ÄIDEISTÄ PARHAIN

Albert Edelfelt : Kuningatar Blanka

Kukapa äiti ei olisi aikoinaan keinuttanut hyräillen pikku prinssiään tai mutruhuuli keijuaan kuningatar Blankan tavoin. Kuvasta voi melkein kuulla miten äiti laulaa pikku Haakonille.


Aja, aja, aja, Blankan ratsastaja. 
Minne pojan vienen?
Sinne missä tiennen, morsiamen pienen.
Mik on nimi armaan? Margareta varmaan.

Tämä osoittaa hyvin sen, miten äidit ovat aina vastuussa lastensa tulevaisuudesta, onnesta ja valinnosta jo silloin kun nämä ovat vielä aivan pieniä. Mitätönkin virhe tai suoranainen laiminlyönti saa todella katastrofaaliset mittasuhteet siinä vaiheessa, kun joudut kulkemaan vieressä ja katsomaan lapsesi elämää sivusta. Minusta äidinsydän kuuluisi lahjoittaa lapselle takaisin silloin, kun hän on täysi-ikäinen ja siten vastuussa itse omista tekemisistään. Näin säästettäisiin monia äidin sydämiä turhilta kolhuilta ja särkymisiltä:)

Nykyinen äitienpäiväperinteemme on lähtöisen amerikkalaisen Ann Jarvisin päästä vuodelta 1907, mutta jo 1500-luvulla oli olemassa eräänlainen puolipaastosunnuntai, joka oli Englanissa Mothering Sunday ja saksankielisellä alueella Ruususunnuntai eli Rosensonntag, jolloin naista oli erityisesti kunnioitettava ja etenkin nyt äitiä. Ruususunnuntain nimi juonsi alkunsa kirkollisesta tavasta vuosilta 1149 - 1154, jolloin paavi vihki ja pyhitti kultaisen ruusun, joka ojennettiin kiitokseksi kirkon palveluksessa kunnostautuneelle henkilölle vuosittain ja  myöhemmin se annettiin pelkästään naisille ja sittemmin äideille.

Wendelinin lapset

Äitienpäivä vieton tärkeimpiin taustavaikuttajiin kuului myös englantilainen Pelastusarmeija, jonka vaikutuksesta tapa levisi ensin Sveitsiin, Norjaan ja Ruotsiin ja sitten myös Suomeen, jossa sen pääasiallisena järjestäjänä toimi aluksi Kotikasvatusyhdistys. Vuonna 1930 päivä merkittiin Kansanvalistusseuran kalenteriin ja myöhemmin Väestöliitto on huolehtinut päivän markkinoinnista ja muunmuassa äitienpäiväkorttien julkaisemisesta. Nykyään tämäkin juhla on muuttunut hyvin kaupalliseksi monien perinteisten juhla-aikojen tavoin.

Itse olen ollut sitä mieltä, että jokainen päivä on äitienpäivä ja niin minulla on aikoinaan ollutkin.  Kakkua ja kukkia paljon tärkeämpiä äidille on multaisten käsien aito halaus, lapsen suukko tai yhteinen itku asioista, jotka vain tapahtuvat ja joita ei voi ikinä estää. Myös lasten rustaamat kortit äidille olivat vertaansa vailla. Päiväkerhoikäisen pieni käden- tai  jalanjälki vaihtuu kouluiässä kukkiin, runoihin ja itsetehtyyn pannunalukseen tai uskomattoman ihanasti röpöreunaiseen ja vähän vinoon patalappuun. 

Kakkumuistoista mieleenpainuvin oli kakku, jota poikani uurastivat kyökin puolella ominpäin saaden äidiltä vähän osviittaa mahdollisista aineista ja niiden vatkausjärjestyksestä. Mutta kuinka ollakaan, jostakin syystä perunajauhoihin sekoitettavat vehnäjauhot olivatkin unohtuneet kokonaan pois, joten kakkuhan otti ja lässähti kuin lehmänläjä kesäpellolle! Hiljaisuuden jälkeen keittiössä nousi hyvin isokirjaminen halloo siitä, kumpi oli möhlinyt taas kerran kaikki päin persetin kuusia. Pienempi itkeä tuhersi ja läsäytti nauravaa esikoista päin näköä, jonka jälkeen kolmas maailman sota oli valmis! Ostokakkuja tuli tapahtuneen jälkeen aika kiitettävästi ja ainakin yhden niistä esimaisteli ajokoira Rölli, jonka mielestä kakku oli niin hyvää, että se lotkaisi melkein koko kakun. Ihmisten turhaan kiukutteluun se vastasi vain RÖYH ja pötkähti tyytyväisenä olohuoneen matolle.


Äiti kuoli kun olin 35 vuoden ikäinen, jolloin olin ollut jo pitkään äiti itsekin, mutta silti olisin usein halunnut kysyä asioita, joita vain äiti tiesi. Hän teki maailman parhaimmat perunajauhokakut ja lihapullat. Hän kutoi maailman kauneimmat matot ja ompeli lapsuuteni rusettimekot. Äitiä parempaa ihmistä ei maailmassani yksinkertaisesti ollutkaan. Se ei tarkoita sitä, etteikö äidissä olisi ollut omia puutteita tai ärsyttäviä vikoja, mutta aikuisena yritin nähdä niiden ohi ja läpi. Ja kun oikein tarkasti katsoin, niin näin aina oman rakkaan äitini, joka olisi ansainnut paljon enemmän kiitosta ja arvonantoa kuin mitä osasin ja ymmärsin hänelle antaa. 

Äitienpäivä, joka on jäänyt erityisesti mieleen tapahtui ollessani 16-vuotias. Hain kukkia äidille linja-autokyydillä jo perjantaina kirkonkylästä ja piilotin ne sitten ullakolle yllättääkseni äidin täydellisesti. Ostin myös lilanvärisiä, kauniita "kirkko"nenäliinoja ja äiti sai herätä aamukahville Katri-Helenan kauniiseen lauluun"Jos sä äitikulta, hetken oottelet, orvokit saat multa, niin kauniit siniset..." jonka olin nauhoittanut kasetille. Muistan miten tavattoman hämmentynyt ja onnellinen hän oli krysanteemikimpustaan. Sen jälkeen sain viedä vielä monet kukat äidille, mutta jo pitkään olen vienyt orvokit ja ruusut äitini haudalle.

Kuvassa ihailen esikoistani, enkä tiedä tulevista huolista tai murheista vielä mitään. Mutta jos olisin voinut, olisin suonut lapsilleni tasaisemman tien, paljon enemmän onnea, vähän vähemmän suruja ja ehkä jopa järkevämmän äidin:)
Viimeinen sana toimii linkkinä vanhempaan äiti postaukseen:)