SATUJA JA KISSOJA

Kissat ja sadut ovat aina olleet lähellä sydäntä, mutta lapsuuteni kissoista minulla on jäjellä enää kirjojen kissakuvat ja muistot. Yhtään ainoaa valokuvaa en löytänyt. En edes muista, onko minua ikinä kissan kanssa edes kuvattu. Äiti sanoi minua kissamaijaksi, koska nukuin aina milloin mikäkin kissa kainalossa. Ne olivat kaikki ainutkertaisen Mirrin jälkeläisiä, jossa oli ripaus norjalaista metsäkissaa ja aika paljon eurooppalaista. Mirrin todellinen kaksoisolento löytyi Katajavuoren kotisivuilta,  josta lainasin sen luvalla tänne.

MIRRI
Olin reippaat neljä vuotta kun äiti lupasi että nyt lähdetään hakemaan Sinulle jotakin oikein kivaa. Se kiva odotti minua Riutan talossa nukkuen makeasti auringonläikässä hetekan päällä. Maailmani oli jo silloin täynnä omituisia ja ihmeellisiä asioita, mutta mitään näin ihanaa en ollut koskaan nähnyt. Kokonainen pieni vuori toinen toistaan kauniimpia kissanpoikasia, joista minä sain valita kaikkien kauneimman. Valitsin Mirrin, josta kasvoi hieno ja ylväs kissa, jonka hallintoalueella eivät kukoistaneet sen kummemmin hiiri- kuin rotta valtakunnatkaan. Revolutionisti-luonteen lisäksi Mirri oli ahkera myös riiauspuuhissa, jopa niin että hän osasi joskus yllättää meidät kaikki. Ainakin kerran tai pari hän vain otti ja pyöräytti pentueensa ohimennen yön aikana sänkyni jalkopäähän. Siellä se rukkimoottori kehräsi kun varovasti liikautin jalkaani kuullessani unen läpi pientä miukumista. Kissahan kehrää vastoin yleistä luuloa muulloinkin kuin pelkkää tyytyväisyyttään ja niin Mirrikin, joka kehräsi myös synnytyksen yhteydessä. Synnytyspaikkana oli yleensä komeron pimeä nurkka, jonne laitettiin hyvissä ajoin villapaidalla tai muulla vastaavalla pehmustettu pahvilaatikko, johon kissa sai kaikessa rauhassa tehdä pentunsa. Kissojen sterilisaatiot, e-pillerit, nukutukset ja muut hienoudet tulivat muotiin vasta paljon myöhemmin myös maatila-kissojen arkeen.

Viehätysvoimasta huolimatta Mirri osasi olla tosi häijy ja ärhäkkä emäntä, joka pisti helposti ruotuun niin ajokoirat kuin muutkin rähisevät loksuleuat, jos nyt ylipäätään edes huomasi kävellessään tyynesti yh-äidin arvokkuudella niiden ohi. Vähemmästäkin sitä koira hämmentyy ja unohtaa jahtaamisen jalon taidon siihen paikkaan. Pentujen kohtalona oli useimmiten Amerikka, johon ne heti kohta syntymänsä jälkeen lähetettiin. Meillä se tapahtui niin, että isä otti pentueen karvalakkiinsa, eikä lähetystä ollut lupa tulla katselemaan. Vain kerran erehdyin paikalle ja näin ensi kerran miten isä itki. Tai ehkä se oli vain tuuli, joka toi vettä silmiin. Tämä Amerikka-ilmiö otti Mirriä välillä niin päähän, ettei komeronnurkka aina kelvannutkaan. Mutta minulle Mirri kuitenkin pienen supsuttelun jälkeen kertoi salaisimmatkin pentupaikkansa, jotka olivat milloin missäkin kuten heinäladon vintillä tai naapuritalon elosuojassa. 

Mirri kertoi minulle paljon muutakin. Oikeastaan se kertoi kaiken, mitä se ihmisistä ja elämästä tiesi. Pahin kertomus taisi kuitenkin tulla eräänä elokuun iltana, kun Mirri vei minut julmasti tapetun pentunsa luo. Mirrin äidinsydän itki minulle niin kauan, että ymmärsin seurata sitä pikkusiltaa pitkin aurinkoisen joen yli. Jo silloin tiesin, ettei mitään hyvää ollut luvassa. Syvälle rantapuskikkoon Mirri minut vei ja sieltä minä pentuni ja tuskani löysin. Pentu oli raa'asti tapettu ja pistetty kurkusta puuhun. Tappaja sai siitä hyvästä viinarahat ja minä ikuiset arvet sydämeeni.

Mirrin hieno luonne ja auktoriteettinen kauneus päättyi lopullisesti sairaalareissuuni 1972. Se oli raskas ja vaikea päätös, jonka itsepäinen ja tyhmä lääkäri laski 14-vuotiaan harteille. Itkin ja mökötin, koska pelkkä ajatuskin elämästä ilman kissoja oli täysin mahdoton. Pikkuhiljaa alkoi lääkärin ovela ja aika syyllistävä aivopesutekniikka tuottaa kuitenkin tulosta. Taikasanat saneeraus ja hyposensibilointi kiteytyivät linkeiksi takaraivooni jäädyttäen osan tunteistani pitkäksi aikaa. Loppujen lopuksi taivuin vain siksi että olin niin yksin syyn ja seurauksen kanssa ja ehkä myös sen vuoksi että olin poissa kotoa. Sanoin asian puhelimissa isälle kuin ohimennen, ilman tunteita tai surua, oikeastaan en tainnut edes tajuta tekoni suuruutta. Sairaalassa oloaikana isä ampui Mirrin kermavadin viereen pellonreunalle. Asiasta ei ikinä puhuttu, vain kerran kysyin asiaa äidiltä ja hän vastasi lyhyesti että kauan tähtäsi, päähän osui ja kuoli heti. Uskoin sen helposti, sillä isähän oli hyvinkin tunnettu rauhallisuudesta ja tarkasta sihdistään.

Vaikka kotiin olikin mukava tulla, jotain lämmintä ja olennaista sieltä ikuisesti puuttui. Koti tuntui muutenkin alastomalta, kylmältä ja riisutulta. Vanha, tuttu Tuhkimo-ryijykin oli omalta seinältään poissa ja villamatot oli vaihdettu kalseisiin muovimattoihin. Jotenkin kaikki vaikutti valjulta ja vaisulta, enkä itsekään olisi enää ikinä sama. Mutta olin kuitenkin kotona, kaukana kurjista kokeista ja hankalista testeistä, joten omaan rakkaaseen sänkyyn oli taas suuri helpotus nukahtaa.

Unen läpi kuulin Mirrin naukuvan oven takana aivan kuin ennenkin. Uskomattoman onnen tunteen vallassa menin avaamaan ja tunsin miten kissa hipaisi jalkaani pujahtaessaan sisään. Kun menin takaisin sänkyyn jysähti yht'äkkiä hyytävästi mieleen että Mirrihän olikin kuollut. Poissa oli kaikki ilo kotiinpaluusta, poissa ikuisesti lapsenkaltainen uni. Mirrin tassut painoivat raskaasti ja kipeästi sydämeeni. Keräsin kauan rohkeutta puhua asiasta jollekin ja kenellepä muulle olisin voinut siitä puhua kuin isälle. Hän vilkaisi minua pitkään ja jatkoi verkon paulotusta sanomatta yhtään mitään. Mieli raskaana, mutta silti toiveikkaana odotin, sillä isän viisauteen olin oppinut aina luottamaan. Enkä odottanut nytkään turhaan. Kun taas heräsin kissan naukumiseen, nousin, avasin oven ja kun kylmä yöilma selvitti aivoni, sanoin sen mitä isä oli neuvonut, eikä Mirri enää ikinä herättänyt minua sen jälkeen. 

Mirrin kuolema oli tavallaan aivan turha, sillä meillähän oli navetta ja paljon suuremmat allergian aiheuttajat asuivat aikuisikääni asti siellä. Siihen aikaan ei kissoja eikä koiriakaan turhaan itketty, oltiin vain ikuisesti reippaita ja painettiin suru turhana syvälle sydämeen. Polvea sai vähän itkeä jos kaatui, mutta ei koskaan kuollutta koiraa. Toisaalta ihmiset elivät vielä sodanjälkeistä, tuhansien surujen repimää aikakautta, johon ei ehkä mahtunut oman selviämisen lisäksi voimia vievää hentomielisyyttä.  

Kevät on aina juhla-aikaa kissoille niin pajussa kuin pajun allakin:) Toinen vähän vastaava mouruaika sijoittuu syksyyn. Viereisessä kuvassa ihailen kameran takaa viehkoa kissakaunotarta, joka herättää Likan uteliaisuutta eräänä kauniina aamuna viime vuoden toukokuussa. Likka on tässä jo vanha ja väsynyt eikä jaksa tai viitsi vaivautua, vaikka reviirihäpäisy vähän mieltä kirveltääkin. Kissa on hyvinkin itsevarma, mutta kuitenkin varuillaan, ikäänkuin valmiina sekä pakoon että taisteluun. Tämän upean taidon hallitsee vain kissa, joka on yhtä lailla ollut aina saalis kuin saalistajakin. 

KISSAHISTORIAA JA USKOMUKSIA

Kissa kesyyntyi villeistä sukulaisistaan (Felis silvetris) ehkä jo vajaa 10 000 vuotta sitten neoliittiaikakauden myötä, mutta luultavasti todellinen kesyyntyminen tapahtui vasta noin 6000 - 4000 eaa. Muinaisessa Egyptissä Bastet-jumalattaren ohella kissaa palvottiin niin, että kissan tappamisesta tai huonosta kohtelusta sai jopa kuolemantuomion! Huneferin papyryksessa noin 1300 eaa Ra-jumalan Kollikissa teilaa pahan Apophis-käärmeen leikkaamalla sen pään irti. Tämä on yksi osoitus kissan arvostetusta asemasta egyptiläisessä uskonnossa ja mytologiassa. Kreikassa ja Roomassa kissasta tuli Diana-jumalattaren attribuutti, jonka myötä se yhdistettiin myös kuuhun ja kuutamoon. 

Aasiassa oleva myytti kertoo Pyhästä Birmasta, joka sai kauniit safiirisilmät surustaan ja valkeat tassunsa isännän kuoleman myötä. Venäläisen legendan mukaisesti paholainen loi hiiren, mutta Jumala kissan. Pohjoismaisessa uskomuksissa germaanikansojen jumalatar Freja ajoi uljaasti kissojen vetämissä vaunuissa ja kissa oli hyvin suosittu hahmo myös heraldiikassa,  jossa se symbolisoi kunnon soturin tavoin vapautta, oveluutta ja kestävyyttä. Laivassa olevaa kissaa merimiehet kohtelivat yleensä aika hyvin, sillä kissan hävittäminen tiesi aina epäonnea, ehkä jopa haaksirikkoa. Ainakin se olisi tiennyt rottakannan villiä kasvamista.

KISSAVIHA

Kissan tie kulki kuitenkin valosta varjoon, sillä keskiaika oli Amerikassa ja Euroopassa hyvin synkkää kissavainon aikaa. Kissan omituiset silmät ja kyky saalistaa öisin ja pimeässä liitettiin pahuudenvoimiin ja erikoisesti tapetille joutui mustakissa, joka oli oikea noitien apuhenki (Spiritus familiaris) jonka pelkkä näkeminenkin tiesi epäonnea. Myös luulot siitä, että kissalla olisi kokonaista yhdeksän henkeä, lietsoivat oppimattoman kansan taikauskoa, jota kirkonmiehet käyttivät sitten sopivasti hyväkseen. Kissoja vainottiin ja poltettiin surutta, tunnetuin kissarovio lienee ollut Ranskan Metzissä 962-luvulla. Samaan kategoriaan kuuluvat kissafestivaalit Belgiassa, jossa niitä heiteltiin Lakenhallenin tornista alas. Suomalaisessa loitsuperinnässäkin kissan kohtalo on ollut aika surkea, sillä kissan julma tappaminen reenjalaksen alle on tiennyt emännälle muka pellavaonnea. Nämä erilaiset uskomukset kissan kummittelutaipumuksesta aina noituuteen saakka, ovat tehneet siitä ehkä vainotuimman kesyeläimen kautta aikojen? Ilman vainoa tai väkivaltaista kuolemaa kissa saavuttaa helpostikin yli 20 vuoden iän ja vanhin kesykissa lienee elänyt lähes 40 vuotiaaksi.

Kissanvihaajia löytyy kirkonmiehien lisäksi niin sotasankareista kuin diktaattoreistakin. Häpeälistani parhaimmille palkintosijoille pääsevät aivan ehdottomasti keskiaikaiset paavit Gregory IX ja Innogentius VIII, joiden kissaviha pohjautui taikauskoon ja kirkon antamaan mahtiin, joka mahdollisti todella mittavat ja täysin käsittämättömät kissavainot. Diktaattoreista ainakin Hitler, Stalin, Mussolin ja Hussein ovat joidenkin viitteiden mukaan olleet suuria kissavihaajia ja joukon jatkona komeilevat myös Julius Caesar ja Aleksanteri Suuri. Tsingis Khania lienee edes turha mainita? 

Myös Eisenhowerin tiedetään inhonneen kissoja hyvinkin tappavasti, kun taas Napoleon pelkäsi niitä kuollakseen, joten ehkä hän kärsi ailurofobiasta eli kissapelosta. Edellisten lisäksi löytyy viime vuosituhannen alkupuolelta myöskin yksi hullu chicagolainen pankkiiri, nimeltään Rocwell Sayre, joka haaveili hävittävänsä kissat kokonaan sukupuuttoon! Elisabeth I ansaitsee kruunajaisjuhliensa irvokkaasta kissaroviosta aidon ja sydämestä tulevan halveksuntani. Tähän sotasankareiden, hullujen ja paavien joukkoon mahtuu myös taiteilijoita, joista suuresti ihailemani Johannes Brahms teki typerästä kissavihastaan huolimatta ihan käypää musiikkia ja tanssijatar Isadora Duncan, jonka kissaviha oli niin katkeraa, että hän hirtätti niitä kymmenittäin puutarhansa puihin, jonka vuoksi hän joutuukin kokonaan boikottiin. Isadora sai maistaa omaa lääkettään, sillä hänen kaulahuivinsa kiertyi avoauton renkaaseen, joka kuristi hänet kuoliaaksi. (Sitä, oliko Isadora julma kovan elämänsä vuoksi vai oliko hänellä kova elämä julmuutensa vuoksi, tuli ohimennen mietittyä.) 

KISSA VIEKÖÖN
Kissa elää myös puhekielessämme monella eri tavalla ja sanonnat  "Se oli oikeaa kissanhännänvetoa, rakastunut kuin lukkarin kissa, voi kissanviikset, kiertää kuin kissa kuumaa puuroa, kissavieköön, veikö kissa kielesi, nostaa kissa pöydälle, olla kissanristiäisissä tai silläpä on oikeat kissanpäivät " vilahtavat itsekultakin aivan huomaamatta. 

Monet laulut, filmit ja lukuisat lastenlorut ovat satujen ohella täpötäynnä kissa-aiheita. Mykkäfilmiaikakauden ainutlaatuista Felix-kissaa ei tässä voi mitenkään sivuuttaa, kuten ei myöskään sympaattista Pekka Töpöhäntää,  jonka riesana oli ilkeä Monni-kissa, jota Pilli ja Pulla kilpaa peesasivat. Myös tarina Misusta ja Mirristä sateenvarjoineen jäi erikoisesti mieleen sen takia, että naapurin tyttöjen kirjasta sivut olivat repeytyneet juuri tästä kohtaa ja surin valtavasti veden valtaan joutuneita kissanpoikia:) Kyselin turhaan että miten niille kävi. Niillehän kävi loppujen lopuksi onnellisesti ja he pääsivät takaisin emon luo.

Myös karkeissa olen saanut elää fantastisen kissaelämän. Pikkutyttönä sain pitkän naukumisen jälkeen harvinaisen suklaakissan, joka piti kainalossa ihanaa avattavaa miniatyyri päivänvarjoa. Eihän sitä raskinut syödä millään, siinä se nökötti peilipiirrongilla ja katseli minua päivänvarjoineen, kunnes Mirri otti ja ratkaisi pulman särkemällä kissan ja repimällä sen ihanan, hienon päivänvarjon pikku silpuksi. Suuri poru ja itku siitä tuli ja Mirri sai huutia. Figaro-minttupastillit ovat kiteytyneet myös syvälle muistiini upeine kissalogoineen eivätkä kissankielet tai Fazerin iki-ihanat Kisskiss-karkitkaan tee poikkeusta:)

Kissasaduista rakkaimpia ovat lapsuudestani saakka olleet "Kissa, joka luuli olevansa hiiri" ja kaikkien kissatarujen klassikko "Saapasjalkakissa." Ehkä näissä molemmissa saduissa on aika vekkulia kontrastia myös omaan elämääni. Kasvoin itsekin outona kummajaisena, ehkä vähän samalla tavoin kuin kissa hiirien keskellä sillä jouduin kysymään äidiltä: Miksi et olekaan oikea emoni?

Huikea tarina Saapasjalkakissasta opetti taas sen, että taika piileekin siinä miten voi kääntää tappion voitoksi. Se onnistuu vain uskomalla itseensä ja omiin kultaisiin saappaisiinsa. Tai vaikka nyt näihin, vähän vähemmän kultaisiin:)