ELÄIMELLISTÄ

Mansikki Omenantyttö ja minä joskus 1970-luvun lopulla. Hän oli lauhkea kuten äitinsäkin, jota me kerran kakarana naapurintytön kanssa lypsimme keskellä kirkasta päivää johonkin kurakippoon. Siihen aikaan lehmiä lypsettiin vain illoin aamuin, eikä niitä tietenkään saanut häiritä huvin vuoksi, koska maidontuotanto saattoi ehtyä. Omena vilkaisi meitä olkansa yli ja jatkoi märehtimistään. Se näytti ymmärtävän hyvin, että pikkutytöillä saattoi välähtää mitä hulluimpia ideoita, joten se laski sopivan määrän maitoa utareisiin, joka riitti  meille leikkimaidoksi oikein hyvin. Ainoa ongelma oli siinä, että vaikka isä, joka pahaksi onneksi eksyi navettaan kuullessaan kolinaa, kilinää ja naurua asian ymmärsikin, niin äitipä ei. Joten sapiskaa tuli enempi kuin lääkäri määräsi ja naapurin ovela ja sillä tavalla kierompi tyttö pääsi  taas kuin koira veräjästä:)


Mansikki oli laupiaan äitinsä kaltainen, kuten kuvasta voi hyvin päätellä. Maaseutuympäristö näyttää ehkä vähän rähjäiseltä, sillä vanha liiteri on purettu ja pientilan lehmä- ja vasikka-aitaus saattoi ulottua pihamaalle asti. Lypsäminen tapahtui meillä käsin, vaikka lypsykoneita jo isommilla tiloilla olikin. Ruuan puutteen ja viljan viljelyn vuoksi (eli vähäiset pellot eivät joutaneet laidunmaaksi) lehmät vietiin läheiseen saaristoon eli lypsykariin, jossa ne olivat koko kesän. Karjasuojana oli vain lato ja vehmas metsikkö. Illoin ja aamuin mentiin veneellä saareen, jossa lehmät lypsettiin, ruokittiin ja hoidettiin mahdolliset utaretulehdukset ja monet muutkin vaivat. Saaren ranta oli meille lapsille mieluinen paikka, siellä oli kiva uida ja tutustua rantamatalikon ihmeelliseen elämään.  Siellä näin elämäni ensimmäisen uivan käärmeenkin, se saattoi olla vaskitsa ja se hyydytti tehokkaasti uimahalut siltä illalta. Omena oli vanha kellokas eli johtajalehmä, joka tuli kutsusta paikalle ja toi muunkin karjan mukanaan.  Joskus lehmät jo odottelivat venepoukaman lähellä rantaan tulijoita.

Alkukesän saaristokausi ei Omenaa eräänä kesänä miellyttänyt ollenkaan, joten hän toi karjan seuraavana päivänä ani varhain takaisin kotiin ja sanoi aamulla kello viisi ikkunan alla että MUU: Me uitiin uudestaan:) Äiti käänsi kylkeä ja sanoi isälle että hän näki kamalaa unta siitä että Omena oli tullut kotiin. Isä kurkisti ikkunasta, että nauroi että tervetuloa painajaiseen. Tämä tarkoitti uutta vaivalloista uittomatkaa takaisin saareen, sillä Omenalla oli suurin osa porukkaa mukana. Hiehot  ja vasikat saivat veneen kyytiä, mutta lehmät uitetettiin saareen ja naisihmiset joutuivat monesti uimasilleen itsekin, jos tuli jotakin hämminkiä.Koska reissu oli vanhoille lehmille tuttua hommaa, ne kulkivat ja uivat poikkeuksetta kauniisti veneiden vierellä. Ongelmia tuli yleensä hiehojen eli nuorten lehmäneitojen ja ehkä mullikoiden kanssa, jos semmosia mukana oli. 

Karjan elo oli tyystin toisenlaista kuin nykyään. Niiden ei tarvinnut olla siihen aikaan pelkkiä maitokoneita eikä synnyttää ylisuuria lihajalostusvasikoita. Tosin kiertävä karjakko mittaili rasvaprosentteja ja meijeri tarkasti maidon puhtautta. Kotinavetassa oli ehkä puinen parsi tai jos oli sementtilattia, niin runsuja eli olkia laitettiin runsaasti alle. Ainoa ikävä puoli oli pakollinen ja jatkuva kytkettynä oleminen talviaikaan. Siinä lehmä joutui myös vasikoimaan, eli erillistä poikimakarsinaa ei ollut. Meidän lehmillä oli aika pitkät kettingit, niin että päätä sai kääntää vapaasti ja tomauttaa vaikka lypsäjää jos siltä tuntui: Lehmät vietiin astutettavaksi naapurikylän komealle sonnille. Äiti kuljetti lehmää ja minä hätistelin vauhtia ja kannoin ruisleipää, joka annettiin sonnille. Mutta sitten aika muuttui ja sonnin virkaa toimitti tylsä ja ikävä seminologi. Siitä lähtien karjan elo on muuttunut yhä ikävämmäksi.


HIIRIÄ JA IHMISIÄ

Otus ja minä jouluna 1996
Ihmiset vihaavat rottaa kuin ruttoa. Maatalossa hiiret ja rotat ovat enemmän kuin ongelma. Ne tuhoavat elintarvikkeita ja levittävät tauteja. (Toisaalta ihmistä suurempaa taudinlevittäjää en tiedäkään?) 

Eräänä kauniina syyspäivänä lähdin hakemaan kuopukselle jotakin aivan normaalia häkkieläintä, esimerkiksi hamsteria. Tai vaikka marsua. Mutta kuinkas sitten kävikään? Jäljellä oli enää vain yksi älyttömän kaunis, vähän pienen minkin näköinen olio, joka nukkui nätisi kiepillä ja näytti uskomattoman hellyttävältä. Se on ROTTA sanoi myyjä ja minä pomppasin varmasti puolimetriä kauemmaksi. Koska niitä hemmetin hamstereita tai marsuja ei tähän hätään nyt löytynyt, niin vilkaisin otusta uteliaana uudelleen ja huomasin yht'äkkiä että minulla onnettomalla olikin häkissä kesyrottauros.

Mietin pääni puhki, että mitä ihmettä minä nyt miehellekin sanon. Hullunahan se minua pitää ja suuttuu varmasti, mutta yllättäin hän katselikin tulokasta kivasti ja sanoi että sehän on nätti otus. Vähän kärttynen oli tämä poikarotta ja parin päivän päästä se tekikin pennut ja muuttui rouva Rattukseksi. Siitä alkoi Rotta-aikamme, johon liittyi monenlaisia iloja jos surujakin. Pennut ajattelin ensi alkuun kaupitella eläinkauppaan takaisin, mutta siellä ne olisivat menneet suoraan käärmeen kitaan, kuten vastaavan siskon pentuekin:( Mieluiten hävitän ne vaikka itse, mietin synkkänä. No eihän siitä mitään tullut, huolestunut emo seurasi tarkasti kun siirsin ne vanulla vuorattuun kanamunakennoon siivotakseni häkin joka oli auttamatta laittoman pieni jopa yhdelle rotalle! Hankin ison papukaijahäkin ja kun poikaset kasvoivat opin kyllä erottamaan kenellä on pallit ja kenellä ei:)

Ajokoira Rölli vihasi Rouva Rattusta yli kaiken, koska se oli kerran narauttanut sitä kipeästi kuonoon puolustaessaan pentuettaan. Ilta, jollon rouva Rattus kohtasi kuoleman Röllin hampaissa itketti meitä kaikkia. Mies lähti ulos ja meni pannuhuoneeseen, koska kovaksikeitetty metsästäjä ei voinut katsoa rotan kärsmimystä, enkä voinut antaa sitä lopetettavaksikaan.  Naapuritkin surivat että nyt se onneton hentomieli-nainen pilaa vielä hyvän ja karskin miehenkin, joka kehuskeli joskus häpeilemättömästi,  ettei arvannutkaan miten fiksu elukka se voi rotta olla.

Rotta nimeltä Pikku oli villi ja valoisa ikävästä syöpätaudistaan huolimatta. Puruiikoista pahin oli kaltoin kohdeltu Luru, jonka sain eläinkaupasta ilmaiseksi. Se narautti useampaan kertaan sormeni verille ihan luuhun asti. Mutta viimein se oppi luottamaan siihen, että maailmasta löytyi vielä ihminen, joka rakasti sitä sormet verillä ja ehdoitta. Mukavimpia olivat Hämy ja Hippi, koska olin jo tottunut rottiin, mutta rakkain taisi olla Rattuksenpoika Monni, jolla oli hyvin koiramaisia tapoja. Otus-herra kävi mutkan Tampereella ja palautui takaisin kotiin ja ennenkuin ehdin estää niin kuopus tyyräsi sen seurauksia tajuamatta veljensä häkkiin. Onneksi olin lähellä, mutta siitä huolimatta Otuksen sukukalliudet saivat pahan vaurion omasta kädestäni puhumattakaan.  Omakohtaisesti voin sanoa että rotan purema on hirvittävän kipeä ja se parenee kuroutumalla. Pojat ottivat verissä päin yhteen myös eräänä kuutamoyönä kun toinen oli päässyt vahingossa häkistä irti. Sanaakaan eivät sanoneet, vain mätke kuului kun heräsin ja ryntäsin sydän kurkussa hätiin. Verta ja syviä haavoja oli molemmilla. Yö meni aika pahaksi niitä hoivatessa. 

Kaikista kaunein ja fiksuin oli kuitenkin Musti, kaunis silkkiturkkinen rottaneiti, joka osasi avata lähes tappavalla jousi-laukaisumekanismilla toimivan häkin oven ja avasi sen myös muille:) Hurmaannuimme miehen kanssa kumpikin Mustiin. Hän oli sukupuolestaan huolimatta lauman soturi, eli se joka nukkui oven edessä  ja vartioi ulkoa tulevaa uhkaa.

Tämän tehtävän luonnossa hoitavat yleensä nuoret urokset, jotka ovat pioneereja eli niiden tehtävä on ensimmäiseksi haistaa/maistaa ruoka ja kokea mahdollinen myrkytys muun lauman odottaessa reaktiota. Varfariini toimii hitaasti ja julmasti ja se on eläinrääkkäystä pahimmillaan. Siinä myrkytysreaktio tulee hitaammin, jonka vuoksi se on ollut tehokas myrkky muuten varovaiselle rotalle.  

Kesyjen eli niinsanottujen laboratoriorottien esiäiti on isorotta eli Rattus norvegius. Ne kantavat aina ikävää syöpä-geeniä, johon ne usein menehtyvätkin hitaasti ja kivuliaasti, ellei niitä armahdeta. Eläinlääkärit eivät välttämättä tunne rotan reaktioita ja sietokykyä sillä rotan nukutukseen voidaan tarvita kolmenkin kissanukutuksen määrä ja neula pitää olla tarkoituksen mukaisen pieni. Itse en vienyt yhtään rottaa lopetettavaksi. Sain Metacalia kipuihin ja rotat kuolivat kotona. Eräs eläinlääkäri suositteli eetteriä, jota en anna hänelle koskaan anteeksi. Sen piti pehmeä vaihtoehto, enkä kyllä hirvittävämpää tapaa tiedä. Pakokaasukin lienee parempi. Mies lopetti sitten loppujen lopuksi kaksi kärsivää rottaa itse.

Toinen rottalaji on mustarotta eli Rattus rattus, (Suomessa aika harvinainen) joka sai aivan turhaan kyseenalaisen kunnian keskiaikaisen mustansurman levittäjänä. Suurin syy siihen oli tajuttoman huono hygienia ja myös monien muiden jyrsijöiden suoratartunnalla levittämä bakteeri, joka rotista tarttui ensisijaisesti kirppujen välityksellä.



KUIN SIRKAT YÖSSÄ

Melkein poikkeuksetta kaikki rakastavat sirkkojen kesäisiä konserttoja ja niin minäkin. Eräänä syyskesän iltana istuin avotakan ääressä ja kuvittelin näkeväni liikettä takan muurissa. En puhunut miehelle mitään, koska ajattelin, että se on vain pieni hiiri, jonka kohtalona olisi loukku tai tämä hyväsydäminen emäntä joka heittäisi vain ulos vähän tuulettumaan tai ilkeä koira, jonka kulmahampaat olivat aina tappoterässä. Mutta eipäs ollutkaan. Elokuva unohtui kokonaan kun jähmetyin kauhusta paikalleni.

- IIIK. Täällä on joku ällöttävä torakka, kiljaisin vertahyytävästi yhdessä elokuvan uhrin kanssa ja mies tuli heti murhanhimoisena katsomaan. Niitä näytti olevan ainakin kaksi tai kolme ja mies tappoi heti yhden. Silloin muistin yht'äkkiä äänen, jonka olin joskus yöllä tai illalla kuullut. Se oli aivan kuin linnun liverrystä kesäaamuna joten sehän oli tietenkin tämä eli

video

aito, upea kotisirkka (Acheta domestica). Surin miehelle että nyt Sinä hullu menit ja tapoit maailman hienoimman ja harvinaisimman sirittäjän. Surin ihan turhaan. Millenium ja maailmanloppu painoi päälle ja sirkat lisääntyivät kuten asiaan kuuluikin. Joulun aattopäivien aamukiireessä kun olin lähdössä töihin, kuulin miten röyhkeä hiiri taas kerran jyrsi takan päällä olevaa  piparkakkutaloa. Kiipesin katsomaan ja täytyy sanoa että näky oli melko uskomaton. Todella jättikokoinen sirkka siellä jyysti hampaat irvissä piparia, vilkaisi minua olkansa yli ja jatkoi tyynesti harjoituksia. Tietokirjan mukaan kotisirkka oli suunnilleen heinäsirkan ja hepokatin kokoinen eli 15 - 20 mm, mutta kyllä tämä sankari oli huomattavasti isompi. Kotisaunan lauteillakin oli viihdyttävää kun sirkat somasti virittelivät viulujaan seinänraossa.

Kevätpuolella näin kerran kamalaa unta, että sirkkoja oli seinät aivan täynnä ja heräsin aamuyöllä kello neljä tähän painajaiseen ja älyttömään sirkutukseen. Seinällä oleva mahtisonnisirkka se siellä taas soitteli pirunviuluaan. Paiskasin sitä vihkiraamatulla päähän ja ainakin se säikähti, jos ei kuollut, koska ihana hiljaisuus lankesi heti koko taloon, lukuunottamatta miehen pientä jupinaa joistakin seinähulluista.Vieraat kyselivät usein että mistä tuo ihmeellinen ääni kuuluu ? Ovatko ne lintuja? Jotkut ulkomailla käyneet kehuivat että kuulostaa melkein kaskaan laululta. Naapurit ja muutkin uteliaat tulivat  kuuntelemaan ja ihmettelemään siritystä.

Kun valot sammuivat alkoivat pidot ja serenadit. Tämä Pohjois-Afrikasta ja Lähi-Idästä alunperin rantautunut sirkka viihtyi ennen muinoin maalaistalojen uuninpankolla. Sirkan siritys tiesi jonkun uskomuksen mukaan talolle onnea ja vaurautta. Oli niin tai näin, minulle alkoi pikkuhiljaa öinen mekkalointi riittää. Yöllä heräsin janoon ja kun menin juomaan, tunsin miten joku hipaisi jalkaani. Räpsäytin äkkiä valot päälle ja järkytyin nähdessäni keittiössä tepastelevat otukset. Otin kengän käteeni ja aloitin vastenmielisen teurastuksen. Sain 16 sirkkaa ja kärttyisen miehen hereille. Sirkka elää ruuanmurusilla ja jätteillä ja jyrsii kaikkea muutakin, jopa rakennuselementtejä. 

Ovelasti ne aina pujahtivat piiloon ja ikäänkuin oppivat metsästyksen säännöt. Eli kun paiskasin kengällä, se osasi poukota syrjään ennakoivasti, mutta sitä se ei ikinä tajunnut, että minulla oli vielä toinenkin kenkä:) Kesyrotatkin harrastivat iltasella sirkkametsästystä, siinä kuin ajokoirakin. Viimein oli kuitenkin pakko soittaa terveystarkastajalle, että mitä ihmettä näiden otusten kanssa tehdään. Kävi ilmi, että kotisirkka on erittäin hankala hävitettävä ja että myrkytyskertoja tarvittaisiin ehkä vähintäänkin kaksi tai kolme, joten hintakin nousisi ehkä tuhansiin markkoihin. Se oli liian paljon, joten menin ja ostin kaupasta Bayonia ja aloitin. Otin tietoisesti hirvittävän riskin että epäonnistuessani saisin uuden myrkkyresistenssin sirkkakannan, jonka hävittäminen voisi olla jo aika hankala juttu.

Sumutin kaikki muurinkolot, lämpövesiputkien reiät lattioissa, saunan, jossa etenkin lauteiden alustat ja jakotukin alueen ja varmaan itsenikin, koska olin melko pölyssä kun mies tuli töistä ja kauhisteli että miksi sinulla ei ole edes mitään suojaa. Yskin ja totesin etteihän tämä nyt ole kärpäsmyrkkyä kummempaa. No oli se. Siristys vaikeni pikkuhiljaa ja muutamia vaikeasti vönkiviä otuksia tuli vielä esille ja minä tietenkin kärsin niiden vuoksi, mutta sirkkojen kammottava lisääntyminen oli vielä pahempi uhka. Sirkoista kyseltiin kovasti vielä jälkeen päinkin ja monet olisivat tulleet uteliaisuuttaan niitä vielä kuuntelemaankin. Erään kerran illalla kun vein koiraa tarhaan, olin kuulevinani omenapuusta hyvin sirkkamaista sirinää, enkä voinut sille mitään, että kylmät väreet menivät vieläkin selkäpiitä pitkin.

26 kommenttia:

  1. Kiva kertomus! Minä olin aina naapurissa navetassa kun siellä lypsettiin lehmiä.

    Olin siellä maatalouslomittajanakin 14-vuotiaana kuukauden, kun talon emäntä joutui leikkaukseen. Minä, joka itse en ole maatalosta kotoisin!

    Siellä sitten lypsin lehmät, hoidin muutkin navettahommat ja neljä pirullista kakaraa. Kaksi poikaa oli alle 6 v ja kaksi tyttöä 7- ja 8-vuotiaat. Voi että se vanhin tyttö oli hankala, mutta varmasti ikävöi vain äitiään. Hän kiusasi muita koko ajan. Meinas mennä hermot siellä.

    Oli se rankka kuukausi mutta pärjäsin ihan hyvin. Talon isäntä hoiti lapset illalla. Mutta tuli niistä päivistä pitkät minullakin. Laitoin ruuat ja keitin jopa mehua esanssista siellä.

    Palkka oli iso pettymys. Luulin että saan saman palkan kuin siskoni sai toisessa paikassa lapsenpiikana. Mutta sain vain yhden alusvaatekerraston! En mitään muuta! Olin tosi harmissani, mutta niin ujo etten kehdannut vaatia oikeaa palkkaa. Harmittaa se vieläkin! Se oli rankka kuukausi.

    Rottia meilläkin on ollut, mutta ei ole enää. Miniällä niitä on ja hän otti ne mukaansa kun lähti opiskelemaan. Marsujakin on kaksi kappaletta, nekin hänen. Ne ovat meillä edelleenkin. Toissa yönä yksi marsuista kuoli 9-vuotiaana vanhuuteen, joten on vain kaksi jäljellä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mustis kivasta iltasadusta, voin mennä aaa:lle iloisin ajatuksin.
    Mun mummulla ja papalla oli täällä nyk. Skanssin alueella maatalo, hevonenm lehmiä, kanoja ja muutama lammas. Lapsena oli kiva mennä eläimiä katsomaan. Ihania muistoja ! ;)

    VastaaPoista
  3. Tässä tassun jälkeni; PLÄTS.
    Ei tohon ny muuta ennää voi sanua, ko että MAHTAVAA ja kuin hauskasti kerroit:)

    VastaaPoista
  4. Minunkin mummola oli maalaistalo lehmineen ja hevosineen. Kivoja muistoja!

    VastaaPoista
  5. Kyllä minuakin harmitti puolestasi Laali, oli tosi törkeä se palkkajuttu eikä lehmien lypsy ei ole maailman helpointa hommaa, mutta toisaalta nauratti se 4 pirullista pentua. Itse hoivasin vain yhtä ja sekin oli ihan katastrofaalista! Marsut elävät tosi vanhoiksi, rotat vain reilut 2 vuotta.

    VastaaPoista
  6. Ole niin hyvä madame Quu, olen onnellinen jos viihdyit ja sait mukavia tunnelmia ja ajatuksia niiden muiden vastapainoksi:)

    VastaaPoista
  7. Se oli reilu plätsis, aivan kuin Plätty olisi sen pläyttänyt, Kiitän häntä ja lisää eläimellistä menoa on luvassa tulevaisuudessakin tai pitäisikö sanoa menneisyydessä:)

    VastaaPoista
  8. Hieno juttu ja hauskoja muistoja!minäkin olin kesämaalainen isäni pukkasi minut junaan Kemistä ja isoisäni oli Helsingissä vastassa ja sieltä linja-autolla silloiseen Pusulaan kesätöihin,lehmiä,sikoja,kanoja,koiria,tuli hyvät pohjat urheiluharrastukseeni,isoisäni oli paras kannustajani! hevosen selästäkin olen muutaman kerran pudonnut,sen kyllä huomaa. (siitä sitten kirjassani)eli HEH

    VastaaPoista
  9. Kivaa tekstiä!

    Kylläpä vaan nuo lapsuusmuistot ovat itsellänikin hyvin samatapaisia. Mummollani oli lehmiä, lampaita ja kanoja, papallani hevonen, jonka selkään minäkin joskus pääsin (lue:nostettiin).
    Oli se vaan metkaa, että heinillä täytetty eläin osasi olla niinkin kova!

    Mutta lehmänlämmintä maitoa en vaan oppinut juomaan. Ja nykyisin en juo edes jääkaappilämpöistä maitoa!

    Olen aina kuvitellut tuon Laalin olevan ihan hermoton ja nyt hän kertoikin siihen syyn:
    Hermot menivät niissä lomitushommissa niiden kullannuppujen kanssa!

    VastaaPoista
  10. Mukavia muisteloita ja niin kivasti kirjoitat.
    Terveisin.

    VastaaPoista
  11. Erikoista tässä oli se, että Kemistä Helsinkiin HEINÄTÖIHIN?? Yleensä se oli vähän päinvastoin. Kesämaalainen on oikein hyvä nimi ja monet kaupunkisukulaisethan pitivät maatalon tylsää aherrusta eksoottisena ja mukavana, aivan toisin kuin me, jotka asuimme siinä. Harvinaisen viisas isoisä Sinulla valde:)

    VastaaPoista
  12. Kiitos vp! Heinillä ja appeella täytetty työkone on todella kova, tosin ratsastuspuoli jäi omalla kohdallani aika vähäiseksi.

    Tämä agraariyhteiskunta oli vielä niin lähellä meitä että se sivusti tavalla tai toisella myös kaupunki-ihmisiä. Lämmin maito on kyllä aika vastenmielistä, ihmeellistä miten se kylmänä muuttuu ihan hyväksi:) Toisaalta ternimaitokin varastettiin vastikkarukalta ja sillehän se maito oli alunperin tarkoitettukin? Nykyään itsekin aika vähän käytän, vain tipan kahviin ja toisen joulupuuroon:)

    Joskus kuulee sanottavan hyvähermoisesta että sillä on oikeat lehmänhermot, olisiko Laalillakin ne:)

    VastaaPoista
  13. Voi miten kiva kuulla Sinusta Vikke, olen jo ihmetellytkin että mihin olet oikein kadonnut?? Muistot ovat näköjään aivan omia heiniä ja kun kerronta on lähellä sydäntä, se on aina helppoa. Toisaalta mahdollisen kirjallisen kehittymisen vuoksi on aivan pakko kirjoittaa muutakin kuin viihtyisää muistelmaa.

    VastaaPoista
  14. Kiitos kaunis sanoistasi.
    Tallessa ollaan,
    muuten...kauniita kuvia Sinusta.

    VastaaPoista
  15. Kiitoksia Vikke. Suurin syy siihen taitaa kuitenkin olla siinä kuvaajassa, joka katsoo sopivasti hellien kameran läpi ja ottaa sitten sopivasta kulmasta kuvan:)

    VastaaPoista
  16. Lehemistä tykkään ja rotistakin muutin käsitykseni tämän tyhjentävän kirjoituksen ansiosta...hyvät jutut!! ;)
    Mukavia on kuvakkii...
    Mitähän sieltä on tulossa eksotiikkapuolelta?

    VastaaPoista
  17. Rottaa on ehkä vähän syystäkin inhottu (ja vihattu), osaksihan viha on myös opittua ja melkein aina aiheetonta?

    Mutta mitähän nyt seuraavaksi tulisi, ehkä jotakin aivan karvatonta:)

    VastaaPoista
  18. Nyt vasta löysin nää sun ihanat juttusi...hyvin kijoitat muisteloita. Rottia ja hiiriä kyllä inhoon edelleenkin. Kivat kuvat.
    Kiva kuulla Vikestäkin jotain...mä jo kasan puolella ihmettelinkin mihin hän on joutunut.

    VastaaPoista
  19. Tuli taas mieleen monet muistot ja mummola.Mummon lehmistä muistan nimeltä vain Kielon,mutta oli siellä muitakin ja mummo kulki navetan väliä vielä vuosia lehmien lähdön jälkeen.Oli aina kuulevinaan ammuntaa...Ja vaarihan jäi ikuiseen ikävään,kun hevonen lähti.
    Minä olen ollut hirveän huono eläinten hoitaja,suorastaan kävelevä pyöveli niille.Vai mitä muuta voi sanoa ihmisestä,joka kuivattaa kilpikonnan,palelluttaa marsun ja antaa koiran juosta auton alle...:(Tosin kaikki ei ihan näin mennyt,mutta lasten silmissä äiti oli pitkään aika ristiriitainen henkilö näiden tapahtumien aikoihin:)
    Kaiken kaikkiaan ihana tarina,taas kerran!

    VastaaPoista
  20. Kiitoksia unikko, Rotta ja hiiri-inho on aika tavallista, ehkä myös opittua ja varmaan joskus tarpeellistakin silloin kun villistä eläimestä on kyse.. Pitäisi varmaan jotenkin eri tavalla tuoda esille nämä..

    VastaaPoista
  21. Myrsky kulta, kaikille meille sattuu aina joskus hirvittäviä vahinkoja, surun lisäksi ne ovat todella kurjia juttuja, ehkä lapsetkin purkivat surunsa sitten Sinuun?

    Minullakin on vastaavia juttuja näiden eläinten kanssa, ikäänkuin vielä olisivat olemassa kuolemansa jälkeenkin, se on kumma juttu. Ja jos lehmiä on ollut iät ja ajat, ei ole mikään ihme että aika tuntuu oudolta, kun kaikki onkin sitten ehkä kerrasta poikki ja ohi. Hevosen menetys oli varsinkin isännille aina kova juttu, koska se oli useimmiten myös työkaveri ja ystävä.

    VastaaPoista
  22. heippa, kurkistin tänne sivulle eka kerran.. jukra kun kiva tarina.. pidin , jos sillä nyt on väliä.. niin pidin paljon.. aito, rehevä kertomus enpä ole sirkkoihin sisätiloissa törmännyt.rottia olen metsästänyt kun kissa ei pärjännyt.. piti ottaa myrkyt avuksi.. siinä vain kävi surkeesti, kissaparkani löysi myrkyn ja kuoli myös, rotatkin kyllä.. mutta nuorta missu kissaa paruttiin lasten kanssa kilpaa.. se oli niin söpö ja meille rakas..nykyään ei näe enää kuin metsässä eläviä otuksia ja niin nuo lasten koirat käyvät kylässä..nuolevat jalkani puhtaaksi joka kerta.. ihanaa heinäkuuta, se alkaa huomenis..

    VastaaPoista
  23. tälle sivulle haluan antaa kauniin aurinkolahjani.. jos käyt sivullani se löytyy otsikolla lahja

    VastaaPoista
  24. Kiitoksia katrism pitäisi varmaan nostaa nämä esille, koska monikaan ei ehkä hoksaa tai ehdi.. käyn ihailemassa aurinkoasi:)

    VastaaPoista
  25. Peikko lukaisi koko jutun ihan kurillaan.

    VastaaPoista
  26. Kiitos peikko:)Taisin skannerin saatuani innoistua kirjoittamaan juttuja, joista oli aiheeseen liittyviä kuviakin, tiedä sitten oliko se nyt järkevää vai ei? Eikä aina ei tiennyt sitäkään synnyttikö kuva ja muistot tarinan vai toisin päin?

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)