TUSKAA, RYPPYJÄ JA TOKALONIA

Lumene mainoksen kaunotar

"Älä valitse naista tai paitaa kynttilänvalossa" varoittaa vanha venäläinen sananlasku.

Turhaan sä meikkaat, mä takaan sen lauloivat Jouko ja Kosti aikoinaan ihan turhaan, sillä monien muiden tyttölasten tavoin olin varma siitä, että pieni meikki korreloi kivasti sisäisen kauneuteni kanssa:) Teini-ikä oli yhtä tuskailua ja harmitusta surressani sitä että miksi tuli pelkkä heijastus, joka jossakin - ehkä kynttilän tai kuun valossa, saattoi näyttää jopa nätiltä. Miksi tuli vain lupaus, miksi ei tullut kerralla päivänvalon kestävää missiä. Eihän tuo nyt olisi vaatinut kuin pientä stilisointia ja hiuksenhienoa geenirakenteen säätöä siinä vaiheessa kun eksyin Tsygootti-valtakuntaan:) Siellä sain muutenkin ihmetellä hakusalla olevia tarveaineita, sillä kuusi edelläkävijää olivat ryöstäneet jo kaikki luonnonvarat ja kalkkikivilouhoskin ammotti melkein tyhjyyttä.

Onneksi synnyin kuitenkin 1950-luvun lopulla, mikä mahdollisti sen ettei tarvinnut purra huulia verille tai hinkata niitä kreppipaperilla kuten äitini teki aikoinaan. Ei tarvinnut tuhrata myöskään hiilien kanssa, jos mieli saada vähän tummennusta kulmiin tai huiskutella syövyttävää puuterilyijyä kasvoille. Jumalankuvan sain itseni näköiseksi paljon helpommin kirkonkylän pikku kemikaaliosta, jossa posket hehkuen ja nauraa kihertäen valitsimme naapuritytön kanssa Ricilsin kakkumaskaraa ja vihreää luomiväriä. Hennot ja vähän mitättömät ripset heräsivät aivan uuteen eloon tämän käsittämättömän ihmeaineen myötä. Veden puutteessa sylkäistiin hygieenisesti harjaan ja sutattiin maskaraa huoltoasemalla tai bussissa ja toivottiin aina aurinkoista säätä tai ainakin pilvipoutaa, koska sateella ja itkiessä vesisylkyarkasilit valuivat poskille tai levisivät mustina viiruina pitkin naamaa. 

Ihoni, joka silloin oli vielä nuori ja kaunis, tuotti minulle harmia ainoastaan silloin, kun se yht'äkkiä ja aivan varottamatta leikki tulipunaista paloautoa. Jostain syystä se keksi ajoittaa leikkinsä aina vääriin aikaan ja paikkaan, sillä esimerkiksi illalla pimeässä peiton alla se ei haitannut minua lainkaan. Kun olin pikkutyttö sain isältä ensimmäisen ihanan hujuhajuvoiteeni, jota kääntelin käsissäni ja kyselin mitäs tällä tehdään. Isää nauratti ja hän sipaisi sitä poskeeni. Kyseessä oli Alatalon kaupasta ostettu iki-ihana Nivea, jonka vaihdoin 15-vuoden korkeassa ryppyiässä Tokaloniin. Sen jälkeen löysin oman juttuni eli Milopan herkän ihon atsuleenivoiteen, jota saadaan kamomillasta ja jota Arya Layan vastaavaa on tainnut kulua naamaani ampäritolkulla:) 

       

Aikuistuessani nauroin usein, että eipä ole kauneuden suhteen mitään menetettävää kun ei ole ollut kauneuttakaan. Mutta kummasti sitä vain oli. Kun nuoruudessa tuskailin ettei nenäni ollut sopiva, eivätkä silmäni tarpeeksi isot tai pitkäripsiset, niin nyt antaisin sieluni autuuden, että saisin edes nuoruuteni, sillä ruma voit aina olla, mutta lossähtänyt sammakkolöttöturpa et milloinkaan:) Tosi kaunokeilla tämä on ihan eri asia, sillä he osaavat ikääntyä kauniisti, eivätkä rypyt tai ikä vie viehkeyttä heistä mihinkään. Ainoa mikä minulla on vielä jotenkuten entisellään on hoikkuus, tosin omituista koostumusvikaa on siihenkin tullut, samoin kuin naamaa kannattaviin poskiluihin, joita viimeksi ihastelin hammasklinikalla. Lääkäri ihmetteli luitani ja omituista ristietutakapurentaani ja mietti pää kuumana, että mihinkähän tuuppaisi tämänkin vanhan paikkahampaisen vampyyrin. No jonotukseenpa tietenkin, siellähän se verenpuutteessa pitemmän päälle ottaa ja kupsahtaa ja näin jono lyhenee. Hienoa taktikointia:) 

Harmiteltuani turhaan ruttuja ja ulkomuoto-ongelmaani, olen ilokseni huomannut että samaa typeryyttä on ilmassa muillakin. Typeryyttä, johon ei näköjään auta mikään tieto siitä että maailma on täpötäynnä oikeaa tuskaa ja silmäposkella olevia ihmisiä, joiden ulkomuoto on tärvääntynyt jo geeniperimän tai tapaturman vuoksi todella radikaalisti. Ehkä murkkumainen lapsellisuuteni on osaksi oman menetyksen mukana tullutta takautumaa tai epävarmuutta.

Valitut Palat (toukokuu)

Eräänä iltana törmäsin varoittamatta tähän kuvaan ja häpesin syvästi itseäni ja omaa pientä mieltäni. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja saattaa olla, että olen itkemättä ryppyjäni jopa kokonaisen päivän. Tämä ihminen on joutunut kantamaan ulkoisen muotonsa ihmisten typeryydestä tai pilkasta välittämättä. Hänen kohtalonaan on ollut suhteellisen tavallinen geenisairaus eli  NF1 (neurofibromatoosi), joka tunnetaan myös Von Recklinhausenin tautina. Kaikki emme ole samanlaisia ja usein erilaisuus kasvattaa kultaakin arvokkaamman luonteen ja siinä missä minä näen rujoutta, voi joku muu voi nähdä vaikka kauneutta.

Elämä jakaa monille huonon käden, joka opettaa pelaamaan ja jekuttamaan aina kun mahdollista. Vääriä pöytiä tai vaihtoehtoja ei olekaan, on vain valintoja. Tällä hetkellä keikun ilon, surun, tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden vuoristoradalla välillä aika ahdistuneena itsekkäistä huolistani, mutta vasta nyt olen oppinut jotenkuten armahtamaan itseäni ja ymmärtämään sen, ettei minusta tämän kummempaa tullut ja että minulla on lupa ja oikeus olla tyytymätön itseeni ja maailmaani vaikka kaikki olisikin tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin.

Olen opetellut heittämään maailman surut ja murheet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, koska minulla ei ole rahkeita niitä kantaa. Olen jättänyt ne suosiolla heille, joilla elämässä on kaikki niin hyvin, että pitää hakea surujakin kauempaa. Ihmisen kohtalona on huomata usein menetyksensä vasta jälkeenpäin. Menetyksien jälkeen tuntee aina hirvittävää epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, että piti kaikkea niin itsestäänselvänä, ettei ehkä osannut arvostaa tarpeeksi asioita, joita silloin oli. Eipä tietenkään, koska ihminen elää arjen rutiineissa vakuuttuneena siitä, että jollekin toiselle voi kyllä sattua onnettomuus tai tulipalo, mutta ei meille. Naapurikylän poika voi kyllä räjähtää taivaan tuuliin, mutta ei ikinä meidän. Se on juuri oikeanlaista selviytymistä ja uskallusta elää ilman pelkoa. Se on sitä, mitä minä opettelen taas uudelleen. Siihen kuuluu olennaisesti myös se, ettei kaiken maailman tuska välttämättä tavoita minua myötätuntoa enempää. Tsunamit ja keskitysleirit jossakin kaukana paradoksaalisesti vain lisäävät valheellista turvallisuudentunnetta. Ja ainahan voi ostaa hyvää omantuntoa ja mielenrauhaa kilauttamalla rahaa katastrofikeräyksiin tai kolehtihaaviin:)

Ympyräni on monella tapaa sulkeutumassa ja palaan takaisin siihen, mistä lähdin, sillä pikkuhiljaa olen oppinut ikuisen miellyttämisen ja hännänheilutuksen jälkeen hitaasti, mutta varmasti omaa sisäistä ja itsekästä kauneutta, ilman katkeruutta ja pahaa mieltä. Eli ihan sitä samaa, mistä joskus kauan, kauan sitten aloitin sylkimaskarani-aikoihin:)