ÄIDIT JA ÄIDITTÖMYYS

Oi ihana toukokuu, olet portti kesään ja valoon ikävästä siitepölyajasta huolimatta. On taas se aika, jolloin äidit nostetaan jalustalle ruusutettavaksi ja lahjottavaksi. Osa paremmista (lue ansioituneimmista) äideistä saa presidentiltä prenikat rintaan ja kunniakirjat plakkariin, eivätkä varmastikaan syyttä. Äidit ovat tietysti päivänsä ansainneet vaikka osa meistä naisista ei koskaan kuulukaan tähän jaloon joukkoon, sillä heistä ei milloinkaan tullut äitejä, eikä näin ollen isoäitejäkään. 

Jotkut valitsevat äidittömyyden vapaaehtoisesti, kun taas toiset eivät kipeästä toiveesta huolimatta saa kokea äitiyden riemuja - jos surujakaan:) Adoptiokin voi olla syystä tai toisesta mahdoton vaihtoehto. Jotkut menettävät paljon toivotun esikoisensa keskenmenossa, synnytyksessä tai heti sen jälkeen ja sen myötä kaipaamansa äidin roolin. Joskus sattuu vielä niin kurjasti, ettei enää ikinä saakaan uutta vauvaa. Äitien lisäksi myös monet lapset viettävät toukokuun toisena sunnuntaina äiditöntä äitienpäivää. Äiti on ehkä kuollut synnytykseen tai johonkin muuhun tai vain kadonnut muuten olemattomiin, kuten äideillä joskus on tapana. 

Muistan aina tämän onnen. Pienen poikani (esikoinen) ja suopursut.

Olen tullut usein miettineeksi, miten tyhjää olisi elämä, ellen olisi tullut äidiksi. Jo ajatuksena se on kohdallani täysin turha, järkyttävä ja mahdoton. En osaa edes kuvitella elämää  ilman "lapsellisuuden" onnea ja pienen ihmisen mukanaan tuomaa huolta - jos suruakin. Hän kantaa jo pienenä sylissään aurinkoa, kukkia ja kiviä. Mitä olisikaan ollut elämä ilman pienten käsien askartelemia kortteja, suloisia patalappuja tai sänkyyn kannettuja kakkukahveja. Sen vastapainona elon illassa on ollut joskus myös pahaamieltä yksinäisyydestä tai äitienpäivättömyydestä. Lapsettomuuden suru on täysin erilaista ja lapsen menettämisen suru on suruista kipein. Itselläni on menetyksestä vain se himmeämpi suru, vaikka menetetty vauva koskeekin aina äidin sydämeen. Nämä surut ovat olleet pitkään vaiettuja, koska vain  tietyn ikäistä syntynyttä vauvaa on ollut oikeus surra ja haudata, muu on vain normaalia menetystä, mikä kuuluu odotuksen riskiin ja raskauteen.

Kuopuksen kanssa kukkapenkin laittoa joskus 100 vuotta sitten:)

Kun rummutamme äitienpäivää, voisimme muistaa myös yksinäistä tätiä tai lapsetonta ystävää. Ehkä olisi syytä lopettaa myös turha tivaaminen lapsettomalta parilta, että miksi ihmeessä ette hanki jo lasta. Ikään kuin lapsi olisi joku kaluste tai käyttökalu, joka kuuluu ehdottomasti avo- tai avioliiton onneen! Olen kyllä itsekin kusessa sopimattomia puhuvan kieleni kanssa ja muistan miten hössötin kerran kaupan edessä atsalea tai kaksikin kainalossa, kysäisten ajattelemattomasti puolitutulta että jokos olet äidille kukat ostanut.
- Juu vein orvokit haudalle, hän vastasi hyväntuulisesti. Menin kotiin ja itkin häpeästä sillä niin harmitti oma tyhmyys ja typerä kieli. Toisaalta ainahan ei voi muistaa kaikkien tuttavien yksityisasioita, mutta yleistäminen on omalla kohdalla kostautunut jo niin monta kertaa, että pitäisi pikkuhiljaa tietää mitä sanoo, ettei sano mitä ajattelee:)

Äitimyytti on luotu pilviä hipovan ihanteelliseksi ja kauniiksi, mutta se on kyllä hyytävän etäällä minusta ja omasta äitiydestäni. Lukuisat laulut ja runot ylistävät äidin hyvyyttä ja ikuista uhrautuvaisuutta ja osa on niin lässynlässyn siirappia, että melkein hävettää kirjoittajan puolesta. Äiteinä olemme kuitenkin hyvin erilaisia: Joku liikuttuu ehkä kyyneliin ylisanoista ja kiitoksista toisin kuin minä. 

"Vain sydän äidin tiedät sen, näin hellä on lämpöinen,

Se riemuitsee sun riemustas, Se tuntee huoltas, tuskias."

Yritin etsiä julkaisukelpoista runoa, mutta Äidin sydäntä parempaa en tähän hätään löytynyt. Sokerisiirapista huolimatta allekirjoitan sen ehdottomasti ja etenkin tuon loppuosan. Rakkauteni oli äitini mielestä karumpaa ja jotenkin väärällä tavalla erilaista kun hänen poskenlämmin, vaativa rakkautensa,  mistä hän minua joskus moittikin. Puolustauduin sillä, että kivien ja kallioiden välissä ne kukkivat kauneimmat ja kestävimmät kukat. Tämä karu äidinrakkauteni kestää kovatkin yöpakkaset, jalan tallomiset ja kylmät tuulet, eivätkä kukkani hevillä kuole, vaikka välillä vähän kituvatkin.

Nyt mummuna ymmärrän äitiäni ihan eri tavoin, sillä nyt minustakin nuorten suhtautuminen omiin lapsiinsa on muuttunut jotenkin kovemmaksi ja koleammaksi kuin mitä lässähtänyt mummon sydän aina ymmärtää:) Äidin kuolemasta tuli tänä keväänä kuluneeksi 20 vuotta. Hänen äkillinen kuolemansa muutti aurinkoisen kevääni syksyksi. Oli opittava hyväksymään se tyhjyys ja ikävä, minkä äiti elämääni jätti, mutta elettävä silti siisti surun vuosirengas isän vuoksi. Huoli hänestä täytti usein päiväni ja varsinkin öisin mietiskelin, miten se raukka siellä pärjää - kotona yksin. Ilman äitiä.

Kaikki surut ja huolet huomisesta äiti taltutti uskomalla, ettei mitään tapahdu ilman Jumalan tahtoa. Tähän uskoon minulla on vielä hyvin pitkä matka.

" Kesäistä luontoa äiti ihaili yli kaiken, ensimmäiset hiirenkorvat, kukkivat tuomet, lintujen laulu ja käen kukunta kesäillassa olivat hänelle Jumalan rakkautta. Puhetta ihmiselle. Nyt kun luonto on taas täynnä Jumalan puhetta, äiti elää monissa muistoissa ja ajatuksissa.  Hänen kättensä jälki näkyy elämässäni vielä kauan, monivuotiset kukat kukkivat vuosi vuoden jälkeen, matot, pöytäliinat ja käsityöt muistuttavat äidin ahkerista käsistä, arkipäivän ohjeet ja monet hyvät neuvot kulkevat mukanamme, äitiä kaikesta kiittäen" Näin kirjoitin muistokirjoituksessa vuosi äidin kuoleman jälkeen. On vähän surullista, jos kiitämme äitiä vasta kun hän kuollut. 

Äitiyden myötä olen saanut elämääni neljä hurmaavaa lapsenlasta, joiden Äideille annan sydänlämpimät kiitokset ihanista kullamuruista/riiviömäisistä otuksista, joita saan välillä lainata:) Kiitän myös arvokkaista "varalapsista", jotka ovat heidän myötä kuuluneet/kuuluvat tavalla tai toisella elämääni.

Vanhan ajan kehtokuva on varastettu Birgitin sivuilta ja ikivanhan kortin löysin piirongin laatikosta. Se on vähän erilainen äitienpäiväkortti. Jäin miettimään onko se ehkä muistokortti, joulukortti vaiko äitienpäivä kortti:) Äitienpäivä historiaa löydät takavuosien postauksesta Äideistä parhain.

Toivotan kaunista ja hyvää kevättä niin äidillisille äideille, lapsettomille kuin äidittömillekin kanssakulkijoille ❤️

ÄIDEISTÄ PARHAIN

Albert Edelfelt : Kuningatar Blanka

Kukapa äiti ei olisi aikoinaan keinuttanut hyräillen pikku prinssiään tai mutruhuuli keijuaan kuningatar Blankan tavoin. Kuvasta voi melkein kuulla miten äiti laulaa pikku Haakonille.


Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja. 
Minne pojan vienen?
Sinne missä tiennen, morsiamen pienen.
Mik on nimi armaan? Margareta varmaan.

Tämä osoittaa hyvin sen, miten äidit ovat aina vastuussa lastensa tulevaisuudesta, onnesta ja valinnosta jo silloin kun nämä ovat vielä aivan pieniä. Mitätönkin virhe tai suoranainen laiminlyönti saa todella katastrofaaliset mittasuhteet siinä vaiheessa, kun joudut kulkemaan vieressä ja katsomaan lapsesi elämää sivusta. Minusta äidinsydän kuuluisi lahjoittaa lapselle takaisin silloin, kun hän on täysi-ikäinen ja siten vastuussa itse omista tekemisistään. Näin säästettäisiin monia äidin sydämiä turhilta kolhuilta ja särkymisiltä:)

Nykyinen äitienpäiväperinteemme on lähtöisen amerikkalaisen Ann Jarvisin päästä vuodelta 1907, mutta jo 1500-luvulla oli olemassa eräänlainen puolipaastosunnuntai, joka oli Englanissa Mothering Sunday ja saksankielisellä alueella Ruususunnuntai eli Rosensonntag, jolloin naista oli erityisesti kunnioitettava ja etenkin nyt äitiä. Ruususunnuntain nimi juonsi alkunsa kirkollisesta tavasta vuosilta 1149 - 1154, jolloin paavi vihki ja pyhitti kultaisen ruusun, joka ojennettiin kiitokseksi kirkon palveluksessa kunnostautuneelle henkilölle vuosittain ja  myöhemmin se annettiin pelkästään naisille ja sittemmin äideille.

Wendelinin lapset

Äitienpäivä vieton tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuului myös englantilainen Pelastusarmeija, jonka vaikutuksesta tapa levisi ensin Sveitsiin, Norjaan ja Ruotsiin ja sitten myös Suomeen, jossa sen pääasiallisena järjestäjänä toimi aluksi Kotikasvatusyhdistys. Vuonna 1930 päivä merkittiin Kansanvalistusseuran kalenteriin ja myöhemmin Väestöliitto on huolehtinut päivän markkinoinnista ja muunmuassa äitienpäiväkorttien julkaisemisesta. Nykyään tämäkin juhla on muuttunut hyvin kaupalliseksi monien perinteisten juhla-aikojen tavoin.

Itse olen ollut sitä mieltä, että jokainen päivä on äitienpäivä ja niin minulla on aikoinaan ollutkin.  Kakkua ja kukkia paljon tärkeämpiä äidille on multaisten käsien aito halaus, lapsen suukko tai yhteinen itku asioista, jotka vain tapahtuvat ja joita ei voi ikinä estää. Myös lasten rustaamat kortit äidille olivat vertaansa vailla. Päiväkerhoikäisen pieni käden- tai  jalanjälki vaihtuu kouluiässä kukkiin, runoihin ja itsetehtyyn pannunalukseen tai uskomattoman ihanasti röpöreunaiseen ja vähän vinoon patalappuun. 

Kakkumuistoista mieleenpainuvin oli kakku, jota poikani uurastivat kyökin puolella ominpäin saaden äidiltä vähän osviittaa mahdollisista aineista ja niiden vatkausjärjestyksestä. Mutta kuinka ollakaan, jostakin syystä perunajauhoihin sekoitettavat vehnäjauhot olivatkin unohtuneet kokonaan pois, joten kakkuhan otti ja lässähti kuin lehmänläjä kesäpellolle! Hiljaisuuden jälkeen keittiössä nousi hyvin isokirjaminen halloo siitä, kumpi oli möhlinyt taas kerran kaikki päin persetin kuusia. Pienempi itkeä tuhersi ja läsäytti nauravaa esikoista päin näköä, jonka jälkeen kolmas maailman sota oli valmis! Ostokakkuja tuli tapahtuneen jälkeen aika kiitettävästi ja ainakin yhden niistä esimaisteli ajokoira Rölli, jonka mielestä kakku oli niin hyvää, että se lotkaisi melkein koko kakun. Ihmisten turhaan kiukutteluun se vastasi vain RÖYH ja pötkähti tyytyväisenä olohuoneen matolle.


Äiti kuoli kun olin 35 vuoden ikäinen, jolloin olin ollut jo pitkään äiti itsekin, mutta silti olisin usein halunnut kysyä asioita, joita vain äiti tiesi. Hän teki maailman parhaimmat perunajauhokakut ja lihapullat. Hän kutoi maailman kauneimmat matot ja ompeli lapsuuteni rusettimekot. Äitiä parempaa ihmistä ei maailmassani yksinkertaisesti ollutkaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö äidissä olisi ollut omia puutteita tai ärsyttäviä vikoja, mutta aikuisena yritin nähdä niiden ohi ja läpi. Ja kun oikein tarkasti katsoin, niin näin aina oman rakkaan äitini, joka olisi ansainnut paljon enemmän kiitosta ja arvonantoa kuin mitä osasin ja ymmärsin hänelle antaa. 

Äitienpäivä, joka on jäänyt erityisesti mieleen tapahtui ollessani 16-vuotias. Hain kukkia äidille linja-autokyydillä jo perjantaina kirkonkylästä ja piilotin ne sitten ullakolle yllättääkseni äidin täydellisesti. Ostin myös lilanvärisiä, kauniita "kirkko"nenäliinoja ja äiti sai herätä aamukahville Katri-Helenan kauniiseen lauluun"Jos sä äitikulta, hetken oottelet, orvokit saat multa, niin kauniit siniset..." jonka olin nauhoittanut kasetille. Muistan miten tavattoman hämmentynyt ja onnellinen hän oli krysanteemikimpustaan. Sen jälkeen sain viedä vielä monet kukat äidille, mutta jo pitkään olen vienyt orvokit ja ruusut äitini haudalle.

Kuvassa ihailen esikoistani, enkä tiedä tulevista huolista tai murheista vielä mitään. Mutta jos olisin voinut, olisin suonut lapsilleni tasaisemman tien, paljon enemmän onnea, vähän vähemmän suruja ja ehkä jopa järkevämmän äidin:)
Viimeinen sana toimii linkkinä vanhempaan äiti postaukseen:)