Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

lauantai 28. toukokuuta 2011

ROMMIA JA COCA COLAA

Jääkaappimagneetti vuodelta 1996
Coca-Cola täytti toukokuussa 125 vuotta, sillä 8. toukokuuta 1886 sai apteekkari John S. Pembertonin maistovalmiiksi kehittämänsä päänsärkylääkkeen! Tämä litku ei saanut kovin suurta innostusta sen kummemmin lääkkeenä kuin juomanakaan. Vasta kun koostumusta vähän hapoteltiin ja Pembertonin yhtiökumppani kirjanpitäjä Frank M. Robinson keksi tuotteelle hyvin myyvän logon, tilanne muuttui olennaisesti. Logo on kestänyt varsin hyvin aikaa ja patinaa, sillä se on alkuperäismuodossa edelleenkin ja monen ikivanhan brändin tavoin jo pelkkä nimi on slogan.

1800-luvun puolella ja ehkä vielä vuosisadan alussakin juoma sisälsi petrolissa tai alkoholissa marinoituja kokaiinipensaan lehtiä. Huumeiden käyttö oli siihen aikaan paljon arkipäiväisempää ja hyväksytympää kuin nykyään ehkä juuri sen vuoksi ettei parempia kipulääkkeitä aina - jos milloinkaan - ollut edes saatavilla, eikä niitä toisaalta joka hätään kaivattukaan, sillä ihmiset olivat pakon edessä oppineet sietämään pitkälle vaivojaan ilman apuja. Coca Cola-resepti on pysynyt tiukasti salaisuutena aina näihin päiviin asti, vaikka huhut välillä kertovatkin että alkuperäinen ohje olisi jo löytynyt. Juoman yksi haittapuoli on ollut sen siirappimainen koostumus, joka on huuhdellut tehokkaammin kuin moni muu sokeriherkku hammaskiilteitä ympäri maapallon. Toisaalta parantunut suuhygienia ja tehokas hammashuolto ovat kyllä kompensoineet tilannetta. Coca colaa myytiin aluksi 5 sentin lasihinnalla soodabaareissa, mutta pullotuksen ja etenkin Amsterdamin Olympialaisten myötä vuonna 1928 se valloitti koko maailman. Olympialaiset toivat 1950-luvulla CocaColan myös Suomeen.

Parasta vuosikertaa 1958:)
Muistan elävästi juhannuksen, jolloin sain ensimmäisen Coca Colani. Juhlan kunniaksi haettiin lähikaupasta limonadikori, jonka värin sain osaksi valita, joten pakollisen sitruunasoodan ja keltaisen jaffan lisäksi sieltä löytyi italiaa, päärynää ja pommacia, mutta upea kruunukorkkinen CocaCola ei surukseni kuulunut koskaan tähän valikoimaan. Jostakin syystä isä heltyi ja pisti sen korin päälle ja olin onnesta soikeana. Rusettimekko päällä ja yksi hiuksissa odotin innokkaasti iltapuhdetta ja saunaa. 
- No, onko se nyt ... aloitti isä, eikä ehtinyt lausetta loppuun kun posautin mustan liemen tyylikkäästi kammarin valkealle juhlaliinalle syreenivaasin viereen. Kieltämättä tunnelma vähän hyytyi ja kylmeni kellarilämpötilaan ainakin sadaksi vuodeksi. Sen takia join seuraavan colani vasta aikuisena miehen tarjoillessa minulle pelkistyn Cuba Libre-version. Sen myötä tutustuin myös valkoiseen rommiin eli Bacardiin, jota parempaa saa mielestäni rommikolaan hakea.

Cocacola-julisteet ovat aina olleet nostalgisen kauniita. Koira ja tyttö aihe toistuu erilaisin muunelmin, myös hevonen ja tyttö-aihe oli suosikkina kauan sitten. Kuva valikoimista löytyy jokaisen intressiin sopivia aiheita aina naamiaishumusta autoihin ja nuoruudesta vanhuuteen saakka. Coca Cola-aiheiset esineet ovat myös suosittuja keräilykohteita.  Itsellänikin on opiskeluajalta vielä tallessa kumilankamappi, joka ajoittui sopivasti Cola brändin 100-vuotisjuhlaan, josta alempana tyylinäyte vuodelta 1986.


 
Mutta eipä jouluakaan ilman Coca Colaa! Itse Korvatunturin joulupukki valjastettiin asialle ja pätevänä monitoimimiehenä ja hanslankarina hän veti tämänkin jenkkipelleilyn mallikkaasti kotiin! Amerikkaishömppään kuuluvat tunnetusti mittavat rekvisiitat ja leluihin ja mainoksiin ovelasti piiloitetut logot, jotka vaikuttavat alitajuntaan ja siten ihmisten ostopäätöksiin. Uhrina ovat monesti lapset ja nuoret, mutta kummasti tuo mainoksen leka iskee kalkkisempiinkin aivoihin aivan huomaamatta:)

Coca Cola-pukin myötä ilmestyivät myös koristepallot, herätyskellot, kalenterit,  jääkaapit, pelikortit, joulukellot ja palapelit valikoimaan muutamia mainitakseni. Cola Cola on takonut lujasti rahaa oheistuotteillaan, ehkä jopa enemmän kuin itse originaalilla. Sen lisäksi erilaiset myynnin edistämiskikat ovat lisänneet kovasti sen suosiota, sillä esimerkiksi 1960-luvulla sai pullojen korkkeja keräämällä todella halutun Coca Cola- kameran:)
Prototyyppi 1915
Viereinen Earl S. Deanin suunnittelema originaali-pottu ei sitten kelvannut tuontantoon ollenkaan, mutta siinä näkee jo hyvin tulevan pullon linjakkuuden ja mallin. 

Alla oleva video kertoo cocamaisen fantasian siitä, miten ohdakkeinen ja pitkä on Coca Cola-pullon tie kuluttajan janoiseen kouraan ja koska nyt on muutenkin aika kohottaa malja valmistuneiden opiskelijoiden ja ylioppilaiden kunniaksi,  niin ehkä shampanjan jälkeen Coca cola käy siinä kuin siideri tai boolikin. Nykyään makuja löytyy alkuperäisen lisäksi jo monia muitakin, viimeisin taisi olla kirsikanmakuinen Coca cola! Ja ehkäpä vanha kunnon Rum and Coca Cola on jonkun kestosuosikki vielä edelleenkin:)





lauantai 21. toukokuuta 2011

TUSKAA, RYPPYJÄ JA TOKALONIA

Lumene mainoksen kaunotar
"Älä valitse naista tai paitaa kynttilänvalossa" varoittaa vanha venäläinen sananlasku.

Turhaan sä meikkaat, mä takaan sen lauloivat Jouko ja Kosti aikoinaan ihan turhaan, sillä monien muiden tyttölasten tavoin olin varma siitä, että pieni meikki korreloi kivasti sisäisen kauneuteni kanssa:) Teini-ikä oli yhtä tuskailua ja harmitusta surressani sitä että miksi tuli pelkkä heijastus, joka jossakin - ehkä kynttilän tai kuun valossa, saattoi näyttää jopa nätiltä. Miksi tuli vain lupaus, miksi ei tullut kerralla päivänvalon kestävää missiä. Eihän tuo nyt olisi vaatinut kuin pientä stilisointia ja hiuksenhienoa geenirakenteen säätöä siinä vaiheessa kun eksyin Tsygootti-valtakuntaan:) Siellä sain muutenkin ihmetellä hakusalla olevia tarveaineita, sillä kuusi edelläkävijää olivat ryöstäneet jo kaikki luonnonvarat ja kalkkikivilouhoskin ammotti melkein tyhjyyttä.

Onneksi synnyin kuitenkin 1950-luvun lopulla, mikä mahdollisti sen ettei tarvinnut purra huulia verille tai hinkata niitä kreppipaperilla kuten äitini teki aikoinaan. Ei tarvinnut tuhrata myöskään hiilien kanssa, jos mieli saada vähän tummennusta kulmiin tai huiskutella syövyttävää puuterilyijyä kasvoille. Jumalankuvan sain itseni näköiseksi paljon helpommin kirkonkylän pikku kemikaaliosta, jossa posket hehkuen ja nauraa kihertäen valitsimme naapuritytön kanssa Ricilsin kakkumaskaraa ja vihreää luomiväriä. Hennot ja vähän mitättömät ripset heräsivät aivan uuteen eloon tämän käsittämättömän ihmeaineen myötä. Veden puutteessa sylkäistiin hygieenisesti harjaan ja sutattiin maskaraa huoltoasemalla tai bussissa ja toivottiin aina aurinkoista säätä tai ainakin pilvipoutaa, koska sateella ja itkiessä vesisylkyarkasilit valuivat poskille tai levisivät mustina viiruina pitkin naamaa. 

Ihoni, joka silloin oli vielä nuori ja kaunis, tuotti minulle harmia ainoastaan silloin, kun se yht'äkkiä ja aivan varottamatta leikki tulipunaista paloautoa. Jostain syystä se keksi ajoittaa leikkinsä aina vääriin aikaan ja paikkaan, sillä esimerkiksi illalla pimeässä peiton alla se ei haitannut minua lainkaan. Kun olin pikkutyttö sain isältä ensimmäisen ihanan hujuhajuvoiteeni, jota kääntelin käsissäni ja kyselin mitäs tällä tehdään. Isää nauratti ja hän sipaisi sitä poskeeni. Kyseessä oli Alatalon kaupasta ostettu iki-ihana Nivea, jonka vaihdoin 15-vuoden korkeassa ryppyiässä Tokaloniin. Sen jälkeen löysin oman juttuni eli Milopan herkän ihon atsuleenivoiteen, jota saadaan kamomillasta ja jota Arya Layan vastaavaa on tainnut kulua naamaani ampäritolkulla:) 

       
Aikuistuessani nauroin usein, että eipä ole kauneuden suhteen mitään menetettävää kun ei ole ollut kauneuttakaan. Mutta kummasti sitä vain oli. Kun nuoruudessa tuskailin ettei nenäni ollut sopiva, eivätkä silmäni tarpeeksi isot tai pitkäripsiset, niin nyt antaisin sieluni autuuden, että saisin edes nuoruuteni, sillä ruma voit aina olla, mutta lossähtänyt sammakkolöttöturpa et milloinkaan:) Tosi kaunokeilla tämä on ihan eri asia, sillä he osaavat ikääntyä kauniisti, eivätkä rypyt tai ikä vie viehkeyttä heistä mihinkään. Ainoa mikä minulla on vielä jotenkuten entisellään on hoikkuus, tosin omituista koostumusvikaa on siihenkin tullut, samoin kuin naamaa kannattaviin poskiluihin, joita viimeksi ihastelin hammasklinikalla. Lääkäri ihmetteli luitani ja omituista ristietutakapurentaani ja mietti pää kuumana, että mihinkähän tuuppaisi tämänkin vanhan paikkahampaisen vampyyrin. No jonotukseenpa tietenkin, siellähän se verenpuutteessa pitemmän päälle ottaa ja kupsahtaa ja näin jono lyhenee. Hienoa taktikointia:) 

Harmiteltuani turhaan ruttuja ja ulkomuoto-ongelmaani, olen ilokseni huomannut että samaa typeryyttä on ilmassa muillakin. Typeryyttä, johon ei näköjään auta mikään tieto siitä että maailma on täpötäynnä oikeaa tuskaa ja silmäposkella olevia ihmisiä, joiden ulkomuoto on tärvääntynyt jo geeniperimän tai tapaturman vuoksi todella radikaalisti. Ehkä murkkumainen lapsellisuuteni on osaksi oman menetyksen mukana tullutta takautumaa tai epävarmuutta.

Valitut Palat (toukokuu)
Eräänä iltana törmäsin varoittamatta tähän kuvaan ja häpesin syvästi itseäni ja omaa pientä mieltäni. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja saattaa olla, että olen itkemättä ryppyjäni jopa kokonaisen päivän. Tämä ihminen on joutunut kantamaan ulkoisen muotonsa ihmisten typeryydestä tai pilkasta välittämättä. Hänen kohtalonaan on ollut suhteellisen tavallinen geenisairaus eli  NF1 (neurofibromatoosi), joka tunnetaan myös Von Recklinhausenin tautina. Kaikki emme ole samanlaisia ja usein erilaisuus kasvattaa kultaakin arvokkaamman luonteen ja siinä missä minä näen rujoutta, voi joku muu voi nähdä vaikka kauneutta.

Elämä jakaa monille huonon käden, joka opettaa pelaamaan ja jekuttamaan aina kun mahdollista. Vääriä pöytiä tai vaihtoehtoja ei olekaan, on vain valintoja. Tällä hetkellä keikun ilon, surun, tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden vuoristoradalla välillä aika ahdistuneena itsekkäistä huolistani, mutta vasta nyt olen oppinut jotenkuten armahtamaan itseäni ja ymmärtämään sen, ettei minusta tämän kummempaa tullut ja että minulla on lupa ja oikeus olla tyytymätön itseeni ja maailmaani vaikka kaikki olisikin tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin.

Olen opetellut heittämään maailman surut ja murheet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, koska minulla ei ole rahkeita niitä kantaa. Olen jättänyt ne suosiolla heille, joilla elämässä on kaikki niin hyvin, että pitää hakea surujakin kauempaa. Ihmisen kohtalona on huomata usein menetyksensä vasta jälkeenpäin. Menetyksien jälkeen tuntee aina hirvittävää epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, että piti kaikkea niin itsestäänselvänä, ettei ehkä osannut arvostaa tarpeeksi asioita, joita silloin oli. Eipä tietenkään, koska ihminen elää arjen rutiineissa vakuuttuneena siitä, että jollekin toiselle voi kyllä sattua onnettomuus tai tulipalo, mutta ei meille. Naapurikylän poika voi kyllä räjähtää taivaan tuuliin, mutta ei ikinä meidän. Se on juuri oikeanlaista selviytymistä ja uskallusta elää ilman pelkoa. Se on sitä, mitä minä opettelen taas uudelleen. Siihen kuuluu olennaisesti myös se, ettei kaiken maailman tuska välttämättä tavoita minua myötätuntoa enempää. Tsunamit ja keskitysleirit jossakin kaukana paradoksaalisesti vain lisäävät valheellista turvallisuudentunnetta. Ja ainahan voi ostaa hyvää omantuntoa ja mielenrauhaa kilauttamalla rahaa katastrofikeräyksiin tai kolehtihaaviin:)

Ympyräni on monella tapaa sulkeutumassa ja palaan takaisin siihen, mistä lähdin, sillä pikkuhiljaa olen oppinut ikuisen miellyttämisen ja hännänheilutuksen jälkeen hitaasti, mutta varmasti omaa sisäistä ja itsekästä kauneutta, ilman katkeruutta ja pahaa mieltä. Eli ihan sitä samaa, mistä joskus kauan, kauan sitten aloitin sylkimaskarani-aikoihin:)

sunnuntai 8. toukokuuta 2011

ÄIDEISTÄ PARHAIN

Albert Edelfelt : Kuningatar Blanka
Kukapa äiti ei olisi aikoinaan keinuttanut hyräillen pikku prinssiään tai mutruhuuli keijuaan kuningatar Blankan tavoin. Kuvasta voi melkein kuulla miten äiti laulaa pikku Haakonille.


Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja. 
Minne pojan vienen?
Sinne missä tiennen, morsiamen pienen.
Mik on nimi armaan? Margareta varmaan.


Tämä osoittaa hyvin sen, miten äidit ovat aina vastuussa lastensa tulevaisuudesta, onnesta ja valinnosta jo silloin kun nämä ovat vielä aivan pieniä. Mitätönkin virhe tai suoranainen laiminlyönti saa todella katastrofaaliset mittasuhteet siinä vaiheessa, kun joudut kulkemaan vieressä ja katsomaan lapsesi elämää sivusta. Minusta äidinsydän kuuluisi lahjoittaa lapselle takaisin silloin, kun hän on täysi-ikäinen ja siten vastuussa itse omista tekemisistään. Näin säästettäisiin monia äidin sydämiä turhilta kolhuilta ja särkymisiltä:)

Nykyinen äitienpäiväperinteemme on lähtöisen amerikkalaisen Ann Jarvisin päästä vuodelta 1907, mutta jo 1500-luvulla oli olemassa eräänlainen puolipaastosunnuntai, joka oli Englanissa Mothering Sunday ja saksankielisellä alueella Ruususunnuntai eli Rosensonntag, jolloin naista oli erityisesti kunnioitettava ja etenkin nyt äitiä. Ruususunnuntain nimi juonsi alkunsa kirkollisesta tavasta vuosilta 1149 - 1154, jolloin paavi vihki ja pyhitti kultaisen ruusun, joka ojennettiin kiitokseksi kirkon palveluksessa kunnostautuneelle henkilölle vuosittain ja  myöhemmin se annettiin pelkästään naisille ja sittemmin äideille.

Wendelinin lapset
Äitienpäivä vieton tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuului myös englantilainen Pelastusarmeija, jonka vaikutuksesta tapa levisi ensin Sveitsiin, Norjaan ja Ruotsiin ja sitten myös Suomeen, jossa sen pääasiallisena järjestäjänä toimi aluksi Kotikasvatusyhdistys. Vuonna 1930 päivä merkittiin Kansanvalistusseuran kalenteriin ja myöhemmin Väestöliitto on huolehtinut päivän markkinoinnista ja muunmuassa äitienpäiväkorttien julkaisemisesta. Nykyään tämäkin juhla on muuttunut hyvin kaupalliseksi monien perinteisten juhla-aikojen tavoin.

Itse olen ollut sitä mieltä, että jokainen päivä on äitienpäivä ja niin minulla on aikoinaan ollutkin.  Kakkua ja kukkia paljon tärkeämpiä äidille on multaisten käsien aito halaus, lapsen suukko tai yhteinen itku asioista, jotka vain tapahtuvat ja joita ei voi ikinä estää. Myös lasten rustaamat kortit äidille olivat vertaansa vailla. Päiväkerhoikäisen pieni käden- tai  jalanjälki vaihtuu kouluiässä kukkiin, runoihin ja itsetehtyyn pannunalukseen tai uskomattoman ihanasti röpöreunaiseen ja vähän vinoon patalappuun. 

Kakkumuistoista mieleenpainuvin oli kakku, jota poikani uurastivat kyökin puolella ominpäin saaden äidiltä vähän osviittaa mahdollisista aineista ja niiden vatkausjärjestyksestä. Mutta kuinka ollakaan, jostakin syystä perunajauhoihin sekoitettavat vehnäjauhot olivatkin unohtuneet kokonaan pois, joten kakkuhan otti ja lässähti kuin lehmänläjä kesäpellolle! Hiljaisuuden jälkeen keittiössä nousi hyvin isokirjaminen halloo siitä, kumpi oli möhlinyt taas kerran kaikki päin persetin kuusia. Pienempi itkeä tuhersi ja läsäytti nauravaa esikoista päin näköä, jonka jälkeen kolmas maailman sota oli valmis! Ostokakkuja tuli tapahtuneen jälkeen aika kiitettävästi ja ainakin yhden niistä esimaisteli ajokoira Rölli, jonka mielestä kakku oli niin hyvää, että se lotkaisi melkein koko kakun. Ihmisten turhaan kiukutteluun se vastasi vain RÖYH ja pötkähti tyytyväisenä olohuoneen matolle.


Äiti kuoli kun olin 35 vuoden ikäinen, jolloin olin ollut jo pitkään äiti itsekin, mutta silti olisin usein halunnut kysyä asioita, joita vain äiti tiesi. Hän teki maailman parhaimmat perunajauhokakut ja lihapullat. Hän kutoi maailman kauneimmat matot ja ompeli lapsuuteni rusettimekot. Äitiä parempaa ihmistä ei maailmassani yksinkertaisesti ollutkaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö äidissä olisi ollut omia puutteita tai ärsyttäviä vikoja, mutta aikuisena yritin nähdä niiden ohi ja läpi. Ja kun oikein tarkasti katsoin, niin näin aina oman rakkaan äitini, joka olisi ansainnut paljon enemmän kiitosta ja arvonantoa kuin mitä osasin ja ymmärsin hänelle antaa. 

Äitienpäivä, joka on jäänyt erityisesti mieleen tapahtui ollessani 16-vuotias. Hain kukkia äidille linja-autokyydillä jo perjantaina kirkonkylästä ja piilotin ne sitten ullakolle yllättääkseni äidin täydellisesti. Ostin myös lilanvärisiä, kauniita "kirkko"nenäliinoja ja äiti sai herätä aamukahville Katri-Helenan kauniiseen lauluun"Jos sä äitikulta, hetken oottelet, orvokit saat multa, niin kauniit siniset..." jonka olin nauhoittanut kasetille. Muistan miten tavattoman hämmentynyt ja onnellinen hän oli krysanteemikimpustaan. Sen jälkeen sain viedä vielä monet kukat äidille, mutta jo pitkään olen vienyt orvokit ja ruusut äitini haudalle.

Kuvassa ihailen esikoistani, enkä tiedä tulevista huolista tai murheista vielä mitään. Mutta jos olisin voinut, olisin suonut lapsilleni tasaisemman tien, paljon enemmän onnea, vähän vähemmän suruja ja ehkä jopa järkevämmän äidin:)
Viimeinen sana toimii linkkinä vanhempaan äiti postaukseen:)