tiistai 25. helmikuuta 2014

VILLIT SADUT

Se että hurahtaa elokuviin tai historiaan vaarallisen keräily- ja kirjahulluustaudin lisäksi on kai aika harmitonta? Mutta kun aikuinen ihminen sairastuu Satumaniaan niin siitä onkin leikki jo kaukana. Satujen sinisiin maailmoihin sukelsin kyllä onnistuneesti jo paljon ennen kouluikää, mutta tauti paheni huomattavasti kun opin lukemaan:)

Aapisen tikkukirjainten opettelu kävi työstä niin opettajalle, äidille kuin hermonsa menettäneelle isällekin, joka nakkasi aapiaiseni kesken tavauksen nurkkaan ja jätti minut kummastelemaan aikuisten lyhyttä pinnaa, huonoa huumorintajua ja tyhmiä käytöstapoja. Minulla kun oli paha tapa tankata sanan alku ja arvata kiireesti sen loppu, jota isä ei sulattanut ollenkaan, kuten ei sitäkään ettei 7-vuotias malttanut millään viittä minuuttia kauemmin keskittyä aapiskukon ikäviin heltanalussalaisuuksiin:)

Kaiken lisäksi kirjaimet vaihtoivat paikkaa aivan tahallaan! eivätkä noudattaneet arvauksieni lainalaisuuksia ollenkaan. Ikävää oli sellainen meininki, mutta yllättävän pian aloin kuitenkin tajuta miten nuo hankalat tikkukirjaimet järjestyivät sanoiksi. Asiaa auttoi huomattavasti se, että äiti haisi niin sairaasti navetalle opettaessaan minua navettatakki päällä tavaamaan (ennen iltalypsyä), joten eipä mennyt kauan kun näistä naventanhajuisista tikuista tuli oikeita sanoja ihan kuin itsekseen ja ilman arvausta:) Tuntui huikealta tajuta maailma, joka sen myötä avautui!! Osaaminen palkittiin ja sain lainata ensimmäisen oikean satukirjani. Muistan vieläkin miten juhlalliselta ja jännittävältä tuntui pitää kädessään lainakirjaa, jonka sisäkanteen liimattuun lippuun merkittiin tärkeästi lainaaja ja palautuspäivämäärä. Lapussa varoitettiin myös ankarasti selailemasta kirjaa likaisin käsin:)


Kirja oli nimeltään Lumivalko ja Ruusunpuna ja valintakriteerinä taisi olla pelkästään uskomattoman kaunis kuvitus, mutta se sinetöi kohtaloni ja sen jälkeen kelpasikin kaikki, mikä vähänkään kirjalta tai lehdeltä näytti. Naapurin Postilla, vanha Biblia, ullakolta löytyneet raamatunhistoriat ja kreikan mytologiat, jopa äitini lainaama kirja: "Olin kommunistien vankina" jonka luin ennen kuin hän edes älysi kauhistella koko asiaa. Olin kuuluisa siitä, että kuljin aina nenä kirjassa. Istuin kakalla ja luin kirjaa, kesken suursiivousten unohduin kuistille ja ahmein äkkiä 100 sivua Kotikunnaan Rillaa tai Robin Hoodia, ennenkuin äiti yllätti ja antoi railakkaasti satikutia ja takavarikoi kirjan parempaan talteen. Kiipesin suvi-illoin kotipihan vanhaan tuomeen Peter Pan kainalossa ja tiirailin yömyöhällä peiton alla klassisesti taskulampun valossa Tarzania tai Monte Criston kreiviä. Opettajan suosituksesta kahlasin iltayöt vielä Vänrikki Stoolin tarinoitakin. Kun sytytin saunanpesän tai navetanpadan alle tulta, syvennyin sytykelehtien mielenkiintoisiin juttuihin. Missä vain oli tekstiä, siellä oli aina tarinakin.

Viime kesän ja kuluneen talven aikana olen rampannut rompetorilta toiselle ja kolunnut kirpputorien tai kierrätyskeskuksien pölyisiä nurkkia etsien pikkurahalla aarteita, joihin sekoittuu aina ripaus onnea, muistoja ja turvallisuutta:) Kohtalokseni on koituneet Kouvolan ja Lappeenrannan kirpputorit, Oulaisten Aarreaitta, Vanhan Voiman päivät, Vuoksen aika ja Saloisten kirpputori monien muiden lisäksi.

Mitään resuja ja tai ruostuneita romuja en edes vilkaise ja syynään hyvinkin tarkasti kiinnostavat kirjat/tavarat.  Niiden on oltava ehdottoman siistejä ja ikävuosistaan huolimatta uuden veroisia, ainoastaan hyvin lievää ajan patinaa sallitaan. Mutta niin se vain menee viisaskin vipuun! Ihmettelin ohimennen Oulaisten Vanhan voiman päivillä vähän hämärissä olosuhteissa Raul Roineen kuvakirjan satumaisen halpaa hintaa ja uskomattoman kirkkaita värejä, joiden syy selvisi vasta kotona. Taiteilijaa oli auttanut pieni, taitava kuvankäsittelijä kotikonstein:) Jokaista hemmetin kuvaa oli vähän käsitelty. Vahaliidun väri lähti kuitenkin tasokkaasta kuvapinnasta ahkeralla kumituksella niin ettei kuvan laatu tai alkuperäinen väri siitä suuresti kärsinyt.  Roineen kuvittajina ovat yleensä olleet hyvin tunnettu Rudolf Koivu tai Maija Karma, joiden ihastuttavat kuvat ovat Martta Wendelinin ohella satukuvituksen parasta aatelia. Olen ihaillut myös täällä Blogistaniassa taidokasta Koivu-Karma-Wendelin ilmiötä eli Elsa-Maaritin ihastuttavia satukuvia.

Kirjataivaasta löysin samalla kertaa Roineen Satuja, Oivallinen keinuhepo (ensipainos), Topeliuksen Lukemista lapsille ja kaupan päälle vielä Liisa Ihmemaassa vuodelta 1952, jossa oli J.Tennielin alkuperäiskuvitus!

Viime viikolla metsästin (taas kerran) erästä unelmaani eli Haavion Tiina tonttutyttöä, mikä on ollut  yksi rakkaimpia satukirjoja Beskowin lisäksi, kun törmäsin tapaukseen jota nimitän villiksi satukirja-ilmiöksi. Nuuskein juuri Tonttutytön kannalta hyvin lupaavaa nurkkausta kun silmäni osuivat siihen: Villiin Satukirjaan. Edellämainittu kriteeri täyttyy silloin kun sadut on kopsattu vähän sinne päin tai kääntäjä on huitaissut ne vähän kieli poskessa eikä sadun lähteestä tai alkuperästä ole mitään tietoa tai mainintaa. Monien satujen pohjana ovat kansantarinat ja mytologiat, jotka toki muuntuvat paljon eri kertojien ja kansojen mukaan. Silti olemme oppineet, että tietyt sadut ja tarinat kantavat aina kertojanimiä, joilla ne ovat aikoinaan tulleet tunnetuiksi. Tässä kirjassa niitä ei ollut sen kummemmin kuin lähdeluetteloakaan. 

Samankaltaisia villikkokirjoja on ollut lapsuudesta asti, joita itselläni on Punahilkka-, Pikku aasi ja Kissa, joka luuli olevansa hiiri-kirjat hyvänä esimerkkinä. Kopiointeja on ollut kautta aikojen ja kuuluisin kopiointimestari lienee Walt Disney:) Hänen käsittelyssään Grimmin veljesten ronskimmatkin sadut muuttuivat pelkäksi lässynlässyksi samalla kun ne menettivät jotakin olennaista alkuperäisestä hohdostaan. Asiaa paikkaa kuitenkin Disney-elokuvien huikea toteutus sekä satukirjojen ja lehtien mielettömän hieno kuvitus.

Ostin edellämainitun parin euron satukirjan alunperin korttimateriaaliksi, mutta mielenkiinnosta silmäilin kertomuksia vähän tarkemmin. Satujen nimet vaikuttuvat osaksi kömpelöiltä käännoskukkasilta minulle tutumpien nimien vuoksi. Lumivalko ja Ruusunpuna seikkailivat Valkoruusun ja Punaruusun nimellä, sammakkoprinssi esiintyi kuninkaan tittelillä ja Topeliuksen Lintu Sininen olikin Sininen Lintu jne.


Tässä vähän yllättäin alkuperäistulkinnan  mukaista sammakko-seinään-efektiä :)
Insesti, juonittelu, julmuus, murhaaminen sen kummemmin kuin teurastuskaan ei ole outoa satumaailmassa. Ei myöskään tässä kirjassa, jossa kuningas halusi avioitua kauniin tyttärensä kanssa, jonka vuoksi tyttö tapatti isänsä ihanan aasin saadakseen sen taljan, äitipuoli sorti tapansa mukaan Tuhkimoa tai lelli muuten vain lempityttöään siskoreppanan kustannuksella. Kiltit tontut tekivät surutta possusta kinkkua ja makkaraa ja susirukka sai tapansa mukaan kivet mahaansa niin Punahilkalta, pikku karitsoilta kuin possuiltakin.

Useimmat sadut perustuivat Grimmin veljesten kuuluisiin kertomuksiin tai Charles Perraultin Hanhiemon tarinoihin ja ainakin yksi Topeliuksen satunäytelmään nimeltään Lintu Sininen. Alunperinhän sekin on ikivanha intialainen tai ehkä jopa perulainen tarina, jonka Topelius taas aikoinaan kopioi omaan kuosiinsa:) Myös satusetä H.C. Andersen oli kirjassa esillä Ruman Ankanpoikasen (nimellä Ruma pieni ankanpoikanen) ja Pienen merenneidon verran. 

Kirja oli PR-tuotantoa ja se oli painettu Tsekkoslovakiassa. Teksti oli I. Flemes ja kuvitus uskomattoman viehkoa J.Legarden käsialaa. Kirja oli nimeltään Satujen valtakunta ja ISBN-numerokin siitä löytyi. Tämä villi satukirja päätyy joko hyllyyn tai sitten teen siitä kauniita kortteja:)

Kuvat ovat Satujen Valtakunta-kirjasta, paitsi yläkuva. J.R.R. Tolkienilta löytyy muuten ihan samanniminen kirja.

50 kommenttia:

  1. tuttuja ovat sadut, niitä olen lukenut 4 lapselleni ja 9 lapsenlapselle.. kokeeksi kirjoitin kolmelle lapsenlapselle oman sadun.. se olikin hyvin vaikea ja haastava kirjoitus työ. lapselle ei mene läpi huonosti suunniteltu juoni, pitää olla uusi jännitys joka toisella sivulla.
    kivan kertomuksen kirjoitit satujen maailmasta. vaikka lapseni veivät omia satukirjojaan mukanaan omille lapsilleen silti jäljellä on vielä monia kirjoja. nykyään netti vie lapsiltakin lukuaikaa ja se on ikävää, lopulta eivät osaa muotoilla ajatuksiaan kunnon sanoilla..silti kuitenkin uusia kirjailijoita syntyy, kirjat eivät lopu. kunhan vain lukijoita riittää. kirjakaupassa on nyt ale, kolme pokkaria 12 euroa,ostajia ei ollut kovin montaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oman sadun kirjoittaminen onkin haasteellista Aikku, onneksi olkoon:) Omiakin satu viritelmiä on, pitäisikin testata lapsilla, onko niistä mihinkään. Sain joululahjaksi uusio painetun Tammen kultaisen Pieni uninen kani, joka osui ja upposi jo kahteen lapsenlapseen kun joulun jälkeen luin iltasatuna:) Luen aina lapsenlapsille illalla jos mahdollista olipa iso tai pieni lapsi, itsellekin isä luki sen aikaisen maailman huomioiden aika paljon. Jaon muuton aikana tietysti kirjat, joita pojat olivat saaneet aiemmin lahjaksi, aikaisemmin tuli lasten serkuillekin lahjoiteltua ostamiani kirjoja.

      Kirja-alesta löydän aika paljon, mutta jos tulee kirja, jonka haluan ei ole väliä onko se alessa vai ei. Fyysinen kirja on itselleni tärkeä, vaikka E-kirjatkin ovat tulleet hyvin suosituksi.

      Poista
  2. Kiitos tästä ihastuttavasta postauksesta.Olen ollut satukirjojen ystävä kaiken ikääni ja muista myös sen mahtavan tunteen kun sain ensimmäisen kirjani. Se oli Aapinen joka koulun alkaessa annettiin. Kannet ja muutama lehtikin siitä on vielä jäljellä.
    Uusin satukirjani onkin esittelyssä tuolla Tuokioita blogissani. Suosittelen sitäkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla että on muitakin satutätejä:) Aapisen saaminen oli kyllä tärisyttävä juttu, kuten tietysti muidenkin koulutarvikkeiden saaminen, vaikka vain viivottimen. On muuten ekkaluokan oranssiviivain vieläkin tallessa, kiitos äidin, joka oli laittanut sen johonkin loojaan vintille talteen:)

      Pitääpä käydä katsomassa, en ole hoksannutkaan, käyn yleensä ihastelemassa vain tasokasta kuvablogiasi. Kiitoksia vihjeestä Tuula:)

      Poista
  3. Ihanat tutut sadut,kiitos:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sadut kulkevat usein sukupolvelta toiselle hyvin samankaltaisina. Ne elävät äidiltä/isältä työlle/pojalle tai mummolta lapsenlapselle. Ehkä joku tarina putoaa aina välistä ja tulee taas uudelleen. Kiitoksia Ritva:)

      Poista
  4. Ensimmäinen muistoni satujen maailmasta on Pessi ja Illuusio, sitä mummoni luki ollessani alle koulu ikäinen. Mummo osasi loihtia tarinoita omastakin päästä, kuin kirjaailija olisi ollut. Hän ei kirjoitellut niitä kyllä paperille (harmi).
    Kirjoja Meillä ei montakaan ollut asuessamme korvessa, raamattu, virsikirja ja katekismus hengen eväinä.
    Korvesta muutettuamme ihmisten ilmoille, pääsin (9v) vasta kirjoja lainaamaan.
    Monta tuttua kirjaa mainitsin tekstissäsi, jotka tuli luettua.

    Olet lähtenyt ihanalle muistojen matkalle etsiessäsi kirjoja.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ensimmäinen muistosi on Yrjö Kokon omille lapsilleen sota-aikana kirjoittama satu, josta tulikin Suomen lasten kestosuosikki kautta aikojen:) Ihana tarina ja kun ajattelee miten ankeana aikana se on syntynyt, sen arvo vain nousee.

      Tutulta kuulostaa tuo kirjavalikoima, mutta olin onnen lapsi kun sain postista satuja ja isäkin osti jotakin, äidilta sain uskonnollisen aapisen, jonka joka värssyyn oli ympätty jumalista totuutta, jota lapsen mieli ei aina jaksanut ajatella. Sinänsä ihan hyvä kirja ja monet surullisetkin kertomukset ovat jääneet siitä mieleen. Kultainen laulukirja on myös yksi hävinneistä aarteista, pitää tarkistaa kun pääsen kotiin, onko se kuitenkin vielä minulla.

      Kiitoksia Liplatus, matka jatkuu ja joku kaunis päivä Tiina tonttutyttö on taas kädessäni ja olen valmis maksamaankin siitä jotakin:)

      Poista
  5. Lapsena ei lukenut kukaan minulle satuja. Joskus kuusi- tai seitsemänvuotiaana opin kertomaan itse itselleni satuja. Kuulun satukuunnelmia Markus-sedän lastentunnilla radiosta. Koulukirjastosta lainasin ensimmäiset satukirjani, ja luin ne itse.

    Lapsilleni ja lapsenlapsilleni olen lukenut kirjoja. Pojilleni luin Peppi Pitkätossua ja siitä pojanviikarista, joka vetäisi sisarensa lipputankoon. Sekä luin pojilleni tietysti Aku Ankat, ennen kuin he itse osasivat lukea.

    Kouluni kirjastossa oli rajoitetusti satukirjoja, ja samoin muita nuorten kirjoja. Ensimmäisiä lukemiani oli Jänis Vemmelsäären seikkailut, tekijää en muista.

    Pessi ja Illusia oli myös koulun kirjastossa. Se on Yrjö Kokon kirjoittama satukirja, josta on tehty mm. baletti, näytelmä ja elokuva.

    Kiitos Mustis hienosta kirjoituksesta:D

    ♥ ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Aili, kiva että toit Markus-sedän esille, hän ei kuulunut lapsuuteeni, mutta kuului vanhempieni lapsuuteen ja sillä tavalla kuulin hänestä. Hänhän oli oikea kulttihenkilö ja monet tarinat olen hänestä kuullut.

      Tarkoitit Vaahteramäen ihanaa Eemeliä. Siinä olikin poikaviikari, jota ei voi olla muistamatta, kuten ei Peppiäkään tai Muumeja, jotka ovat tulleet kai kolmannen tai neljännenkin kerran jo suosioon. Vemmelsääri on tuttu sankari, kuten kettu ja karhukin jotka häntä vainosivat. "Syntynyt ja kasvanut orjantappuroissa" vai miten se menikään? Eipä se koulun kirjasto iso ollut, kaikki tuli luettua:)

      Poista
  6. Oijoi, muistoja kumpusi mieleen. Muistan samaistuneeni Tiina Tonttutyttöön vahvasti. Ja isä luki meille kolmelle Pessiä ja Illusiaa. Ei ollut pikkukakkosia sun muita häiritsemässä ;)
    Kiitti Mustis !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava juttu Anjuusa, ajatella että on muitakin!!! Muistan Myrskyn kertoneen että hänkin luki sitä pikku Tiinalleen, joten ei se niin tavattoman tuntematon juttu ollutkaan. Ilmeisesti tarina oli myös muualla kuin itsellisenä Nenosen kuvittamana ja Haavion sepittämänä kirjana.

      Television puuttuminen mahdollisti ulkona olemisen, hiihdot, luistelut ja lukemisen, Kuunnelmia kuuntelin joskus ja lastenradiota. Kuuluin tietysti kultapossukerhoonkin. Kiitoksia Anjuusa:)

      Poista
  7. Juolahti mieleen semmoinen kirja omasta lapsuudest kun jöröjukka. Kyllä osasi olla pelottava. Kyllä tuo kuvitus on hienoa ja noita kuvia katselee ihan mielikseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan Harry, koko ajan ajattelin monia kirjoja joita tipahteli mieleen. Jöröjukka oli peloittava ja vielä iinhottavampaa oli kun sormet leikattiin kynsien takia ja pitkätukka, kummallisen raakoja juttuja olivat sen aikaiset kirjat täynnä, mutta siistittyjäkin versioita oli varsinkin aapisessa.

      Tämän kirjan kuvitus oli kyllä maalauksellisen nättiä, joku kömpelömpi esitys oli ehkä mukana, mutta kokonaisuus oli varsin hieno.

      Poista
  8. Metkaa.
    Nimen omaan tuo potalla sujui paremmin tammen kultaisen kirjan kanssa, joita meillä oli kaksi, isosiskoni ja minun, koska pikkulikkoja ei vielä silloin ollut.
    Samoin hieman isompana istuminen huusissa sujui paremmin, etenkin näin aurinkoisena keväisenä päivänä, kun iltaaurinkoon päin avautuvan, ja auki olevan oven aukosta aurinko lämmitti mukavasti.
    Kovemiillakin pakkasilla lukeminen oli oltava lähes poikkeuksitta mukana luettavana, kunnes takapuoli alkoi palella liikaa, sen jälkeen kun yhteinen kerrytetty kasa oli onnistuttu kankeamaan kumoon, koska pieni peffani painui syvälle aikuisten aukkoon, minun oli kasa yritettävä mataloittaa.

    Mitä Ruusunpunaan ja Lumivalkoon tulee, niin Grimmin satukirjan alkuperäinen tarina oli se joka sai tämän pojan pauloihinsa, alkaessaan siitä kun kotoaan pois häädetyt tytöt löysivät pitkästä parrasta kantoon takertuneen pahasisuisen tonttua muistuttavan hoikan ruman kääpiön, jonka tytöt piinastaan vapauttivat, saaden palkakseen hävittömyyksiä ja uhkaavan vaaratilanteenjoutua kääpiön pahojen taikojen kohteeksi. Kohtalo pelasti tytöt paikalle saapuneen karhun muodossa, jolta kääpiö pääsi nipin napin karkuun, paeten suuri rahasäkki selässään henkensä hädässä tätä petoa, jonka ansiosta tytöt säästyivät. Karhun turkki oli kuitnkin hieman repeytynyt ja siitä toinen tytöistä näki ikäänkuin kultaisen kimalluksen, karhun poistuessa metsään tyttöjen hädin tuskin edittyä kiittää ja hämmästyä täpärästä pelastumisestaan, josta karhu heille kertoi.

    Grimmin sadut saivat meillä alkunsa kun isäni pyysi minua tuomaan kansakoulun lainastosta näitä satuja ja toin isälleni molemmat opettaja Paavilaisen kehoituksesta, jonka mukaan kirjojen tarinat olivat hyviä vaikka kukaan ei niitä juuri lainannut.

    Kaiki muut sain kotona lukea pienempänä toisella luokalla ollessani, mutta täällä pohjan tähden alla kolmen kirjan sarjaa, jotka isäni oli lainannut kummitädiltäni, äitini ei antanut mun lukea, vaan piilotti kirjat. Ensimmäisetä osasta ehdin lukea kymmenenteen luvun eka sivuille asti, kun kirjat piilotettiin.
    Kumitätini oli myös ehtinyt valistaa äitiäni näistä kirjojen epäsivistävistä vaikutuksista.

    Isä olisi saltinut niiden lukemisen, mutta sanoi että on parempi, joe et lue niin ei tarvitse kuunnella äidin valitusta ja marmatusta. Kysymykseeni mikä niissä on niin pahaa, sain isältäni vastauksen.
    Noh, ne kertoo ihmiselämästä sellaisena kuin se on ollut tässäkin kylässä parissa talossa ennen sotaa. Ne kertoo veljes sodasta ja tappamisesta, juopottelusta, pontikankeitosta ja hässimisestä.
    Siks äitis ei anna sun niitä lukea. Luet sitte hieman isompana tai lainaat koulusta (jossa niitä ei ollut)
    luet sitte hiljaa ittekses ja sallaa äitiltäs.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tammen hopeiset ja kultaiset kirjat ovat klassikoita ja hyvin rakkaita omastakin lapsuudesta, lapsenlapset ovat niihin yhtä ihastuneita kun itsekin aikoinani. Yritin ympätä niitäkin mukaan tähän tarinaan, mutta karsein pois, ettei tarina rönsyile taas liikaa. Niitä on minulla tallessa vieläkin ja uusimman sain joululahjaksi, kuten tuolla yllä jo kerroinkin:)

      Juuri tuon mainitsemasi version muistan Lumivalkosta ja Ruusunpunasta ja miksi en muistaisi kun se oli ensimmäinen "oikea" kirja jonka luin. Grimmin veljeksiltä on jäänyt varsin huomattava satuperimä, jonka he alunperin kokosivat tutkimusmielessä kansantarinoista ja oudoista jutuista kierrellessään pitkin ja poikin maata. Näinhän teki myös meidän kalevalaiseepoksen isäkin:)

      Vanhemmat ja opettajat syynäsivät hyvinkin tarkkaan luettavat kirjat suojelumielessä, mikä oli ihan viisastakin. Silti sain joitakin aikuisten romaaneja lainaksi narraamalla, että niihin oli vanhempien lupa, tuo taisi olla vasta viidennellä tai kuudennella luokalla. Osan opettaja kylmästi laittoi hyllyyn ja sanoi etteivät ne ole vielä "sopivia" ja sehän tietysti kismittikin, meitä oli pari tyttöä, jotka halusimme kiihkeästi kurkistella näitä aikuisten satuja:)

      Poista
  9. Nostalgiaa! Tosin en ollut erikoisen innostunut saduista, vaikka luinkin paljon siitä asti kun opin lukemaan. Ns. tyttökirjat luin moneen kertaan ja omille lapsille juuri noita mainittuja Vaahteramäen Eemeleitä ja Peppi Pitkätossuja yms. Sinulla on valtavasti perinnetietoa ja olet tehnyt kovasti taustatöitä, oletko ajatellut että painattaisit täällä julkaisemasi blogijutut kirjaksi? Kuvitetuksi sellaiseksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi Tyttökirjat olivat ihania, Pikku naisia, Anna ja tuo kotikunnaan Rilla kahlattiin jossakin iässä kiihkeästi läpi, myös hevoskirjat kuuluivat tiettyyn vaiheeseen ja itselläni myös westernit:)

      Kiitoksia Petriina, historia ja perinne kiinnostaa ja tietysti perehdyn aina asiaan, josta kirjoitan sen lisäksi että alunperinkin tiedän jo siitä jotakin, helppous ja se että tietää mistä kirjoitan, vaikka kaikki tieto ei olekaan konkreettisesti näkyvissä. Se on kirjoittajalle tärkeä juttu. Voisi kai näistä koota juttuja ihan kirjaksikin, se oli kauniisti ajateltu, ehkä kuitenkin vain omille lapsenlapsille ja lapsille ja jos vanhempani olisivat eläneet, olisin lahjoittanut nidotun bloggerin heille:)

      Poista
  10. Täällähän onkin kiinostava keskustelu satujen maailmasta ja eipä ihme, kun olet noin hyvän alustuksen vai pitäisikö tätä jo kutsua tutkielmaksi kirjoittanut satukirjoista. En malta olla pistämättä omaakin lusikkaani tähän kivaan soppaan.
    Enpä muista, että äidillä olisi koskaan ollut aikaa lukea satuja meille pahnan pohjimmaisille, mutta eka- ja tokaluokasta alakoulussa, silloin -50 luvun loppupuolella, en muista juurikaan muuta kuin lauantai-iltapäivien satutunnit.( Silloin oli lauantaitkin koulupäiviä.) Niitä kuunneltiin hiiren hiljaa ja olivathan ne niin jännittäviäkin, että melkein täristiin jännityksestä. Sitten kun opin lukemaan, alkoin tietysti lainakirjat maistua ja kaikki Annat ym Kiljusen herrasväet ja tyttökirjat kahlattiin läpi.

    Sadut kiehtovat aikuisena aivan erilailla, koska monissahan oli jokin opetus ja aina sitä ei lapsena heti ymmärtänyt. Nyt kun niitä lukee, analysoi jotenkin eri tavalla koko sisältöä. Kirjojen kuvitushan oli myös toinen hurmaava ja jännittävä asia.
    Tästä kyllä riittäisi juttua vaikka kuinka, mutta jääköön nyt tähän. Kiitos tästä hienosta ja muistoja palauttavasta tekstistäsi. Toivottavasti löydät lisää kirjoja kokoelmaasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuret kiitokset Sinulle Selma, harmi ettei äitisi ehtinyt lukea, mutta ehkä kiire ja huoli painoivat vaa'assa enemmän? Äiti ei minullekaan juuri lukenut, ei ehtinyt, eikä jaksanut, mutta isä luki sunnuntaisin tai illalla.

      Lauantai oli koulupäivä vielä omassakin lapsuudessa, en muista tarkalleen loppuiko se 1970-luvun alussa viisipäiväiseksi ja kyllä sitä taivasteltiin kun oli niin pitkä viikonloppu. Oli aikaa töihin, ulkoleikkeihin ja tietysti lukemiseen.

      Satukirjoja onkin jo aika paljon. Osa omasta lapsuudesta ja osa kirpputorilta tai kirjaston poistomyynnistä. Joskus katson ja muistelen aikaa, kun luin esikoiselle tai mummo luki (silloin hänellä jo oli aikaa:)) tai kuopukselle. Lapsenlapsetkin karkaavat kohta käsistä, nuorin on ihastunut viiteen pieneen palosotilaaseen, joka on vakio iltasatu:)

      Sadut viehättävät myös aikuisena, niistä löytää ihan erilaisia aspekteja ja piilojuttuja kuin lapsena, Grimmin eräät versiot hirvittivät ja kiinnostivat raakuudellaan, muistan kun naapurin tytöillä oli kirja, jota piti käydä hirvistelemässä:)

      Kuunnelmat, lastenradiot ja sadut olivat radioviihdettä, jonka muistan itsekin hyvin.

      Poista
  11. Hei, Mustis!
    Oli mukava lukea "lukuhistoriaasi". Saduista se kai useimmiten kaikilla alkaa. Sitä edeltää aapinen, jotka ovat olleet erilaisia vuosikymmenten aikana. Meillä on pienen kirjaston verran kirjoja, johtuu siitä, että se koostuu ainakin neljän sukupolven jälkeensä jättämistä kootuista kirja-aarteista, joita olen varjellut hävittämisen kauhistukselta.

    Niin kuin jotkut suojelevat luontoa, minä suojelen kirjoja. Yhtään opusta ei hävitetä, jos voin vaikuttaa asiaan. Kirja on minulle aarre, oli se sitten Don Quijote tai sianhoito-opas!

    Nyt sitten rohmuan e-kirjoja, niitä alkaa olla koneellani jo sellainen määrä, että tuskin ennätän niitä eläessäni kaikkia lukea. :)

    Luulen, että olemme samanlaisia kirjahulluja kanssasi. Se jotenkin kuvastuu näistä bloggauksistasi, joita lueskelin äsken taaksepäinkin ajassa viime vuoden loppupuolelle asti. Ja siitä voin sitten seuraavalla kerralla jatkaa alaspäin ajassa. Aikamoisia lukukokemuksia nekin! Osa niistä oli jo minulle tuttuja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kuulla Liisu:) Monet ihmiset tallettavat itselleen rakkaita kirjoja kuin myöskin jäämistön erilaisia opuksia. Omalla kohdallani ensimmäinen rankka karsinta tapahtui muutoni myötä omakotitalosta kaksioon ja toinen kohta sen jälkeen muuttaessani yksiöön. Sydäntä viilsi kun jakoon menivät monet rakkaat kirjani ja kirpputorille loput. Vain osan säilytin ja nyt olen haalinut tietynlaisia kirjoja taas lisää tai minun ei tarvitse niitä edes haalia, kirjathan suorastaan hyppäävät käsiini ja sitä myötä myöskin laukkuuni ja hyllyyni, joihin ei mahdu enää yhtään enempääi:)

      E-kirja on vielä aika uusi ja vieras tuttavuus itselleni, voi olla että pitäydyn enemmänkin konservatiivisessa jatkossakin...

      Koulu-Aapinen taisi olla ensimmäisellä luokalla Somerkivi-Tynell-Airolan Oma aapinen. Mukavaa että olet jaksanut kurkkia blogimenneisyyteeni, siellä on ihan mitä sattuu tuulesta temmattuja juttuja, joita valjastin etupäässä mandalahaasteisiin. Nyt en ole haasteissa mukana ollenkaan, joten olen ihan tuuliajolla kai itse:)

      Poista
  12. Peikko on lukenut ja kuullut monta satua. Se taitaa olla itsekin niistä yksi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Peikko kuuluu ehdottomasti satuihin ja minulla on tiedossa monen sortin peikotteluja, mutta niissä peikot eivät aina olleet niin kilttejä kuin Isopeikko täällä virtuaalissa. Vanhanajan peikoilla oli yleensä aika paha maine, joka on ehkä mustannut nykypeikkojenkin maineen ja tehnyt niistä turhaan syntipukkeja ja pahan attribuutteja? Röllipeikkokin teki aikoinaan parhaansa puhdistaakseen peikkojen pahismaineen:)

      Poista
    2. Iso Rölli on Röllin kaveri :) Se on vähän pelottava.

      Poista
    3. Minulla oli kerran koira nimeltään Rölli, liittyykö tämä löyhästi siihen:)

      Poista
    4. Oikeasti rölli tarkoittaa heinää, josta tehdään kukkoja ja kanoja, se on nurmirölli :) Liittyy tiätenkin :)

      Poista
    5. Se taitaakin olla lemppari heinää, monesti on tullut kyseltyä siltä että kukko vaiko kana. Sopivassa kukintavaiheessa olen kerännyt myös kuivattavaksi ja on tosi nättiä myös maljakossa kuten nämä hennot heinät yleensäkin.

      Poista
  13. Jöröjukan satu oli ensimmäisiä, jotka näköjään on jäänyt muistiin lapsuudesta. Myöhemmin tulivat Saapasjalkakissa, Tuhkimo, Lumikki ym. Kymmenvuotiaana kirjastokortin saaneena laajeni "satuvarastoni" ja myöhemmin satuja on joskus uudelleen luettu jälkipolville. Jotenkin tuntuu, että sadut jatkavat elämäänsä sukupolvilta toisille ja vain hieman muunneltuna aikakauteen sovitettuna. Hyvä näin, sillä lapset saavat mielikuvituksilleen työtä, miksei aikuisetkin;)

    Satutäti Mustikselle Kiitos tästä herätyksestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jöröjukka oli mitä mainoin kirja, eikä ihastuttava Saapasjalkakissakaan ole satutätiltä unholassa, siitä on todisteena Satuja ja kissoja-postaus pari vuotta sitten. Sadut tosiaan kulkevat sukupolvelta toiselle, niinhän se tekivät aikoinaan kulkiessaan kansan suussakin.

      Sadut vaikuttivat monesti hurjan pelottavilta, joilla yritettiin estää lasten tapaturmia pelottelemalla vesihiidellä ja näkillä jne.Toisaalta lapsi sai satujen myötä purkaa pahaa mieltä ja vihaansa, eli jos äiti tai täti kiukutti, eikä kiukkua voinut siihen aikaan juurikaan osoittaa, antoi satu turvallisen kanavan, jossa kiukku purettiin kuvittelemalla äiti vaikka kärttyisäksi akaksi, joka sai palkkansa kuten pahan kuuluukin? Aikuinen löytää hyvin rakennetusta saduista ihan eri aspekteja kuin lapsi.

      Kiitoksia Haxelille satuvarasto-kommentista:)

      Poista
  14. I love fairy tales since I was a little girl and the images are always beautiful !
    but I don't understand your words

    VastaaPoista
  15. I glad your visit and many thanks your comment Marty! I like fairy tales madly:) I wonder if the translator would be for any help to you?

    VastaaPoista
  16. Rehellisesti tunnustan, etten naperona paljonkaan saduista välittänyt. Leikin, piirtelin ja kirjoittelin jotain mieluummin.
    Olin reilusti alle kouluikäinen, kun isä osti heti telkkarin, kun niitä alkoi tulla markkinoille. Sitä sitten toljotettiin, mutta mitään väkivaltaista ei äiti antanut meidän katsella. Isoveljeni traaginen kuolema leimasi äitiä ja lapsuuttani pitkälle. Minulla oli lempeä ja ihana äiti.

    Myöhemmin, kun itse ostelin videoita tulivat sadutkin tutuiksi, mutta julmia ja raakoja videoita en itsekään ostellut.

    Kirjoitat kivasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapsen kuolema on aina koko perheen suru, se varmasti varjostaa lapsuutta ja muistojasi Rip. Sadut auttavat joskus surussakin, mutta suurien surujen kipeyttä ne eivät aina tavoita.

      Lempeä ja ihana äiti kuulostaa unelmalta, jota monella lapsella ole, joten menetysten kautta tulee ehkä kompensoitiakin? Piirsin ja riipustelin aika paljon itsekin. Aku Ankoista en ensi alkuun tykännyt ollenkaan ja ihmettelin että mitä ihmettä muut niissä oikein näkivät, sytyin niihin vasta myöhemmin. Leikit ja pelit kuuluivat myös ajan henkeen.

      Meillä ei televisiota ollut, sukulaisperheissä ja naapurissa sain joskus katsoa Kylli-tätiä, Onni-klovnia, Skippyä, Belleä ja Sebastiania ja myöhemmin länkkäreitä. Oi sitä onnen autuutta. Kiitoksia Rip, äitisi lempeys näkyy kauniisti elämässäsi, Sinussa.

      Poista
  17. Kylli-täti oli kyllä varsin mukava ohjelma katsella. Piirustustaito hiveli silmiä ja tarinoissa oli myös opetus. Onni-klovni oli vertaansa vailla. Belle ja Sebastian ja Lassie-koira miellyttivät.
    Kiitos paljon tuosta viimeisestä lauseesta ja kyllä, lempeä olen aina ollut. Sinisilmäisyydestäni olen saanut ne pahimmat "katkeraa kalkkia" annit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiltteydestä aina sakotetaan:( Kyllin sivellin viehätti lapsen silmää, kuunnelmat ja lastenradiot olivat suurta hupia, kun ei muutakaan ollut vaikka määränperästä sitä radiotakin kuunneltiin, merisäät ja uutiset olivat enemmänkin tapetilla ja silloin piti olla tiukasti turpa rullalla.

      Pyhäkoulussa käytiin ja kirkossa pelkästään jo hyvän tavan vuoksi. Oi niitä aikoja, maailma ei varmasti ollut yhtään sen kiltempi paikka kuin nykyäänkään, mutta kohteliaisuus oli enemmänkin sääntö kuin poikkeus ja ellei osannut käyttäytyä kauniisti, niin tuli ankarasti satikutia niin kotona kuin koulussakin, olin joskus oikea hölöturpa. joten sain välillä hävetä silmät päästäni:) Ehkä minulla on siitä jäänyt tunne että olen jotenkin tavallista pöhölömpi;) ja kai sitä elettiin jotenkin pumpulissa silloin. Kiitoksia Rip:)

      Poista
  18. Tere Mustis! Hilppasin pikaisesti tervehtimään ja kertomaan, että olen tulossa lukemaan koko potin vielä tämän viikonlopun aikana. Se voi tosiaan viedä hetken aikaa, luettavaa löytyy pitkältä ajalta. Olen hengissä ja taas lähdössä maailmalle, joten pitsinretaleen on nyt toimittava ja luettava tarkkaan jokainen postauksesi sitten viimekommenttini...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihana nähdä Sinut Pitsit, olen huolestuneena kurkkaillut viimeisintä postaustasi useampaan kertaan. Kuulostaa mukavalle tuo maailman matkailu, minä piperrän vain pikkuruisissa ympyröissäni, mitä nyt silloin tällöin laajennan vähän reviiriä about 500 kilometrin säteellä. Se tuntuu kovin pieneltä, aurinkoon ja palmujen alle olen haikaillut jo monta vuotta, mutta kuten kumpikin tiedämme haikailu ei auta, jos ote puuttuu. Rytmikin on hukassa:(

      Jos jotain luettavaa luulet löytäväsi, niin kahlaa ihmeessä läpi ja onnellista reissua Sinulle mihin sitten matkustatkin. Revontulien alle tai palmujen katveeseen:)

      Poista
  19. Laittelin viimevuoden postaustesi kootut kommenttini joulukuun viimeiseen postaukseen. Eihän näitä ylipitkiä kommenttilitanioita kestäisi kärsivällisinkään ilman täydellistä aivojen puudutusta. Sen verran mietiskelin, että olet myös kirjoitellut harvakseltaan ja usko tai älä, se helpotti omaa huonoa omaatuntoani melkoisesti.

    "Villit sadut"
    Harvoin löytyy tarinoita siitä, miten ihmiset ovat eksyneet kirjojen pariin, mistä kaikki alkoi ja miten rakkaussuhde tarinoiden maailmaan kehittyi eteenpäin. Sillä rakkaussuhde se on, ehdottomasti. Se pettää harvoin, edes "huono" kirja ei siihen kykene. Sadut usein vievät mielikuvituksen utuiseen maailmaan, jossa kaikki voi olla totta ja lisää voi aina mielikuvitella.

    Sinä sen sanoit kauniisti, minä sanon rumasti. Disney on "raiskannut" kaikki vanhat tarinat, jotta kullannuput eivät vain saisi traumoja. Tosin Disney oli huolissaan enemmän amerikkalaisista nupuista, sillä eurooppalaiset "kakarat" oli jo pilattu ronskin pelottavilla tarinoilla. Eurooppalainen tarinaperinne opetti lapsia tarinoiden muodossa, niiden ei ollut tarkoituskaan luoda vääriä mielikuvia maailmasta ja siitä, että aina on olemassa onnellisia loppuja. Huh, nyt pääsin taas luennoimisen vauhtiin, anteeksi paha tapani... Todella hieno lukukokemus, joka piti sisällään taas runsaasti myös asiaa. Kiitos, nautin suunnattomasti ja nyt alan taas pakata reppuani...:)

    "Pähkäilyä"
    Nam, horoskooppikorjailuja... Täytyy tosin olla hivenen eri mieltä, ainakin oman horoskooppini kanssa. Olen todella tyypillinen oman, nykyisen horoskooppimerkkini, edustaja enkä sovi lainkaan tuon uuden jaottelun mukaiseen muuttuneeseen merkkiin. No, poikkeus vahvistaa säännön...

    "Talvi 2013 - 2014"
    Olet oikeassa, turha vielä hössötellä kasvihuoneilmiötä. Kattava kirjoituksesi antaa kyllä lukijalle perspektiiviä vertailla talvia ja vasta sen jälkeen päätellä kannattaako mennä turuille ja toreille kailottamaan kasvihuoneilmiöstä. Olet todella paneutunut aiheeseen ja käsitellyt sitä aiheen vaatimassa laajuudessaan. Tästä sain paljon mietiskeltävää ja päänahan raaviskelua...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika harvakseltaanhan näitä tulee kyllä värkkäiltyä... Kirjat pitävät minut jotenkuten kuosissa, enkä tarkoita viihdelukemista, romaaneja lukemistooni ei kuulu nykyään juuri ollenkaan, pitäydyn aika paljon dokumenteissa tai viihteellisesti tietopuolisissa julkaisuissa ja muutamia eläintarinoita saattaa eksyä aina joukkoon, Herriotit olen kahlannut läpi jo ajat sitten ja ainakin yhden Tuire Kaimion eläinkoulutuskirjan lukenut, enkä sitäkään surematta ja kysymättä turhaan WHY? Miten ihminen, joka kouluttaa tarhaketut hellyttäviin mainoksiin, voi palauttaa ne takaisin nyljettäväksi. Sitä en tajunnut ikinä. Tuire tekee kyllä uraauurtavaa työtä eläinten ehdoilla edelleenkin, muunmuassa työnorsujen kohtelu, joka on täysin epäinhimillistä, on kuulunut myös hänen työsarkaansa Nepalissa. Hän on tunnettu ja hyvin arvostettu ulkomaita myöten. On tehnyt hienon koirakirjankin.

      Disney-fanit voivat olla eri vähän mieltä "kauniista" ilmauksestani, mutta olet kyllä oikeassa, Disney produktiossa sadut rusikoitiin niin perusteellisesti, että jäljelle jäivät vain kauniit kuoret ja pelkät kulissit ilman satujen perusideaa.

      Horoskooppi oli oikea sohaisu, kiva että se herätti tunteita ja keskustelua:) Tämä talvi oli kieltämättä vähän omituinen, oikeaa kunnon talvea kesti vain kuukauden? Mielenkiinnolla odotan kylmää ja vähälumista kesää:)

      Sydämellinen kiitokseni Sinulle Pitsit.

      Poista
  20. Jee, kerrankin löydän toisen, joka on kahlannut kaikki nämä kirjat läpi. Minä opin yhtäkkiä lukemaan kun lamppu stytyi. Koulussa jotkut tytöt lukivat aapisen seuraavaa sivua, jota en ollut äidin kanssa opetellut ulkoa. Aapinen oli muuten Helga Sjöstedtin kuvittama. Menin sitten kotiin ja katsoin, että mikä siinä on jujuna. Ja lamppu syttyi, osasin lukea. Ja pianpa lainasin koulun kirjastosta ensimmäisen kirjan, siinä kerrottiin oravasta joka löysi sormuksen ja luuli sitä onneksi. Siitä lähtien; ei päivää ilman kirjaa!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nämä ovat tuttuja kirjoja monille 1950 - 60-luvun lapsille ja aluksi meinasinkin laittaa tuon ilmaisun kun "lamppu syttyi "lukemisen yhteydessä, koska se kuvaa sitä parhaiten. Se vain yht'äkkiä tapahtui ja niin kirjaimista tuli sanoja, lauseita ja tarinoita:) Katsoin muutamaa aapista jotka olivat mukanani, mutta kumpikaan ei ollut tuo Sjösted kuvitus. Aale Tynnin ja Maija Karman kuvittamaa aapista etsin koska omani on jo melko rähjä:)

      Jäi vähän vaivaamaan tuo oravasatu, koska en muista sitä? Hyvin monet ihmisetkin muuten luulevat sormusta onneksi:) Kiitoksia Sinulle Tuulento, aina löytyy jotakin uutta.

      Poista
  21. Höh minä innostuin värittämään, olisiko lapsena jäänyt vähiin. Yhden löytämäni satukirjan julkaisin blogissani 2013 lue pois, tässä suora linkki. http://arnoya-ari.blogspot.no/2013_05_01_archive.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Ari:) Kävin tutustumassa tähän mainitsemaasi kirjaan jo silloin kun julkaisit sen, en tainnut kuitenkaan kommentoida. Etsinnöistä huolimatta en ole bongannut tarkempaa tietoa ko. kirjasta, mutta kyllä se vielä tärppää. Käyn monesti muutenkin salaa ihailemassa kuviasi tai videoita:)

      Poista
  22. Täällä "jälkijunassa"hidas savolainen tulee ja taas kerran ihastuu.Minulle sadut ovat olleet aina ja ovat edelleenkin kovin rakkaita.Lapsena olin ahkera kyläkoulun kirjaston käyttäjä ja tutuiksi tulivat Adalmiinan helmi,sydäntä riipivä Koivu ja tähti,sekä iki-ihana lempparini Turunlinnan tonttu-ukko.Ja entäs sitten Hipsuvarvas ja Nököhammas,Viisikot ja Tiina-kirjat,Anna-ystäväni,sairaanhoitaja-Ursula ym.ym.Tiina tonttutyttö oli niin rakas,että sen mukaan sai nimensä myös eräs toinen Tiina,joka pienenä allekirjoitti kirjeensä joulupukille lisäämällä nimensä perään juuri tuon "tonttutyttö".Paljon on ihania satuja ja tarinoita ilmestynyt lapsuuden satujen jälkeenkin,mutta viimeksi vajaa viikko sitten luin pikku-Kasperille päiväunisaduksi yhden hänen(kin)suosikkinsa Porsas Urhea.Kylläpä osasi Martti Haaviokin.Minun ikisuosikkikirjani on muuten Saariston lapset,jonka uskallan väittää osaavani niin ulkoa,että kirjaakaan ei lukenmiseen tarvittaisi.Siitä kirjasta löytyy hyviä eväitä tämänkin päivän arkeen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Myrsky, tuttuja satuja luettelitkin oikein urakalla. Adalmiinan helmi kävi mielessäni kun katsoin tämän satukirjan kuvia ja luulin ihan että kirjassa olisi ollut sekin, mutta eipä vain ollutkaan Peukaloinen oli ja monta muuta tuttua juttua löytyi kyllä. Koivu ja Tähti on lapsuudestani kaihoisan tuttu Topeliuksen tarina, siitä on tehty hurmaavasti kuvitettu uusi painos, muistaakseni vuonna 2012. Turun Linnan möykkäävään tonttuun tutustuin ihan livena kun eksyin kerran Linnaan:)

      Lapsuudessa monen monta kertaa sängyn lampunvarostimen alla luettu jännittävä Tiina Tonttutyttö on edelleenkin hakusessa ja muistin hyvin, että kultainen kuopuksesi sai nimen tämän reippaan Tonttulan tytön mukaan, kummallinen yhtymäkohta tämäkin? Saariston lapsia pidin kädessäni viimeksi eilen antikvariaatissa ja illalla löysin tämän kommentin, mutta jostain syystä kirja jäi sinne. Kävin PunaParran antivariaatissa, jossa oli varsin tasokas ja sopivan suurikin kirjavalikoima (30 000) ja ilmeisesti varasto päälle. Aale Tynnin varsin paljon luetussa aapisessa on myös tämä Porsas Urhea ja syksyllä lueskelin sitä jollekulle lapsenlapselle itsekin. Saattoi olla toiseksi nuorin tai sitten nuorin, kuvat ovat varsin hurmaavia.. ja se RÖH:) Satuilemisiin ja jos ikinä bongaat jossakin Aalen aapisen tai Tonttulan kirjan niin laita tekstaria, ostan heti. Beskow on jo tulossa:)

      Poista
  23. Kertakaikkisen ihana postaus.

    Minäkin jouduin lukemaan varkain, sillä kiinnostukseni suuntautui lainakirjoihin ja satikutia sain minäkin kun piilouduin koulu-läksyvalheen taa luluintoani tyydyttämään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikö olekin kummallista etteivät aikuiset tajunneet miten tärkeä oli ahmia äkkiä ja paljon? Tuon koulukirjan väliin piiloiteltiin sitten myöhemmässä vaiheessa Hertat ja Linnasarjat, eli näytti ihan siltä kuin olisi fysiikkaa pätkyttänyt päähän tosissaan, mutta minä hulvaton juoksin mekko hulmuten linnan puistikkoon suihkulähteiden viereen haaveilemaan:) Se kyllä kostautui sitten jälkeen päin. Suuret kiitokset Kuvittelija.

      Poista
  24. Tuo sytykelehtien lukeminen kolahti, minä olen ollut samanlainen. Näkkileipäpaketin kylkeä tai maitopurkkien tekestejä täytyi lukea, jos muuta ei juuri sillä hetkellä ollut edessä. "Haliaeetus albicilla", "Farcaria vesca" ja "Canis lupus" opin maitopurkeista, niissä oli silloin sivistystä. New Yorkin opin paitsi romaaneista, myös Jerry Cottoneista ja Clint Eastwoodilta.

    Satukirjoista jälkeenpäin muistellen kaihoan eniten Saapasjalkakissaa, jossa oli kaikenlaisia esiin ja ylösvedettäviä juttuja. Postivaunnut pystyi nostamaan ylös kolmiulotteiseksi ja kissan miekkaa saattoi heilutella.

    Kaksi eniten minua innostanutta kirjaa ovat "Nalle Karvatassu lähtee maailmalle" ja "Jeppe ja naapurin rouva". Jepessä ei ollut mitään typerää opetusta tai valistusta, se kertoi koirasta, jota tavattomasti vitutti naapurin oopperalaulajarouvan kaamea nuottihuutaminen. Nalle Karvatassu oli vähän surullinen tarina, mutta kirja tuntui silloin esineenäkin hienolta. Olin sellainen nyrkillä tapettavan kokoinen, tämä maailma oli minulle tuore.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ohoh! Tämäpä oli kiva yllätys:) Tuiki tärkeää lintu- ja marjatietoutta opiskelitkin, minä kantelin varmaankin maitopäniköitä auringonpaahteessa, kun en näitä tekstejä muista nähneeni. Agraariyhteiskunnassa suola, kahvi ja sokeri haettiin kaupasta, muu taisi löytyä aika pitkälle omavaraistaloudesta, tai se huikittiin osaavilta naapureilta, kylänmiehiltä ja -sepiltä.

      Meillä on ihan sama lemmikkisatu, vaikka sitä ei tässä sepustuksessa mainittukaan syystä ettei ko. kirjassa sitä ollut ja että olen aikaisemmin sivunnut tätä Saapasjalkakissa juttua postauksessani Satuja ja kissoja. Muistan pikkuläppinä katsoneeni myös kivan elokuvan tästä samasta aiheesta, ja taisi pikku sydämeni muljahtaa muutaman kerran ennenkuin jättiläinen muuttui hiireksi..Nyt olen lukenut samaa juttua lapsenlapsilleni, osa lämpenee ja osa nukkuu kesken veisuun:) Mitään hienoja läppäjuttuja ei kirjalipareessa ollut, mutta muistan naapurissa olleen jonkun vastaavan ja sehän tuntui aivan järkyttävän ihmeelliseltä. Ehkä se johtui siitä, että maailma oli meille vielä niin uusi ja tuore, kuten hienosti sanoit. Kaikki oli aika vaatimatonta, joten esimerkiksi konvehtirasian kuva, joulupaperi etc sai pienen mielen ihastuksiin ja onnelliseksi.

      Nämä muut olivat jostakin syystä ihan outoja. Piti googlettaa tuo Nalle kirja, koska sillä siinä kohtaa on muistiaukko ja löytyihän se heti kättelyssä. Hieno juttu että tulee tuntemattomia tai unohtuneita juttuja. Jeppekin pitänee katsoa. Suuret kiitokset Sinulle Riku:)

      Poista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN t ä h ä n kiitos:)