perjantai 17. syyskuuta 2010

SUMUJEN SILLALTA AURINKOON


Jo lapsena tutustuin surumieliseen ja huikeaan tarinaan Sumujen sillasta. Olin ehkä 4 - 5 vuoden ja leikin jollakin kardemumma-purkkikokoelmalla uudessa, oudossa kodissani kun radiosta kantautui yht'äkkiä korviini tämä uskomattoman kaunis musiikki. Aurinko loi valoja ja varjoja ja minä vain kuuntelin hiljaa. 

Kysymyksessä oli Waterloo Brigde-elokuvasta tuttu Auld Land Syne, jota pidetään skotlantilaisrunoilija Richard Burnesin (1759 - 1796) sanoittamana, vaikka laulu itsessään on ollut tunnettu kansan keskuudessa jo paljon aiemmin. Aikuiset höpöttivät mitään kuulematta omia tyhmiä  juttujaan kylmästä sodasta ja Suomen pankista, joka leikkasi nollia satasesta, mutta minä kuulin vain tämän iki-ihanan syvälle lapsen sieluun asti käyvän sävelmän. 

Haaveet ja lapsuus jäivät pikkuhiljaa kovan elämän ja arkipäivän jalkoihin ja vain joskus, kuin ohimennen kuulin silloin tällöin tämän haikean ja kauniin sävelmän, joka toi aina mieleeni lapsuuden ja paradoksaalisesti myös onnen. Aina siihen asti kunnes eräänä aamuna heräsin itse mustaakin mustemmalta Sumujen Sillalta. Se ei ollut enää tarinaa, eikä kaunista elokuvaa, se oli lyijynraskasta todellisuutta ilman surumielisävelmiä tai vaihtoehtoloppuja. Korpeni oli pimeä ja kivinen enkä todellakaan aivan heti,  jos milloinkaan, uskonut selviäväni siitä ikinä valoisemmille silloille. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä sitä tanssitaan kilpaa auringon kanssa Sotajoen riippusiltaa pitkin mitä ilmeisemmin vanhan kunnon Auld-lang- synen-tahtiin. Ja tanssi jatkuu edelleenkin kohti uusia, valoisia ja ehkä välillä hyvinkin sumuisia siltoja.


torstai 9. syyskuuta 2010

9.9. ANNO DOMINI 2010


Hellurei Te kaikki - fiksut ja filmaattiset - jotka olette olleet täällä kauan, ehkäpä jopa vuosisatoja (tai ainakin kaksi pakollista viikkoa) ennen minua - Turhaan toivoitte, uskoitte, luulitte ja pelkäsitte etten ehkä osaisikaan tänne:) Ja niinhän siinä sitten kävikin. En osannutkaan. Kompastuin vahingossa Blogistania-maan porttiin. Suoraan sanottuna hakukoneilla tätä oli vähän vaikea löytää, eikä nimimerkeillä ollenkaan. Vika lienee kuitenkin hakijassa, joka ei vanhan koiran opi enää uusia temppuja ja jonka huoleton hakutyyli on aina vähän sinnepäin. Mr Google kyllä yrittää parhaansa, mutta ajatuksiani se ei vielä osaa lukea.  

Eilen illalla eksyin Villiin Länteen ja jouduin tai pikemminkin pääsin vielä syysmyöhällä heinätöihin! Elikkä hangottiin vanhan ajan malliin heiniä seipäiltä talvisuojaan. Heinänkorret ja roskat kutittivat puseron alla vielä myöhään illallakin mukavasti, kunnes viimein maltoin pyyhkäistä koko extremen pesuhuoneen lattialle. Hevosaitauksessa laidunsi jo yksi komea otus ja muutenkin ranchi alkaa saada nimensä mukaisen ilmeen. Jostain syystä kuitenkin kauan sitten istuttamamme isot kuuset olivat kuivuneet ja kuolleet pystöön. Ehkä ne vain kuolivat  ikävään, josta minä vaivoin selvisin.

Kuva on rakkaalta kotipellolta, jossa oli eräänlainen jäteheinänpaalaus meneillään. Aurinko paistoi kirkkaasti ja seisoin kauan pellon reunalla ja muistelin menneitä syksyjä; kauniita ja kotikutoisen lämpimiä. Niitä, jolloin paistoi aina aurinko ja suurin murhe taisi olla se, ettei omenasosetta ehtinyt keittää tarpeeksi tai miten korvaa lasten murhetta tuoneen hassutuksen naapurille. Lainojen lyhennykset ynnä muut penninvenytykset kuuluivat tietysti myös silloiseen elämään. Onneksi osasin olla onnellinen ja huoleton silloin kun oli sen aika, sillä ihmisen onni ei ole milloinkaan niin stabiili, etteikö sen voi sekunnissa menettää. Siruista olen pikkuhiljaa oman onnenmosaiikkini koonnut, eikä se häpeä entistä yhtään. 

Kaunista syksyä koko blogistanialle toivotellen!