Suuri maailmansota alkoi 100 vuotta sitten heinäkuussa ja sitä pidettiin sotana, joka lopettaisi kaikki sodat. Rauhan ehdot ja vallankumoukset jättivät kuitenkin katkeruuden ja kaunan kytemään monilla hävityillä alueilla, eniten ehkä Saksassa. Sodan pitkät varjot ja jäljet kulkevat aina sukupolvelta toiselle. Versailles'n sopimuksen sivutuotteena syntyi Kansainliitto, jonka piti turvata maailman rauha. Se kariutui lopullisesti 1930-luvulla, kun Japani aloitti sodan Kaukoidässä, Italia pyrki Afrikkaan ja Stalin solmi Hitlerin kanssa maailmaa kuohuttaneen hyökkäämättömyyssopimuksen. Tämä tarkoitti myös sitä, että Suomi myytiin isojen poikien leikkikentäksi. Näin maailma ajautui uuteen sotaan ja Suomen kannalta se tarkoitti Talvisotaa, johon liu'uttiin hitaasti, mutta varmasti, kunnes marraskuun lopussa vuonna 1939 rysähti kunnolla. Sota päättyi Moskovan rauhaan 13.3.1940, jonka jälkeen alkoi välirauhan aika, jota kesti toista vuotta. Välirauhan aikana Euroopassa sodittiin edelleen ja Suomessakin vallitsi poikkeustila. Isäni astui kenttäharmaisiin välirauhan aikana huhtikuussa 1940 ja näin hän kirjoitti morsiamelleen.
"Paljon terveisiä rakas tyttöni täältä ruotuväestä. Olimme tänään ampumaradalla, siellä koetettiin saada niitä osumia. Näimme siellä toisetkin Himangan pojat, ne olivat vielä siviilikamppeissa kuin kotoa lähteissä. Koti-ikävä täällä tulee mieleen usein ja varsinkin Sinut minä muistan joka hetki.Tänään meillä oli aliupseerikouluun ottaminen ja sinne pääsi vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta eipä Luojan kiitos tarvinnut, sillä ei täällä niin hupanen ole olla. Kyllä se ois suuri asia, kun välttyttäs sodan melskeiltä, niin silloin olis vähän toivoa päästä joskus kotikonnulle päin..."
Näin onnellisesti ei kuitenkaan käynyt, sillä Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Isäni oli isänsä kanssa kuokkimassa pellonojia Järvelän niittumailla kun tieto liikekannalle panosta tuli. Vaari iski kuokan peltoon ja sanoi että lähetähänpä kotia. Jo ennen Juhannusta pojat olivat menossa Sinne Jonnekin. Osa heistä ei palannut milloinkaan ja he jotka palasivat ohiammuittuna tai haavoittuneena, vaikenivat kokemuksistaan kymmeniä vuosia. Sodan jäljet olivat raskaat ja syvät. Joskus 1960-luvulla he saattoivat keskenään muistella kiperiä paikkoja ja motituksia (Omelian kuuluisa motti oli Rukajärvellä) mutta kun sivullinen tuli paikalle, niin raatit katkesivat oitis ja muuttuivat verkonpyyntijutuiksi.
Sodasta palaavia ei juhlittu mitenkään, päinvastoin, heidän osanaan oli usein välinpitämättömyys, halveksunta ja ylenkatse. Saman kohtalon saivat myös lotat, joiden toimintaa pidettiin fasistisena ja epäisänmaallisina. Monet polttivat lottapukunsa ja kaikki paperit, mitkä liittyivät lottatoimintaan. Myös kirjallisuudessa lottien toimintaa kuvattiin hyvinkin kielteisesti, eikä Väinö Linnan Tuntematon sotilas tehnyt tässä poikkeusta. Osa kotiin palaavista sotilaista sammutti tuskansa viinalla ja osa puski sen rankkaan työhön kuten isäni. Osalle ei löytynyt enää töitä tai he eivät kyenneet aikaisempaan työhön sotavammojensa vuoksi. Kurjin kohtalo oli tietysti heillä, jolla ei ollut työtä eikä enää kotiakaan. Kotirintama oli kestänyt myös paljon. Tilan työt olivat monilla hennoilla harteilla ja osa niistä odotti turhaan poikiaan kotiin. Katkera oli kohtalo odottajilla, joiden omainen kaatui aivan sodan viime hetkillä.
Sotaan luovutetut hevoset olivat nekin hyvin odotettuja kotiin palaajia, vaikka harvat niistä enää palasivat. Ja jos palasivatkin niin usein ne olivat hermonsa menettäneitä laihoja luuskia. Joskus hevonen kuskattiin määräasemalle ja jätetiin odottamaan hakijaa- joka useimmiten odottikin - mutta monet tarinat kertovat siitäkin, miten juna-asemalle jätetty sotahevonen, jota ei kukaan tullutkaan vastaan, oli taivaltanut väsyneenä ja ypöyksin pitkän matkan kotiin. Hevosen hermot menivät sodassa usein samalla lailla kuin ihmisenkin. Isommat äänet ja pamaukset saivat sen poikkeuksetta vauhkoontumaan.
Kerran kakarana erehdyin kysymään isältä että montako ryssää ammuit. Hän vilkaisi tuimasti alta kulmien ja ärähti.
"Misä soot pöhölöksi oppinu?" Katselin varpaita ja laskin että ne olivat kaikki tallella ja olin punainen kuin pillipiipari, jolloin isä jatkoi vähän leppyneemmin.
"No joo, kai mää vähä ammuinki, mutten osunu mihinkään."
Isää suututti kysymys, mutta omaan lunkiin tyyliinsä hän luovi sen huumorilla, suojellen lasta turhalta tiedolta. Siltä että konekiväärituli ei armoa tunne. Sen opin, ettei kannattanut ryssitellä eikä puhua muitakaan läpiä enää päähän. Ei ainakaan kotona:) Ryssäviha-käsite yhdistetään monesti rintamalle, mutta kyllä kai rivimies synkisteli enemmänkin herroja, joiden pelinappulana sotilas koki olevansa. Nuoren sotilaan mieleen ja painajaisiin jäivät kipeästi ensimmäiset kuumat otatukset ja valtava URAAA-huuto, jolla lukuisa vihollinen tehosti hyökkäystään. Heitä kyllä riitti konekiväärituleen ja tykinruuaksi kertoi isä minulle vanhempana ja säälitteli sitä miten osa porukasta oli hyvinkin nuorta ja joukossa oli myös naisia. Ryssäviha saattoi olla räikeämmin esillä juuri kotirintamalla, jossa surut ja menetykset aiheuttivat suurta katkeruutta. Venäjän Tiltu ja lentolehtiset levittivät tehokkaasti sotapropagandaa, mikä monesti huvitti korpisotureita ja varsin usein he pilailivat Tiltun kustannuksella. Isä kuului 14 divisioonan JR 10 toiseen konekiväärikomppaniaan.
Kirjeet kulkivat ahkerasti ja sotasensuuri iski myös rakkauskirjeisiin, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Äiti kertoi, että aina kun kirje tuli, tiesi että kirjoitushetkellä oli ainakin elossa, muuta ei voinut ikinä tietää. Kirjeissä kerrottiin arjen tapahtumista, tunteista ja tietysti kaipauksesta toisen luo. Monesti muisteltiin kohtaamisia Alajoen sillan katveessa kuutamoiltana ja sotilaan toive oli useinkin, että jospa sitä joskus rauhan aikaan pääsisi, että voisi yhteistä elämää perustaa. Morsian taas kertoi palavasta halusta jakaa yhteisiä hetkiä ja puhua asioista, joita ei kirjeessä saattanut kertoa. Kirjeistä huokui luja usko huomiseen epävarmuudesta huolimatta ja toive yhteisestä ajasta eli vahvasti molempien sydämissä läpi sotavuosien.
Kirjeistä pelätyin oli mustareunainen surukirje, jonka myötä sotilaspastori lähetti äidille, morsiamelle tai isälle suru-uutisen. Kirje sisälsi pojan (joskus myös lotan) viimeiset hetket ja paikan missä hän oli kaatunut. Loppuosassa oli lohdutuksen sana ja raamatunlause. Osa sotapojista katosi tai joutui vangiksi, jotkut kuolivat matkalla kenttäsairaalaan, joku taas sotasairaalassa ja osa haavoittuneista jäi ehkä kranaatti-iskun tai tykkitulen vuoksi perääntymisvaiheessa sinne jonnekin. Osa palasi sokeana, kuurona tai rampana kotiin.
Korsuelämä vaati asemasodan aikana sopeutumista sekin, mukavuuksia tai neliöitä kun ei juurikaan ollut ja ylimääräisiä lemmikeitäkin riitti, sillä täit ja luteet viihtyivät hyvin sotapoikien ilona. Elämä oli tuttua myös juoksuhaudoissa, samoin kuin kuolemakin, joka nasahti monesti tarkka-ampujan luodista, jos nosti varomattomasti päätään tarkistaakseen tilannetta. Tämä kohtalo tuli kuuluisan Majuri Majewskin osaksi vuonna 1942. Hän oli kunnostautunut jo monissa sodissa, mutta siitä ei kohdalle osuva luoti välitä. Lomille lähtiessä - sellainenkin saattoi kohdalle tulla - pääsi jopa täisaunaan, mikä oli suurta luksusta. Usein loma oli vihkiloma tai sitten se myönnettiin ansioista, joita ihmisen tappamisesta tai korkea-arvoisesta sotavangista sai.
Ylimieliset viskaalit erehtyivät joskus komentelemaan sotamiehiä teettämällä heillä turhia töitä pesettämällä esimerkiksi pakkejaan, jos virtapaikka osui lähelle. Korpisoturihan teki työtä käskettyä, pesi pakin ja virutti sen kusella ja nauroi partoihinsa. Asemasota lisäsi jonkun verran ehkä kurittomuutta ja kiljupönttökin taisi tuoda joskus väriä elämään. Isä on tuossa etualalla pöydän ääressä saappaat jalassa.
Aina välillä saatiin toki saalistakin, ellei muuta niin ainakin sormusvärkkiä:) Lentokonemetallista tehtiin sormuksia, rasioita ja puukontuppeja, niitä muistan lapsena ihmetelleeni. Tämä lentokone "laskeutui" ilmeisesti Ontajärvelle, aivan varma paikasta en ole. Asemasota mahdollisti muidenkin käsitöiden teon. Isä teki tuohikontteja, virsuja, joku toinen veisteli puurasioita, kauhoja, kirveenvarsia tai muita käyttöesineitä ja Kurikkalan Lauri jopa veneitä:)
Sota-ajan kaunokit:) He jaksoivat odottaa, eivätkä turhaan. Kuvassa vasemmalla äiti ja ystävänsä Kaarina. Äiti toimi Kannuksen sotasairaalassa lottana jonkun aikaa ja käsitin että sairaalassa oli haavoittuneita sotavankeja. Sota-aikana olivat sotapojat kovasti kortilla, mutta niin oli elämä muutenkin.
"Paljon terveisiä rakas tyttöni täältä ruotuväestä. Olimme tänään ampumaradalla, siellä koetettiin saada niitä osumia. Näimme siellä toisetkin Himangan pojat, ne olivat vielä siviilikamppeissa kuin kotoa lähteissä. Koti-ikävä täällä tulee mieleen usein ja varsinkin Sinut minä muistan joka hetki.Tänään meillä oli aliupseerikouluun ottaminen ja sinne pääsi vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta eipä Luojan kiitos tarvinnut, sillä ei täällä niin hupanen ole olla. Kyllä se ois suuri asia, kun välttyttäs sodan melskeiltä, niin silloin olis vähän toivoa päästä joskus kotikonnulle päin..."
 |
| Tässä ei enää harjoitella / kotialbumikuva |
Sodasta palaavia ei juhlittu mitenkään, päinvastoin, heidän osanaan oli usein välinpitämättömyys, halveksunta ja ylenkatse. Saman kohtalon saivat myös lotat, joiden toimintaa pidettiin fasistisena ja epäisänmaallisina. Monet polttivat lottapukunsa ja kaikki paperit, mitkä liittyivät lottatoimintaan. Myös kirjallisuudessa lottien toimintaa kuvattiin hyvinkin kielteisesti, eikä Väinö Linnan Tuntematon sotilas tehnyt tässä poikkeusta. Osa kotiin palaavista sotilaista sammutti tuskansa viinalla ja osa puski sen rankkaan työhön kuten isäni. Osalle ei löytynyt enää töitä tai he eivät kyenneet aikaisempaan työhön sotavammojensa vuoksi. Kurjin kohtalo oli tietysti heillä, jolla ei ollut työtä eikä enää kotiakaan. Kotirintama oli kestänyt myös paljon. Tilan työt olivat monilla hennoilla harteilla ja osa niistä odotti turhaan poikiaan kotiin. Katkera oli kohtalo odottajilla, joiden omainen kaatui aivan sodan viime hetkillä.
Sotaan luovutetut hevoset olivat nekin hyvin odotettuja kotiin palaajia, vaikka harvat niistä enää palasivat. Ja jos palasivatkin niin usein ne olivat hermonsa menettäneitä laihoja luuskia. Joskus hevonen kuskattiin määräasemalle ja jätetiin odottamaan hakijaa- joka useimmiten odottikin - mutta monet tarinat kertovat siitäkin, miten juna-asemalle jätetty sotahevonen, jota ei kukaan tullutkaan vastaan, oli taivaltanut väsyneenä ja ypöyksin pitkän matkan kotiin. Hevosen hermot menivät sodassa usein samalla lailla kuin ihmisenkin. Isommat äänet ja pamaukset saivat sen poikkeuksetta vauhkoontumaan.
Kerran kakarana erehdyin kysymään isältä että montako ryssää ammuit. Hän vilkaisi tuimasti alta kulmien ja ärähti.
"Misä soot pöhölöksi oppinu?" Katselin varpaita ja laskin että ne olivat kaikki tallella ja olin punainen kuin pillipiipari, jolloin isä jatkoi vähän leppyneemmin.
"No joo, kai mää vähä ammuinki, mutten osunu mihinkään."
Isää suututti kysymys, mutta omaan lunkiin tyyliinsä hän luovi sen huumorilla, suojellen lasta turhalta tiedolta. Siltä että konekiväärituli ei armoa tunne. Sen opin, ettei kannattanut ryssitellä eikä puhua muitakaan läpiä enää päähän. Ei ainakaan kotona:) Ryssäviha-käsite yhdistetään monesti rintamalle, mutta kyllä kai rivimies synkisteli enemmänkin herroja, joiden pelinappulana sotilas koki olevansa. Nuoren sotilaan mieleen ja painajaisiin jäivät kipeästi ensimmäiset kuumat otatukset ja valtava URAAA-huuto, jolla lukuisa vihollinen tehosti hyökkäystään. Heitä kyllä riitti konekiväärituleen ja tykinruuaksi kertoi isä minulle vanhempana ja säälitteli sitä miten osa porukasta oli hyvinkin nuorta ja joukossa oli myös naisia. Ryssäviha saattoi olla räikeämmin esillä juuri kotirintamalla, jossa surut ja menetykset aiheuttivat suurta katkeruutta. Venäjän Tiltu ja lentolehtiset levittivät tehokkaasti sotapropagandaa, mikä monesti huvitti korpisotureita ja varsin usein he pilailivat Tiltun kustannuksella. Isä kuului 14 divisioonan JR 10 toiseen konekiväärikomppaniaan.
Kirjeet kulkivat ahkerasti ja sotasensuuri iski myös rakkauskirjeisiin, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Äiti kertoi, että aina kun kirje tuli, tiesi että kirjoitushetkellä oli ainakin elossa, muuta ei voinut ikinä tietää. Kirjeissä kerrottiin arjen tapahtumista, tunteista ja tietysti kaipauksesta toisen luo. Monesti muisteltiin kohtaamisia Alajoen sillan katveessa kuutamoiltana ja sotilaan toive oli useinkin, että jospa sitä joskus rauhan aikaan pääsisi, että voisi yhteistä elämää perustaa. Morsian taas kertoi palavasta halusta jakaa yhteisiä hetkiä ja puhua asioista, joita ei kirjeessä saattanut kertoa. Kirjeistä huokui luja usko huomiseen epävarmuudesta huolimatta ja toive yhteisestä ajasta eli vahvasti molempien sydämissä läpi sotavuosien. Kirjeistä pelätyin oli mustareunainen surukirje, jonka myötä sotilaspastori lähetti äidille, morsiamelle tai isälle suru-uutisen. Kirje sisälsi pojan (joskus myös lotan) viimeiset hetket ja paikan missä hän oli kaatunut. Loppuosassa oli lohdutuksen sana ja raamatunlause. Osa sotapojista katosi tai joutui vangiksi, jotkut kuolivat matkalla kenttäsairaalaan, joku taas sotasairaalassa ja osa haavoittuneista jäi ehkä kranaatti-iskun tai tykkitulen vuoksi perääntymisvaiheessa sinne jonnekin. Osa palasi sokeana, kuurona tai rampana kotiin.
Sota-ajan kaunokit:) He jaksoivat odottaa, eivätkä turhaan. Kuvassa vasemmalla äiti ja ystävänsä Kaarina. Äiti toimi Kannuksen sotasairaalassa lottana jonkun aikaa ja käsitin että sairaalassa oli haavoittuneita sotavankeja. Sota-aikana olivat sotapojat kovasti kortilla, mutta niin oli elämä muutenkin.
Alla olevassa kuvassa on isänäidin Kansanhuollon ostokuponki, jolla sai ostaa tietyn määrän tavaraa. Kupongista leikattiin ostosta vastaava määrä merkkejä, joka kuitattiin ostokuitilla (oikealla). Isänisä Joona Niemelä on myynyt ostokuitin mukaan Eemil Järviselle tammikuussa puoli kiloa voita.
Kahvi oli useimmiten korviketta, joka valmistettiin viljasta (ohra ja ruis), voikukan juuresta ja osaksi sikurista, jota lisättiin kahvin sekaan. Sokerin korvike eli sakariini tuli usein mustan pörssin kautta Ruotsista. Kansanhuolto säännösteli kulutusta ja sille piti luovuttaa myös viljaa, lihaa, villoja, voita jne. Kaupassa ei ollut turhaa ylitarjontaa, eikä aina tarpeellistakaan tavaraa, jonka vuoksi kuponkeja jäi paljon käyttämättäkin.
Myös siirtolaiset, joita tuli Karjalasta ja sodan loppuvaiheessa myös Lapista, toivat omat haasteensa niin ruuan kuin tilankin suhteen. Evakossa oleville tilanne oli surullinen ja raskas, jota kylmäkiskoinen kohtelu tietysti vain pahensi. Alkuperäisväestön ynseyden ymmärtää toisaalta hyvin, sillä hälisevä karjalaisporukka saattoi ahtaissa oloissa hyvinkin raastaa hermoja:) Usein evakoille järjestettiin väliaikaisia asumuksia kouluille tai vastaaviin tiloihin, eikä vitseiltäkään säästytty:
Eräs karjalaisemäntä kulki Kainuun rajapitäjässä tietä pitkin, jolloin pojanvesseli huuteli koiruuttaan tienvierestä.
- Oletteko te niitä emakkoja?
- Kyll mie oon, mut ei miul oo noi tuhmii porsaita, tuli kuin tykin suusta ja karjalaisnainen jatkoi tyyriisti menoaan.
*************
Värikkäästä Majuri Majewskista on paljon tarinoita. Tässä hänen ikimuistettava hyökkäyskäskynsä Lusinkajoki-linjalla.
- Ensmäne kompa höökä teen oikken puolt, toine vasent, kolmas peräs. Tykistö ei ole, raskas krh ei ole. Oma kevyt tulenjohtue teen veeres, mina teellä, antta mennä - bärkkele!
**************
Suomi lähetti sodan aikana lapsia turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. Ellei lähtö ollut helppoa, niin eipä ollut takaisin tulokaan. Varakkaassa, vieraassa maassa hellitty lapsi, joka oli ehkä ehtinyt kotiutua uuteen perheeseen, joutui takaisin palattuaan sopeutumaan uudelleen vaatimattomiin oloihin. Köyhä ja ankea koti ei ehkä vastannutkaan sitä mielikuvaa, millaisena lapsi sen muisti ja ehkä hänellä oli ikävä myös vieraan maan kotia. Kummallinen oli tämä tilanne lapselle, sillä aikanaan ikävöitu, vanha koti, josta hän oli ehtinyt jo vieraantua pois, ei tuntunut enää omalta. Myös kieli oli saattanut unohtua niin, ettei lapsi palatessaan hallinnut oikein kumpaakaan kieltä.
Sotahistoriaan kuuluu olennaisesti myös Säkkijärvenpolkka, jota soitettiin radiossa yötä päivää kolme vuorokautta rakkaan Viipurin vuoksi. Syynä oli venäläisten ovela radiomiinaprojekti, joka tietyllä äänitaajuudella laukaisi miinoja siellä täällä. Pioneerit saivat selville juonen ja radioliikenteen häirinnän vuoksi aloitettiin kunnon musisointi ja näin saatiin miinat turvallisesti purettua.
Ensimmäisen maailman sodan viimeiset uhrit kuolivat miinaan Ypressä maaliskuussa 2014 sadan vuoden kuluttua sodan alkamisesta. Toisen maailman sodan loppuvaiheessa Hirosimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien seurauksena syntyi vammaisia lapsia ja vielä monia sukupolvia myöhemminkin ihmiset kärsivät säteilyn aiheuttamista taudeista. Näin pitkät ovat sodan jäljet, mutta silti meillä on vara sotia joka päivä jossakin päin maailmaa? Myös yksilötasolla:)
Valokuvat ovat vanhempieni sota-ajan albumista.
Kahvi oli useimmiten korviketta, joka valmistettiin viljasta (ohra ja ruis), voikukan juuresta ja osaksi sikurista, jota lisättiin kahvin sekaan. Sokerin korvike eli sakariini tuli usein mustan pörssin kautta Ruotsista. Kansanhuolto säännösteli kulutusta ja sille piti luovuttaa myös viljaa, lihaa, villoja, voita jne. Kaupassa ei ollut turhaa ylitarjontaa, eikä aina tarpeellistakaan tavaraa, jonka vuoksi kuponkeja jäi paljon käyttämättäkin.
Myös siirtolaiset, joita tuli Karjalasta ja sodan loppuvaiheessa myös Lapista, toivat omat haasteensa niin ruuan kuin tilankin suhteen. Evakossa oleville tilanne oli surullinen ja raskas, jota kylmäkiskoinen kohtelu tietysti vain pahensi. Alkuperäisväestön ynseyden ymmärtää toisaalta hyvin, sillä hälisevä karjalaisporukka saattoi ahtaissa oloissa hyvinkin raastaa hermoja:) Usein evakoille järjestettiin väliaikaisia asumuksia kouluille tai vastaaviin tiloihin, eikä vitseiltäkään säästytty:
Eräs karjalaisemäntä kulki Kainuun rajapitäjässä tietä pitkin, jolloin pojanvesseli huuteli koiruuttaan tienvierestä.
- Oletteko te niitä emakkoja?
- Kyll mie oon, mut ei miul oo noi tuhmii porsaita, tuli kuin tykin suusta ja karjalaisnainen jatkoi tyyriisti menoaan.
*************
Värikkäästä Majuri Majewskista on paljon tarinoita. Tässä hänen ikimuistettava hyökkäyskäskynsä Lusinkajoki-linjalla.
- Ensmäne kompa höökä teen oikken puolt, toine vasent, kolmas peräs. Tykistö ei ole, raskas krh ei ole. Oma kevyt tulenjohtue teen veeres, mina teellä, antta mennä - bärkkele!
**************
Suomi lähetti sodan aikana lapsia turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. Ellei lähtö ollut helppoa, niin eipä ollut takaisin tulokaan. Varakkaassa, vieraassa maassa hellitty lapsi, joka oli ehkä ehtinyt kotiutua uuteen perheeseen, joutui takaisin palattuaan sopeutumaan uudelleen vaatimattomiin oloihin. Köyhä ja ankea koti ei ehkä vastannutkaan sitä mielikuvaa, millaisena lapsi sen muisti ja ehkä hänellä oli ikävä myös vieraan maan kotia. Kummallinen oli tämä tilanne lapselle, sillä aikanaan ikävöitu, vanha koti, josta hän oli ehtinyt jo vieraantua pois, ei tuntunut enää omalta. Myös kieli oli saattanut unohtua niin, ettei lapsi palatessaan hallinnut oikein kumpaakaan kieltä.
Sotahistoriaan kuuluu olennaisesti myös Säkkijärvenpolkka, jota soitettiin radiossa yötä päivää kolme vuorokautta rakkaan Viipurin vuoksi. Syynä oli venäläisten ovela radiomiinaprojekti, joka tietyllä äänitaajuudella laukaisi miinoja siellä täällä. Pioneerit saivat selville juonen ja radioliikenteen häirinnän vuoksi aloitettiin kunnon musisointi ja näin saatiin miinat turvallisesti purettua.
Ensimmäisen maailman sodan viimeiset uhrit kuolivat miinaan Ypressä maaliskuussa 2014 sadan vuoden kuluttua sodan alkamisesta. Toisen maailman sodan loppuvaiheessa Hirosimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien seurauksena syntyi vammaisia lapsia ja vielä monia sukupolvia myöhemminkin ihmiset kärsivät säteilyn aiheuttamista taudeista. Näin pitkät ovat sodan jäljet, mutta silti meillä on vara sotia joka päivä jossakin päin maailmaa? Myös yksilötasolla:)
Valokuvat ovat vanhempieni sota-ajan albumista.