HAPPY

Tarina kertoo, että Luoja halusi antaa jokaiselle kuukaudelle oman lahjan, minkä vuoksi hän kutsui ne kaikki luokseen. Oli kuitenkin yksi, joka unohtui kisailemaan etelätuulen kanssa niin että myöhästyi kokonaan paikalta. Se oli tietenkin hullu ja huutiton Huhtikuu. Hän oli surun murtama jäätyään ilman lahjaansa. Muut kuukaudet säälivät huhtikuuta ja heltyivät antamaan osan omista lahjoistaan sille. Näin huhtikuun tyhjä vakka täyttyi lumipyrystä, räntäsateesta, revontulista, jääpuikoista, ukkosista, lounastuulesta, purojen solinasta, auringon paisteesta, sadekuuroista, loskakelistä, ujosta vihreydestä, pakkasöistä ja sinisistä kevätilloista. Tämän kevään huhtikuun huikein hulluttelu ja hitti lienee tässä 💜

Ahtojäinä tunnettu ilmiö rullasi Laitapauhan rannalle komeat pienois-Alpit. Näillä kuvilla osallistun Pieni Lintu haasteeseen! Aiheena oli ILOINEN . Kuvaajan ilo välittyy varmasti näistä kuvista.

Rospuutto pakotti kuvaajat loppumatkasta jalkapatikkaan, mutta se maksoi vaivan:) 

Ylläoleva tarina pohjautuu Raul Roineen ja Maija Karman kuvittamaan kirjaan: Oivallinen keinohepo vuodelta 1951.

Lisäys: 3.5.2017 Näin pian jääröysät huuhtoutuvat mereen Lohtajan Ohtakarista. Kuvaajana oli Kalle Niskala. Kommentissa mainitsin, ettei siinä kauan mene kun meri ne mukaansa huuhtelee. Ilmatieteen laitoksen jääasiantuntija arveli pääsiäisen aikaan että jääröykkiöt olisivat vielä juhannuskesänäkin paikalla, vähän se meinas meikäläistä silloin huvittaa.

KOLLAASI

Pitkästä aikaa osallistun Pieni Lintu-haasteeseen ♥ Aiheena on kollaasi lempiväreistä. Erilaiset värisävyt ja niiden heijasteet ovat mielestäni kauniita ja täydellisiä kaikki. Keräsin kollaasiin tiettyjä sävyjä, joissa oli sopiva vivahdus minua, parhaat värisävyt löydän aina luonnosta. Kollaasi on pelkkä harjoitustyö. Taustatukena toimi Ari, joka sopivasti helpon ohjelman minulle netistä etsi ja käyttöohjeet päähän takoi:) Pienen väännön jälkeen sain kun sainkin tällättyä muutaman ottamani kuvan, joiden värimaailma miellytti omaa silmää. Mitään väriskaaloja tai taitoa tästä on turha hakea.

Väri on auringosta tai muusta valosta tulevaa sähkömagneettista säteilyä ja värisävy määräytyy aallonpituuden mukaan. Värihavainto perustuu kolmeen asiaan: Valonlähteeseen, kohteeseen ja siihen miten verkkokalvojemme sauvat ja erilaiset tapit eli L-, M-, S-tyypit reagoivat valoon. Tämä on vain yksi totuus monien joukossa. 

YLÖS

    Pieni Lintu komensi KATSEET YLÖS joten tein työtä käskettyä:)

   Varaston katos on poikien ja kissojen lempipaikka:)

Meritiekin johtaa ylös:)

TUOKSU

 

Meressä on oma, ainutkertainen ja unohtumaton tuoksu. Olen miettinyt usein, mistä tuo meren omaperäinen haju oikein syntyy. Levästä, suolasta, auringon hiostuttamista kivistä, lintujen jätteistä, kaloista, mädäntyneistä raadoista, syvyydestä ja tuulesta.   

"Tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen 

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus."

MAKRO- ja TEEMA-aiheena oli tällä kertaa TUOKSU/HAJU. Terassin vernissa, tuore saunavihta, savun haju/savustetut kalat ja tervatut veneet tuoksuvat aina väkevästi kesälle. Puhtaalle. Niille vetävät vertoja vain tuomien, kielojen, ruusujen, syreenien ja pihlajankukkien huumaavat tuoksut. 

Ullakolla on oma ummehtunut vanha haju, mikä ei välttämättä ole huono, jos ei hyväkään. Sama tuoksu tulvahtaa usein vanhoista kirjoista. Kirjeistä tai kouluvihkoista. Muistoja, pölyä ja koimyrkkyä. Do you remember?



Miten niin täällä muka haisee? Itse te haisette ihan omituiselle miettii Jytky! (Kuva on lapsenlapsen ottama, kun vierailimme juhannusaattona Mallan ja Esan navetassa:)

Edellisten lisäksi on yksi tuoksu, jota ei voi kohdallani sivuuttaa. Mieluummin tietysti parfyymina kuin litkuna! Tuoksu on tunnetusti ollut Marilynin tavaramerkki, mutta ihailemani Catherine Deneuve ja Nicole Kidman ovat pitäneet sitä myös suosikkiparfyyminä. Eipä ole vaikea arvata tuoksua, jonka nimi tuli pelkästään siitä, että Coco Chanel ihastui näytepullovitosen tuoksuun. Kuulin nuorena että se vanhojen naisten parfyymi, nyt sekin ongelma on onneksi ohi:)

 

Oikealla puolella kauniisti muotoilussa putelissa on Priscilla Presleyn kunniaksi tehty tuoksu, jonka sain kerran kuopukselta lahjaksi ja se on siinä mielessä yksi rakkaimmista hajusteista.

KESÄ

Makro- ja teema-aineena oli KESÄKUU. Tähän asti se on sujunut koleassa ja varsin sateisessa säässä. Iki-ihanat maidonvalkeat yöt ja varhaisaamujen kirkas kauneus ja lintujen liverrys on kuitenkin koettu täällä Sademaassakin. 

Pölyttäjät ovat vähän hukassa eikä mittariperhosiaan ole juuri näkynyt ja sääsketkin tulivat vasta toissa iltana. Olen hullaantunut juhannuskesän valkoisiin kukkiin: kielot, juhannusruusut, suopursut, syreenit ja omeanankukat poikkeavat raikkaasti ketokukkakimpuista, joita keräilen jo alkukesästä maljakkoon. Kullero on myös yksi kestosuosikki, hääpöydälläni oli aikoinaan vain kaksi takapihalta poimittua kulleroa.

Kotikylän vanhan ajan miljöötä. Lapsuusmaisemista on jäljellä vielä jotakin, vaikka paljon onkin jo hävinnyt ja hävitetty. Himankakylä oli aikoinaan hyvin kaunis kylä. 

Juhannusyön tunnelmaa parhaimmillaan. Suurin älämöly on jo vaiennut ja aurinko on kohta nousemassa. Istut yksin kalliolla ja muistelet elämäsi juhannuksia. Enää et riehu etkä heilu, olet vain hiljaa ja kuuntelet muistoja.

Penkkatie Pyhäjoki

"Kun kesä ihanainen
Taas saapui vuorostaan
Ja nurmi kukkivainen
Kun verhos kaiken maan,
Niin saariin soutelimme
Tai juostiin metsihin
Ja marjaan kiiruhdimme,
Kyll' lysti olikin"

Vuodenajat: Z.Topelius
Suomennos: P. J. Hannikainen
Sävellys: W. A. Mozart

Toivotan onnellista Juhannusviikkoa ja kaunista Mittumaaria kaikille ♥

ILTA

Kotimökin pelto ja Mittumaari

Makro- ja teemakuvien aiheena oli tällä kertaa ILTA. Alkuperäinen visio meni ihan kuutamolle, minkä vuoksi päädyin varasuunnitelmaan B, elikkä eri vuodenaikojen iltatunnelmiin. Kiitoksia tästä haasteesta Pieni Lintu ♥ 

  

LUONTO

    MAKROTEX- JA TEEMA-AIHEENA oli tällä kertaa LUONTO:)

Edellisen haasteen teemana oli MUSTA. Vähän paradoksaalisesti se jäi minulta väliin, joten   korjaan tilanteen tässä yhteydessä. "Musta ei muutu, eikä siitä väriä puutu", ruukasi isä sanoa ennen vanhaan, mutta kyllä siitä silti puuttuvat kaikki valon päävärit. Mustassa värien voimakkuus on nolla kun taas valkoinen on täynnä värejä:)

ANKEA

Meren kesähymy jähmettyi harmaaksi. Kylmäksi. Surut kulkevat lyijynraskaana aaltoja pitkin. Meren syli on syvä kuin kuolema. Odotan Sinua. Turhaan. 

Makro- ja teemahaasteen aiheena oli ANKEA.

JÄRJESTYS

Väittämä että luonto pyrkii epäjärjestykseen ja ihminen järjestykseen on minusta mieletön, sillä luonnossa vallitsee aina atomin tarkka järjestys ja jopa elottomilla olioilla on sisäinen harmonia ja tiukka tarkoituksenmukaisuus. 

Yht'äkkiä ajatellen emme toivoisi mannerlaattojen lähtikontakteja, joista seuraa usein vakavia luonnonkatastrofeja: Tulivuoren purkauksia ja maanjäristyksiä, vaikka kaaoksen perimmäinen tarkoitus onkin planeetan elinkelpoisuuden säilyminen. Myös tuulet, jotka nostavat ikäviä myrskyjä, tuottavat ihmiselolle suurta harmia ja haittaa ja näin syysmyrskyjen aikaan niitä tulee monesti kiroiltuakin. Mutta nekin kuuluvat lainalaisuuksiin, joka ylläpitävät maapallon tasapainoa ja elämää sellaisena johon olemme tottuneet. Ilman tuulia sateet loppuisivat, joet valuisivat kuiviin, napa-alueet jäähtyisivät ja päiväntasaajan alue kuumenisi pätsiksi, monet tuulipölytteiset kasvit kuolisivat sukupuuttoon ja merien ekosysteemi muuttuisi radikaalisti etc.

MAKROTEX- JA TEEMA-aiheena oli JÄRJESTYS. Otin kuvan viime viikon perjantaina 17.10. kun kävin saaressa. Tälle "kesälle" ensimmäinen ja viimeinen kerta. Rannat olivat jääriitteessä ja niin olin minäkin:)

PUUVENEEN TARINA

"Laivan teki haltija sellaisen, että maata se kulki ja ilmaa ja vettä." Satukirjan ihmelaivan tavoin minäkin opin tuon aivan helposti ja kuljin matkoillani vieraisiin kyliin ja niin outoihin latoihin, että Poste restante tuotti emännällekin pientä päänvaivaa. Tässä minut on jo onnellisesti löydetty ja pääsin samantien "telakalle". Emäntä lotrailee onnesta soikeana lainaruutansa kanssa, joten tässäpä on hyvää aikaa ottaa ultaviolettia kylkeen ja muistella menneitä.

Kuulun Kurikkalan venesukuun ja synnyin Himakakylän veneveistämöllä taitavan Lauri-venemestarin luomuksena vuonna 1994 - apupoikana toimi nykyisen omistajani isä Niilo Niemelä, joka halusi lahjoittaa veneen tyttärelleen. Viimeisen uimakesäni - 2005 - jälkeen pötkötin kyljet puutuen vuositolkulla pimeässä riihessä Villin Lännen rajamailla, missä pääskyt ja varpuset pitivät minua hävyttömästi paskahuussina samalla kun ikävä Herra Pöly ja utelias vanhapiika Sotku vuokrasivat hienot lautani ja kauniit kaareni ahneille sukulaisilleen. Leväkerrostuma kuivettui ajan myötä tiukasti köliin kiinni ja vaivun pikkuhiljaa kuolemansyvään horrokseen. Uneksin merestä, auringosta ja rannasta. Entisistä lämpimistä kesistä, uimareissuista ja isäntäväen vierasporukoiden merimatkoista.  

Uneni jatkui pitkään ja vasta vuosisatoja myöhemmin havahduin ilahtuneena kirkkauteen, mukavasti tuttuun ääneen ja käteen, joka silitti hellästi kokkaani. Pääskyset lennättivät poikiaan, joten syyskesä oli jo ovella. Pettymys kirahti kölini kautta perätuhdolle asti. Ikävöin kipeästi ulappaa, laineita ja moottorin hyrinää, joka kuljetti minua kevyesti eteenpäin. Minut luvattiin viedä syntymäkylän rantalatoon, mutta jostakin syystä en sinne päässytkään, vaan tein välilaskun syntymäkotini navetan ja liiterin välikköön, missä ikäloppu tukkireki ja vanhat kiesit toivottivat minut tervetulleeksi. He rupattelivat iloisesti menneistä ajoista ja kummastelivat sitä mitä ihmettä tein paikassa, joka oli eläkeelle siirtyneiden työkalujen viimeinen saattokoti. Sanoin olevani hyllytetty ikävuosista tai kunnostani huolimatta ja että hevosvoimia minäkin tarvitsin päästäkseni eteenpäin. Sen jälkeen meillä olisi riittänyt juttua vaikka talven yli, mutta syksyllä joku miehenköriläs siirsi minut rantalatoon, jossa vaivuin heti talviuneen.

Kevään tullen havahduin ja odotin sydän sykkyrällä tuttujen askelten ääniä. Varmasti ne kohta lähestyisivät latoa ja huolisivat minutkin mukaan. Kuuntelin satamalaiturin iloisia ääniä ja odotin vuosi vuoden jälkeen - turhaan. Tunsin itseni likaiseksi ja ikivanhaksi. Viereinen vene kertoi olevansa väärän puun kautta vähän samaa sukua ja se tarinoi minulle merestä, lokeista ja saaristosta, kunnes kyllästyin sen jorinoihin ja lähdin rengasmatkalle naapurikylän rantalatoon, josta emäntäni minut viimein löysi. Tässä hän nyt puunaa ja tervailee minua kuin silloin ennen, mutta jonkun asian hän unohti tykkänään ja tervakin oli paksua kuin terva, kun se aina pihtailee ohenteissa ja säästää väärissä paikoissa. Mutta annan sille anteeksi sillä olen kaivannut niin pitkään näiden käsien kosketusta ja tervan tuoksua.

Vähänko minusta nyt tulikin hieno, kiillän kuin koppakännäri ja sieluni laulaa! Viimeinkin pääsin veteen. Ihmiset kiistelevät siitä, vuodanko ehkä liikaa, mutta itse olen niin onnellinen etten saa sanotuksi edes sitä, että vaseliinilla voisi korjata haljenneen pohjalautani:) 

Genteleman kuvaa minua ja laituria hakevaa emäntää, jota ottaa koko lapsetus päähän. Häpeällisen tyhmiltä vaikuttavat kyllä molemmat kuten videostakin hyvin näkyy, mutta kai se on pakko alistua tilanteeseen ja varsinkin soutajaan, joka ei edes tiedä mihin on menossa:) Kun he lähtivät aloin hitaasti, mutta varmasti vajota. Hätäännyn itseni ja moottorin puolesta, mutta sama mies, joka kerran kööräsi minut latoon, tuli hätiin ja pelasti tilanteen. Hän voiteli haavani umpeen ja vesihän on tunnetusti vanhin voitehista ravistuneelle puuveneellekin, joten ehkä pääsen jo huomenna Sudenkorento-Saareen eli Joonan karvolle.

Hyi olkoot, mikä reissu! Särkivät moottorin ja soutivat vielä kivillekin. Merivesi oli kyllä huippumatalalla, reilut puoli metriä alempana kuin normaalisti, joten annan tämän kerran heille anteeksi. En olisi kyllä ikinä uskonut, että kokenut naisihminen ja vanhan merenkävijän tyttö osaa olla melkein yhtä tyhmä kuin maakrapu Gentleman.

He vetivät minut pitkälle Sudenkorentosaaren rantakivikkoon, vaikka pistin tiukasti hanttiin. Sitä saa, mitä tilaa mietin juuttuessani liejukkoon, josta emäntä lykkäsi minua tyrät rytkyen irti ja ukko uitteli turvasaappaita rantamatalikossa ähertäessään minua illalla vesille. Raskas lastikin purettiin ennen kuin irtosin ja matka kotisatamaan saattoi alkaa. Minulla oli tietysti hillittömän hauskaa siihen asti, kunnes kivet raapivat jälleen hienoa hipiääni. Kyllä nuo hullut minut tänä kesänä vielä hukuttavat, ei kai sille mitään mahda. Mutta mitäpä ei vene tekisi emäntänsä vuoksi, joka kaipaa Muistojen mökille. Uhraa vaikka elämänsä, sillä tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei tule, vaikka odottaa ja odottaa. Aivan kuin se pieni Mökkikin saaressa, joka odotti paljon kauemmin kuin minä:)

P.s. Kiitän lainatrailerin omistajaa veden äyskäröinnistä ja muusta huollosta ja toisia ystäviä huoltopesu mahdollisuudesta. On se ihmeellistä että maailmassa on näin ihania ihmisiä 💛

MERIVAROITUS!

Kauniina syysaamuna lapsuusystävä soitti ja uteli kiinnostaisiko tyrnireissu. Olin nukkunut todella huonosti ja kaikki oli jotenkin ei-ihanasti-rempallaan, mutta eipä tarvinnut tätä asiaa kahta kertaa kysyä:) Suunnistimme Rahjan saaristosta kipparille tuttua väylää vähän ulommaksi merelle.

Ohittaessamme Säärikarvon huiskutin lapsuuskesieni Säären muorille ja olin näkevinäni, miten hän hujautti iloisesti huiviaan avaten mieleeni aurinkoiset kesäpäivät rannalla, jossa juoksin serkkujen kanssa ajokoira-Bellan perässä. Serkkupoika hyppeli ketterästi jo kaukana rantakivikossa auringonpaahtamin, voimakkain säärin ja lettipäinen pellavapää jäi nauraen odottamaan minua. Pian ripakinttuni kuitenkin oppivat hakemaan helpot hypyt ja huolettomat loikat ja senkin miten kiikkeriltä kiviltä piti äkkiä ponkaista tasapainosyistä seuraavalle. Rantakivihyppely Korkean kallioille porottavassa auringonpaisteessa poltti hipiäni useampaan kertaan. Korkeaan teimme myös kevätretken pieninä koulukkaina ja muistan senkin miten hurmurimies auttoi opettajan pikaliippariinsa, kun me oppilaat tyydyimme hitaasti puksuttavaan puuveneeseen, joka meille tietysti olikin turvallisin kyyti.

Kuva vaihtui varhaiseen aamuun, jolloin keskenkasvuisena tytönläppinä tuhersin nurkkatakkaan tulta ja laittelin kahvivettä kiehumaan. Ja ainahan se tietysti kiehahti yli, jolloin piti kiireesti siivota porot pois ja pannu siistiksi, sillä normaalisti lunki isä oli aivan järkyttävän pikkutarkka joissakin asioissa. Kohta miehet tulivatkin rysiltä ja olivat onnellisia pikkukokistaan, joka oli keittänyt merivesikahvit valmiiksi. Siellä opin että rantahiekalla saa kädet putipuhtaaksi ja rannalla virutin samalla tyylillä kahvipannunkin. Oikealla kuvassa muutamaa vuotta myöhemmin nokipannukahvi-tunnelmissa eli tällä reissulla:)

Istuin usein kahareisin veneenkokassa kun lähdimme kotisatamaan mistä siiat ja silakat saivat jatkokyydit Kala-Kallen, eli isän nuorimman veljen, toimesta pitkin pitäjää. Ihmiset tulivat ostamaan tuoretta kalaa satamastakin ja usein siellä olikin pilvinpimein odottajia, jotka arvelivat ja aprikoivat veneen uintisyvyydestä ketä on onnistanut ja ketä ei. Kalastajien kasvoilta sitä ei voinut juuri lukea, mutta kyllähän kalamiesten suu parkkiintuneesta ilmeestä huolimatta oli vähän messingillä, jos vene oli laitoja myöten täynnä, vaikka yrittivätkin muka olla ihan ölövinä.

Syksyllä silakat suolattiin pieniin puutynnyreihin eli napeksiin ja päälle pantiin puukiekko ja sen painoksi raskas kivi tai muu sopiva paino. Kun silakat olivat vähän painuneet, lientä kaadettiin pois ja saatettiin lisätä vielä silakkaa ja suolaa niin paljon että astia oli tapötäysi. Näin ne säilyivät pikisuolattuna aina kevääseen saakka. Mahatautinen ei voinut parempaa apua toivoa kuin hiilillä paistettua suolasilakkaa, enkä muista sellaista oksetusta olleen, ettei se olisi maistunut. Myöhemmin tulivat tiiviskantiset muoviämpärit jotka korvasivat nämä viehättävät, mutta kieltämättä vähän hankalat puuastiat. 10-vuotiaan konservatiivisuus oli näihin aikoihin kovalla koetuksella kun äiti nakkeli hienot kivi- ja saviastiat hiivattiin ja poltti puiset kepakotkin kun kaiken korvasi tämä ihana, kevyt ja vastenmielinen muovi.

Soutajaksi verkonlaskuun en oppinut ikinä, sillä ekkösäänytajua-möly ja perkana vieköön (nimenomaan k-kirjaimella, ettei kuulostanut niin kiroukselta) sai minut nakkaamaan airot heti mereen, eikä isä tykännyt siitä ollenkaan:) Eipä näille verkonlaskijoille heti osaa kyllä soutaakaan, sillä äitikin treenasi melkein 50 vuotta  ja oppi jäi vieläkin pahasti kesken:)

Nuoret lokit seurasivat innokkaina venettämme toivoen että menisimme rysille tai ehkä verkoille, jotka tarjoaisivat runsaat herkkulounaat niillekin pyytäjien vihaamien simppujen tai ei-toivottujen norssien myötä. Yritin vangita näitä ihailevia lokkinuorukaisia kännykkääni, mutta sain aikaiseksi vain kuvan, joka todistaa jotakin maan pyöreydestä, mutta ihan toisella tavalla kuin olin aiemmin kuvitellut :) Merellisestä ylämäestä huolimatta rantauduimme onnellisesti Putkikariin.

Tyrnit; vasemmalla aito merityrni ja oikealla kesytetty - odottivat meitä piikkipensaissa. Kivikossa kukkivat pienet valkeat vilukot. Turautimme heti alkajaisiksi nokipannukahvit tosin makeasta kraanavedestä, vaikka en minä saastunutta ja ylen paskasta merivettäkään pelkää. Merivesikahvi muistuu ja maistuu elävästi mieleen muutenkin, olihan se melkein jokapyhäinen herkku kauniilla kesäilmalla kun matkasimme moottorivene iloisesti sytkyttäen saaristoon tai Hevoskarin kalliolle päiväkahvien keittoon. Monesti oli mukana vieraitakin, joille tämä veneajelu oli oikea elämys, vaikka monen mielestä kahvi olikin pahaa:) Merivettä otettiin kahvivedeksi kotiinkin, koska kaivovesi oli kesän aikana vähän uupelolla ja maistui ihan maalle.

Paattina oli 1960-luvulla kymmeniä kertoja tervattu kalastajavene Vanha Musta, joka prutkutti olympia-moottorin tahdittamana komeasti neljän tai jopa kuuden solmun päätähuimaavaa vauhtia:) Se vauhti riitti kuitenkin sotine jälkeen joskus 1940 - 1950 luvun taitteessa voittoon Hiekkasärkkien moottorivenekilvassa. Saattoi olla rakkaan naapurin veistämä puuvene tämäkin, kuten niin monet muutkin, ne ainoat oikeat Kurikkala-veneet.
Nyt fröökynöillä oli kuitenkin allaan tuttu ja luotettava "KUURAPARTA"-vene, joka kuulunee lasikuituveneiden aateliin ja jonka keulasta löytyi tasan kaksi vuotta sitten lokakuun postauksessa oleva ystävän lähettämä mellevä lumiukkokuva:)

Alla oleva kalajokinen Ansio jäi viime kesältä kokematta, vaikka kaljaasi on tarjonnut merellisiä elämyksiä jo edellisen kesän ajan Rahjan satamasta saariston kautta Kallankarille. Kallalla ymmärretään yleensä molemmat saaret, vaikka tarkennettuna puhutaankin maa- ja ulkokallasta. Saarilla on säilynyt ainutlaatuinen historiallinen itsehallinto-oikeus, joka on Ruotsin vallan aikaisia peruja. Se myönnettiin alunperin 1600-luvulla ja vahvistetiin Adolf Fredrikin toimesta 1771. Ja edelleenkin Jaakon päivien aikoihin siellä pidetään vuosittainen Karikokous, jossa päätetään vanhan "haminaoorningin" mukaisesti saaren asioista haminamestarin johdolla.

Kallassa on isäni vanhemman veljen perikunnalla mökki, Tenhaaki, joka Vilkunan mukaan oli alunperin Stenhagenin-tuvan nimellä kokkolalaisen omistajansa  mukaisesti. Myös lapsuusystävä-kipparin suvulla on mökki Kallankarilla. MaaKallassa on kirkko, jonka Jumalanpalveluksessa olen joskus nuorena ollut ja tuttuja ovat tarinat myös Kallan äijästä, joka siellä sopivasti kummittelee ja varoittaa merimiehiä myrskytuulista ja veneen karkaamisista. Lisätietoa Kallasta löytyy Auvo Saaren Plassin historiasta ja Mr Googlekin auttaa varsin mielellään:)

Pikkutytöstä asti olen odottanut että milloinkahan Säären Muori ja Kallan ukko oikein kihlautuvat, mutta se taitaa olla turha toive:)

Kipparin ottama kuva Kalajoen upeasta kaljaasista.

SANASTOA: 

SÄÄRENMUORI on kuvitteellinen olento, joka on asustanut Säärellä jo ennen lapsuuttani ja

KALLAN ÄIJÄ on samaa sarjaa eli hän on hyväntahtoinen kummitus, joka pitää kalastajistaan hyvää huolta. Ja mistäpä tuon tietää, vaikka suuttuessaan myrskynkin nostattaa, jos joku pahojaan saarella tekee:)

HAMINAORDNING (oortinki) tarkoittaa satamajärjestystä. Muutenkin puhekielessä oordinki tarkoittaa lakia ja järjestystä. Myös säärellä rantauduttiin haminaan eli rantalatojen lähelle suojaisiin uomiin, josta kivet ja muut esteet raivattiin sitä mukaa kun niitä esille tuli.