PESUA JA PÄHKINÖITÄ

Saippua tunnettiin Jumalan hylkäämässä Mesopotaniassa jo 2500 eaa, jossa sitä tiedetään käytetyn enemmänkin villan pesuun kuin henkilökohtaiseen puhtauteen. Raamatun mukaan saippua olikin pelkkää potaskaa, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että  he ymmärsivät valmistaa tuhkasta lipeän kaltaista litkua. Mutta sitä, keitettiinkö siitä lampaantalin tai kasvisrasvojen avulla jopa ihan saippuaa, ei Jeremias kerro.

Muinaiset egyptiläiset saippuivat kuitenkin ahkrasti itseään vajaa parituhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua ja sieltä tämä saippuavillitys levisi Foinikian kautta Galliaan asti. Tämän ihmeaineen avulla hävitettiin päätäitä, värjättiin hiuksia ja hoideltiin haavoja. Galliasta saippua levisi Roomaan ja aina Hispaniaan saakka ja sieltä edelleen karskien germaanien ihmeteltäväksi. Maku ei ehkä ollut paras mahdollinen, jonka vuoksi saippuan käyttötarkoitus selkisi heillekin pikkuhiljaa:) Saippuankeittäjät hyväksyttiin jo varhaisella keskiajalla käsityöläisiksi ja saippuakaupungit antoivat tuotteilla omia nimiään, joista tunnetuin taitaa olla ranskalainen Marseille.

Saippuan teko oli kotioloissa melkoista törkyhommaa, sillä keittopataan nakeltiin teurasjätteet, mädänneet lihat, luut ja koivun tuhkasta tehty lipeälitku. Nämä keiteltiin pikkuhiljaa saippuaksi ja kokenut keittäjä osasi helposti näppituntumalla testata - litkun sormiin tuntuva liukkaus etc - milloin saippua oli valmista. Saippukeitoksen rasvaista päälyosaa käytettiin henkilökohtaiseen hygieniaan ja keittoastian pohjalle laskeutunutta tummempaa suopaa pyykinpesuun. Valmis saippuamassa siivilöitiin kankaan läpi puuastioihin jäähtymään ja seuraavana päivänä hyytynyt saippua voitiin leikata sopiviksi paloiksi.

Lipeäkivi oli emäksistä hyvin syövyttävää ainetta, josta lapsia ennen kovasti varoiteltiin, mutta siitä huolimatta sattui tapauksia, jolloin lapsi oli vahingossa niellyt maitomaiselta näyttävää lipeälitkua. Parhaimmassa tapauksessa syövyttävä aine ehti tärvellä pelkästään ihoa ja ilmeisesti äidillä olleet arvet suupielissä olivat ehkä lipeän aiheuttamia, mutta hänellä oli onni matkassa. Kaikilla sitä ollut. Kassila teki aiheesta aikoinaan raadollisen dokumentin, nimeltään LIPEÄLAPSET  (jos haluat katsoa, niin klikkaa nimeä). Dokumentti tuntuu rankalta, sillä sen aikaiset hoitokeinot olivat karkeita ja hyvin rajoitettuja, joiden avulla lasta ei voitu aina edes pelastaa. En suosittele filmiä hentomielisille, eikä pienten lasten äidille. 

Tuhkalipeä valmistettiin koivun tai haavan tuhkasta parhaiten lipeätynnyreissä. Hanallisen tynnyrin pohjalle laitettiin reiälliset laudat syrjälleen ja niiden päälle puusäleet ja sen jälkeen sitten olkia ja lopuksi tuhkaa olkien päälle. Jokaista seitsemää tuhkakiloa kohti kaadettiin tynnyriin noin 20 l kuumaa vettä ja annettiin seistä puoli vuorokautta tai pitempään, jonka jälkeen kirkas lipeä laskettiin sälekerroksen alapuolella olevasta hanasta astiaan.

Sopivin aika saippuan keittoon ja pyykinpesuun määräytyi säiden ja viikonpäivien lisäksi myös taivaallisen kuun mukaan. Sehän ajoitti muutenkin erilaisten töiden sopivuuden ja niiden onnistumisen. Paras aika pyykinpesuun oli kuun kolmannella korttelilla eli alakuun aikaan, jolloin pyykistä tuli erinomaisen puhdasta, kun taas saippuan keitto ajoitettiin vastakuulle eli yläkuulle, jolloin suopa irtosi parhaiten ja takasi näin onnistuneen saippuan valmistuksen.

1920-luvulla tuli kaupan hyllylle yleissaippua, jossa oli metsänraikas männyn ja pihkan tuoksu. Tuoksu valloitti pikkuhiljaa jokaisen töllin ja torpan. Sillä pestiin matot, lattiat, saunat, seinät, pyykit ja hiukset ja sen raikas tuoksu toi koteihin niin joulun kuin juhannuksenkin. Kysymyksessä oli tietenkin Mäntysuopa, jonka valtakausi jatkuu komeasti edelleenkin. 1920-luvun lopulla saippuamaailmaan purjehtivat kuplan keveästi Ilona ja Orvo ja sotavuosina Palmu. Sen jälkeen maailman valloitti filmitähtisaippua Lux, joka taikoi hurmaavan tuoksun lisäksi valikoimaansa kauniit pastillin väriset saippuat. Luxin valtakauden pahimmaksi kilpailijaksi nousi pian raikas Rexona iskulauseella " Aina on tilaa yhdelle, joka käyttää Rexonaa" ja sehän iski nuorisoon kuin moukari.

1960-luvun alussa pyykkien keittäminen muuripadoissa oli maaseudulla vielä arkipäivää ja pyykkirannan iloinen mekastus peitti alleen hikisin ja raskaan raadannan. Lipeäkivi, mäntysuopa ja pyykkilauta olivat apuna kun vaatteita hankattiin puhtaiksi. Pesemiseen kuului tietty rytmi: Vaate nostettiin liotusvedestä, läväytettiin laudalle, hieraistiin saippuaa ja hankattiin, virautettiin vedessä ja hinkattiin, vaihdettiin uusi kohta, hieraistiin saippuaa ja hankattiin kips ja klops:)

Saippuan tilalle tulivat pikkuhiljaa liottavat pesuaineet, joista mieleeni nousevat vanhojen lehtien mainossivut. Valo oli 1950-luvun tuote ja Suno, jota meillä käytettiin kuului 1960-lukuun. Sieltä löytyvät myös Visko, Serto, Sunligt, Surff, Teps, Iso-S ja Omo, jota naapurin emäntä käytti. Hänellä olikin hurjan nykyaikainen Upo-pulsaattoripesukone, joka hyppeli pesupäivinä hilpeästi pitkin pihaa.

Irkun matto ja pähkinät

Tämän päivän pyykinpesu on jo niin helppoa, että se houkuttelee pesemään kertakäytön jälkeen melkeinpä puhtaita vaatteita, joita voisi mainiosti huoltaa pelkästään tuulettamalla. Tämä ylenpalttinen puhtausintoilu lisää tuntuvasti perheen/henkilökohtaisen sähkön ja veden kulutusta, sekä kuormittaa luontoa ja etenkin elintärkeää pohjavettä. Jo aikapäiviä sitten kuulin ystävättäreltä ympäristöystävällisistä  ihmepähkinöistä, joita pidin lähinnä viherpiipertäjien huuhaajuttuina ja humpuukina, kunnes toissa keväänä silmiini osui pesuainevalikoimista pesupähkinäpaketti, jonka mahtia päätin viimeinkin kokeilla.
Pähkinät eivät nimestään huolimatta ole pähkinöitä ollenkaan vaan Sapindus-sukuun kuuluvan puun luumarjoja. Muutama luumarja murskataan, pistetään pesuainepaketin mukana tulleeseen pussiin ja nakataan koneeseen vaatteiden kanssa. Samaa pesupussia voi käyttää useita kertoja ja pähkinöitäkin pari kolme kertaa peräkkäin, jonka jälkeen ne vaihdetaan uusiin. Pyykistä tuli pehmeää ilman huuhteluainetta. Pähkinät soveltuvat pesuominaisuuksiltaan ehkä enemmänkin tummaan pyykkiin kuin valkoiseen. Tuoksua kaipaava voi lisätä eteeristä öljyä tai tuoksullista huuhteluainetta, joka takaa raikkaan lopputuloksen. Itse käytän herkän hipiäni vuoksi sensitive-tuotteita muutenkin, joten en kaipaa voimakkaasti tuoksuvaa pyykkiä. Pelkkä puhtaus riittää.