LUPAUS

Tarinan "äiti" on Uuna Hän etsi vapaaehtoisia ja kirjoittajalista nivoutui sen mukaisesti. Uuna aloitti tarinan tytöstä nimeltä Anna ja jatkokertomuksen nimeksi tuli Lupaus. Sen jälkeen tarinaa veivät ennalta sovitusti Aimarii, Esther, Maahinen, Asta, Riitta K, Aina ja Irja

Henkilöt:  Anna Duiri (tarinassa Anabeelus) Sivakka: Filosofian maisteri

                  Annan äiti: Arja (Araalia) Sivakka

                  Annan isä: Nils Aslak Sivakka

                  Annan setä: Aurus Antereeus (äidin veli)

                  Helga Vaski: Annan täti (isän sisko) 
                  Irene Ritari: Annan lapsuusystävä.

                  Ikämieli eli Akmeeli Antereeus: Annan esi-isä

                  Jouni Morottaja: Annan mielitietty. Metsäinsinööri.

Annan äiti kertoi kuolinvuoteella tyttärelleen oudosta shamaaniperinnöstä ja pyysi lupausta että Anna ottaisi viestit vastaan hänen kuolleelta veljeltään - susi-Aurukselta - ja myös esi-isiltään. Tämä tuli Annalle shokkina, mutta hän yritti silti tehdä tilit selviksi menneisyyden kanssa. Lopulta hän jäi kokonaan unien ja näkyjensä alle. Tarinan aikaisempi juoni ja sen kulku löytyy ylläolevista postauksista.

EPILOGI

Anna havahtui hikimärkänä omasta sängystä. Kaupungin valot heijastuivat lohdullisina huoneeseen. Helga liikkui hiljaa ja Irene torkkui vuoteen vierellä. Anna tarttui lujasti ystävänsä käteen ja itki.

- Hss, ole ihan hiljaa Anna rakas, rauhoitti Irene hellästi.

- Näin hirvittäviä painajaisia, uikutti Anna. Irene silitti hiljaa hänen selkäänsä ja Helgan uupuneet kasvot häilähtivät jossakin yläpuolella. 

Anna nukahti uudelleen ja juoksi suon reunaan, jossa sudet odottivat. Hän jatkoi juoksuaan ja sudet seurasivat häntä. Hän yritti huutaa, mutta kurkusta tuli vain outoa ääntä - kuin ulvontaa.
- Akmeel, veahkki,  huusi Anna. Liehuvahiuksinen tumma hahmo seisoi pitkospuiden takana ja lähestyi hitaasti, raskain askelin. Niinkuin se, joka tietää että valo on sammumassa ja vuosisatainen perinne murtumassa. Ikuisesti.

- Àle ciero Anna!

- Ei itku ole heikkoutta, räjähti Anna ja tajusi murisevansa. Sudensilmä Akmeeli hymyili ymmärtävästi.
- Juokse Anabeelus, pieni susi, juokse. Etsi kivi. Hae voimasi.

Anna havahtui siihen, että joku yritti juottaa hänelle jotakin. Yrttijuoman huumaava tuoksu särki hänen päätään ja suussa oli myrkyn maku. Kädessä oleva esine tippui lattialle. Kirkas kivi vierähti sängyn viereen, Anna hapuili sitä turhaan takaisin. Hän ei voinut muistaa mistä oli kiven löytänyt.

- Milloin tämä adjágas loppuu, itki Anna.

- Anna kulta, tule takaisin pyysi Helga hiljaa. 

- Lean láhppon, uikutti Anna. Jostain unen takaa hän kuuli työkaverinsa äänen.
- Annalla on burnout. Hän teki töitä kun hullu, eikä aikonut ottaa sairaslomaa edes äitinsä kuoleman vuoksi. Sen takia passitin hänet lääkäriin. Hänen on viisainta levätä pitkään ja tulla töihin vasta kun kun on täysin toipunut.
- Jospa se Moskulan Jounikin ehtisi käymään. Sillä kun on suuri vaikutus Annaan, mietti Helga väsyneesti.

Anna vaipui horrokseen. Hän piti kirkasta kiveä kädessään, sen kimallus sattui silmiin ja jostakin kuului outo. laulava manaus, joka lähestyi ja sen kaiku vaivutti hänet yhä syvemmälle parantavaan uneen. Rummun kumea ääni johdatti hänet ylöspäin, kohti vuorien huippuja, kohti pilviä. Akmeelin viisaat suden silmät lävistivät vuosisatojen kuilun ja upposivat syvälle Annan silmiin. 

"Tam-ta-tam, juokse susi, juokse!
  Tam-ta-tam, juokse Anabeelus, juokse!
  Suuri Akmeel on vainusi,
  äiti Aralia silmäsi,
  susi-Aurus opettajasi" lauloi rumpu

Anna kulki Jounin kanssa käsikädessä Pielpajärven erämaakirkkoon. Talven jälkeen tuntui ihanalta kulkea auringonpaisteessa.
- Täältä tai kotimökkisi kellarista et vastauksia löydä, hyrisi Jouni ja katseli kulmiensa alta Annaa. Hänen suupieltään nyki pikkupirullinen naurunkure, jota Anna ei ollut näkevinään. Jounin silmät poikkesivat oudolla tavalla Lapin ihmisten tummista silmistä. Niissä oli kesytöntä meripihkan kultaa, mikä jossakin valossa taittui vihreään. 
- Tuskin tämä onneton kvartsin palakaan sitä minulle kertoo, nauroi Anna. Hän heitti kiven kauas ja se vieri rinnettä alas hukkuen muiden kivien joukkoon.

Väsymyksen ja kuumeen jälkeen Annalle oli selvää se, että saamenkielen ja kulttuurin vaaliminen olisi hänen elämäntyönsä. Se oli hänen lupauksensa lovinoitien sukuperimälle. Ehkäpä vanha kivi kuitenkin viitoitti sinne tien. Osa polusta johtui rakkaudesta Jouniin, osa burnoutista ja osa myyräkuumeesta, jonka hän sai äitinsä mökillä penkoessaan kellaria ja ikivanhoja esineitä.
- Vastaukset ovat aina täällä, vastasi mies koputtaen päänuppiaan.  
- Ja täällä, sanoi Anna hiljaa painaen käden sydämelleen. Sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä, sillä miehen silmiin tuli villi kimallus.
- Fárut!  Et edes tiedä kenen kanssa olet tekemisissä, nauroi Jouni ja kaappasi Annan syliinsä. 
- Minä olen seitsemännen pojan seitsemäspoika ja siinä voi käydä pikku noidan huonosti.  

- Olet lukenut liikaa scifejä riivattu heinäkenkä, puuskahti Anna ja yritti rimpuilla turhaan pois miehen otteesta.
- Mun ràhkistan du, mumisi Jouni ja pussasi hullaantuneena Annan syntymämerkkiä. 
 Tuuli toi savunhajua ja  jostakin kaukaa kuului surumielinen suden joiku. Vaaran laella sinersi usva.

Saamenkieliset sanat: 
Veahkki - auta, Àle ciero - älä itke, adjágas - valveen ja unen rajatila, Lean láhppon - olen eksyksissä, Fárut - varo, mun ràhkistan du - minä rakastan Sinua

PIMEYS

Pieni Lintu antoi MAKRO- ja TEEMA-aiheeksi PIMEYS. Olen aikoinaan kirjoittanut saman nimisen sepustuksen aiheesta, joten tässäpä sitä nyt on - kärsimystä koko rahalla  ~♥~ 

PIMEYS

Kivenlouhija hakkasi outoja sanoja mustaan graniittikallioon aivan mestauspaikan läheisyydessä. Hän hopeoi sanansa seoksella, jonka Alkemisti oli valmistanut hopeasta ja kuparista. Hän oli sulattanut siihen myös ikivanhan hopeamiekan tiivistääkseen seosta. Tätä pidettiin pahana, koska miekka oli Pyhä ja se oli ollut ikuisista ajoista asti Temppelin portaikossa. Se oli suojellut kansaa ikiajat, pitänyt sodat pois ja nälän kaukana. 

- Olisit käyttänyt fosforia, jupisi Louhija kuunnellen levottomasti kansan murinaa. 

- Fosforia ei ole kuin kissasi silmissä, sihahti Alkemisti halveksivasti ja kääntyi kansaan päin.  

- Miekkanne puhuu Teille vuoresta paremmin, hän jyrisi kansalle, joka vaikeni katsellen kirkkaita kirjaimia. Sen jälkeen pimeys alkoi lisääntyä ja kansa tuli levottomaksi, mutta sanat loistivat sitä kirkkaammin mitä pimeämpää tuli. 

- Niistä kolme on jo matkalla ja viimeinen odottaa Pimeyttä, sanoi Louhija hiljaa, mutta kuitenkin niin isosti että minäkin kuulin. Kohensin tulta ja katsoin jauhovakkaa, josta tekisin enää ehkä yhden leivän, en enempää. Tosin setäni, joka oli taikureista suurin saattoi löytää ruokaa, vaikka sitä ei missään enää ollutkaan. Setä pudisti varoittavasti päätään ja vilkaisi minua. 

- Hän on yksi valituista, sanoi joku ja kaikki katsoivat minuun. Setäni katsoi varottavasti ympärilleen ja porukka hiljeni. 

- Nyt nukkumaan, käski setä tiukasti. Kokosin tähtikarttani ja muistiinpanoni, joita olin kitkerässä talikynttilän valossa tuhertanut. Sammutin käryävän kynttilän ja nousin makuuparvelle, jossa lämpö viipyi melkein aamuun asti. Tuuletusräppänä oli ainut ikkunani ja sitäkin peitti nyt kylmän vuoksi paksu talja. Raotin luukkua sen verran että sain tervehtiä rakasta Lyyraani ja suurta Talvikolmiota, jotka loistivat vielä lohduttavan kirkkaina taivaalla. Kylmyys ja pimeys olivat saamassa Suuren vallan, silti tiesin että jossakin pimeässä loimotti lämmin valo, joka haki tilaa ja etsi meitä. Minua.  

- Niistä valkoinen, punainen ja musta ovat jo irti, kuului Louhijan ääni. Vedin paksun tilkkutäkin korvilleni ja yritin olla kuulematta mitään. 

-Kun Hallava lähtee, olemme mennyttä, sanoi joku. Ääni oli niin karhea ja ruma, ettei se ei voinut olla kukaan muu kuin Numa, vanha, arpinen soturi, jonka käsissä oli ihmeellinen voima. Hän pystyi pysäyttämään kymmenen miestä tai hevosvaljakon vain parilla harkitulla liikkeellä. Numa toi mukanaan aina pelkoa ja kuolemaa. Ja Hän tuli paikalle silloin kun tarvittiin miekkaa ja kirvestä. 

-Tytössä on Voima, kuulin Alkemistin sanovan ennen nukahtamistani. Siinä Hän taas oli, suoraan edessäni hohtaen kuolemaa ja kylmyyttä. Itse Pimeys oli tullut hakemaan sieluja. Seisoin vartiossa kuolleiden majan ovella, missä äitini nukkui viimeistä untaan. 

-Pimeytesi ei ole rakkautta suurempaa huusin ja tunsin miten pelko jähmetti veren suonissani kun valmistuin taisteluun. Musta ja hyytävä tuska lävisti minut kuin liekki ja heräsin kylmyyteen ja hirvittävään kauhuun. Mutta syvällä sisälläni tiesin, että vaikka olin voimaton Ison Mustan edessä, rakkaudelle se ei voisi ikinä mitään. 

Aamu sarasti ja miehet lojuivat penkeillä. Katsoin tyhjiä leilejä ja lukuisia pulloja vihaisesti ja iskin niitä kiukutellen koriin kun raskas käsi laskeutui olalleni. 

-Tyttö, tyttö elämä on lyhyt ja joskus se vaatii ryypyn jos parikin, raakkui viskin hajuinen ääni korvani juuresta. Pyörähdin ympäri ja katsoin suoraan Numan jäisiin silmiin, jotka olivat täynnä villiä naurua. Soturi otti korin kädestäni ja tarjosi tilalle miekkansa. Se oli suuri kunnia kaltaiselleni pikkutytölle ja hämmentyneenä punnitsin raskasta miekkaa kädessäni hakien edes jonkinlaista hyökkäysasentoa. 

- Ole valmiina ma chere. Saat elämäsi oppitunnin ja se alkaa nyt, hän sihahti kiskaisten käteensä paksun puukepin. Kyyristyin väistöön mutta liian myöhään. Kipu jysähti käteeni kuin moukari ja miekka putosi kolisten lattialle. Joku urahti ja kiroili unissaan. Soturi astui miekan päälle ja kohotti puukepin kurkulleni. 

- Sinä kuolit, hän totesi tyynesti. Tuijotin miekkaa ja käskin sitä. Katsoin Numan jäisiin silmiin ja keskityin, mutta vastassani oli vain harmaata seinää, kunnes yht'äkkiä huomasin piiskan. Se lojui ihan käteni ulottuvilla. Ehtisin ehkä yllättää Numan koska hän oli niin ylivertainen ettei osannut olla varuillaan. Iskin kuin salama ja isku osui suoraan Numan kasvoihin samalla kun puukeppi iski keveästi, mutta kipeästi sormilleni pudottaen ruoskan miekan viereen. 

- Aivan oikein, hallitset sitä mikä ei ole kuulu minulle, ehkä siten hallitset myös muita, hän totesi tyynesti. 

- Ulos, hän käski ja seurasin kiltisti perässä. Mitä hyödyttää taistella soturia vastaan, jolla on puukepakko ja minulla vain miekka. Tiesin lopputuloksen jo ennen aloittamista. Harjoitus tekee ehkä oppitytön, mutta ei koskaan mestaria ajattelin kun Numa tanssitti minua miten halusi. Vain kerran sain kiskaistua pienen naarmun hänen käteensä.

Tähtitaulukot kertoivat Suuresta tähdestä, joka oli ilmestyvä pian. Tähti oli ennustusten mukaan vapauttava kaikki kansat pimeydestä ja vangitseva pedon niin että kaikki ne, jotka halusivat uskoa valoon pelastuisivat. Tutkin kirjoituksia ja tajusin yht'äkkiä mitä Louhija oli tarkoittanut. Ratsuista viimeinen - Kuolema oli jo lähtenyt. Taudit, nälät ja sodat olimme kestäneet, mutta tätä emme enää kestäisi. Pimeys oli saapunut.

The Happy End:)

SUMUJEN TYTTÖ

Lisäys 10.4.2016: VOI PYHÄT PYSSYT! Tämä julkaisu otti ja karkasi toissapäivänä ja se harmittaa aivan vietävästi! Tämä oli pelkkä raakakopio, jota en ajatellut julkaista ainakaan NYT. Kirjoitin sen syksyllä omaksi ratoksi kun viikinki häipyi. Ihanien kommenttien vuoksi en halua tätä kuitenkaan poistaa, vaikka ensin niin ajattelin. Perjantai oli aika raskas päivä, jonka takia sekoilin koko rahan edestä:) Lisäksi hurmaava mies ja välillä remonttikin pistävät pääni pyörälle ~♥~ 

SUSIEN SISKO

Kuljin hiljaa lokakuun aamussa. Tiesin missä ne olivat. He, jotka vuodattaisivat veremme tähän tundraan. Vielä eilen katsoin väsyneenä inkvisiittorin tunteettomiin, kylmiin silmiin ja luulin ettei minua pelastaisi enää Isä Jumalakaan. Maineeni oli minua isompi ja ihmisten kateus suurempi kuin kuolema. Ja kaikki vain sen vuoksi että tunsin pari yrttiä ja muutaman marjan. Hullu on ihmismieli, sillä he, joita olin auttanut, kääntyivät minua vastaan. Menetin toisen kynteni, mutta kipua suurempi oli hyytävä pelko siitä, miten kestäisin tämän kaiken, murskatut nivelet ja uudet kivut. Miten jaksaisin raahautua rampana noitakokeeseen tai jopa telapyörään ja roviolle. Kesken viiltävän kivun maailmani täytti kirkonkellojen helisevä soitto ja savun haju. Kaikki pysähtyi. Jumala kuuli huutoni ja minut vapautti sota, Yht'äkkiä kiduttajani tarvitsivatkin minua. Sumujen tytärtä, susien siskoa.

 Näin heidät paljon ennemmin kuin he huomasivat minut. Kohotin käteni ja pyysin tuulia avuksi, meren sumua ystäväksi ja suon savuja turvaksi. Sankka usva levisi ympärillemme ja sen suojassa etenimme vielä hetken. Sumu suojeli sotilaita olennoilta, jotka olivat tulossa meitä kohti. Tiesin heti etteivät ne olleet varjageita, vaan joitakin muita. Paholaisia. Pelottavia Pohjan miehiä, joiden maine sai ihoni kananlihalle. Varoitin jo lähtiessä ettemme tulisi koskaan palaamaan. Sain valita vapauden kuolla. Vilaukselta näin vaaleat hiukset ja parran. Siniset silmät ja uskomattoman hymyn, joka halvaannutti minut paikalleni. Kuka voi hymyillä niin kauniisti tappaessaan. Unohduin katsomaan ja se hymy sinetöi kohtaloni . Varottamatta sivulleni kohosi punatukkainen rumilus. Sen jälkeen tunsin vain kipua ja tiesin kuolevani. Sumu hälveni kun kaaduin ja tähdet upposivat silmiini. Kylmyys hiipi jäseneniini ja jostakin kaukaa kuului suden ulvontaa. Usvien takana odottivat sudet. Veljeni.