Joulumuistojen kultanauhaan mahtuu ilon, surun ja nostalgian lisäksi aina myös mukavia kommelluksia, jotka eivät sattumishetkellä naurata ollenkaan, mutta jälkeenpäin saattavat huvittaa vielä pitkäänkin. Koulun kuusijuhla oli aivan takuuvarma töppäilypaikka, vaikka ohjelmanumeroihin ja esityksiin valmistauduttiin todella pitkään ja hartaasti.
Kun kasvoin keijukaisiästä pois, sain iänikuisesti vain Neitsyn Marian tai enkelin roolin, vaikka aivan muusta haaveilin. Odotin joka vuosi että pääsisin edes kerran peikoksi, noidaksi tai vaikka joulupukin muoriksi, joka oli haaveistani suurin. Mutta ei, olin ikuinen Neitsyt Maria, joka olla mökötti Jeesus lapsen seimen vierellä hartaana tuppisuuna kuunnellen paimenien ilosanomaa tai enkelikuoron puuduttavaa hyminää, mulkaisten korkeintaan vihaisesti Joosefia, joka otti ja kehtasi unohtaa sen ainoankin vuorosanan, mitä piti sanoa ja änkytti jotakin sellaista, että katohan sie Maaria, nyt se lapsi syntyi. Tunnelman hartaus kärsi tahattomasta naurusta, joka taisi kuulua Joosefin isälle, mikä osoitti vain sen, ettei ollut omena kauas puusta tipahtanut. Saattoihan se olla joku ihan muukin. Varmaa kuitenkin oli, että Joosef sai vähän kurinpalautusta takahuoneessa esityksen jälkeen, sillä Marian nyrkki oli pienuudesta huolimatta aika luinen ja tehokas pöllyyttäjä.
Eräänä jouluna tapahtui kuitenkin ihme, sillä viimeinkin sai myös Maria avata sanaisen arkkunsa ja lausua Jeesus lapselle vähintäänkin kilometrin mittaisen pikku runon. Runon pituuden takia oli tarkoitus laittaa runokirja ikäänkuin tueksi Jeesuksen pään viereen. Jeesuksen päänä oli taskulamppu ja Marian päällä opettajan vanha anorakki, joka otti kovasti Marian luonnolle. Alunperin suunniteltu sininen viitta oli nyt jossakin ihan muualla, kuin sen piti, joten muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. No pikkuruinen Mariahan upposi sopivasti opettajan isoon takkiin ja hupunkin sai vetää silmille, joten siitäkin häpeästä jotenkuten selvittiin. Katselin hartaana seimeen tajuten hitaasti ettei runokirja ollutkaan luvatulla paikalla. Tunnelma ja hartaus lisääntyi tuntuvasti, hyvä ettei itkukin tullut. Jotenkin Maria raukka sai kuitenkin runonsa lausuttua, eikä kovin paljon edes omiaan lisäillyt, vaikka joku niin epäilikin.
Reippaan tonttuleikin aikana hyppelin turhat murheet pois, kunnes yht'äkkiä kompastuin kaveriin. Alkuun pisti vihaksi mokoma pyllistely ja kompurointi kesken veisuun, kunnes tajusin että tontun housut olivat valahtaneet nilkkoihin asti. Housujaan pidellen tonttu jatkoi iloista hyppelyään ja kaikkia nauratti, katsojia tietenkin eniten.
Kun koulun kuusijuhla oli kunnialla vietetty ja todistus saatu, oli paljon ansaitun joululoman vuoro. Siihen kuului maalaistalon monenlaiset, suhteellisen työläät jouluvalmistelut, sillä 1960-luku oli vielä vahvasti agraariyhteiskuntaa, jossa kukoisti pitkälti omavaraistalous. Tosin lähikaupan jouluun tunkeutui kuin varkain ja vähän salaa ulkomaailman ihana tehdastekoinen joulu, jota maalaislapsi ihasteli silmät suurina. Ja kun äiti antoi joulun alla sinisen vitosen, jolla piti ostaa maustetta, kahvia ja isän joululahja, ei riemulla ollut rajaa. Kulkuset soivat joka askeleella kun kiirehdin Alatalon kauppaan, jonka pihaa kaunisti joulukuusi, johon syttyivät oikeat sähkövalot. Sitä piti katsella joka ilta. Kaupan ovessa tuli vastaan naapuri, joka kiusasi että mikäs punaposkityttö se sieltä puhaltaa, että meinaa ihan jalkoihin jäädä.
Kauppa oli aivan täynnä ihanaa joulutavaraa, mutta se kaikista ihanin, minkä ikinä tiesin, oli korkealla ylähyllyllä. Se oli hieno, kaunis suklaarasia, jossa oli satumainen joulumaisema ja iso sininen rusetti. Sellainen, josta ei uskaltanut edes uneksia. Rahani riittivät juuri ja juuri tai ehkä kaupantäti antoi vähän alennusta ja sydämeni lauloi kun juoksin kotiin. Kotona äiti oli tosi vihainen ja torui minua miten tyhmään ja turhaan olin rahani haaskannut. Sukat ja pieni suklaalevy ja ehkä tupakka-aski olisi ollut paljon parempi. Ei auttanut muu kuin lähteä pala kurkussa palauttamaan se ihana lahja ja vaihtaa tilalle arkiset, mutta käytännölliset pyhäsukat, joista jäi vielä vaihtorahaakin. Ikinä en unohda sitä häpeän ja pahanmielen tunnetta, jota sen hienon konvehtirasian palauttaminen silloin tuotti.
Seuraavana päivänä äiti otti minut hyvitykseksi jännittävään mankelipuotiin, jossa isot joululiinat ja pitsilakanat saivat uskomattoman sileyden. Menimme myös kauppaan jossa sain vaihtorahoilla ostaa vasta jauhettua kahvia ja itselleni pienen suklaajoulupallon kuuseen. Se lievitti kummasti pettynyttä lapsen mieltä, ja kun isä otti minut vielä kuusenhakureissulle, oli jouluni pelastettu:)