PIMEYS

Pieni Lintu antoi MAKRO- ja TEEMA-aiheeksi PIMEYS. Olen aikoinaan kirjoittanut saman nimisen sepustuksen aiheesta, joten tässäpä sitä nyt on - kärsimystä koko rahalla  ~♥~ 

PIMEYS

Kivenlouhija hakkasi outoja sanoja mustaan graniittikallioon aivan mestauspaikan läheisyydessä. Hän hopeoi sanansa seoksella, jonka Alkemisti oli valmistanut hopeasta ja kuparista. Hän oli sulattanut siihen myös ikivanhan hopeamiekan tiivistääkseen seosta. Tätä pidettiin pahana, koska miekka oli Pyhä ja se oli ollut ikuisista ajoista asti Temppelin portaikossa. Se oli suojellut kansaa ikiajat, pitänyt sodat pois ja nälän kaukana. 

- Olisit käyttänyt fosforia, jupisi Louhija kuunnellen levottomasti kansan murinaa. 

- Fosforia ei ole kuin kissasi silmissä, sihahti Alkemisti halveksivasti ja kääntyi kansaan päin.  

- Miekkanne puhuu Teille vuoresta paremmin, hän jyrisi kansalle, joka vaikeni katsellen kirkkaita kirjaimia. Sen jälkeen pimeys alkoi lisääntyä ja kansa tuli levottomaksi, mutta sanat loistivat sitä kirkkaammin mitä pimeämpää tuli. 

- Niistä kolme on jo matkalla ja viimeinen odottaa Pimeyttä, sanoi Louhija hiljaa, mutta kuitenkin niin isosti että minäkin kuulin. Kohensin tulta ja katsoin jauhovakkaa, josta tekisin enää ehkä yhden leivän, en enempää. Tosin setäni, joka oli taikureista suurin saattoi löytää ruokaa, vaikka sitä ei missään enää ollutkaan. Setä pudisti varoittavasti päätään ja vilkaisi minua. 

- Hän on yksi valituista, sanoi joku ja kaikki katsoivat minuun. Setäni katsoi varottavasti ympärilleen ja porukka hiljeni. 

- Nyt nukkumaan, käski setä tiukasti. Kokosin tähtikarttani ja muistiinpanoni, joita olin kitkerässä talikynttilän valossa tuhertanut. Sammutin käryävän kynttilän ja nousin makuuparvelle, jossa lämpö viipyi melkein aamuun asti. Tuuletusräppänä oli ainut ikkunani ja sitäkin peitti nyt kylmän vuoksi paksu talja. Raotin luukkua sen verran että sain tervehtiä rakasta Lyyraani ja suurta Talvikolmiota, jotka loistivat vielä lohduttavan kirkkaina taivaalla. Kylmyys ja pimeys olivat saamassa Suuren vallan, silti tiesin että jossakin pimeässä loimotti lämmin valo, joka haki tilaa ja etsi meitä. Minua.  

- Niistä valkoinen, punainen ja musta ovat jo irti, kuului Louhijan ääni. Vedin paksun tilkkutäkin korvilleni ja yritin olla kuulematta mitään. 

-Kun Hallava lähtee, olemme mennyttä, sanoi joku. Ääni oli niin karhea ja ruma, ettei se ei voinut olla kukaan muu kuin Numa, vanha, arpinen soturi, jonka käsissä oli ihmeellinen voima. Hän pystyi pysäyttämään kymmenen miestä tai hevosvaljakon vain parilla harkitulla liikkeellä. Numa toi mukanaan aina pelkoa ja kuolemaa. Ja Hän tuli paikalle silloin kun tarvittiin miekkaa ja kirvestä. 

-Tytössä on Voima, kuulin Alkemistin sanovan ennen nukahtamistani. Siinä Hän taas oli, suoraan edessäni hohtaen kuolemaa ja kylmyyttä. Itse Pimeys oli tullut hakemaan sieluja. Seisoin vartiossa kuolleiden majan ovella, missä äitini nukkui viimeistä untaan. 

-Pimeytesi ei ole rakkautta suurempaa huusin ja tunsin miten pelko jähmetti veren suonissani kun valmistuin taisteluun. Musta ja hyytävä tuska lävisti minut kuin liekki ja heräsin kylmyyteen ja hirvittävään kauhuun. Mutta syvällä sisälläni tiesin, että vaikka olin voimaton Ison Mustan edessä, rakkaudelle se ei voisi ikinä mitään. 

Aamu sarasti ja miehet lojuivat penkeillä. Katsoin tyhjiä leilejä ja lukuisia pulloja vihaisesti ja iskin niitä kiukutellen koriin kun raskas käsi laskeutui olalleni. 

-Tyttö, tyttö elämä on lyhyt ja joskus se vaatii ryypyn jos parikin, raakkui viskin hajuinen ääni korvani juuresta. Pyörähdin ympäri ja katsoin suoraan Numan jäisiin silmiin, jotka olivat täynnä villiä naurua. Soturi otti korin kädestäni ja tarjosi tilalle miekkansa. Se oli suuri kunnia kaltaiselleni pikkutytölle ja hämmentyneenä punnitsin raskasta miekkaa kädessäni hakien edes jonkinlaista hyökkäysasentoa. 

- Ole valmiina ma chere. Saat elämäsi oppitunnin ja se alkaa nyt, hän sihahti kiskaisten käteensä paksun puukepin. Kyyristyin väistöön mutta liian myöhään. Kipu jysähti käteeni kuin moukari ja miekka putosi kolisten lattialle. Joku urahti ja kiroili unissaan. Soturi astui miekan päälle ja kohotti puukepin kurkulleni. 

- Sinä kuolit, hän totesi tyynesti. Tuijotin miekkaa ja käskin sitä. Katsoin Numan jäisiin silmiin ja keskityin, mutta vastassani oli vain harmaata seinää, kunnes yht'äkkiä huomasin piiskan. Se lojui ihan käteni ulottuvilla. Ehtisin ehkä yllättää Numan koska hän oli niin ylivertainen ettei osannut olla varuillaan. Iskin kuin salama ja isku osui suoraan Numan kasvoihin samalla kun puukeppi iski keveästi, mutta kipeästi sormilleni pudottaen ruoskan miekan viereen. 

- Aivan oikein, hallitset sitä mikä ei ole kuulu minulle, ehkä siten hallitset myös muita, hän totesi tyynesti. 

- Ulos, hän käski ja seurasin kiltisti perässä. Mitä hyödyttää taistella soturia vastaan, jolla on puukepakko ja minulla vain miekka. Tiesin lopputuloksen jo ennen aloittamista. Harjoitus tekee ehkä oppitytön, mutta ei koskaan mestaria ajattelin kun Numa tanssitti minua miten halusi. Vain kerran sain kiskaistua pienen naarmun hänen käteensä.

Tähtitaulukot kertoivat Suuresta tähdestä, joka oli ilmestyvä pian. Tähti oli ennustusten mukaan vapauttava kaikki kansat pimeydestä ja vangitseva pedon niin että kaikki ne, jotka halusivat uskoa valoon pelastuisivat. Tutkin kirjoituksia ja tajusin yht'äkkiä mitä Louhija oli tarkoittanut. Ratsuista viimeinen - Kuolema oli jo lähtenyt. Taudit, nälät ja sodat olimme kestäneet, mutta tätä emme enää kestäisi. Pimeys oli saapunut.

The Happy End:)