IN MEMORIAM

Joskus viime vuoden keväällä näihin aikoihin sain bloggeritunnustuksen, jonka halusin jakaa eteenpäin. Luovutin tunnustuksen omasta mielestäni hyvin ansioituneille sivustoille ja yksi niistä oli BLOGI, joka teki minuun suuren vaikutuksen railakkuudellaan, raikkaudellaan ja etenkin sillä, että siinä tunnustettiin rehellisesti oma väri, joka liittyi uskontoon ja Jumalaan. Nimikin oli raikas eli kyseessä oli ainutlaatuinen Prinsessa paskavarvas, jonka yhteyttä blogien kautta livenäkin kohdattuun ystävään ja sielunsiskooni Syysmyrskyyn en silloin vielä edes tajunnut. En ennen hänen kommenttiaan, josta ensi alkuun luulin hänen tarkoittavan työkaveriaan, kunnes hoksasin, että kysymyksessähän olikin hänen sydänlapsensa:) Miten omituiselta yhteensattumalta sekin juuri nyt tuntuu? Ehkä sielujen sympatia on jotakin, joka kulkee sydämestä sydämeen, eikä sitä voi ikinä järjellä ymmärtää tai selittää.

Prinsessan blogi muuttui kesänkorvalla ihastuttavaksi Haikaraa mä metsästän - Onnellisen odottavan äidin blogiksi - jota minäkin ikäloppuluuska kävin aina silloin tällöin seuraamassa ja ihailemassa miten paljon odotettu ja toivottu metsästys etenee. Blogi oli täynnä rehellistä ja kantaaottavaa elämänmakuista tarinaa niin odotuksesta lieveilmiöineen kuin monesta muustakin asiasta aina lemmikeistä hajusteisiin ja kenkäostoksista rakkauteen saakka. Kaikki menikin loppuun asti hienosti, kunnes kuulin järkyttävän suru-uutisen siitä miten Prinsessa oli joutunut lähtemään kohti tuonilmaisia ja jättämään rakkaudella kantamansa pienen punatukkaisen pojan isän (ja välillä isoäidinkin) hoiviin. Prinsessan muistoksi valitsin Johanna Kurkelan kappaleen, jonka myötä toivon hänelle hyvää matkaa ja vain onnellisia muistoja tästä unesta, jota myös elämäksi kutsumme.

Tämä muistokirjoitus ei ole kommentointia varten.

14.6.2012 Pieni punatukkainen poika nukkui äidin luo. Suru sulkee mielet ja turhat sanat, eikä lohdutuksesta huoli, koska sitä ei ole. Elämä on harvoin, jos milloinkaan, oikeudenmukainen. Suuret surut jättävät meille kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta ehkä milloinkaan?  Kun aika kuluu, kivemme muuttuvat ehkä helpommin kannettaviksi, vaikka eivät ikinä häviäkään pois.