tiistai 30. lokakuuta 2012

ROUVA MARRASKUU

Raskas syyspimeys ja iänikuinen sade vaihtuivat kirkkaaseen valoon kuin pommi. Katsoin ihmettä suu auki. Neiti Lokakuu siellä nauroi leikkien auringon, pudonneiden lehtien ja tuulen kanssa. Kultainen lehtiläjä hajosi sinne tänne ja pikkulehdet kahisivat riemuissaan lyöden vetoa siitä, kuka saisi vielä kerran kohota kohti emoa ja taivasta. Tiaset ja varpuset riitelivät hilpeästi syöntivuoroista ja harakat nauroivat makeasti paikalle eksyneen naakkaherran vanhalle ja vähän virttyneelle pyhäpuvulle. Naakkarouva katsoi niitä kiukusta tummin silmin ja ehkä jossakin sen katseen alla asui suru kuin kuolema. 

Ylpeä vanha Herra Naakka ei tyhjännauraja-arkajaloista piitannut tuon taivaallista vaan huitaisi rohkeasti talipallon luo. Varpuset lehahtivat loukaantuneita kauemmaksi taivastellen eläkeläisten uskomatonta röyhkeyttä. Jo oli aikoihin eletty, olivat jopa vailla ruokaa, mokomatkin yhteiskunnan elätit. Mutta vanhapoika Tintti hihitteli itsekseen, sillä vaikka maailma olikin nuorten ja kauniiden, niin joskus hekin joutivat saada vähän turvalleen. Tintillä oli aika harvoin jakoa ruokapöytään, sillä usein nuoremmat ja etenkin rottiskansa ajoivat sen nokanterävällä oikeudella heti pois. Ainoa, joka pisti lujasti hanttiin isollekin porukalle oli sen mitätön, sinihattuinen pikkuserkku. Todella viehättävä pikkunaikkonen, joka uhitteli vihaisesti jopa naakoille ja sylkäisi halveksien siemenkuoret harakoiden niskaan. Sinihuivi huikkasi usein vanhapoikatintille, että alappa joutua vaari, kohta on auki ruokabaari:)


Surutonta Syysneitiä eivät nälkä ja huolet painaneet, sillä aina oli hetki aikaa tanssiin ja kujeiluun. Hänen mielestään auringonpaiste ja kultaiset lehdet riittivät juuri niin kauan kuin niiden pitikin, eikä häntä surettanut ollenkaan tieto siitä, että ikivanha rouva Marraskuu kalisutti kylmää viikatettaan jo pelottavan lähellä. Kaikella oli aikansa, niin elämällä kuin kuolemallakin. 


Martaan Musta ja ikävä Rouva niitti pimeyteen myös valoa, sillä mahdollisen lumen lisäksi Rouva Marraskuu sai hautausmaat kukkimaan. Hautausmaiden kynttilämeri on aika uusi perinne, joka syntyi viime sotien aikana kaatuneiden sotilaiden muistoksi. 

Tänä päivänä vien muistokynttiläni eri tunnelmissa kuin joskus takavuosina, sillä suurikin suru palaa aikaa myöten jotenkin loppuun ja jättää jäljelle tuskattomat tuhkat, mutta kipeästi raapivat muistot. Pyhäinpäivänä ajattelen myös ystäviäni, jotka ovat menettäneet rakkaitaan ja joille tämä muistopäivä on varmasti yksi suruvuoden raskaimpia hetkiä. Ehkä on tyhmää ajatella, että pelkkä ajatus voisi auttaa jotakin - sehän on vain pieni tuikku yössä - mutta jos niitä on monta, niin hautasmaan valomeren tavoin ne voivat ehkä valaista jonkun pimeyttä?


Nuoruusvuosieni runoaitasta löysin Rossettia "When I am dead, my dearest, sing no sad songs for me.." joka vapaasti käännettynä tavoittelee tunnelmaa seuraavasti:


"Kun olen kuollut armaani, et vuokseni itkeä saa, et ruusuilla, sypresseillä, mun hautaani kaunistaa, suo kasteessa nuoren nurmen, suven kasteessa virvoittua, jos tahdot muistele mua ja jos tahdot voit unohtaa.  

En silloin sadetta tunne, en pilviä, tuulia nää, en kuule kun satakielen, sävel tuskainen helkähtää, olen poissa ja mua saartaa, iankaikkinen hämärän maa, ehkä muistan jotakin silloin tai ehkä saan unohtaa .."

Jylhällä on mielestäni runollisesti kömpelömpi suomennos tästä, ehkä juuri sen takia että se uskollinen alkuperäisrunolle, kukkajärjestyskin noudattaa tiukasti originaalia.Tämän käännöksen tekijästä minulla ei tarkempaa tietoa ja muistivirheitäkin saattaa mukana olla.




Kuvat: Viikateolalla-olioon törmäsi kuvaaja ennen kuin se älysi piiloutua ja merenrantamaisema on rakkaan lapsuusystävän valoisa ensilumikuva ja kaunis Neiti Lokakuu hulmahti sopivasti hiuksineen oman luurini eteen:)

36 kommenttia:

  1. Aijjaaa, leskestä on tullut rouva.
    Haukkumiset jätän tällä kertaa, mutta tassun jäljen jätän. :D XP

    ‎,,,oooO,,,,,,,,,,,,,,,,
    ,,,(,,,,),,,,,,Oooo,,,,,
    ,,,,\,,(,,,,,,,(,,,,),,,,,
    ,,,,,\_),,,,,,,),,/,,,,,,
    ,,,,,,,,,,,,,,,(_/,,,,,,,,

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hohoi Pol Aris! Kiitos tassuttelusta, eipä ole rouvaa tullut, kyllä tuo aempi siviilisääty on edelleen voimassa. Minusta tuntuu etten ole Rouva ikinä, vaikka olen ollutkin:)

      Poista
  2. Hienoja havaintoja lintulaudan asukkaista, muistoja menneestä elämästä ja sen seurauksista.
    Ajatuksia nostattava postaus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lintulautaelämä opettaa monenlaisia asioita, jotka sopivat yllättäin vähän ihmiseloonkin:) Ja tuo mitä sanoit ajatuksista oli nätisti sanottu, siihen pitäisi aina pyrkiä, mutta noviisina pureskelen vieläkin vähän liikaa:)

      Poista
  3. Niin, marraskuun alussa on pyhäinpäivä ja hautausmaat tuikkivat. Varsinkin silloin siellä kulkiessa valtaisa määrä muistoja tulvahtaa mieleen ja herkistää. Pääsee niin lähellä kuolleita rakkaitaan. (Tuon runon liitän itselleni koottujen runojen mappiin, tykkäsin kovasti.)
    Marraskuu alkaa olla jo talvea, on kaamos ja kynttilät palavat kodeissakin aamua iltaa. Lintulaudan touhuja kuvailit värikkäästi ja hyvin elävästi. Neiti Lokakuun tavoin minäkin ajattelen, aikansa kutakin. Koivun syyslehdet hiuksissaan hän on kuin itse syksyn prinsessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole hyvä vain aimarii, muistivirheitä ja käännösvirheitäkin siinä saattaa olla, itselleni se on ollut nuoruudesta asti runoaarre ja juuri tässä muodossa, mutta kovan osuessa en osannut sitten tätä runoa löytääkään, vaan päähän jysähti Sarkian runo, joka oli viime vuoden pyhäinpäiväpostauksessa, sekin varhaisilta nuoruusvuosilta.

      Lapsenlapsi oli käymässä, joten haravoimme ja leikimme syksyn lehdillä, oli niin kaunis lauantaipäivä, kiitoksia, se oli kauniisti sanottu.

      Poista
  4. Valoa, väriä ja lämpöä Mustikselle marraskuulle. Kiitos taas hienosta postauksestasi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotan samoja asiota Sinullekin Plättyskä, elämääsi on mahtunut monta raskasta surua, mutta silti jaksat olla peruspositiivinen ja iloinen ja jakaa sitä muillekin. Sellaisia ihmisiä tässä maailmassa toivoisi olevan enemmänkin ja onnea varkauteen! P.s. (Laitoin aivan tahallani pienellä ja toivottavasti varastat hyvän sijoituksen:)

      Poista
  5. Terverdys Rouvalle, jos sanaa passaa käyttää.
    Hieno kirjoitus sinulta jälleen. Näitä lukee aina mielellään, useampaakin kertaan.

    Mutta runo! Kaunista, tosi kaunis sanoitus.
    Lukasin tämän jo aikaisemmin, malttamatta ujona ihmisenä kommata ensimmäisenä.

    Tässä Sinulle leskentelevä(kin) musavinkki: http://youtu.be/E0rL6IcBc-k

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saahan sitä rouvitella, ei se haittaa ollenkaan, ennen puhuttiin aina leskiprouvista ja tuo musiikkivinkki oli kyllä vähän arvattavissa:) Tosin huom Viikate oli tässä rennosti olalla ja Uriah Heep on minusta vielä parempi.

      Äläkä nyt narraa maksimuksi, Sinä mikään ujo ole, sitä nyt ei usko vanha Erkkikään:)

      Poista
  6. Sinulla kirjoitus kulkee sujuvasti ja havaitsee matkallaan asioita monesta eri näkökulmasta, myös lintujen. Kuolemasta kirjoitat kauniisti. Osaat paljon hyviä runoja.Kaiken tämän tarjoat luettavaksi, mikä on hyvä sekin.

    Täällä alkoi tiheä lumisade. Tähtinä, ei pyrynä. Ja sinne, niiden sekaan, on pakko tästä lähteä. Velvollisuus kutsuu. Miksi velvollisuudet eivät ole hauskoja, muuta kuin harvoin, mietin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Runot tulivat elämääni jo aika nuorena, osa tietenkin jo koulussa ja olin vähintäänkin kansankorkeaan menossa kirjallisuutta ja historiaa paahtamaan, mutta jotenkin se vain jäi ja hoksasin olevani nuori aviovaimo taimitarhalla:)

      Velvollisuus on jo ankea sanakin, joten yritän joskus kääntää sen että minulla on oikeus jos se vain tilanteeseen jotenkin sopii tehdäkseni sen mukavammaksi. Lumisade tähtinä vaikuttaa kyllä aika kauniilta Liisu:)

      Poista
  7. Hieno postaus, kiitos Mustis!<3333

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Aili ja nyt hoksasin miten kasassa olevat blogisi heräävät taas henkiin, kiire tekee joskus minusta melko blondin:)

      Poista
  8. Kaunista!Tervehtien (Herra) Marraskuu elämä on??????????????????????

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun kävit tervehtimässä mon ami mister Nowember:) Kokonaista 22 kysymystä?

      Poista
    2. Niinpä ehkä joskus kysymyksiin vastaukset! Kohta alkaa kuudeskymmenes viides kyselykausi!(oletko tyttö joka runoja rustaa? Lämpimin terveisin nim.oli liian vähän aikaa.................

      Poista
    3. Hyvä kyselyikä herra Skorpioni Marraskuu:) Itseäni vaivaa edelleenkin pelkkä uteliaisuus eli mitä tapahtuu, kun painaa tätä nappia ja katastrofihan siitä tulikin:( Onneksi en ole Amerikan ilmavalvonnassa töissä:)Yritin dynaamista taas kerran ja eipä se ole minun juttuni ollenkaan, ja tämähän olikin se joki, jolta ei ole helppoa paluuta, joten pitänee rustata lauttaa:)

      Aivan, luulin silloin joskus 100 vee sitten olevani vähintäänkin se Kotikunnaan Rillamarilla, miten arvasitkin;)

      Poista
  9. Nämä sinun postauksesi saavat ensin hiljaiseksi, sitten alkaa raksuttaa niin monenlaista...
    Vaikuttavaa ja hienoa tekstiä, kaikin tavoin...
    Kiitos :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen huomannut saman asian uuna ja oloni on postauksen jälkeen tosi kurja, muutenkaan en ole tyytyväinen tuotoksiini ja toivottavasti en ikinä olekaan. Tuolla ainan kommentissa mainitsin, että paras onnistuminen on silloin jos ja kun lukijalle tulee joko negatiivisia tai positiivisia mielleyhtymiä ja hän ikäänkuin työstää jutun loppuun itse. Sinne on vielä matkaa:)

      Poista
    2. Sinne ei ole matkaa, vaan olet jo kauan ollut siellä. Onnistut joka kerta vaikuttamaan lukijaan, toivottavasti alkaisit itsekin tuntea tyytyväisyyttä. Miksi et jo tunne, sitä ihmettelen. Ei tyytyväisyys sitä tarkoita, ettei enää kehittyisi. Kyllä joskus voi taputtaa itseään pyllylle ja sanoa, hyvä minä. Taiteilijalapsi sisälläsi voi huonosti, jos et nauti tekemisistäsi. (Julia Cameron: Tie luovuuteen)

      Poista
    3. Kiitos Uuna se oli kauniisti sanottu ja se taitelijalapsi voi kyllä melko huonosti, viisaasti huomattu. Aina sanotaan että kukapa sen kissan hännän nostaa ellei kissa itse, joten sanonnassa lienee vinha perä? Kehtaan kuitenkin tarinani julkistaa, joista saan tehdyn taakan purkamisesta tulleen tyytyväisyyden, minusta sekin on aika paljon:)

      Poista
  10. Koskettava postaus sulta.
    Miettimään oikein jäin tätä kaikkia sun kirjoitustasi.
    Runo tuolla alla on niin kaunis, niin tosi kaunis, että itku melkein multa tuli, kun sen luin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Harakka! Blogini räjähti taas kerran käsiin, jonka vuoksi en tajunnut tätä kommenttiasi ollenkaan, pyydän anteeksi... Runo on kaunis lähtölaulu ja siinä annetaan jäljelle jäävälle vapaat kädet muistella tai unohtaa ilman turhia jälkivaatimuksia:) Tosin suruahan ei voi jäljelle jääneeltä silti ikinä kieltää?

      Poista
  11. Sieluni silmin näin lintusten nokkailut ja pörhistelyt. Persoonaa on monenmoista tipusissakin.
    Mielikuvaani vahvensi muistoni näky, kun joitain päiviä sitten kuvasin näitä höyhenasuisia siivekkäitä pihapiirissä.
    Kalman kalinaa on luonnossa, tummia sävyjä.

    Tykkään eläinmaailman vertauskuvauksellisuudesta Meidän ihmisten eloon.

    Sytytän kodin lämpimässä kynttilän ja muistelen pois nukkuneita käheisiäni. Täällä He eivät lepää ikiunta, vaan kaukana eri paikkakunnilla.
    Surun särmät pehmenevät vuosien myötä, mutta rakkaus säilyy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Linnuista ja eläimistä on kiva hakea ihmismäisiä piirteitä ja niihin voi piilottaa myös yhteiskunnallista kritiikkiä. Naakkaemon suru tuli siitä kun törmäsin eräänä iltana lintudokumenttiin, jossa harakat nokkivat henkihieveriin viimeisenkin naakkapoikasen, eikä emo voinut sitä auttaa mitenkään ja paikalle tullut naakkaparvi seurasi vain hätääntyneenä taustalla? Naakkaherra itse oli rouvineen paikalla juuri kun kirjoittelen ja harakkakuoro räkätti hullun lailla taustalla.

      Sain ystävän kuskaamaan vanhempieni haudalla kynttilän, jonne en nyt itse päässyt ja tuohon lähelle kävin sateessa viemässä, enkä kyllä muista pitkään aikaan näin kurjaa ilmaa olleen juuri Pyhäinpäivänä.

      Poista
  12. ...ja tuo rossetti! että sää senkin...
    täytyy kääntyä tässä ja kaivaa se hyllystä..jess! enpäs ollut tuohon suomennokseen koskaan törmännyt mutta muistan kun jossain emmerdalessa tai vastaavassa kaveri luki haudalla tämän kyseisen laulun...
    kirjan ostin muuten brysselistä aivan ihanasta kirjakaupasta 26.4.1997 yhdessä kirjakylässä käytyäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Sinulla on se kirja! Se minun pitää nähdä, tämän suomennoksen olen varmaan jostakin Reginasta joskus viheriäisessä neitoiässä lukenut ja silloinhan jäi päähän kaikki mitä kerran vilkaisi, varsinkin jos se kosketti jotenkin. Kiitos darling ja lämmin halaus Sinulle, odotan että eksyt joskus sen maantieritarin kyydillä halpaan majaani:)

      Poista
  13. Peikon miälestä tarinat ovat mukavia. Tässä oli sellaisia. Hautuumaillakin on tarinoita, ja muistoissa. Toiset muistot ovat mukavia, toiset ikäviä. Peikosta on hyvä muistaa hyviä asioita ja hetkiä. Niitä on niin paljon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan Peikko kulta, näinhän se juurikin on. "Ei onni synny sellaisesta mitä meillä ei ole, vaan sen arvostamisesta mitä meillä jo/vielä on," suunnilleen näin totesi F. Koening joten oman viisauden puutteessa lainaan nyt häntä:)

      Joskus ja varsinkin syvässä surussa on kyllä vaikea antaa arvoa asioille, joita tietää kyllä elämässään olevan, mutta varmaan ne kantavat surunkin alla/aikana?

      Poista
  14. Kiva juttu, osuvasti kuvaat lintujen touhuja vertaamalla ihmisiin...:)
    Kiitos lukuhetkestä joka irroitti mielikuvituksen naurahtamaan näille asioille.:D
    Kauniita ovat pyhäinpäivän kynttilät hautuumailla ja myös joulun aikoina muistaessa läheisiämme.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Gee, hautausmaalla kävin illalla. Sateesta ja pimeydestä huolimatta oli kaunista, ehkä pimeys vain korosti kynttilöiden valoa. Hautausmaa on tullut tutuksi kyllä muutoinkin, eikä vain näinä perinteisinä muistopäivinä. Kaikki eivät välttämättä sure käymällä haudalla, minä taas olen niin tehnyt.

      Poista
  15. Olipa hieno postaus kuvineen ja runoineen. Ihan laittaa huokailemaan...vauh!
    Muutenkin blogisi on vahvaa kerrontaa ja upeaa sinistä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Anja, tämä sininen tausta pelkkää pakkopullaa, yritin dynaamista ja menetin sen takia entiset mallini kokonaan, joten kasasin uudelleen vanhanaikaisen, koska tämä on enemmän minun juttuni kuitenkin kuin se aneeminen dynaaminen:)

      Poista
  16. Kirjoittaessasi linnuista, en ollut aivan varma siitä, ettetkö kuitenkin kirjoittanut ihmisistä. Ruokakipolla eri yksilöiden dynamiikka menee kirjoittamallasi tavalla ja siksi siis mietiskelyni. Nyt marraskuu on jo melkein puolivälissään ja pitkäksi syksy on venähtänyt, muutama lumisade lupauksena talvesta ja maatuva maa vain jatkaa tummumistaan.

    Hmm, suru on niin yksityinen asia, että tunnen itseni jollakin tavalla valon varkaaksi hautausmailla. Uskonkin enemmän siihen, että menneet ihmiset eivät kuole eivätkä jäljet himmene, niin kauan kun on yksikin, joka muistaa heidän eläneen.

    Mielenkiintoisia ajatuksia kirjoituksesi taas sai aikaan...:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä tämä lintujen elon kuvaus oli ihmiselämä suora peilikuva, terävästi huomattu, vaikka se noudattikin lintujen sosiaalista käyttäytymistä aivan tunnontarkasti.

      Suru on hyvin yksityinen asia ja ihmiset suhtautuvat siihen hyvin monella tavalla ja siinä mielessä olet hyvin samalla aaltopituudella sillä löysin vanhan muistokirjoituksen jonka olin laatinut joskus äidille ja siinä sanotiin hänen elävän elämässämme vielä kauan ja näin on ollutkin itselläni jo 17 vuotta, sillä löytäessäni jotakin äidin tekemää hän tulee aina elävästi mieleeni. Hänen lisäkseen minulla on monia jälkiä jotka eivät himmene niin kauan kun valoni palavat...

      Poista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)