskaan kasvanut ihanaa aurinkoihmistä, vaikka sitä aina kovasti toivoin. Jäin pelkäksi reppanaksi, surkeaksi itkupilliksi, joka joskus, etenkin jouluna havahtuu muistamaan jotakin yksinäistä, auttaa siivouksessa tai antaa itsekkäästi pienen osan omastaan johonkin keräykseen. Värkkää ehkä itse tehdyn laatikon, leipoo limpun, tekee kynttiläkortin tai joulukakun. Tai hankkii ne hyväntekeväisyys- ja joulumyyjäisistä ja ottaa rumasti kunnian itselleen:)

Toivotan kaunista Joulun odotusta kaikille ja voimaa Sinulle, joka kamppailet juuri nyt suuren surun tai yksinäisyyden joulussa. Et ole siinä yksin, vaikka niin tunnetkin. Avaruus on täynnä armahtavia ajatuksia, joista joku on tarkoitettu juuri Sinulle. Juuri nyt. Joku muistaa, ajattelee tai rukoilee puolestasi. On aika avata viides luukku. Uskoa parempaan huomiseen ja uuteen, iloisempaan jouluun.

Joulunvihaajille tai niille, jotka eivät muusta syystä halua viettää joulua, toivotan tunnelmallista ja rauhaisaa talviaikaa 💙

Kuva: Raimo Partanen: Joulukalenterikortti, julkaisija Karto.

JÄÄHYVÄISET

Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani hiipi paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi mainiosti aurinkoisella terassin penkillä, ehkäpä sen vuoksi että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin kaikilta, että keneltä on kadonnut tällainen nättinaama-hienohelma. Facebookiin en jostain syystä saanut ilmoitettua, ehkä sen vuoksi etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.

Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen suru ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöö-sisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle. Puistomainen maaseutu kirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi hetikohta kuin maan alle - kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi. Kissa näytti vähän laihtuneelta, mutta kulkukissaksi liian hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta  ymmärtänyt mitään. Kysyin usein että oletko jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku vastasi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä EI. Vähäinen kielitaitoni on ruosteessa, joten tulkitsin väärin ja luulin että hän sanoi kyllä:)

Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)

Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle, teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi äkkiä takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti varovaisin, hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa ja kuunteli hiljaa kissankellojen soittoa. Maidonvalkeat mittariperhoset lentelivät kissan ympärillä ja minä ihailin näkymää, ihmetellen miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnut omia kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydänsyrjäni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissu ja kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin yllättäin löytyi! Sovimme Miukun omistajan kanssa, että kissa voi halutessa tulla aina päiväunille terassille, oikopolkukin pihan poikki oli varsin turvallinen.  

Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin vielä nähdä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin. Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin viimeinkin takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja sydämeni oli onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku  katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän väistyi  pois. Se oli raskas virhe numero 2.


Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa, ajattelin hänet löytökotiin toimittaa kun kyyti- tai muu apu järjestyisi, vaikka tiesin etten raskisi. Salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta. Kissa katosi äkkiä samoin kuin oli tullutkin.

Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä - jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan perääni.

Miuku kotona

Viimeisen viikon aikana tuli usein mieleen, että mitähän Miukulle kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä se kissa on? Miuku ei enää tullut portaille kuten ennen, eikä tullut kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli hyvin synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässä. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä.

Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella pienen poikansa kanssa. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui suruun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin.

Virheistä suurin oli numero 3. kun Miukun äiti koputti varovasti oveeni, mutta en jaksanut vääntäytyä ylös  (vai olinko ehkä suihkussa) ja huhuilin vasta jälkeenpäin ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimeiset hyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli niin paljon, etten voinut häiritä ketään.

Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeä enempää. Vaikea sanoa. Haemme usein suruissa ja menetyksissä turhaan merkityksiä eri asioille, Monesti että jotkut sielut kohtaavat kipeästi tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan. Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille siskosi luo sinne missä olit onnellinen.

Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä

Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun "äidin" lähettämiä. Jotakin ehkä ärsyttää tuo käyttämäni äiti-sana, en kuitenkaan voi oikeaa nimeä pyynnöstä käyttää. Ja useimmillehan lemmikit meille lemmikit ovat melkein lapsen asemassa ja aina ystävistä kalleimpia.

IN MEMORIAM

Joskus viime vuoden keväällä näihin aikoihin sain bloggeritunnustuksen, jonka halusin jakaa eteenpäin. Luovutin tunnustuksen omasta mielestäni hyvin ansioituneille sivustoille ja yksi niistä oli BLOGI, joka teki minuun suuren vaikutuksen railakkuudellaan, raikkaudellaan ja etenkin sillä, että siinä tunnustettiin rehellisesti oma väri, joka liittyi uskontoon ja Jumalaan. Nimikin oli raikas eli kyseessä oli ainutlaatuinen Prinsessa paskavarvas, jonka yhteyttä blogien kautta livenäkin kohdattuun ystävään ja sielunsiskooni Syysmyrskyyn en silloin vielä edes tajunnut. En ennen hänen kommenttiaan, josta ensi alkuun luulin hänen tarkoittavan työkaveriaan, kunnes hoksasin, että kysymyksessähän olikin hänen sydänlapsensa:) Miten omituiselta yhteensattumalta sekin juuri nyt tuntuu? Ehkä sielujen sympatia on jotakin, joka kulkee sydämestä sydämeen, eikä sitä voi ikinä järjellä ymmärtää tai selittää.

Prinsessan blogi muuttui kesänkorvalla ihastuttavaksi Haikaraa mä metsästän - Onnellisen odottavan äidin blogiksi - jota minäkin ikäloppuluuska kävin aina silloin tällöin seuraamassa ja ihailemassa miten paljon odotettu ja toivottu metsästys etenee. Blogi oli täynnä rehellistä ja kantaaottavaa elämänmakuista tarinaa niin odotuksesta lieveilmiöineen kuin monesta muustakin asiasta aina lemmikeistä hajusteisiin ja kenkäostoksista rakkauteen saakka. Kaikki menikin loppuun asti hienosti, kunnes kuulin järkyttävän suru-uutisen siitä miten Prinsessa oli joutunut lähtemään kohti tuonilmaisia ja jättämään rakkaudella kantamansa pienen punatukkaisen pojan isän (ja välillä isoäidinkin) hoiviin. Prinsessan muistoksi valitsin Johanna Kurkelan kappaleen, jonka myötä toivon hänelle hyvää matkaa ja vain onnellisia muistoja tästä unesta, jota myös elämäksi kutsumme.

Tämä muistokirjoitus ei ole kommentointia varten.

14.6.2012 Pieni punatukkainen poika nukkui äidin luo. Suru sulkee mielet ja turhat sanat, eikä lohdutuksesta huoli, koska sitä ei ole. Elämä on harvoin, jos milloinkaan, oikeudenmukainen. Suuret surut jättävät meille kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta ehkä milloinkaan?  Kun aika kuluu, kivemme muuttuvat ehkä helpommin kannettaviksi, vaikka eivät ikinä häviäkään pois.

HALLOWEEN ja PYHÄINPÄIVÄ

Jostain syystä minulle tulee aina tulenpalava kiire juhlien kanssa ja niin kävi nytkin. Halloweeni ja Pyhänpäivät painoivat päälle kuin yleinen syyttäjä. Onneksi minulla oli apuna Taikaluuta ja pieni kissani Luke, joka osasi naamioitua vaikka taikuriksi :)

Tänä vuonna en ollut varma pitikö minun olla Wanha Wampyyri, Wicca vaiko Druidi, koska työvuorolistan laatija Uriel joutui perumaan kaikki loppuvuoden työt saadakseen ensivuodelle 21.12.2012 suunnitellun maailmanlopun siirtymään jonnekin hemmetin tulevaisuuteen. Kaikki johtui siitä kun Lucifer-luuseri sai yht'äkkiä päähänsä että uusi maailmanloppu olisikin paljon parempi 21.12.2112 tai ehkä 22.2.2222, jos ajatellaan pelkästään Sosigeneksen Juliaanisen kautta paranneltua Gregoriaanista kalenteria.

Ongelmana on se, ettei se näin numeraalisen kauniisti päde juutalaisen tai kiinalaisen kalenterin sen kummemmin kuin Mayojen baktuminkaan kanssa. Siinäpä onkin sille ryökäleen Pirulle miettimistä ja siinähän saattaa vierähtää vuosisata jos toinenkin ennen kuin Se saa aikaan uuden maailmanlopun,  sillä Lucifer on hyvä ottamaan aikalisää, mutta huono tekemään päätöksiä. Urielin miekka on laskeutunut alas ja sen varoittava kimallus on merkkinä niin Luciferillekin kuin muillekin, joten ei tulisi mieleenkään häiritä Häntä nyt. sillä ärtyneenä Urielin pelkkä katse luhistaa puoli aurinkokuntaa. Lupasin kuitenkin tuurata Yönsiskoja vuorovuosin samalla kun hoksasin että persoonathan on helppo yhdistää pienellä tuunauksella ja nopealla vaatteen vaihdolla yksi-yhteen! 

Vaikka pärjään vielä Noitana jotenkuten ja syrjäytän urosdruidit ja maagit tullen mennen niin vampyyrilook vaatii enemmän tuunausta:) Tulenpalavan kiireen vuoksi päädyin vain yhteen kuvaan. 

Huhuuuu! Anybody home? Varjoja verhoissa ja outo häilähdys - shhh... nyt pitää olla hiljaa, sillä jos verho vähänkin heilahtaa niin IIIIIIIIIIIIIK ! V a r o  nyt vähän, sehän voi olla vaikka vamp...
Voi ei, unohdin taas hampaani pöydälle! Miten noloa, yritin metsästää pelkillä raudoilla ja sen takia brakettikin otti ja särkyi! Mikä tohelo olenkaan, mikään ei enää onnistu luontevasta vampyyrilookistani huolimatta ja valokin ottaa niin silmiin. Parempi siirtyä viimeiselle portille, missä särjin kolhiintuneen sydämeni kerran kokonaan.

Musiikiksi valitsin rakastamaani Stratovariusta - Forever - sopi mielestäni niin aiheen kuin videonkin vuoksi hyvin. Toivon rakkaalleni kauniita unia ja vain hyviä muistoja meistä. Olen haudannut palan sydäntä, mutta en ikinä muistoja - kaipausta.
"Tie luotas lähtien

hämärtää.

Vain kuvat tähtien

syöpyy veteen:

Niin silmäin eteen

sun silmäs jää"

Edellinen lainaus on Kaarlo Sarkian kauniista runosta nimeltään Erottua, joka alkaa sanoilla "Veet syvät päilyvät ikävää". Runon lohduttomuus tavoitti minut suuren pimeyden ja surun keskellä neljä vuotta sitten.

Hautausmaan jälkeen lähden Wicca-siskojen kokoukseen, katsotaan löytyykö sieltä muuta kuvauksellista kuin vuoden 2011 viccamuoti, johon kuuluu esimerkiksi tämä kaulakoru, jonka tuunasin lapsenlapsen halloveenhatun hämähäkistä ja kukkaruukun mustasta ripustusketjusta:) Mielestäni siitä tuli todella hieno. Rannekoru on varastettu ja korvakorut kerjäsin ravintolassa sukulaistytöltä ja luudan lahjoitti eräs ystävätär jo pääsiäisenä. Puku on kirpputori löytö, jonka sain ystävältä lahjaksi ja siinä 38 päällystettyä nappia ja hihoissa kaksi:)

Turhaanpa tuunasin ja laittelin hienoja pukujani. Lapsenlapsikin haettiin hyvissä ajoin kotiin, mutta luutani oli bussien kanssa samaa mieltä siitä, että nyt oli liian suuri Pyhä tyhmän vampyrskan kuskaamiseksi kaupungin huvituksiin. Kaikki ystävätkin olivat aloittaneet jo juhlimisen tai eivät muuten olleet kyydityspäällä. Eipä auttanut muu kuin vönkiä peiton mököttämään ja taisihan siinä muutama itsesäälin kyynelkin pirahtaa:) Aika harvoin, jos milloinkaan olen menossa juuri mihinkään, enkä varmasti koskaan ennen ole valmistautunut näin huolellisesti. Kyyditykset kannattaa tietysti miettiä vähän etukäteen ettei käy yhtä kurjasti kuin minulle, joka en sitten saanut esitelläkään nimikko-otustani, niin hieno idea kun se minusta olikin. 

Valokuvat omia, yläkuvan pikku kisu ja hieno vicca lainattu Nexus-galleriasta.

LÄHTÖAIKA

Lemmikin lähtöaikaa edeltää usein monien vaivojen täyttämä vanhuus, mutta yhtä hyvin voit menettää nuoren, elämänintoa uhkuvan lemmikkin onnettomuuden tai vakavan sairauden myötä. Pienen pennun tai varttuneemman lemmikin mukana saat aina kaupanpäälle suuren surun ja luopumistuskan.

Vanhaa, rakasta lemmikkiä katsoessa toivot ja odotat useimmiten turhaan että hän vain nukahtaisi ikiuneen, ilman raskaita päätöksiä - ilman hirvittävää kuolemantuomiotasi. Mutta valitettavasti niin tapahtuu todella harvoin. Ja lemmikki voi kärsiä odotuksesta mielettömästi.

Jo terveystarkastusten ja/tai rokotusten yhteydessä voisi pikkuhiljaa miettiä kuka ja missä olisi sopivin ja paras henkilö armahtamaan lemmikkisi sitten kun on aika, olipa syynä sitten sairaus, loukkaantuminen, pitovaikeudet, lemmikin ikä ja sen mukana tulevat kivut ja vaivat,  joita et voi enää auttaa. Toisaalta, kukapa meistä haluaisi etukäteen miettiä luopumista, ratkaisu kun on vaikea muutenkin, jopa sen viimeisen pakon edessä. Elämän loputon ja tuskallinen pitkittäminen vie lemmikiltä kuitenkin lopulta arvokkuuden ja itsenäisyyden, mikä on surullista ja kiduttavaa niin omistajalle kuin lemmikillekin.

Olen varmasti yksi parhaimpia asiantuntijoita puhumaan tästä, koska olen kuullut olevani jopa eläinrääkkääjä hoivatessani kroonisten kipujen vaivaamia lemmikkeitä oman luopumistuskani vuoksi aivan liian pitkään. Ehkä näin on ollutkin, ainakin jyrsijämme, sitkeähenkiset rotat ja ajokoiramme Rölli joutuivat kärsimään järkyttävästi ja aivan turhaan hentomielisyydestäni, olosuhteiden pakosta ehkä myös Likka. Joskus rukoilin että Likka-vanhus vain pääsisi pois ja nukahtaisi viereeni, kunnes tajusin raskaasti, ettei hän ilman minua arvokkaana ja omilla jaloillaan täältä ikinä lähtisi.

Kesäkuun 8. päivä 2010

Myöhään eilen illalla oli viimeisten jäähyväisten aika. Likka katsoi minua pitkään kun lääkäri tuli. Vanhaa koiraa ei voi ikinä pettää, vaikka olet olevinasi miten iloinen ja reipas. Hän kyllä tiesi ja tiesi senkin että kuolema osaa pukeutua myös empaattiseksi ja kiltin näköiseksi mieheksi. Kuopus tuli tänään avukseni viemään rakkaan ja erittäin raskaan osan yli 15 vuodestani tuhkaukseen. Kun tulin asunnolle, jysähti vastaan tyhjyys kuin moukari. Tuntui vaikealta tajuta ja kestää kipeä hiljaisuus. Sitä ei enää milloinkaan täytä Likan tuttu, rauhoittava tuhina, onnellinen tervehtiminen ja tassujen ääni. En saa enää koskaan saa rutistaa rakasta tyttöäni enkä silittää kultaista kippurahäntääni.

Kuvassa LIKKA kaksi tuntia ennen lähtöä, kun odottelemme ulkona lääkärin tuloa ja tämä on viimeinen kuva Hänestä. Kuva voisi olla paljon parempikin, mutta kuvaaja ei enää tämän kummempaan pystynyt. Ylläoleva Likka-sana toimii linkkinä aivan erilaisiin tunnelmiin ja onnen aikoihin.

15 vuotta 5 kk 10 päivää

"En pääse ma mielikuvasta,

vaikk' oletkin eläin vaan,

että sullakin on oma taivaasi,

kun eroat päältä maan.

Tänä iltana varmaan jo haukahdat

ja kaukana ajo käy,

johon saata en sinua seurata

ja joka ei tänne näy."

(Osa U. Kupiaisen runosta Koiralle)

Eutanasia meni kaikkien sääntöjen mukaan kauniisti ja sain sen pyynnöstä kotiini koiran iän, eläinlääkärin viitseliäisyyden, empaattisuuden ja ehkä myös autottomuuteni vuoksi. Kipu- tai rauhoituspiikin jälkeen lonkkaan jotenkin pahaan paikkaan osunut piikki säikäytti ja satutti Likkaa, mutta sen jälkeen hän nukahti hiljaa ja rauhallisesti syliini. Eutanasia ei kuitenkaan aina toteudu piikin muodossa, sillä esimerkiksi metsästäjät tekevät usein viimeisen palvelun metsäkaverilleen paljon karskimmin, eli koira viedään viimeisen kerran metsäreissulle ja jätetään sinne. Toisaalta onnistunut laukaus saattaa monen mielestä olla ehkä parempi ja paljon armeliaampi vaihtoehto kuin kivulias vanhuus ja kuoleman turha odotus hentomieli
emännän hoivissa.

Tassun jälkiä sydämessä,
kuin joku olisi kulkenut siitä vastikään.
Joku kulki sydämeni yli,
sinäkö se olit koirani?
Ohimatkallako vain?
Et kai.
Kyllä pysyvästi sinne muutit.
Teit pesän lakanoihin,
merkkasit myös nurkat.
Kipitit läpi sydämen, kurajaloin, karvoin.
Jätit tassunjälkiä sydämeeni. 

Tämän nätin Sini Lindroosin runon sain sihteerikköystäviltäni Jaanalta kun Likka oli lähtenyt

Omistus- ja vuokra-asunnossa asuva voi kysyä taloyhtiöltä hautauslupaa, jos haluaa haudata lemmikkinsä ruusupensaan tai muun lemmikille rakkaaksi tulleen puun tai kiven viereen. Likan hautapaikkaa en osannut rivitalon pihalle edes ajatella, osaksi ehkä asumismuodon tilapäisyyden vuoksi. Alunperin oli tarkoitus viedä Likka viimeisen kerran takaisin kotiin Villiin Länteen, mutta kuopuksen ottaessa puheeksi tuhkausmahdollisuuden, se alkoi tuntua paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin maahan hautaaminen.  Petcremon palvelu oli hienotunteista ja varsin sydämellistä ja ympäristökin oli kaunis ja rauhallinen. 

Krematoriot tekevät usein yhteistyötä eläinlääkäriasemien kanssa ja niin myös kyseinen Petcremo oululaisen Akuutin kanssa, minkä vuoksi eutanasia voidaan tiettyinä aikoina sopia tehtäväksi myös siellä, aivan samoin kuin eläinlääkäriasemalla tai pieneläinklinikallakin. Suosittelisin kuitenkin eläinklinikkaa tai kotioloja, jos mahdollista. Eläin voidaan jossain tapauksessa jättää myös eläinlääkärin (tai krematorion hoiviin), missä huolehditaan eläimen nukutus ja ruumiin hävittäminen, mutta tämä lienee enemmänkin kodittomien löytöeläinten kuin yksityisten mirrien tai mustien kohtalo. Minusta kiintymykseen ja rakkauteen kuuluu luopumistuskasta huolimatta se, että jaksaa jakaa senkin oman rakkaan lemmikin kanssa.

Jätin Likan lempipeitolleen oman patjansa päälle Petcremon vastaanottohuoneeseen tuhkaamista varten, mutta palasin ainakin kerran tai pari ovelta takaisin, sillä niin vaikea oli jäädä että lähteä. Tuhkaus maksoi noin 100 euroa uurnineen kotiin tuotuna. Aurinkoisena ja kauniina päivänä sirotin Likan tuhkat kotimetsään ja katsoin miten Likka muuttui osaksi tätä kaikkea. On vaikea ymmärtää ja hyväksyä se, miten joku rakkaamme onkin yht'äkkiä kaikkialla - eikä enää missään, jos sitä mitataan ihmissilmin, jotka ovat niin huonot, etteivät ne näe maallista materiaa pitemmälle. Uurnan ja lemmikin tuhkan voit halutessasi säilyttää myös itsellä ja uurna vaihtoehtojakin on monenlaisia, maatuvista ja puisista todella kauniisiin keramiikkauurniin.

Lemmikin voi halutessa haudata vaikka omakotitalon kuusen juurelle, niin kuin Röpökin aikoinaan. Haudan tulee olla riittävän syvä, eläimen koosta riippuen vajaasta puolesta metristä aina metriin-pariin saakka. Kaupungeissa on myös pieneläinhautausmaita, esimerkiksi Helsingissä on eläinsuojeluyhdistyksen ylläpitämä lemmikkien hautausmaa, johon kuuluu myös haudankaivaminen ja sen täyttäminen. Hautapaikka maksaa suunnilleen 100 euroa ensimmäiseltä 10 vuodelta ja vähän vähemmän seuraavalta 10-vuotis jaksolta. Rovaniemellä on ollut maksuton lemmikkieläin hautausmaa, johon hautauoma on kaivettu jo valmiiksi, mutta hautaaminen suoritetaan itse. Kesämökkitontilla pitää ottaa huomioon erikoisesti kaivot ja pohjavesialueet, mutta muuten voit haudata lemmikin myös sinne. Mikäpä olisikaan parempi paikka kun lomamokki tai saaristo, jossa lemmikkisi sai viettää onnelliset loma-aikansa vailla kerros- tai rivitalokahleita.

Hautamuistomerkkejäkin voi lemmikille halutessaan laittaa, tosin risti ei ole ehkä ole oikein sopiva. Internetistä löytyy myös kauniita virtuaalisia muistolehtoja. Paikkakuntasi erilaisista eutanasia- ja hautauspalveluista voit kysyä eläinlääkäriltä, eläinsuojeluyhdistyksiltä tai paikallisilta lemmikkieläinkrematorioilta. Kaikista näistä saat asiantuntevia neuvoja. Tampereen liepeillä Lempäälässä vaikuttaa Verna Oy, joka on ollut siellä jo 1980-luvulta lähtien. Surussa ja luopumisessa et ole milloinkaan yksin, sillä meitä on paljon jotka olemme joutuneet ja joudumme menettämään lemmikkimme, ystävistä parhaan ja luopumaan hänestä.

Lapsen suru lemmikin kuollessa on yleensä mutkattomampaa kuin meidän aikuisten. Lasta ei tarvitse eikä saa jättää turhassa suojelumielessä asian ulkopuolelle, olipa sitten kysymyksessä lapsen ikioma pieneläin tai perheen yhteinen lemmikki. Asiasta voi keskustella lapsen kanssa ja on hyvä antaa lapsen osallistua lemmikin hyvästelyyn ja hautaukseen. Näin lapsi oppii ymmärtämään ja käsittelemään omia suruja ja luopumisia jatkossakin. 

Lapsen sydäntäsärkevä itku ja suru on asia, joka aikuisen vain täytyy oman surunsa ohessa kestää. Myönnän, etten ole ollut tässäkään asiassa paras mahdollinen äiti, sillä olen itkeä vollottanut omaa suruani lemmikin kuoleman jälkeen paljon enemmän kuin lapset yhteensä.

Jäljelle jäänyt lemmikki voi kaivata tavattomasti kuollutta kumppania, masentua tai kerjätä ylenpalttisesti omistajansa huomiota. Kannattaa kuitenkin pitää tiukasti kiinni entisistä rutiineista, sillä ne tuovat parhaiten turvallisuuden tunnetta jäljelle jääneelle. Pieni ylimääräinen hemmottelu ja helliminen on silti paikallaan. Äkillisesti kuolevan eläimen sen pennut tai kaveri yleensä hyvästelevät kauniisti, mutta pitempään riutuvaa ne kohtelevat usein näennäisen välinpitämättömästi. Toisaalta esimerkiksi koirien elekieli voi olla ihmissilmälle niin pienieleistä ja huomaamatonta ettei sitä aina havaitse. 

Surulla on aina lahjomaton aikansa ja tuntuu ettet enää koskaan halua uutta kissaa, koiraa, lintua, pupua tai mikä se nyt olikaan. Usein tilanne kuitenkin muuttuu ja haluat sittenkin uuden lemmikin. Sukutaulujen ja Kennelien viidakko tuo Sinulle ehkä rodukkaan paperieläimen, mutta jos haet oikeaa ystävää, niin Hänet löydät vaikka löytöeläinkodista. Kun otat uuden lemmikin vanhan kaveriksi ja itsesi seuraksi, niin muista aina pitempään olleen lemmikin ehdoton ykkösasema, jotta vältyt turhalta mustasukkaisuus- tai häiriökäyttäymiseltä. Näin myös uusi tulokas löytää helpommin oman paikkansa laumassa ja tulee hyväksytyksi. 

Vernan ja Petcremon lisäksi tarjoan pari muutakin linkkiä epäselvissä kuolemantapauksissa tai vakavissa tautiepäilyissä esimerkiksi rabies etc. voit ottaa yhteyttä myös Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan puh.  029 530 0400 (vaihde) ellei eläinlääkäriä tai muita viranomaista ole pikaisesti tavoitettavissa.

"Levätä mä tahdon vain - muistella mun muistojain.

Nurmen peittoon pehmeään, peitelkää mut lepäämään.

Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot." 

Tämä kaunis värsy löytyi koiran kuoleman jälkeen jostakin muistosivuilta, tekijästä ei ole tietoa, jos joku tietää, niin merkintää alle. 

Poika- ja koirakuva Wallpapers and Backgrounds - Desktop Nexus

Eläinten hautausmaa Helsingissä (Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen eli Hesyn sivuille)
Puh. (09) 777 4225 tai (09) 777 4470.
  

Lemmikkieläinhoitola Komerin Karvatassut

Komerintie 23,23100 Mynämäki Päätoimiala: Eläinkrematoriot Toimialue: Mynämäki

Harjulan Pieneläintuhkaamo Osoite: Jokisatamantie 99, 28190 Pori.

Itä-Suomen pieneläintuhkaamo

Keskuskatu 21 A 3, 81100 Kontiolahti

Pieneläintuhkaamo Lemmikkienkelit Kanttorilankuja 3, 92160 Saloinen Lisäys 20.2.2024:  Päivitetty Tuhkaamo-osoitteita osa on tipahtanut pois.