Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

maanantai 17. tammikuuta 2011

TURUN LINNAN RITARIPÄIVÄT

Turun linna on varmaan yhtä tunnettu värikkäästä historiasta kuin kuuluisasta sinappibrändistäänkin. Hämärästi tuli mieleen myös muita uskomuksia ja tarinoita harppoessani Ritaripäivien aikaan reippaasti Linnan portista sisään suoraan keskiaikaiseen maailmaan. (Tarinaan sopivaa musiikkia löydät blogin alareunasta)

Liityin puolivahingossa opastettavan porukan mukaan ja heti kierroksen alussa törmäsimme Turun linnan kuuluisaan legendaan, joka eli  ja möykkäsi  todenteolla tullessaan portaikosta kovaäänisesti paikalle. Sehän oli tietenkin Linnan oikea Tonttu-Ukko, joka ihmetteli hetken tyhmänä pällistelevää kansaa ja jatkoi sitten itsekseen jupisten karanneen Murri-kissan etsintää. Tämä järkytti pahanpäiväisesti Joulupukista vast'ikään toipuneen kirjoittaja-reppanan niin, että hänen piti ottaa ja istahtaa hetkeksi Portinvartijan kammarin ikkunanpieleen miettimään maailman menoa_) Vähän se harmitti ettei tontusta saanut edes kuvaa, nyt kun se kerrankin olisi ollut mahdollista.



Turun linnan rakentaminen aloitettiin 1200-luvun lopussa ja monen muun ohella Matias Kettilmundinpoika tuli tunnetuksi Turun Linnan Herrana 1300-luvun alkupuolella ylväine haukkametsästäjineen. Linnan loistoaika sijoittuu kuitenkin 1500-luvulle, jolloin Juhana Herttua ja Katariina Jagellonica pitivät siellä hovia, tosin linna alkoi sotilaallisesti olla silloin jo vanhanaikainen ja kovasti rappeutumassa - vaikka vielä olikin strategisesti tärkeä hyvän sijaintinsa vuoksi. Linna kesti monet sodat ja pommitukset, mutta tuhoutui tulipalossa vuonna 1614 perusteellisesti puu-rakenteita ja irtaimistoa myöten. Eikä linna säästynyt viimeisessä maailmansodassakaan vaurioitta. Päälinnan entisöintityöt oli jo aloitettu, mutta sodan vuoksi ne siirtyivät vuoteen 1946. Arkkitehtina toimi Erik Bryggman ja Päälinna vihittiin käyttöön 1961. Esilinnaa restauroitiin vielä vuosina 1977 - 1986.

Vuonna 1849 ilmestyi Sakari Topeliuksen kirjoittama satu Turun Linnan Tontusta, joka oli seurannut Linnan vaiheita vuosisatojen ajan ja hän jos kuka tiesi, ettei sieltä valtataisteluita, verta, aarteita tai rakkauttakaan puuttunut. Linna on toiminut puolustuslinnoituksen ja sotimisen lisäksi myös rahapajana, asuinpalatsina ja myös vankilana monelle hyvinkin kuuluisalle henkilölle, joista tunnetuimmat lienevät Erik XIV (Juhanan veli) ja Jaakko Ilkka, jota vankila (kuoppatorni) ei kuitenkaan kovin kauan pidätellyt, sillä pakoreitti löytyi keksiäästi käymälän puolelta. Erikin vankihuoneen ikkunanpielustan kyynärpääjälkeen piti tietenkin nojailla ja kuvitella miten hän oli vankilasta tähyillyt joen yli ja kaipaillut vaimoaan, joka asusti joen takana olevalla kukkulalla. Linnan historiaan liittyy myös rautamarski Klaus Flemming ja hänen ruumiinsa,  jonka häpäisystä A. Edelfelt maalasi tunnetun taulunsa.



Linna on kuuluisa myös kolmesta Katariinastaan,  jotka olivat valtataistelumelskeessä linnassa kaikki yhtäaikaa eli Kaariina Maununtytär (Erik XIV puoliso), Kaariina Hannuntytär (Juhana herttuan lemmitty ja jalkavaimo) ja Katariina Jagellonica (herttuan vihitty vaimo). Näkyivät  koketeeraavan siellä yhä edelleenkin, mutta en jäänyt ottamaan selvää olivatko kovastikin riidoissa keskenään, koska minulla kiire tutustua miekkailuesitykseen ja miekan mielenkiintoiseen historiaan. Rouvaintuvan arkisessa aherruksessa kiire kokonaan unohtui ja siellä saattoi ihailla erilaisia värjäysmenetelmiä, joita on kautta aikojen käytetty lankojen ja kankaiden värjäykseen ja tutustua vanhaan käsityöläistaitoon ja sen eri menetelmiin. Sen jälkeen olikin vuorossa vauhdikasta piirileikkiä upeassa Kuninkaan salissa pylväiden ympäri ja samassa siirryimmekin opettelemaan  keskiaikaista tanssia. Allekirjoittaneen kavaljeeriksi eksyi nuori, komea mies, joka kruunasi tanssihuvituksen:) Seremoniamestari pisti meidät helposti tanssimaan pillinsä mukaan  ja siinä oli välillä naurussa pitelemistä.

Kiehtovaa oli puhutella myös ikkunapieleen nojailevaa, hämärässä ahertavaa, Kirjuria, jonka kanssa vertailimme vanhan tekstin  myötä sulkakynän ja hyvin uudenaikaisen  kastettavan mustekynän kirjoitusominaisuuksia ja pakkohan se oli myöntää, ettei sulkakynää parempaa ole varmasti ikinä keksittykään:) Jostakin pimeästä salin nurkasta kasvoi yht'äkkiä ainakin parimetrinen Pyhä Yrjänä, joka oli maastoutunut taustaan niin tehokkaasti että säpsähdin tahattomasti ja kiljaisin. Naurattaa vieläkin kun ajattelen tilannetta, mutta varsin sotaisasta olemuksesta huolimatta ritari vaikutti hyvin leppoisalta. Myös tappavan jousiammunan salat tulivat esityksen myötä tutuksi. Varsijousen nuoli läpäisi jopa haarniskan 200 metrin päästä ja oli niin tehokas ase, että jopa itse paavi puuttui sen käyttöön 1000-luvun alkupuolella.

Turunlinnan kauniit salit, ristiholvatut kattokaaret ja kuuluisat hopea-, rokokoo- ja renesanssi-tyylihuoneet tulivat nähdyiksi ja kahvihetki viihtyisässä Juhana Herttuan kellarissa koetuksi. Silti voisi ajatella kesällä vielä uutta täydentävää kierrosta vaikkapa fatabuurivaimon mukana, joka juoksuttaa päivän askareissa jyrkkiä portaita ylös ja toisia alas. Tai voisi vain istua ja ihailla komeita ratsumiehiä turnajaispihalla:)
 

Kiitän hovikuvaajaa, otokset on otettu saaliin tietämättä koko asiaa:)

perjantai 7. tammikuuta 2011

7 KUOLEMANSYNTIÄ

Joskus on pakko myöntää, että jollakulla muullakin välähtää hyvin, ehkä jopa paremmin kuin itsellä:) 

Yksi näistä kirkkaimmista välähdyksistä on Juicen "HEIKOSTI TAJUAN MÄ ELÄMISEN TAIKAA" (Tämä oli muuten erään blogistitytön ihana loppukevennys E-marketin aikoihin). Ainoa, mitä olen SELKEÄSTI elämästä ja sen taikamaailmasta tajunnut on luultavasti sama mikä Sinullakin. Elikkä se, ettei maailmassa mukavampaa asiaa olekaan kuin synti:)

Kopioin SEITSEMÄN-filmin syntisen kansikuvan ja lisäksi otin mukaan myös Danten määritelmän kuolemansynneistä jotta Sinun olisi helpompi seurata syntistä kulkuani. Ja kuten varmaan huomasitkin, niin vaihtelu virkistää eli pari syntiä on heti kättelyssä eri nimillä!

SEITSEMÄN KUOLEMANSYNTIÄ Raamattu ja katolinen kirkko luokittelevat vähän eri tavalla: Yhteisiä syntejähän niillä on ainakin neljä, jos voidaan ajatella että IRSTAUS ja HAUREUS olisivat yksi ja sama asia. Mielestäni irstailu on kuitenkin vähän laajempi käsite kuin pelkkä haureus eli perushuoraus, mitä se nyt sitten ikinä tarkoittaakaan. Ne kolme yhteistä ovat kuitenkin YLPEYS (synneistä ensimmäinen) AHNEUS ja VIHA. Ihan hyviä perussyntejä nekin.

Raamatun mukaan loput kolme ovat TOTTELEMATTOMUUS, EPÄJUMALANPALVELUS ja VARKAUS. Katolinen kirkko on taas sitä mieltä, että  ne olisivat KATEUS, LAISKUUS ja KOHTUUTTOMUUS. Minusta tämä on mahtava juttu, koska näin minäkin tavallaan saan kolme syntiä kaupanpäälle:) Ja jos hyvin sattuu, saatan saada vielä neljännenkin, sillä joidenkin määritelmien (Dante) mukaan esimerkiksi ylpeys voi ollakin TURHAMAISUUTTA kun taas YLENSYÖNTI ja HIMO ovat sopivasti omilla nimillään.  

Nyt voisi tietenkin miettiä, mikä olisi synneistä kaikkein paras ja mukavin. Makuhan on asia, josta on aina kiva kiistellä ja sillähän voi äkkiä saada kuolemansyntien painoa vähän lisättyäkin, koska kaikkinaiset erimielisyydet johtavat niin helposti vihanpitoon:) Olen miettinyt usein sitä, että viheläinen KATEUS on varmasti monen perisynnin esiäiti, jonka vuoksi se on minusta synneistä  pahin. Paras tai ainakin vähemmän paha voisi olla LAISKUUS. Sehän ei välttämättä vahingoita loppupelissä ketään muuta kuin tekijää itseään.   

Raamatun mukaan SYNTI on sydämen luopumista Jumalasta ja kaikkinainen pahuus on seurausta siitä. Olipa niin tai näin, niin kyllähän me kaikki yhtä iloisesti syntiä aina teemme:)  

Liitän mukaan myös NYKYAIKAISET kuolemansynnit, jotka ovat arkkipiispa Gianfranco Girottin mukaan seuraavia:  YMPÄRISTÖN SAASTUTTAMINEN, GEENIMANIPULAATIO, TURHAN VAURAUDEN KERÄÄMINEN, KÖYHYYDEN AIHEUTTAMINEN, HUUMEKAUPPA JA HUUMEIDEN KÄYTTÖ, MORAALISESTI KYSEENALAISET KOKEILUT, IHMISEN PERUSOIKEUKSIEN RIKKOMINEN ja edellisten lisäksi hän oli maininnut myös PEDOFILIAN ja ABORTIN. Nämä ovat minusta aika typeriä ja tylsiä syntejä, sillä niistä puuttuu keskiaikainen hohto kokonaan ja osahan on enemmänkin globaali- kuin yksilötasolla tapahtuvia syntisyyksiä.

Kenelle nämä synnit aiheensa mukaisesti sitten kuuluivat? 

Ylpeys miellettiin ennen muinoin aateliston ja ritarien paheeksi, nykyään se voisi kuulua vallanpitäjille tai muille julkisuudessa oleville kuten urheilijoille tai politiikoille. Kateus oli ennen hyvin talonpoikainen ominaisuus, lieneeköhän se sitä vieläkin. Viha kuului ehdottomasti vain ja ainoastaan kuninkaille ja ruhtinaille. Tästä synnistä ei allekirjoittaneella ole suurempaa käsitystä, mutta kohderyhmä vaikuttaisi aika loogiselta edelleenkin. Laiskuus oli etenkin pappien ja kirkonmiesten pahe, mutta ahneus taas enemmänkin porvarillinen ominaisuus. Juoppous ja kohtuuttomus kuuluivat onneksi meille kaikille ja tilanne on pysynyt mukavasti hallinnassa edelleenkin:) Hekumallisuus ja irstailu vaativat aikoinaan jopa ylioppilastutkinnon, lieneeköhän tutkintotasoa nykyään muutettu tai peräti tarkennettu.

Musiikiksi valitsin Lacrymosan, joka tunnetaan kauniina hautajais- ja sielunmessumusiikkina, elokuvasta Amadeus ja sehän on aivan syntisen hyvä valinta tähän. 

Niin oli, mutta syntieni vuoksi minulla ei ollut oikeutta elokuvaversioon, vaikka sen kunniallisesti varastinkin -  aiherenkutuksetkin hävisivät yksi toisensa jälkeen, joten yritän vielä kerran:)

"Lacrimosa dies illa
  Qua resurget ex favilla
  Judicantus homo reus.
  Huic ergo parce, Deus:
  Pie Jesu Domine.
  Dena esi requiem. Amen"


"Kyyneleinen on tämä
  Kauhistuttava päivä jolloin
  Herätetään kuolleista ja tuomitaan
  Syyllinen ihminen.
  Lempeä Herra Jeesus
  Armahda tätä maata!"

    sunnuntai 2. tammikuuta 2011

    KOMPASSIT KOHDALLEEN


    Matka on jo alkanut, mutta vielä ehdit tällätä kompassin kohdilleen niin että voit suunnata reittisi rohkeasti kohti tulevaa:) Vanhan ja Uuden vuoden kynnyksellä tehdään monenlaisia taikoja ja ennusmerkkejä tulevaan. Uuden vuoden aattona valoimme tinat jo hyvissä ajoin lapsenlapsen kanssa ja ihmettelimme yhdessä tinojen salaperäistä sanomaa.

    Toissa vuonna sain viikinkiveneen, jonka vuoksi matkoja ja ehkä onneakin on riittänyt. Nyt valettu tina oli aavistuksen verran arvoituksellisempi, joten on tyydyttävä kiltisti odottamaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Siinä mielessä olemme onnellisessa asemassa, ettemme ennalta tiedä mitä kaikkia suruja ja huolia tulevaisuus voi tuoda mukanaan, mutta voimme silti haaveilla ja toivoa entistä parempaa aikaa niin itselle kuin muillekin. Se ei maksa mitään ja siitä johtuva ilo ei ole ikinä ennenaikainen:)

    Ennen muinoin neidot katselivat onnenpeiliin sulhasten toivossa, se tarkoitti sitä, että pöydälle tällättiin kaksi peiliä vastakkain ja niiden väliin laitettiin kynttilät. Huoneen piti olla tyhjä, uuninpellit auki ja pöytäliinaksi aseteltiin mieluiten kuolleen peittona ollut valkea liina tai musta silkkihuivi. Pöydälle kuului myös virsikirja ja vihkisormus. Keskiyöllä neito sitten hiippaili sydänkurkussa pimeään huoneeseen, sytytti varovasti kynttilät ja katsoi peilien ja kynttilöiden muodostamaan kujaan, joka jatkui ja jatkui äärettömiin. Ovi narisi hiljaa ja kylmä hiki kihosi otsalle, kynttilän liekit lepattivat levottomasti ja samassa häilähti varjo peilissä! Liikkuiko siellä joku? Sydämen jyskytys pani kädet hikoamaan ja kuolleen liina näytti kohoilevan kuin itsestään... HUH! Eipä olisi meikäläisen hermoilla tuohon leikkiin! Onneksi sitä ei nykyään tarvitsekaan, sillä on paljon helpompaa vilkaista omaan pirunpeiliinsä eli läppäriin:) Sieltähän niitä löytyy sulhaskandidaatteja pilvin pimein, niin ettei ole pakko vehdata ensimmäisen kohdalle osuneen resupekan kanssa, vaan voi valita kaikessa rauhassa:)

    Uuden vuoden sää kertoo tulevasta vuodesta aika paljon. Kirkas tähtitaivas tiesi hyvää satovuotta ja usva Uuden Vuoden päivänä taas hallaa heinäkuussa. Täällä päivä oli vähän sumuinen, eikä paljon toivottu aurinko pilkahtanut ollenkaan, toisaalta metsän puut olivat lumessa ja huurteessa, joten satovuodesta pitäisi tulla ihan hyvä. Tinan valamisvesikin kannattaa säilyttää, sillä siinä on voimallista taikaa. Itse käytin sitä löylyvetenä ja tosi hyvät taikalöylyt siitä tulivatkin.

    Edellisten lisäksi on olemassa yksi taika, joka on mietityttänyt minua paljon. Seinällä oleva satavuotias kello on pompottanut vuosien myötä monet, monet vanhat vuodet päättyneeksi ja yhtä monet uudet vuodet alkaneiksi, mutta nyt se on ollut pysähdyksissä kummitelu-taipumuksensa vuoksi:) Ja myös siksi, että se lyödä kumauttaa puolen tunnin välein isommin kuin Turun Tuomiokirkon joulukellot, joten naapurisovun takia en ole vetänyt sitä lainkaan - tosin lyöntipuoltahan ei ole pakko vetää, vaikka viisaripuolen vetäisikin. Mutta kumpi se taas olikaan kumpi:) Kello pysähtyi muunmuassa isäni kuolinyönä, äidin kuollessa ja sen lisäksi se on ilveillyt myös sudenhetkieni aikaan, joten miettiköön rauhassa touhujaan seuraavat 50 vuotta:)

    Villissä Lännessä kello löi aina komeasti vuoden vaihtuneeksi. Vuoden 2008 vaihtuessa muistin ikivanhan Uuden vuoden tarinan kellosta, mutta kello kertoneekin tarinan sitten itse kun on sen aika. Ja takaan että sitä mikä on tarua ja mikä on totta, voi olla vaikea erottaa toisistaan, mutta totta on ainakin se, että joku kaunis päivä sekä minä että vanha kelloni palaamme takaisin kotiin. Ehkä jo jouluksi. Mutta mihin, se lienee vielä arvoitus.


    Lopuksi toivotan huikeaa Onnen Vuotta 2011 kaikelle kansalle säätyyn, rotuun, ikään, sukupuoleen tai uskontoon katsomatta!