KELLONTEKIJÄN TYTÄR

Sain joululahjaksi kirjan, jonka aihe oli tarkkaan mietitty.  Aattoiltana tunsin lievää pettymystä, sillä odotin kovasti Jouni Tikkasen dokumenttikirjaa Lauma, joka kertoo susista ja 1800-luvusta. Myös "Susi-Pulliaiselta" tuli uusi susiaiheinen kirja.

Kate Mortonin  The Clockmaker's Daughter / Kellontekijän Tytär yllätti minut kuitenkin täysin. Meni monta sivua ennen kuin tajusin että tarinaa kertoikin hurmaava kummitus Lily, taskuvaras, joka oikeasti olikin Birdie eli Abertine Bell. Toisaalta ehkä kartano kummittelikin jo ennen kuin Lilyä. Tarina on hyvin monikerroksinen ja sivujakin kertyy 557. Kirjan keskeiset tapahtumat sijoittuvat  Jokirannan kartanoon Brichwood Manoriin 1860-luvulta vuoteen 2017.

Kirjailija hallitsee hienosti kokonaisuuden ja pitää tiukasti punaista lankaa käsissään loppuun saakka. Tarinan alkuvaiheessa törmäsin koulutyttö Adeleen, joka loppujen lopuksi olikin isoäiti eräälle loppukertomuksen päähenkilölle:) Isänsä menettänyt pikku Tippy näki Birdien Brichwood Manoren puutarhassa ja hänen äitinsä huolestui pikkupojan mielikuvitusystävästä, joka ei ollutkaan lintu vaan punatukkainen tyttö. Siinä vaiheessa kun Tip kertoi äidilleen hukkuneesta pikkutytöstä, joka oli pudonnut jokeen kauan sitten, huolestuin yhtä paljon kuin äitikin:)

Nuoren arkistohoitaja Elodie Winslowin matka kulkee vuosikymmenien taakse ja palaa takautumien ja salaisuuksien  kautta vuoteen 2017. Osaa tarinasta hän on kantanut mukanaan jo lapsesta saakka.

" Todellinen pelko ei koskaan katoa. Tunne ei väisty, vaikka sen aiheuttaja on jo kauan sitten unohtunut. Maailma näyttäytyy uudessa valossa, eikä pelon avaamaa ovea voi enää sulkea" osui kuin sirpale sydämeen.
Kirjan on suomentaneet Hilkka Pekkanen / Tuukka Pekkanen 2019. Kansikuva on tehnyt Lisa White. Mietin usein miten kääntäjät ylipäätään pääsevät originaaliteoksen sieluun. Miten hyvin he tavoittavat samat tunnelmat ja sanonnat kuin kirjailija, sillä kaikkeahan ei voi kääntää "suoraan".

"Ja kun nimeni, elämäni ja taustani on haudattu, minä, joka olin haaveillut valon vangitsemisesta, sain huomata, että minusta itsestäni on tullut vangittu valo"

Tällä postauksella osallistun myös Pieni Lintu ORANSSI-haasteeseen.

PÄÄSIÄISKÄSI JA JUMALAN VIHOLLISET

Kovaa on noita-akan elo. Luuta hajosi, rakopöönäpannu varastettiin  ja kissakin putosi kesken veisuun ennen Kaustista. Onneksi on varakissa jäljellä ja  uusi luuta ja pannukin löytyi:)

Älä nyt naurata! Kuka idiootti tuommosen kamikazen mukaan lähtisi:) Lainaa naapurin räpätätimisua ja nakkaa se johonkin jorpakkoon. Ala häipyä, mulla jäi hyvä hiiriuni kesken.

Onneksi pääsiäistontut olivat iloisia ja ystävällisiä 💛 Sen kunniaksi päätin pyöräyttää arabialaisen maustekakun. Tälläsin mukaan ohjeen, jolla onnistut varmasti.

200 g voita
3 3/4 dl sokeria
3 munaa
2 dl kermamaitoa/kermaa
5 dl vehnäjauhoja
1/2 tl soodaa
1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 tl kanelia
2 rkl kaakaojauhetta
1 tl vanilliinisokeria

Voi ja sokeri vaahdoksi, munat vatkataan seokseen yksitellen, kuivat aineet  sekoitetaan keskenään ja lisätään vuorotellen kermamaidon tai kerman kanssa taikinaan.

Kuorrutus
6 rkl voita
1 munankeltuainen
1 paketti tomusokeria
Ripaus kaakaojauhetta + kanelia ja vaniljasokeria. Teen kuorrutuksen joskus kuuman kahviin, jolloin rasva jää pois. Munat kannattaa ottaa ottaa jääkaapista päivää ennen leipomista, ellet säilytä niitä huoneen lämmössä.

Paistetaan 175 - 200 asteessa noin tunti

Pääsiäisajan lukunurkkaan valitsin kaksi kirjaa. Molemmat kertovat noitavainoista - kuinkas muuten:) Toinen on Jan Guilloun Noitien asianajaja, joka on julkaistu vuonna 2004, mutta  se on edelleenkin mielenkiintoinen ja ajankohtainen lukukokemus. Tutuksi tulevat taikaamiset ja signerit siinä kuin Blåkullakin. Yllättävää on se, että lapset olivat hyvin keskeisessä asemassa noitien ilmiantajina. Minulla on ollut virheellinen käsitys, että vain kateelliset ämmät ja kirkonmiehet syyllistyivät noitajahtiin:) Lapsiin on tietysti helppo vaikuttaa ja pelko/mielikuvitus ovat olleet aina tappava yhdistelmä. 

Uutuus kirjana esittelen Aleksi Peuran fantastisen dokumentin Jumalan Viholliset. Se pureutuu tehokkaasti ja mielenkiintoisesti noitavainojen historiaan tämän päivän viccoihin asti. Malleus Maleficarum eli Noitavasara, joka julkistettiin vuonna 1487, vilahtaa mahtivoimana taustalla. 

Aleksi Peura on perehtynyt 1500 - 1600 englantilaisiin noituus uskomuksiin. Hän on tehnyt gradun myös samasta aiheesta. Tieto ja osaaminen näkyy kirjassa kaikin tavoin. Aluksi toivoin kirjoittajalta kliinisempää otetta, mutta aika pian totuin kertoja ääneen, niin etten osaisi enää muuta ajatellakaan. Käsitys keskiajasta liukui mielestäni turhan pitkälle eli 1600-luvulle, minulla kun on luutunut käsitys siitä, että ajanjakso sijoittuisi 400-luvulta 1500-luvun tietämiin. 

Oli ilahduttava tormätä kirjassa tuttuun Noitavaino-elokuvaan. Elokuvan pohjana on ollut Arthur Millerin 1950-luvun näytelmä The Crucible. Peura teilaa viihdyttävän elokuvan ja osoittaa että Abigail, joka esittää filmissä täysikasvuista vamppia, onkin historian valossa pelkkä lapsi ja John Procter ikäloppu ukko.  Onneksi paikka oli kuitenkin tuttu ja turvallinen Salem, jossa noidat surutta teilattiin:) Maleficiumit, parat, kidutukset ja kansainvälinen noitavainohistoria tulevat tutuksi Peuran osaavissa käsissä ja kirja vaatii ehkä enemmän kuin yhden lukukerran.

Jos noidat hyppivät silmille,käytä tätä loitsua:) Se on varastettu Hämeen kansan Wanhat Loitsut-kirjasta. Kirja ilmestyi ensi kerran vuonna 1916, tämä on uudelleen lämmitetty versio 100 vuotta myöhemmin. 

PIILOSSA

PIENI LINTU halusi että leikimme piilosta ja sehän onnistuu meikäläisellä heti kun joku tähtää kameralla. Enhän minä muuten, mutta pelkään että särkyvät vielä kalliit vehkeet. Niin kävi kerran passikuvan otossakin.)

Kysyin naapurin pikkupojalta originaalikuvasta, jossa oli nauravia kaunottaria mukana ennen rajausta, että arvaako hän missä istun. Hän tiesi heti ja kun utelin että mstäs sen tiesit kun ei naamakaan näy, niin hän ilmoitti että tuosta peruukista! Onneksi mies ei ollut paikalla, sehän olisi revennyt heti, hän kun hyväntahtoisesti leukailee että hiuksissani on ikuinen Sue Ellen look:) 

Pyhäinpäivän kunniaksi julkaisen tämän kesäisen kuvan hautausmaalta. Kuvaaja on piiloutunut hieman ovelaan paikkaan. Kuvissa kummitteli itsepäisesti joku vaalea heijastuma, mikä sopii sekin Halloveen tunnelmaan:)

Tämän kirjan tyttö muistuttaa minua monella tavalla. Hänkin oli piilossa ennenkuin hänet rakastettiin esille. Tämä on kaikkien piilossa olevien, haavoittuneiden tyttöjen jos poikienkin tarina.

Se kertoo siitä, miten Ninni muuttui jälleen näkyväksi rakkauden ja hyväksynnän myötä. Kirja on vuodelta 1962 ja se sisältää muitakin ihastuttavia tarinoita.

" Mokomakin suloinen, tyhmin, hupsuin ja virheellisimmin kasvatettu lapsi, jonka milloinkaan olen nähnyt, oli hänellä pää tai ei" motkotti Muumipappa tutkiessa purtua häntäänsä.

VOI POMPERIPOSSA!

Nyt minulla on SE! Kirja, jota etsin ullakolta suursiivouksen jälkeen turhaan:) Sen kannet olivat ajan syömät, mutta muistelen nähneeni osan siitä jossakin romujen keskellä ennen törkyjen öyssäämistä kaatopaikkakuormaan. Viimein oli uskottava, ettei kirjaa tai sitä, mitä siitä oli jäljellä, enää ikinä löytyisi, joten aloitin aktiivisen metsästyksen antikvariaateista ja kirpputoreilta. Kovasti oli hukassa tämä aarre, mutta periksi en antanut, sillä kirjalla oli todella suuri muistijälki lapsuusvuosiltani. Kyseessä oli Martti Haavion Tiina Tonttutyttö, jonka oli kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kirja julkaistiin sotavuonna 1943.

Eräänä marraskuun päivänä kirja löysi viimeinkin Antikvaarin kautta postilaatikkooni ja tanssin riemusta. Kirja kertoo Tiina tonttutytöstä, joka ei osannut sanoa kiitos ja hänen pienestä veljestään Timo tonttupojasta, joka jäi hänen vastuulleen, kun Tonttu-ukko ja Tonttu-akka lähtivät Joulupukin kanssa käymään joulumarkkinoilla. Lapsi jätettiin lapsen vastuulle kuten siihen aikaan tapana oli.

Tässä kaikki on vielä hyvin ja Tiina-tyttö huiskuttaa iloisesti äidille ja isälle luvaten pitää hyvää huolta pikku veljestään, mutta kuinkas sitten kävikään:(

Hullustihan siinä kävi - sillä heti kun vanhempien reki katosi näkyvistä, Tiina huihait piittasi mistään mitään vaan jätti pikkuveljen kelkkoineen yksin mäkeen ja lähti loikistelemaan pitkin kyliä ja pitämään lystiä muiden tonttutyttöjen kanssa. Minkäpä sitä keskenkasvuinen tytönkläppi luonnolleen voi.

Sillä välin pieni Timo tonttupoika raukka oli joutunut kauas, kauas Kanankynsi-maahan Koiranhäntä järven rannalle, Kukonkannus-linnaan hirvittävän Pomperipossan armoille, joka aikoi keittää hänet. Itkuhan se vähemmästäkin tulee, ei lohduttanut yhtään vaikka linnan katto oli sokerikakusta, portaat rusinapullasta ja räystäät hääkarkeista. Noidan Mirri-kissa haukottelee tyytyväisenä pankolla ryöstöreissun päätteeksi ja ällöttävä noita-akka hämmentää pataa pitkällä nenällään. Kuva oli meistä lapsista 1960-luvulla tajuttoman inhoittava ja kummallinen. Naapurin kaksostyttöjen kanssa sitä monesti kuolattiin ja kauhisteltiin. Isommat lapset tuomitsivat kuvan jyrkästi, joten heille sitä ei kannattanut näyttää ollenkaan.

Mutta eipä ollut hätä tämän näköinen, sillä reipas ja neuvokas Tiina Tonttutyttö kopsutteli jo reippaasti rusinapullaportaita ylös kuljettuaan pitkät matkat maita ja mantuja veljeään etsien ja kysellen. Viisas pöllö tarjosi viimein sinipunakerän, joka ohjasi Tiinan heti oikeaan osoitteeseen. Aikailematta Tiina sieppasi pikku veljensä kainaloon ja mennä vipotti niin reippaasti noitaa pakoon, etteivät siinä auttaneet Pomperipossan seitsemänpeninkulman salamasaappaatkaan yhtään mitään. Ilman soppaluita jäi Pomperipossa tällä kertaa hurjasta takaa-ajostaan huolimatta:)

Menomatkalla Tiina oli tutustunut leivinuuniin, puuropataan ja vesisankoon, joiden palveluista hän ei välittänyt silloin vähääkään, mutta pakomatkalla nämä kaikki auttoivat Tiinaa ja hänen pikkuveljeään piilottamalla heidät vuoron perään heti kun Pomperipossa lähestyi uhkaavasti, sillä nyt Tiinalle kelpasi kylmä vesi, ohrapuurosta tai ruisleivästä puhumattakaan ja hän osasi kiittää niistä kauniisti. Näin Tiina Tonttutyttö pelasti pikku veljensä takaisin Tonttulan maahan Tonttulan kylään ja Tonttulan taloon ja sai vanhemmiltaan markkinatuliaisina punaisen pitsihameen ja pitsihilkan. Ja mikä parasta, hän osasi sanoa kiitos:)

KIRJA

MAKROTEX- ja TEEMA-aiheena oli kirja. Monta haastetta on jäänyt taas väliin ja omat kirjoitelmat seisovat mustissa vesissä kuin itsekin. Tämän kertainen haaste oli siinä mielessä sopiva, että mieltäni on polttanut usein halu esitellä Elsa Beskowin Satukirja.

Kaikki kirjan kuusi satua ovat minulle hyvin rakkaita. Sain satukirjan lahjaksi pikkutyttönä junatuttavalta, johon tuleva äitini tutustui tullessaan katsomaan minua lastenkotiin. Tässä tapaamisessa oli beskowilaista satukirjataikaa siinä mielessä että ihan ventovieras ihminen osti satukirjan minulle. Saatekuori kirjeineen on edelleenkin tallella ja kiitollisuudella muistelen kirjan antajaa, nyt jo edesmennyttä Toini Karivaloa, joka kirjoitti omistuskirjoituksen kirjaan jouluna 1961 Irja Sirkka-Liisalle "Toivon että Sinustakin kasvaisi aurinkoihminen, kuten tämän kirjan Helgasta." Hienosta toiveesta huolimatta se jäi pelkäksi haaveeksi. Sellaiseksi en osannut kasvaa hyvästä pyrkimyksestä huolimatta.

Saduista kohtalokkain omaa elämää ajatellen on Tapani Vaihdokas, mutta kaikista rakkain on edelleenkin kaunis tarina prinsessa Sinileistä, jonka metsän Velho lumosi ja muutti pieneksi haavaksi, joka uneksi kauniita unia vihreässä metsässä. Veljen uhkaamana noita joutui muuttamaan tytön ihmiseksi jälleen. Velho varoitti kuitenkin enteellisesti :
 "Sen, joka kerran on elänyt kasvin hiljaista elämää, ei ole helppoa tottua teidän ihmisten hälinään."
Ja niinhän siinä kävi. Sinilei palasi hääpäivän aamuna takaisin rakkaaseen metsäänsä ja vain veli tiesi mistä hänet löytäisi.
"Ja kas, siinähän pieni haapa seisoi yhtä hentona ja vihreänä kuin ennenkin. Puro solisi, kielot tuoksuivat ja aurinko paistoi haavan lehdille, jotka aivan kuin värähtelivät onnesta." Prinssi toivotti siskolleen hellästi kauniita unia ja ratsasti suureen maailmaan onneaan etsimään.

Kirja on tekijän kuvittama, käännös Marja Bäckman (ehdottomasti vain hän) ja kirjasta on otettu useita painoksia, omani on toinen painos vuodelta 1961, joka on luettu melko puhki. Vuoden 1971 painos on täydellinen kopio edellisestä ja ostin sen heti kun satuin löytämään. Kirja sisältää seuraavat ihanat sadut: 

- Kuningas, joka vaihtoi muistinsa
- Viisaan Kaisan luuta
- Prinsessa Sinilei ja hänen veljensä
- Herra Möykkynen Möykkylästä
- Tapani Vaihdokas
- Toteutunut uni (joka kertoi yllä mainitusta Helga-tytöstä.) 

Ylimmän kuvan käänsin kaapparilla käänteiseksi. Ja kun kirjasta on kyse, niin tätä en voinut sivuuttaa eli alla proosallinen tyylinäyte yli 100-vuotiaasta Bibliasta:)

VILLIT SADUT

Se että hurahtaa elokuviin tai historiaan vaarallisen keräily- tai kirjahulluustaudin lisäksi on vielä aika harmitonta. Mutta kun aikuinen nainen sairastuu Satumaniaan niin siitä onkin leikki kaukana:) Satujen sinisiin maailmoihin sukelsin onnistuneesti jo paljon ennen kouluikää, mutta tauti paheni huomattavasti kun opin lukemaan.

Aapisen tikkukirjainten opettelu kävi työstä niin opettajalle, äidille kuin hermonsa menettäneelle isällekin, joka nakkasi aapiaiseni kesken tavauksen nurkkaan ja jätti minut kummastelemaan aikuisten lyhyttä pinnaa, huonoa huumorintajua ja tyhmiä käytöstapoja. Minulla kun oli paha tapa tankata sanan alku ja arvata kiireesti sen loppu, jota isä ei sulattanut ollenkaan, kuten ei sitäkään ettei 7-vuotias malttanut millään viittä minuuttia kauemmin keskittyä Aapiskukon ikäviin heltanalus-salaisuuksiin:)

Kaiken lisäksi kirjaimet vaihtoivat paikkaa aivan tahallaan eivätkä noudattaneet arvauksieni lainalaisuuksia yhtään. Ikävää oli sellainen meininki, eikä itkukaan ollut kaukana. Jossain vaiheessa aloin pikkuhiljaa tajuta miten nuo ylen hankalat tikkukirjaimet järjestyivät tavuiksi. Asiaa auttoi huomattavasti se, että äiti opetti minua navettatakki päällä Punon ja Omenan lypsyn välissä tavaamaan, minkä vuoksi naventanhajuisista tikuista tulikin äkkiä oikeita sanoja ihan itsekseen ja ilman arvaamista. Tuntui huikealta tajuta maailma, joka sen myötä avautui! Osaaminen palkittiin ja sain lainata ensimmäisen oikean satukirjani. Muistan vieläkin miten juhlalliselta ja jännittävältä tuntui pitää kädessään kirjaa, jonka sisäkanteen liimattuun lippuun merkittiin tärkeästi lainaaja ja palautuspäivämäärä. Lapussa varoitettiin myös ankarasti selailemasta kirjaa likaisin käsin:)

Kirja oli nimeltään Lumivalko ja Ruusunpuna ja valintakriteerinä taisi olla pelkästään kansikuva ja ihana kuvitus, mutta se sinetöi kohtaloni ja sen jälkeen kelpasi kaikki, mikä vähänkään kirjalta tai lehdeltä näytti. Naapurin Postilla, vanha Biblia, ullakolta löytyneet raamatunhistoriat ja kreikan mytologiat, jopa äitini naapurilta lainaama kirja: "Olin kommunistien vankina" jonka luin ennen kuin hän edes älysi kauhistella koko asiaa. Olin kuuluisa siitä, että kuljin aina nenä kirjassa. Istuin kakalla ja luin kirjaa, kesken suursiivousten unohduin kuistille ja ahmein äkkiä 100 sivua Kotikunnaan Rillaa tai Robin Hoodia, ennenkuin äiti yllätti ja antoi railakkaasti satikutia ja takavarikoi kirjan parempaan talteen. Kiipesin suvi-iltana kotipihan vanhaan tuomeen Peter Pan kainalossa ja tiirailin yömyöhällä peiton alla taskulampun valossa Tarzania tai Monte Criston kreiviä. Opettajan suosituksesta kahlasin iltayöt vielä Vänrikki Stoolin tarinoita ja Sillanpäätä. Kun sytytin saunanpesän tai navetanpadan alle tulta, syvennyin sytykelehtien mielenkiintoisiin juttuihin. Missä vain oli tekstiä, siellä oli tarinakin.

Viime kesän ja kuluneen talven aikana olen rampannut rompetorilta toiselle ja kolunnut kirpputorien tai kierrätyskeskuksien pölyisiä nurkkia etsien pikkurahalla aarteita, joihin sekoittuu aina ripaus onnea, muistoja ja turvallisuutta:) Kohtalokseni on koituneet Kouvolan ja Lappeenrannan kirpputorit, Oulaisten Aarreaitta, Veteraanikonepäivät, Antikvaari, Vuoksen aika, Ylivieskan ja Saloisten kirpputorit monien muiden lisäksi.

Mitään resuja ja tai ruostuneita romuja en edes vilkaise ja syynään hyvinkin tarkasti kiinnostavat kirjat/tavarat.  Niiden on oltava ehdottoman siistejä ja ikävuosistaan huolimatta uuden veroisia, ainoastaan hyvin lievää ajanpatinaa sallitaan. Mutta niin se vain menee viisaskin vipuun! Ihmettelin ohimennen Oulaisten Veteraanikonepäivillä hieman hämärissä olosuhteissa Raul Roineen kuvakirjan satumaisen halpaa hintaa ja uskomattoman kirkkaita värejä, joiden syy selvisi vasta kotona. Taiteilijaa oli auttanut pieni, taitava kuvankäsittelijä kotikonstein:) Jokaista hemmetin kuvaa oli vähän käsitelty. Vahaliidun väri lähti kuitenkin tasokkaasta kuvapinnasta ahkeralla kumituksella  pois niin ettei kuvan laatu tai alkuperäinen väri suuresti kärsinyt.  Roineen kuvittajina ovat yleensä Rudolf Koivu tai Maija Karma, joiden ihastuttavat kuvat ovat Martta Wendelinin ohella satukuvituksen parasta aatelia. Olen ihaillut myös blogimaailmassa taidokasta Koivu-Karma-Wendelin ilmiötä eli Elsa-Maaritin ihastuttavia satukuvia.

Kirjataivaasta löysin samalla kertaa Roineen Satuja, Oivallinen keinuhepo (ensipainos), Topeliuksen Lukemista lapsille ja kaupan päälle vielä Liisa Ihmemaassa vuodelta 1952, jossa oli J.Tennielin alkuperäiskuvitus!

Viime viikolla metsästin - taas kerran - erästä unelmaani eli  Haavion Tiina tonttutyttöä, joka on ollut  yksi rakkaimpia satukirjoja Beskowin lisäksi, kun törmäsin tapaukseen jota nimitän "villiksi satukirja-ilmiöksi". Nuuskein juuri Tonttutytön kannalta erittäin lupaavaa nurkkausta, kun silmäni osuivat siihen! Villiin Satukirjaan. Edellämainittu kriteeri täyttyy silloin kun sadut on kopsattu vähän sinne päin tai kääntäjä on huitaissut ne vähän kieli poskessa eikä sadun lähteestä tai alkuperästä ole mitään tietoa tai mainintaa. Monien satujen pohjana ovat kansantarinat ja mytologiat, jotka toki muuntuvat paljon eri kertojien ja kansojen mukaan. Silti olemme oppineet, että tietyt sadut ja tarinat kantavat aina kertojanimiä, joilla ne ovat aikoinaan tulleet tunnetuiksi. Tässä kirjassa niitä ei ollut sen kummemmin kuin lähdeluetteloakaan. 

Samankaltaisia villikkokirjoja on ollut lapsuudestani asti, joista itselläni olevat Punahilkka-, Pikku aasi ja Kissa, joka luuli olevansa hiiri -kirjat hyvänä esimerkkinä. Kopiointeja on ollut kautta aikojen ja kuuluisin kopiointimestari lienee Walt Disney. Hänen käsittelyssään Grimmin veljesten ronskimmatkin sadut muuttuivat pelkäksi lässynlässyksi samalla kun ne menettivät jotakin olennaista alkuperäisestä hohdostaan. Asiaa paikkaa kuitenkin Disney-elokuvien huikea toteutus, fantastinen satumaailma sekä satukirjojen että lehtien mielettömän hieno kuvitus.

Ostin edellämainitun parin euron satukirjan alunperin korttimateriaaliksi, mutta mielenkiinnosta silmäilin kertomuksia vähän tarkemmin. Satujen nimet vaikuttuvat kömpelöiltä käännoskukkasilta minulle tutumpien nimien vuoksi. Lumivalko ja Ruusunpuna seikkailivat Valkoruusun ja Punaruusun nimellä, sammakkoprinssi esiintyi kuninkaan tittelillä ja Topeliuksen Lintu Sininen olikin Sininen Lintu jne.

Tässä vähän yllättäin alkuperäistulkinnan  mukaista sammakko-seinään-efektiä :)

Insesti, juonittelu, julmuus, murhaaminen sen kummemmin kuin teurastuskaan ei ole outoa satumaailmassa. Ei myöskään tässä kirjassa, jossa kuningas halusi avioitua kauniin tyttärensä kanssa, jonka vuoksi tyttö tapatti isänsä ihanan aasin saadakseen sen taljan, äitipuoli sorti tapansa mukaan Tuhkimoa tai lelli muuten vain lempityttöään siskoreppanan kustannuksella. Kiltit tontut tekivät surutta possusta kinkkua ja makkaraa ja susirukka sai tapansa mukaan kivet mahaansa niin Punahilkalta, pikku karitsoilta kuin possuiltakin.

Useimmat sadut perustuivat Grimmin veljesten kuuluisiin kertomuksiin tai Charles Perraultin Hanhiemon tarinoihin ja ainakin yksi Topeliuksen satunäytelmään nimeltään Lintu Sininen. Alunperinhän sekin on ikivanha intialainen tai ehkä jopa perulainen tarina, jonka Topelius aikoinaan kopioi omaan kuosiinsa:) Myös satusetä H.C. Andersen oli kirjassa esillä Ruman Ankanpoikasen (nimellä Ruma pieni ankanpoikanen) ja Pienen merenneidon verran. 

Kirja oli PR-tuotantoa ja se oli painettu Tsekkoslovakiassa. Teksti oli I. Flemes ja kuvitus uskomattoman viehkoa J.Legarden käsialaa. Kirja oli nimeltään Satujen valtakunta ja ISBN-numerokin siitä löytyi. Tämä villi satukirja päätyy joko hyllyyn tai sitten teen siitä kauniita kortteja:)

Kuvat ovat Satujen Valtakunta-kirjasta, paitsi yläkuva. J.R.R. Tolkienilta löytyy muuten ihan samanniminen kirja.

SYYSKUUN LUKUNURKKA

100 vuotta vanhan Biblian lisäksi ehdotan tutustumista tähän syysaiheiseen Säästäjälehteen:) Vuosikerta on kieltämättä jo ikääntynyt ja saatavuuskin voi olla vähän kiven alla ajankohtaisesta aiheesta huolimatta. Jo 74 vuotta sitten eli tämän lehden ilmestymisen aikoihin ihmisten sukanvarsirahat ryöstettiin pankkeihin kasvamaan muka korkoa ja kartuttamaan kauniisti jonkun muun kuin säästäjän omaisuutta!

Näinhän asia on edelleenkin, jos niin hullusti käy, että tilille jää pakollisen jokapäiväisen leivän ja muiden kulujen jälkeen enää mitään säästettävää. Eri asia on, löydätkö säästötiliä, jonka korko lähdeverojen ja pankin palvelumaksujen jälkeen kepittäisi edes inflaation! Ehkä jostakin Sveitsin tai Itävallan veroparatiisista sellainen saattaisi vielä löytyä, tosin niidenkin kulta-aika on auttamatta murtumassa subprime-kriisin kaltaisiin juttuihin. Lainaa parempaa pankit eivät ole pikku säästäjilleen tarjonneet milloinkaan ja sen avulla ne lypsävät pienen ihmisen tai jopa kokonaisen kansakunnan perikatoon tuossa tuokiossa:)

Sota köyhdyttää ja kurjistaa kansan oloja kuten ylläolevasta piirroksesta käy hyvin ilmi. Toisaalta mustapörssi toi onnea ja vaurautta harvoille ja valituille silloin kun tyhmemmät - kuten esimerkiksi isäni -tyytyivät pelkkiin korsuoloihin ja rynnivät pelko sydämessä eteenpäin jossakin Karjalan Kannaksella. Kieltolaki mahdollisti aikoinaan myös viinatrokarien elinkeinon siinä kun kuutamourakointi auttoi ja auttaa edelleenkin köyhää yrittäjää. Minkähän vuoksi nämä vaihtoehdot ovat niin paljon huonompia tai laittomampia kuin pankin harjoittama laillinen ryöstö:)

Allaolevat kirjat eivät liity mitenkään pankkialaan, ryöstöpolitiikkaan tai fuusioihin, mutta sopivat siitä huolimatta syyskuun lukunurkkaan.

Neljäs kuolemansynti-kirjan aihe on hyvin lähellä sydäntäni, sillä onhan se  yksi lempisynneistäni - kuten joku ehkä muistaakin:)

Kirja on selkeästi, esseetyyppisesti rakennettu ja tekstiä elävöittävät osuvat lainaukset, joten lukeminen on helppoa ja viihdyttävää. Sisältö voi siitä huolimatta yllättää lukijan niin negatiivisesti kuin positiivisestikin. "Rukoile ja tee työtä" -ideologia, joka istuu minussa kuin synti, romutetaan siinä ainakin täysin:)

Hinta on 28 euroa ja risat ja kirja ilmestyi syyskesällä 2012, joten kysymyksessä on uunituore uutuus! Suosittelen lämpimästi tutustumista Jussi Niinenmaan kummastuttavaan ideologiaan:)

KINUSKIKISSA ei juuri esittelyjä kaipaa. Jo kirjan kansi kertoo kauniisti perhosenkeveällä otteella mistä on kysymys.  Aiheesta löytyy myös samanniminen blogi, johon minä en lukuisista yrityksistä huolimatta pääse nyt kirjautumaan millään ilveellä. Salasana ei vain pelitä tai olen vain muuten tyhmä:)

Jotkut moittivat Kinuskin kakkuja vähän äiteliksi ja olen törmännyt muutamiin mielipiteisiin, joissa valitetaan etteivät Kinuskin kakut kertakaikkiaan onnistu ohjeiden mukaan. Leivonta on vähän henkimaailman hommaa, johon vaikuttavat  jauhojen valinta, kananmunien oikea lämpötila ja niiden ikä. Pienikin virhe jauhomäärässä tai oma säveltäminen voivat kostautua ikävästi. Täytyy muistaa, että oma tekemä on silti aina arvokas tuote, vaikka lopputulos ei ihan kuvan kaltainen olisikaan.

Kirja on todella IHANA ja sopii lahjaksi herkutteluhetkien ystävälle ja vallan mainiosti vaikka morsiusparille. Vesikielellä suosittelen:)

Hintakin on varsin kohtuullinen eli 24 euron luokkaa ja kirja löytyy Prismasta ja sitä saa tilata myös kirjoittajalta (signeerauksin) suoraan. Kirja ilmestyi keväällä 2012.

SUNNEVA JAARLINTYTÄR

Tämän kirjan uutta tulemista olen odottanut kuin lehmä uutta kuuta!! Olen miettinyt usein, että miksi ihmeessä Kaari Utrio panttaa tämän kirjan uusintapainoksia. Onko kyseessä kustantajan myyntipolitiikka vai joku muu syy. Kirjahan ajoittuu Utrion uran alkuaikoihin, joten mietin olisiko syy siinä. 14 - 15 vuotiaana olisin antanut sieluni autuuden tästä kirjasta! Lainasin kyläkirjastosta neitoiässä vuonna 1969 ilmestyneen kaksiosaisen teoksen vähintäänkin kymmenen kertaa ja se kului ja kastui varmaan ihan pilalle kuolatessani sitä iltakaudet:)

Sain avioliiton alkuaikoina ykkösosan lahjaksi mieheltä, minkä jälkeen metsästin Sunneva kultahiuksista Rainulfin tavoin eli tuota kakkososaa "Sunneva keisarin kaupungissa" eri antikvariaateista ja kirpputoreilta, mutta jostain ihmeen syystä en näiden vuosien saatossa siihen törmännyt. Ihmeellistä on sekin, ettei ihastuttava Sunneva-nimi saanut aikaan sen kummempaa suosikkinimi vyöryä 1970-luvulla. Ehkä nimen ihailijat saivat pelkästään poikia kuten itsekin:) Ainoastaan bisnesjutuista ja muista tempauksista kuuluisa missikeisarinna Kantola sai tämän kauniin nimen.

Luin viheriäisessä nuoruudessa posket hehkuen Sunnevat puhki siinä kuin Utrion ensi teoksenkin, josta silloinen kavaljeerini, upseeri, mutta ei välttämättä herrasmies totesi rennosti että se suosittelemasi Kartanon kaunis Katariinahan suorastaan tihkuu seksiä. Kyseessä oli siis Kartanon herra ja kaunis Kirstin. Valssiaskeleet sekaantuivat täysin koska herra ei halunnut muistaa tai muisti röyhkeästi väärin kirjan nimen. Toisaalta olin hyvinkin imarreltu, että joku yliopisto-matemaatikko kuitenkin vaivautui hömppäromantiikkaan vuokseni  - kuten hän asian ilmaisi. Omasta mielestäni Kaari Utrio ei ole koskaan kirjoittanut mitään hömppää.  

Jo Utrion ensimmäiset kirjat vakuuttivat realistisella historian kuvauksilla, joka kattoi pukeutumisen, tavat, uskonnon ja politiikan. Henkilöhahmot pysyivät siitä huolimatta verevinä ja puskivat kertomuksista vahvasti läpi lukijan odottaessa kiihkeästi huipentumia ja välillä pettyessäkin, koska se ei tapahtunutkaan kioskikirjan nopeudella ja helppoudella:) Se, mikä kirjoissa oli eroottista silloin, ei ehkä pure enää, mutta muistot tuovat nuoruuden ja samankaltaisen olotilan elävästi mieleen edelleenkin.

Elokuun toisena Armon Wuonna 2012 jäin ihailemaan Kouvolan kirjauutuuksia ja pysähdyin kuin seinään ja sydänkin jumpsahti mukavasti rinnassa. En meinannut uskoa silmiäni ja sitä, että siinä se nyt oli! Utrion Sunneva! Viimeinkin se oli tullut uudelleen kirjamarkkinoille! Molemmat Sunnevat ovat nyt yksissä kansissa, joten tervemenoa huikeaan seikkailuun. Arran herttuan jäiset silmät, miekka ja ruoska peilaavat kummasti tummaa Östen Tapparaa vastaan, eikä hämäläisorja Airikkaa voi tietenkään unohtaa kun on kyse Birger (Brosa) Jaarlin kauniista villikkotyttärestä:)

Ihmismielen pinnallisuus, lapsellisuus ja häikäilemättömyys kulminoituu usein kauneuteen ja miehinen halu tyhmyyteen ja niin tässäkin:)

Kuvat skanneri ja Mr Googlen kuvahaku.

Lisäys: Vertasin alkuperäistä Sunneva Jaarlintyttöä hieman uusittuun versioon. Lauserakenteiden kömpelyyttä oli siistitty jonkin verran, mutta samalla monen kohtauksen varsin tiivis tunnelma oli mielestäni vähän kärsinyt kliinisyyden/poiston vuoksi. Tykkäsin nuoren Kaarin herkullisista kuvauksista, joita ei muutama -kin, -kaan pääte ollenkaan häirinnyt. Sitä oliko teoksia muutenkin lyhennelty, en osaa sanoa, koska kakkososaa minulla ei ollut käytössä.

TITANIC: KUUKAUDEN KIRJA

Titanicin kohtalonyöstä tuli tänään 15.4.2012 kuluneeksi 100 vuotta. Kyseessä on lukuisista elokuvista, tarinoista ja kirjoista tunnettu laiva, josta kerrottiin ettei sitä itse Isä Jumalakaan upottaisi. Ennen Jumalaa paikalle osui kuitenkin jäävuori, jolta laivan upotus onnistui varsin helposti.

Löysin pikkutyttönä vintiltä roskien ja purujen seasta jännittävän näköisen kirjan, jonka paperikannessa oli joku ihmeellinen nimi: Titanic tai Titanicin kohtalon yö. Sitähän piti juoksujalkaa mennä näyttämään äidille. 

Yllättäin äiti innostuikin asiasta ja otti kirjan käteensä ja lupasi kertoa minulle sen tarinan. Hän kertoi, että laiva oli suuri ja siellä oli hyvin paljon jopa tuhansia ihmisiä, joista suurin osa hukkui kun laiva törmäsi jäävuoreen. Laivassa oli myös paljon hienoja tanssisaleja ja tanssiorkestereita. Äiti kertoi että he soittivat viimeiseksi Titanicin-hymniksi nimettyä sävelmää kun laiva upposi. Tämä sama sävelmä oli minulle hyvinkin tuttu Siionin lauluista nimellä - Sua kohti Herrani  - ja kauneutensa vuoksi se sopii erittäin hyvin juuri vainajan muistosävelmäksi, johon sitä aika paljon käytetäänkin.

 

Walter Lordin julkaiseman kirjan (A Night To Remember, 1955) suomennoksen löysin uudelleen joskus 2000-luvulla. Kirja sisältää autenttiset kuvaliitteet, matkustajaluettelot sekä pohjapiirrokset venekannesta ja pohjakerroksesta. Se oli paljon paksumpi kuin lapsuuteni ohut kirja, jonka enää vain hämärästi muistan. Suosittelen kirjaa kaikille Titanicista kiinnostuneille, itseäni kirjassa liikutti eniten se, miten vanha Carpathia otti hätäviestin tosissaan ja höyrysi kaukaa ainoana aluksena jäävuorista välittämättä paikalle. Se oli Titanicin vauhtiin verrattuna raskas ja hidasliikkeinen, mutta  tuona yönä se saavutti kuitenkin uskomattoman 17 solmun nopeuden, joka sen tyyppiselle alukselle niissä olosuhteissa oli melkein sula mahdottomuus, sillä jo 14 solmun nopeus olisi ollut huippu hyvä. Titanicilla oli jäävuoreen törmätessä 22 ½ solmun tappava vauhti. Solmu tarkoittaa meripeninkulmaa tai merimailia, joka on käytännössä 1.852 km tunnissa.

ELOKUVIA: Aiheesta löytyy Jean Nabulescon ohjaama (Brackett - Reisch - Breen) TITANIC-elokuva vuodelta 1953, jota voin suositella ja uudempi versio, myyntimenestys vuodelta 1997, James Cameronin ohjaama TITANIC on aivan ehdoton. Mielestäni uppoamiskohtausta olisi voitu kuitenkin lyhentää reilusti, sillä nukkemaiset alas tippuvat ihmishahmot tuntuvat pitkitettynä pelkästään kiusalliselta, eivätkä jaksa kiinnostaa katsojaa loputtomiin, vaikka todellisuudessa tilanne ehkä menikin juuri elokuvan kuvaamaan tapaan. Yksi pieni kohta mietitytti kaiken katastrofin keskellä, nimittäin se, että elokuvassa laivaan vietiin aika paljon lemmikeitä, mutta hyvin vähän niitä loppupeleissä juoksenteli yhtään missään? Sehän on tietenkin ihmiskärsimyksen rinnalla täysin mitätön ja epäolennainen sivuseikka.

Suosittelen klikkaamaan aiheesta myös TUHATELÄMÄÄ  blogia.