perjantai 17. syyskuuta 2010

SUMUJEN SILLALTA AURINKOON


Jo lapsena tutustuin surumieliseen ja huikeaan tarinaan Sumujen sillasta. Olin ehkä 4 - 5 vuoden ja leikin jollakin kardemumma-purkkikokoelmalla uudessa, oudossa kodissani kun radiosta kantautui yht'äkkiä korviini tämä uskomattoman kaunis musiikki. Aurinko loi valoja ja varjoja ja minä vain kuuntelin hiljaa. 

Kysymyksessä oli Waterloo Brigde-elokuvasta tuttu Auld Land Syne, jota pidetään skotlantilaisrunoilija Richard Burnesin (1759 - 1796) sanoittamana, vaikka laulu itsessään on ollut tunnettu kansan keskuudessa jo paljon aiemmin. Aikuiset höpöttivät mitään kuulematta omia tyhmiä  juttujaan kylmästä sodasta ja Suomen pankista, joka leikkasi nollia satasesta, mutta minä kuulin vain tämän iki-ihanan syvälle lapsen sieluun asti käyvän sävelmän. 

Haaveet ja lapsuus jäivät pikkuhiljaa kovan elämän ja arkipäivän jalkoihin ja vain joskus, kuin ohimennen kuulin silloin tällöin tämän haikean ja kauniin sävelmän, joka toi aina mieleeni lapsuuden ja paradoksaalisesti myös onnen. Aina siihen asti kunnes eräänä aamuna heräsin itse mustaakin mustemmalta Sumujen Sillalta. Se ei ollut enää tarinaa, eikä kaunista elokuvaa, se oli lyijynraskasta todellisuutta ilman surumielisävelmiä tai vaihtoehtoloppuja. Korpeni oli pimeä ja kivinen enkä todellakaan aivan heti,  jos milloinkaan, uskonut selviäväni siitä ikinä valoisemmille silloille. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä sitä tanssitaan kilpaa auringon kanssa Sotajoen riippusiltaa pitkin mitä ilmeisemmin vanhan kunnon Auld-lang- synen-tahtiin. Ja tanssi jatkuu edelleenkin kohti uusia, valoisia ja ehkä välillä hyvinkin sumuisia siltoja.