tiistai 18. syyskuuta 2012

JÄÄHYVÄISET



Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani oli kuitenkin paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti suoraan sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi hyvin aurinkoisella penkillä, ehkä senkin takia että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta en tiennyt tässä vaiheessa yhtään mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin että keneltä olisi kadonnut tällainen nättinaamahienohelma? Facebookiin en jostain syystä saanut tätä ilmoitettua, ehkä siitä syystä etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.

Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen surut ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöö-sisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle. Puistomainen maaseutu kirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi heti kuin maan alle - kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi, Kissa näytti vähän laihtuneelta mutta kulkuriksi liian hyvin hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta  ymmärtänyt mitään. Kysyin usein että oletko ehkä jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku vastasi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä EI. Vähäinen kielitaitoni on ruosteessa, joten tulkitsin väärin ja luulin että hän sanoi kyllä:)

Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)

Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle ja teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi äkkiä takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti erittäin varovaisin ja hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa ja kuunteli hiljaa kissankellojen soittoa. Maidonvalkeat mittariperhoset lentelivät kissan ympärillä ja minä ihailin näkymää ihmetellen että miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnutkaan omia kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydämeni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissu ja tämän kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin yllättäin löytyikin! Sovimme Miukun äidin kanssa, että kissa voi halutessa tulla päiväunille terassille, kun oikopolkukin sinne varsin oli turvallinen.  

Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin vielä nähdä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin. Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy aina ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin viimein takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja sydämeni oli onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku  katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän ilmeisesti väistyi jossain vaiheessa pois. Se oli raskas virhe numero 2.


Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa ja ajattelin hänet löytökotiin toimittaa heti kun kyyti- tai muu vastaava apu järjestyisi ja salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta ja tämä oli virhe numero 3:

Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne menetyksestä ja siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan perääni.

Miuku kotona
Viimeisen viikon aikana tuli usein mieleen, että mitähän Miukulle oikein kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä se kissa on? Miuku ei enää tullut portaille kuten ennen, eikä tullut tämä kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli hyvin synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässäkin. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä.

Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella pienen poikansa kanssa. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui itkuun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin. Miten en opi tätä koskaan?

Virheistä suurin oli numero 4. kun Miukun äiti koputti varovasti oveeni, mutta en jaksanut vääntäytyä ylös  (vai olinko ehkä suihkussa) ja huhuilin vasta jälkeenpäin ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimeiset hyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin kuitenkin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli jo niin paljon, etten voinut häiritä ketään.

Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeään enempää. Vaikea sanoa. Haemme usein suruissa ja menetyksissä turhaan merkityksiä eri asioille, Monesti että jotkut sielut kohtaavat kipeästi tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan. Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille siskosi luo sinne missä olit onnellinen.

Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä
Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun äidin lähettämiä. Jotakin varmasti ärsyttää nyt tuo käyttämäni äiti-sana tässä yhtyedessä, en kuitenkaan voi oikeaa nimeä pyynnöstä käyttää, sen lisäksi että useimmille meille lemmikit ovat melkein lapsen asemassa ja ystävistä kalleimpia.

37 kommenttia:

  1. Eläydyin niin tähän kertomukseesi elävästä elämästä, että jäin tähän surusta mykkänä istumaan. Vaikka tarkoitus oli mennä vielä nukkumaan. Kello on nyt 5.09 (ei ole enää), minuutit kuluvat kiihtyvällä vauhdilla ja on jo yli tunti kulunut siitä, kun heräsin painajaiseen. Vai olikohan se enneuni, sillä en ollut varautunut näin surulliseen kertomukseen.
    Joka tapauksessa suren kanssasi ihanan Miukun poismenoa, meni hän sitten minne tahansa. Seuraamme häntä, sinä ja minä, ajatuksissa. Ei lohduta edes tieto siitä, että kissoja riittää maailmassa, vaikka nyt onkin yksi vähemmän.

    Oudointa, että meillä ei ole kissaa ollenkaan, mitä nyt pihan poikki juoksevat mustat ja kirjavat kollit. On kyllä niitä ollut sisälläkin, mutta ne ovat tuttujen kissoja, joilla on oma paikkansa, kun tulevat vierailulle tänne kesäkotiimme. Kohta onkin aika siirtyä kaupunkiin ja muuttua kaupunkilaiseksi. Mitenkähän se elämä siellä sujuu, kun ei ole kissoja ollenkaan. Kun Miukukin otti ja kuoli.

    Laiha lohdutus, että työt eivät lopu, ne seuraavat ihmistä kuin kulkukissat. Kiitos tästä kertomuksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minähän itkin tätä kirjoittaessa ja tunsin itseni ihan tyhmäksi surressani toisen ihmisen kissaa? Mutta mitäpä se haittaa vaikka sen toisetkin tietää? En osaa sanoa, miksi juuri Miuku kosketti minua niin paljon ja sai suremaan asioita eläessäänkin, joita häneltä kielsin, koska ajatuksenani oli se, etten turhaan rohkaise sitä luokseni, koska hänellä kuitenkin oli hyvä koti.

      Yritetään jatkaa tätä syksyistä taivalta ilman kissoja.. Tämä syvä ja tajuton luopumisen tuska on yksi syy, miksi minun on niin vaikea ottaa mitään lemmikkiä. Kiitoksia Liisu.

      Poista
  2. Kaunis ja surullinen kertomus. Uskon, että Miuku oli hyvin onnellinen niinä hetkinä, kun oli luonasi. Muistoissasi hän elää...

    Kauniit kuvat Miukusta ja kissankelloista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä niin olikin että viihdyimme yhdessä, minusta tuntui kyllä että taisin olla onnellisempi kuin Miuku:) Miukun äiti, joka ehkä myös lukee tätä, kokee varmasti niin, että Miukun paras paikka oli kotona. Silti hän oli onnellinen siitä, että Miukulla oli tämä terassi, missä hän sai olla rakastettu ja nauttia lämmöstä ja auringosta.

      Poista
  3. Liikuttava kertomus Miukusta. Tämä kerrontasi sai hänet elämään taas hetken, kuten muistosikin tekevät. Voi, mitä osaan sanoa, en mitään. Silmät kyynelissä istun, enkä osaa sanoa mitään. Rutistan sinua ja kiitän Miukun puolesta, että hän sai käydä lepäämässä luonasi. Ja jotain hänen käyntinsä ja olemassaolonsa sinulle viestitti ja opetti. Mitä? Sen vain sinä tiedät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Tämä tuntuu tulevan nyt niin väärään paikkaan, mutta kerron kuitenkin: laitoin lyhyet ohjeet linkityksestä, siihen kohtaan blogissani, missä niistä puhuit.)

      Poista
    2. Kiitos Uuna, ei tunnu väärältä paikalta ollenkaan!

      Ja todellakin, tarkemmin ajateltuna taidamme olla Miukun kanssa vähän kohtalotovereita, sillä se, mihin hän kuoli, taitaa olla tarkempien tutkimuksien paikka jälleen kerran minullakin. Sitä mitä Miukun lähtö taas kerran elämässäni opetti, on se, että tee aina niin kuin vaistosi sanoo, äläkä ikinä usko ns. hyvää tarkoittavia muita ihmisiä ja heidän neuvojaan. Tarkoitan tällä nyt vain tunteita ja sydäntä, muuten ihmisten neuvot ovat aina paikallaan.

      Poista
  4. Nyt sitten odottelemaan että penkille tulee uusi kissa, ja kissojen kielen jatkokurssille!!! :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Polaris. Tämä kielikurssiehdotus oli ihana, eikä jatkotoivekaan ollut huono:) Jos tästä nyt otan ja lähden matkoihini, niin pitänee varottaa seuraavaa asukkia, että mahdollinen kissa-, koira-,lintu-, siili-, plus muut elikot lieveilmiö tähän asuntoon saattaa hyvinkin liittyä.

      Poista
  5. En näe kirjoittaa, kyynelharso peittää silmäni. Samaistuin kokemaasi, kokenut olen dramaattisesti kissan menetyksen aikoinaan.


    Miukulla on ollut hyvä olla luonasi, sai hellivässä rakastavassa seurassasi valmistautua kissojen taivaaseen. Se halusi olla luonasi.
    Elämän raskaissa tilanteissa tulee jossiteltua, että miksi, tahi jos olisin tehnyt toisin.
    Voimia Sinulle, päivät valaistuu kun aikaa kuluu.



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niitä valoisia päiviä odotellessa Liplatus. Se oli kaunis ja hyvä toivomus ja tuli juuri oikeaan aikaan ja paikkaan. Täällä oli yöllä kova myrsky ja tuntui että meri kohisi jo vähintäänkin ikkunan alla, mutta aamulla paistoi aurinko, tosin tuuli repii vielä kovasti ja eikö tuo luvannut jo uutta matalapainettä, mutta vielä ne tulevat valoisat ajat.

      Poista
  6. Suloinen kertomus Miukusta ja suhteestasi häneen;)))
    Näin kauniille ja liikuttavalle jutulle täydet 10 pistettä!<3
    Miuku on nyt kissojen taivaassa, ja sinä jäit häntä ikävöimään, Mustis!<33333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun löytyy ymmärrystä, en odottanut sitä näinkään paljoa ja luulin olevani ihan tyhmä. Alunperin oli kyllä tarkoitus kirjoittaa ihan eri asioista, mutta tämä tulikin sitten yllättäin ja jotenkin oli pakko kirjoittaa Miukusta ja siitä miten tärkeä hän oli minullekin.

      Poista
  7. Kaunis ja niin surullinen, mutta joteknin lohdullinenkin keromus. Itkettää ihan poskilla norot juoksee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Päätäni särkee ja korvaa ihan tajuttomasti, mutta Sinulle vielä kiitokseni laitan Valokki. Jotenkin kertomus tuntui julkaisuvaiheessa kovin vajavaiselta ja huonolta ja meinasin estää kommentoinnin kokonaan, mutta toisaalta oli hyvä etten niin tehnytkään. Nämä ovat olleet rakentavia, lohduttavia ja hyviä kommentteja.

      Poista
  8. Kaunis muistokirjoitus, johon Miuku jää elämään ´for ever´.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Rip. Toisaalta on paljon helpompaa kätkeä nämä kivut, koska kirjoittaminen on raastavaa ja vaikeaa, juuri silloin kun se olisi ajankohtainen. Itse olen aiemmin vetäytynyt tiukasti kuoreen ja piikitellyt mahdollisia uhreja, eli tarkoittaa läheisiä, oman pahan oloni vuoksi? Yleensä oudompi sitä ei minusta aina hilpeän esityksen alta edes huomaa.

      Poista
  9. Miauuuuuu... sanoo tämä "kittamummo" (entinen sellainen)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin muistelin Sinun kadottaneen kissasi kokonaan, olisiko niin, että joku olisi hänetkin löytänyt ja luullut omakseen:)

      Poista
  10. se oli sitten molemminpuolista rakkautta, ja siinähn ikävä iskee täysillä kun tälläinen hellyys elämästä katoaa. miukun on nyt hyvä olla, pidetään huolta itsestämme ja toisista niin meilläkin on hyvä olla tämä elämän laina-aika. hellyttävän herkkä kirjoitus

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaasti neuvoit katris. Jos jokainen meistä tajuaisi, että olemme täällä vain pikku tuokion, emmekä voi lähtiessämme itseä kummempaa mukaan ottaa, niin ehkä maailma olisi vähän parempi paikka elää? Toisaalta muutoksen on aina lähdettävä minusta itsestä ja muistahan minun ei onneksi tarvitse huolehtiakaan:)

      Poista
  11. Minun Miukuni (keltaraitainen) täältä Turusta lähettä miauh-terveiset kutittajalleen Mustikselle.
    Hän on aina ollut kotonaan pq:n luona, kotitalo on vaihtunut, mutta mami ei.

    Oli meiän Miukulla harhailujaystävä Tiuku, joka poistui niille niityille sinne jonnekin pitkällisen ihosairauden vuoksi keväällä tai kesäähän se oli.
    Hän ei koskaan paljastanut menneisyyttään, arvella saimme, kun Taivassalossa ryhtyi meillä asumaan. Ensin oli niin laiha, ettei karvatkaan jaksaneet kasvaa, mutta meiän Miuku jakoi einehensä kanssaan, samoin emäntänsä. Yhdessä vietimme nelisen vuotta.

    Oli Tiuku ihanin sylikissa koskaan, aina liki ja kiinni, puskemassa emäntäänsä. Voi miten häntä kaipaan.

    Taas ja jälleen niin vietävän vetävä tarina, kiitos Mustis!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinulla oli tosi hieno katti madame Quu ja hänellä oli luonnettakin, kiitän Miukua. Oli aika kumma sattuma että nimikin on sama? Naukuksi kutsuimme alkuun tätä nimetöntä-hienohelmaa, koska hän aina ystävällisesti vastasi meille vain Nau. Silti hän oli aika hiljainen kissa, vaikka joskus kysyikin jotakin. Ja ne ihmeelliset silmät, jotka olivat valoa aivan tulvillaan.

      Tiuku varmasti nautti siitä, että sai hyvän kodin, sillä monesti löytökissat ja -koirat, (ehkä me ihmisetkin) osaavat antaa suuren arvon löytäessään ehkä vähän vahingossakin jonkun, joka oikeasti rakastaa ja hyysää, kuten Sinäkin Tiukua.

      Poista
  12. Kissaystävä kiittää kirjoituksestasi.
    Surullinen juttu sinänsä.
    Kissahan on eläin joka toimii oman päänsä mukaan, aina itsenäisesti.
    Näkee taas että olet aiheeseen paneutunut.
    Lisäks sulla on tuo kerrontatyyli mitä mainioin ja mukaansa tempaavin, mitä näillä sivustoilla yleensäkin näkeen ja voi/saattaa lukea.
    Petriina ja AnnaY seuraavat tosin lähellä, vanavedessäsi.

    Kuvassani oleva musta "pläsipää" kolli oli mitä uskollisin ystäväni ja ikuinen aamuseuralaiseni kainalossa, heti kun se aamulla heinien pudotuksen jälkeen ennen aamulypsyn aloittamista aamukahvihetken aikana sisälle päästettiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kissakuvasi olikin varsin viehättävä ja siihen aikaan monilla lapsilla olikin tämä kissa kainalossa tai koira tohtina kun vanhemmat uurastivat jo aamuvarhain pellolla, navetassa tai ehkä tehtaissa.

      Tiedätkö maksi, että usein ajattelen vieläkin, että kehtaako tätä edes aikuinen ihminen kirjoittaa, onko tämä jotenkin lapsellista, niin lujaan on pyntätty reipastyttösyndrooma tai jonkun sortin tunteiden hillitseminen minuunkin. Eikä sitä pahalla ole tehty, ihmisistä vain kasvatettiin ehkä enemmän järkeviä kuin tunteellisia?

      Poista
  13. Itkin, kun luin tätä sun postaustasi..sillä mulla on lemmikin menetys niin ajankohtainen vieläkin.
    Se koskettaa niin syvätä sielua, että sattuu joka paikkaan!
    Mutta usko pois, niin Miukulla on nyt hyvä olla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana juttu, että on muitakin syvästi lemmikkiin kiintyviä. Olen ajatellut välillä olevani ainoa sen sortin höppänä ja ehkä se johtuu siitä, että suurin osa ystävistäni on järki-ihmisiä ja osa ei halua itselle mokomaa riesaa ikinä hankkiakaan, aina minuakin varoittelevat ja ehkä syystäkin. Olen surrut koviakin suruja ja silloin ajattelin etteipä tartte enää kissan, koiran tai muun lemmikin vuoksi itkeä, mutta eihän se niin käy? Halauksia Sinulle Harakka.

      Poista
  14. Voi miten kaunis kertomus, ja itkettää!

    Minua ei häirinnyt tuo äiti-sana ollenkaan, minä sanon koiriani minun omiksi lapsiksi. Kun lähden ulos, sanon vain "lapset", niin jo koirat ryntäävät eteiseen. Joskus sanon myös sanan "koirat", yhtä nopea spurtti eteiseen seurauksena.

    Ja minun ihania lapsiahan ne ovatkin.

    Minäkin olin aina sitä mieltä, etten ota eläintä taloon, mutta sitten tuli Nalle, miniän koira, ja vei sydämeni, ja sitten Nallen lapsi Pimu. On aivan ihanaa yksin elävälle ihmiselle, että on eläin kaverina.

    Elin täysillä mukana tuossa kertomuksessasi! Ihana ja samalla surullinen.

    VastaaPoista
  15. Kiitoksia Laali, eihän tämä meitä eläin-ihmisiä varmaan häiritsekään? Tosin joskus nuorempana kun omat lapset olivat pieniä, pidin sitä vähän kahjona, mutta vanhemmiten näköjään lahoaa kaikki kovuus olemattomiin. Myös metsästäjä- ja koirakasvatusmentaliteetti korostaa koiran oikeaoppista, tunteellisen ihmisen mielestä jopa tunteetonta kasvatusta, mutta sillä opilla koira monesti voi silti ihan hyvin ja käyttäytyy tosi mallikkaasti. Kovaa ja koiraansa välinpitämättösti tai jopa huonosti pitävää eläinihmistä en voi arvostaa kovin korkealle.

    Onhan se aika ihmeellistä, että kun tiukasti päättää, etten enää tai ehkä milloinkaan ota eläintä, niin sieltä se vain tulee ja kävelee lupia kysymättä suoraan sydämeen ja ottaa Sinut? Näin minulle on käynyt muutaman kerran elämässä ja minut tuntien hyvässä lykyssä ehtii ehkä käydä vieläkin? Kummallista, etteivät nämä miehet astele sinne ollenkaan yhtä helposti?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin... ne miehet... eivät ne kovin helposti astu sydämeen asti!

      Mutta ehkä niin silti vielä käy! :D

      Milloin kirjoitat jonkun ihanan eläinaiheisen kirjan, jossa on sekaisin tarua ja totta?

      Poista
    2. Olen ihaillut aina James Herriotin eläintarinoita ja ajatellut miten hienoa olisi kirjoittaa eläimistä. Tuo sekaisin tarua ja totta, on aika hyvä aihe ja se lienee jo kovastikin työn alla. Kiitos rohkaisusta Laali:)

      Jätetään ne ukot sinne porstuaan ja otetaan eläimet sydämeen:)

      Poista
    3. Niin, ukot porstuaan, ja eläimet sydämeen - tai no, siellähän ne jo ovat. Tuossa vieressä Nalle rapsuttelee koria, Pimu makoilee vieressä.

      Ukkoja ei näy edes porstuassa! ;)

      Poista
  16. Ihana muistokirjoitus ! Miuku opetti sinulle paljon. Kaikilla asioilla on jokin tarkoitus, ja olet oikeassa siinä, että vaistoihin kannattaa luottaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen aina uskonut että kaikillä asioilla ja tapahtumilla olisi joku tarkoitus, mutta nykyään minulle on tullut aivan hirvittävä epäilys, että ehkä se ei olekaan totta? Mutta vaistoihin, niihin voimme aina luottaa ja Miuku oli ehdottomasti eräs oppijakso elämässäni. Kiitoksia Perhotar - Yritän jatkaa omaa remontinkorjausta ja toivon Teidän entisöintiinne aurinkoista mieltä ja jännittäviä löytöjä:)

      Poista
  17. Sinä ihana karvaisten tyyppien pelastaja. Tarinasi on kaunis ja surullinen. Samoin kuin ihmiset, myös eläimet merkitsevät meidät, jättävät jälkensä sydämiimme.

    Ei eläimen rakastaminen tai jälkeen jätetyn jäljen sureminen ole turhaa. Ihminen on niin kauan elossa, kun jokin koskettaa ja saa sisällä syvempiä tunteita liikahtamaan.

    Uskon vakaasti siihen, että jos meille ihmisotuksille on olemassa jonkinlainen taivas, niin samanlainen paratiisi on olemassa myös eläimille ja kedon kukkasille. Olit onnekas saadessasi tutustua Miukuun.

    Jep, naamakirja ei kuulu myöskään meikätyllerön suosikkeihin. Kuulen jatkuvasti huomioita siitä, että en ole kaikkien näkyvillä ja kerro kaikesta elämästäni julkisesti, miksi pitäisi. Tosin Miukun tapauksessa asiasta olisi ollut ehkä hyötyä, mutta kuitenkin, asiat tapahtuvat niin kuin niiden tuleekin tapahtua...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä me kaikki kuljemme suuren pimeyden kautta valoon, toivon sitä jokaiselle olennolle maanpäällä? Toisaalta on vääryyttä ja pahuutta jota en ymmärrä ja sitä samaa on minussakin, jonka toivoisi saavan palkkansa, sillä sen työt ovat kummallisia ja ihmismielin ajateltuna kovin pahoja, toisaalta se mikä on toisesta pahaa, ei ehkä toisesta olekaan, joten olemme taas alkutilanteessa?

      Minusta on helppoa kun ei tarvitse kaikkea kertoa, toisaalta turhankin avoin olen jo täällä ja ehkä tunnistettavakin, mutta ehkä siinäkin on joku syy ja tarkoitus? Itse vielä vuosi sitten pelkäsin sairaasti että joku tajuaa kuka olen ja mitä sepustelen, mutta en enää. Ole sellainen kuin itse halua olla, se on Sinulle parasta ja oikeinta. Ihmiset ovat joskus aika rajoittuneita ja haluaisivat pistää kaikki samaan muottiin.

      Poista
  18. My family members always say that I am wasting my
    time here at net, except I know I am getting knowledge all the
    time by reading such good content.

    My web blog :: what do you think

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)