ADVENTIN AIKA

Musta ja raskas syksy on pikkujoulujen myötä vaihtunut riemuisaan adventtiaikaan. Tuttava- ja ystäväpiirissä olleet raskaat surut värittyvät tummina raitoina omaankin elämään. Joskus tuntuu väärältä iloita, kun tietää lähimmäisen elävän kovaa ja ankaraa suruaikaa.

Adventti on vanha perinne, joka omalla kohdallani kulminoituu ensimmäiseen, iloiseen adventtisunnuntaihin. Silloin otan joululautaset esille, teen ensimmäiset joulutortut, laitan kynttelikköön neljä kynttilää, joista ensimmäinen syttyy kun  juomme aamukahvit valkeaksi tuukatulta pöydältä. Ensimmäinen adventtikynttilä symbolisoi odotusta.

Riisipuuro kuuluu myös asiaan, mutta tänä vuonna se tuntui tyssäävän siihen, ettei kaapissa ollutkaan puuro-Risellaa. Vain riivattuja pitkäjyväisiä riisejä. Onnistui ihan hyvin ja adventtini oli pelastettu -kiitos Arin- joka meinasi että voihan sen keittää niistäkin. En päässyt adventti-vesperiin, joten hoilasin Hoosianna-hymnin katsoessamme televisiointia Kokkolan kirkosta. Kuorosta bongasin heti sukulaistyttöni Mallan 💛

Toisena adventtina hiljennytään kristillisen mallin mukaisesti rukoukseen ja paastoon, mutta itse virittäydyn valheelliseen tunnelmaan, eli siihen, että jouluun on vielä monta, monta viikkoa, joten voin huoletta lueskella joulukirjoja, katsella jouluaiheisia elokuvia, aloittaa askarteluja ja käsitöitä. Lykätä jouluhulluutta vielä hetken:) Toinen adventtikynttilä onkin jouluilon sytyttäjä.

Kolmatta adventtia on vietetty Johannes Kastajan muistoksi ja  kynttilä syttyy joulurauhan symboliksi. Neljäs adventti on omistettu Neitsyt Marialle ja silloin sytytämme rakkauden kynttilän ja joulu on jo ovella.

Marraskuun pimeydessä hoksasin myyjän, joka myi Weisten vanhoja tonttuja, tontturivejä ja ihania joulutauluja, mutta myöhästyin harmittavasti huudosta. Ystävällinen myyjä kokosi minulle lohdutuspaketin samalla rahalla ja eräänä päivänä ennen postilakkoa paketti saapui kotiin. Laatikko oli täynnä huikeita löytöjä. Näillä kuvilla osallistun Color therapy-haasteeseen.

Viimevuosien tonttuovi-hullutukseen en ole lähtenyt mukaan, mutta eräänä päivänä tämä hurmaava pikku tonttu hevosenkenkä ovineen odotti minua kirpputorilla 50 centin huikeaan hintaan, joten lankesin loveen että rämähti:) Pientä tuunausta ja oma tonttuoveni on valmis.

Tonttuja värkkään itsekin, joten olen erittäin kriittinen niiden suhteen, mutta tässä pikkutontussa oli kaikki kohdallaan huovutuksia myöten.  Nätempää otusta saa hakea. Toivotan valoisaa joulunalusaikaa kaikille ja voimia heille, jotka kahlaavat raskain askelin kohti yksinäistä ja suruisaa joulua 💛

TONTTUJA JA TORTTUJA

Pitkän, yksinäisen, pimeän syksyn ja flunssakierteen päätteeksi yskin ahkerasti keuhkoja pellolle, mutta tiukassa tuntuvat vielä olevan:) Asiaa ei ole auttanut edes pölyisten ja kylmien varastojen penkominen kirpputoriromujen ja askartelumateriaalin löytämiseksi. Osa varastotavarasta meni kylmästi roskiin, mutta se taisikin olla naapurin varasto:) Kyökin pöytä on tunnetusti syömistä varten, mutta näin joulun alla ja vähän muutenkin sen käyttö on minulle täysin hämärtynyt.

Kissakin oli sekasotkusta niin pahalla päällä, että änkesi koriin, johon minulla oli tarkoitus kasata kirpputorikamoja. Tontuttaahan tuo nyt vähempikin. "Minä en lähde tästä mihinkään, hae itsellesi uusi koppa" hän päätti kuninkaallisesti. Ennen kuvan ottamista pyysin Pinkkua siirtymään toiseen koriin tai sohvalle, mutta häntä se harmitti, joten en tietenkään raskinut ajaa mamselllia pois.

Esikoinen paiskasi kukkakimpun käväistessään lapsen kanssa perjantaina, mutta he perääntyivät suosiolla päättömien tonttujen, porakoneen, kantojen ja muun askarteluroinan tontuttavaa meininkiä, tosin lasta vähän harmitti ettei mummu ottanut heti yöksi.

Lupasin huomiseen mennessä raivata sen verran tilaa, että lapsikin mahtuisi asuntoon ja sitten kävimme ostamassa torttutaikinaa ja päätimme paistaa muutaman joulutortun:)

Torttujen teko onnistuu kuin vanhalta tekijältä, vaikka tarkkana pitää olla, sillä ovelat  tuulimyllysakarat hakevat helposti ihan oman järjestyksen. Nuorin lapsenlapseni (5 vee) tässä ahkeroi adventtitorttuja meille:)

Adventtiperinteeseen kuuluvat myös Apilalehden joulupuurolautaset ja joulukupit, jotka otan tietyn rajoituksin käyttöön jo ensimmäisestä adventista lähtien. Joulupuurolautasista söimme aamupuuron ja ensimmäisen kerran lapsi todella ihasteli lautasta kuten ystättären lähettämää jouluista kettukorttiakin, jonka sain Pyhäinpäivän aattona sydänkynttilän ja ruusujen lisäksi. Myös nelihaarainen kynttelikkö ilmestyy pöytään ensimmäisenä adventtina, jolloin siitä sytytetään ensimmäinen kynttilä, toisena kaksi etc.

Kuopuskin piipahti edellisenä viikonloppuna jolloin toi oman poikansa yökylään ja Eetun kanssa pengoimme hikihatussa (lue kylmästä hytisten) ulkovarastoa, mistä löysin kaipaamani tontun leivät, miniatyyri puurokulhon ja aikaisemmin tekemäni pienen puuropadan monen muun tilpehöörin lisäksi sekä joulukangaslaatikon. Tähtipatalaput saattavat kyllä jäädä tältäkin joululta ompelematta. Sen jälkeen kipaisimme äkkiä saunaan ja löylyyn, mutta tällä kertaa saunatonttu ei osannut tai halunnut parantaa tautiani, vaan se paheni entisestään.

"Vielä hetki minun pitää pötköttää tässä ruhmolla ja odottaa että saan silmät päähäni ja langat ojennukseen, mutta kohta pääsen muiden joukkoon. Mitähän ne muuten meinaavat, kun minulla on ihan sininen parta"

Ja täällähän sitä jo innokkaina odotetaankin, sinipartoja löytyi muitakin ja joulumuori on onnesta soikeana porukan keskellä:) Tontut istutetaan pölkkyjen päälle. Koristeluun käytän nykyään myös ostomateriaalia. Ensimmäisissä töissäni käytin pelkästään mustikanvarpuja, puolukkaa, kauraa ja kukkia, mutta ihmiset kaipaavat kestävyyttä ja väriä.

Pelkästään kävyistä ja käpytontusta tulee myös asetelma tai parikin. Myyntiprovikat tahtovat kuitenkin syödä joulumyynnin olemattomiin oman materiaalihinnan lisäksi ja massiivinen halpatuotanto vie viimeisetkin tonttumarkkinat. Harva enää kaipaa itsetehtyjä väkerryksiä, niiden kulta-aika on armotta ohi, mutta yrittämishengen vuoksi innostuin vielä kerran. Suomineito ei nouse, ellei meillä ole uskoa tai tahtoa parempaan huomiseen ja omaan yrittämiseen.

Kaiken hyvän päälle sain hoilata Hoosianna-hymninkin Raahen adventtivesperissä, eikä edes yskänpuuska yllättänyt, mikä oli suuri ihme! Ihme oli myös se, että joku viitsi lähteä vartavasten kuskaamaan minua sinne asti:)

YÖPAITALAKKI

A.D. 1965.

Syysteurastusten jälkeen tulivat kipakat pakkaset. Äiti ompeli Irenen villalakkiin kangasvuoren flanellista, jossa oli himmeitä kukkasia. Onnellisena tyttö pisti lakin päähänsä ja lähti kouluun. Vesilätäköt olivat jäässä ja jalkojen alla ratisi mukavasti. Koulutien koivikossa punoitti vaisu aurinko. Kohta varmaan sataisi lunta, ehkä jo tänään.

Naapurin Samuli ja toisten kaksoset menivät jo vanhojen riihien luona lähellä koulua. Irene pinkaisi juoksuun. Kouluntäti haetti pojilla pojilla hellapuita. Järjestäjä soitti vanhalla aisakellolla koulupäivän alkaneeksi ja kaikki juoksivat jonoon. Aamurukouksessa opettaja puhui lähimmäisen rakkaudesta ja päälle veisattiin aamuvirsi. Irene ajatteli joulua. Kohta olisi adventti ja jokaisella pulpetilla kynttilä. Sitten tulisi oikea joulu ja äiti saisi hänen koulussa tekemänsä patalapun lahjaksi.

Tunti alkoi, oli tylsää siirtyä joulutunnelmista laskentoon. Ajatukset eivät tuntuneet lainkaan luistavan. Opettaja huomautti virheistä ja naapurin kaksoset tuijottivat. Poskia kuumotti. Lopulta tunti päättyi ja kaikki ryntäsivät välitunnille. Irene meni melkein viimeisenä. Vaatteet olivat eteisessä aina vähän sikinsokin. Oli helpompi jos isommat ja nopeimmat ottivat omansa ja sai rauhassa pukea päälleen.

Lakki. Missä se oli? Ei ollut naulakossa, ei hyllyllä eikä lattiallakaan. Joku tytöistä tirskui ja Irene näki hänen näyttelevän lakkia muille. Hän sieppasi lakin itselleen ja otti takin naulasta. Saappaita laittaessa hän kuuli miten joku riemuitsi.
- Oletteko nähneet Irenen lakkia. Se on tehty yöpaijasta.
Kaikki nauroivat.
- Yöpaitalakki, yöpaitalakki, rallattivat toiset ja Irene ryntäsi ulos. Pihalla kävi supatus ja kuiske. Joku pojista tuli virnuillen kohti Ireneä, tempaisi lakin ja aloitti pilkkaavan keikaroinnin lakki nurinpäin päässään. Silmissä kirveli uhkaavasti ja kurkkuun nousi pala.
- Kohta se rääkyy, sääli joku. Kauempana seisoi Samuli ja nauroi muiden mukana.
Kun Irene sai lakkinsa hän juoksi koulunpihalta tielle. Pois, pois. Kotiin asti. Kylmä viima ajoi vedet silmiin ja itku tuli ennen kuin ehti kuistille. Äiti vastasi taikinaa ja katsoi ihmetellen seinäkelloa ja sitten tyttöään.
- Paska lakki, itki Irene ja juoksi kammariin. Vähän päästä tuli äiti, silitti Irenen poskea ja näytti surulliselta.
- Älä välitä, ko käyvähän kirkolla, niin haetahan uusi. Tai jos pukki tois, lohdutti äiti.

A.D.1985

Jauhoisen leivinpöydän reunalla tuikki kynttilä ja radiosta soi ikivanha Que sera, sera. Irene leipoi piparkakkuja hyräillen Doris Dayn mukana. Jouluun oli aikaa enää pari viikkoa ja tuhannet asiat olivat tekemättä kuten aina ennen joulua.

Ulko-ovi kävi ja kylmä pakkasilma tulvahti keittiöön. Eteisestä kuului kolinaa ja kiukuttelua. Poika tuli koulusta. Irene vilkaisi sivusilmällä kun reppu lensi nurkkaan ja kengät potkaistiin keskelle lattiaa.
- Aina nämä samat paskakengät. Mikset voi ostaa uusia, huusi poika.
Irene otti piparkakut uunista ja vaiensi halunsa sanoa jotain tontuista, joita joulunalla aina liikkui. Poika mussotti pöydän ääressä ja katseli synkeästi äitiään.
- Ko mennään kylille niin kahtotaan ja voishan se pukki tuua?
- Se mitään kenkiä tuo, intti poika, mutta näytti jo leppyneemmältä.
Ireneä hymyilytti. Jostakin kaukaa hän muisti saman tuoksun, samat lupaukset ja tunnelman ennen joulua.

Tämä tarina julkaistiin Kotiseudun Joululehdessä 1992. Yritin tällätä sen tänne originaalimuodossa, mutta palstoituksen etc vuoksi formaatin vaihtokaan ei auttanut asiaa. Kellokuva on Mr Googlen joulukuvista;)

YULE: JOULUN TAIKA

Kolusimme pimenevää ullakkoa keijutyttöni kanssa kun vahingossa iskin varpaani johonkin. Se näytti ikivanhalta jättikirjalta ja sydämeni alkoi laulaa kun nostin varovasti narisevaa kantta ylös.
- Katso minkä löysimme, riemuitsin keijutyttöni ihmetellessä vieressä. Ullakon kattoikkunasta liukui enää yksi kuoleva päivänsäde, joka kantoi uskollisesti himmenevää lyhtyään. Minua säälitti miten urhoollisesti se uhrasi hennon elämän meidän itsekkyytemme vuoksi. Yht'äkkiä ullakko valaistui niin, että pelästyimme kaikki. Se oli suuri huikea tähti, joka nousi taivaalle valaisten kirkkaudellaan koko ullakon ja pienen pimeän maailmamme. Päivänsäde kipusi nopeasti takaisin kohti valoa ja Keijutyttö varjosti silmiään.
- Se on jotakin lämmintä ja kaunista hän sanoi onnellisena ojentaen kättään valoa kohti. Valo muuttui sadoiksi erilaisiksi olennoiksi, joiden tuoksu maistui piparkakuilta, mausteilta ja leivinuunissa kypsyviltä herkuilta. Niihin sekoittui hitaasti sammuvien kynttilöiden, vanhanajan jouluruusujen, saunavastojen ja havujen hienostunut aromi. Satumaiset kuvat helkkyivät hopeatiukujen tavoin lävitsemme antaen sydämellemme kyvyn nähdä ihmissilmiä paremmin ja syvemmin samalla kun Tähti toi odotuksen ja rauhan sieluumme.
- Se on ikivanha Yule-Book, kuiskasin niin hiljaa ettei joulutaikojen esiäiti vahingossa livahtaisi käsistämme astuessamme maailmaan, jonka reunalla keijuni empien seisoi. Tartuin lujasti hänen käteensä ja sitten hyppäsimme. Kohti valoa, kohti muistoja - kohti joulua ja Taikaa.

On tullut jälleen ensimmäisen adventtikynttilän aika. Siihen kuuluu perinteisesti sykähdyttävä Hoosianna-hymni, jota on laulettu Suomen kirkoissa jo 1800-luvulta saakka ja hymni on yhtä tuttu niin Ruotsissa kuin Norjassakin. Itse menen usein adventtivesperiin eli iltakirkkoon, jossa nykyään rahvaskin saa yhtyä kuoron mukana tähän iki-ihanaan hymniin, joka mielestäni tuo juuri sen oikean joulumielen ja odotuksen sydämeeni. Se jäi pienen tytön sydämeen alakouluaikojen muistoista 1960-luvun puolen välin jälkeen, jolloin oli tapana, että jokaisella pulpetilla paloi kynttilä 1. adventin aattopäivänä. Sen kunniaksi lauloimme myös Hoosianna-hymnin ja voi miten juhlalliselta sen marssipoljento harmoonin säestyksellä pienestä lettipäästä silloin tuntui. Sama harras lettipää seisoo yhä edelleenkin tämän jo vähän varttuneemman tytön sisällä joka ainut adventti. Jos Hoosianna jää väliin, kuten nykyään monesti käy, se pilaa joulun odotuksen ja tunnelman kummasti.

Ensimmäisen adventin jälkeen voi huoletta leipoa taatelikakun, tai vaikka piparit jo valmiiksi:)

Adventin aloitukseen kuuluvat ensimmäiset joulutortut, jotka teen pikaisesti kaupantätin voitorttutaikinasta, vasta lähempänä joulua leivon sitten ne "oikeat" tortut, joko itsetehdystä tai leipomosta tilatusta taikinasta, johon keitän täytteen itse. Luumutäytteen keitto käy helposti nakkaamalla kivettömiä luumuja pussillisen tai parikin kanelitangon kera kattilaan. Pari desiä vettä pussia kohti ja sokeria maun mukaan ja pieni puristuksellinen sitruunaa. Keitetään sen aikaa että vesi haihtuu. Luumusosetta käytän myös joulukranssin täytteenä.

Oma täyte antaa kaupantätintaikinasta leivottuihin kivan, omatekemän säväyksen. Aikoinaan käytin osaan torttuja myös kotoista omenahilloa, mutta se ei ollut ollenkaan niin suosittua kuin perinteinen luumu. Nyt näin myös kinkku-juusto-oliivitäytteillä tehtyjä suolaisia torttuja, jotka ovat ihan kiva vaihtoehto makean tilalle ja johon tietenkin käy perinteinen jauhelihamunariisitäyte, jota on kautta aikojen on käytetty pasteijoihin. Laatikot olen aina tehnyt itse, nykyään kyllä ostan kaupasta valmiin porkkana- ja lanttusoseen, joka helpottaa hommaa puolella ja tekee siitä lapsellisen helppoa:) Mutta kuten kaikki Kotiliedet ja muut joululehdet vakuuttavat loraus kermaa ja voita valmislaatikkoon tekee siitä melkein kuin omatekemän, joten turha stressata, jos helpomallakin pääsee.

Nyt on aika tehdä myös kynttilät, joulukortit ja viimehetken lahjat valmiiksi. Oheinen  pipariohje on kopioitu Vendelinin ihanasta joulukirjasta, joka on muuten mainio lahja jouluihmiselle! Blogiini tuppautuivat jostakin syystä myös viime joulun muistot kuin piparit...

Lähteet: Nexuksen julkinen kuvahaku, Jouluinen muistikirja Wendelinin kuvin, Youtube ja omat piparit, joita ei ehkä kannata varastaa:)