Nyt minulla on SE! Kirja, jota etsin ullakolta suursiivouksen jälkeen turhaan:) Sen kannet olivat ajan syömät, mutta muistelen nähneeni osan siitä jossakin romujen keskellä ennen törkyjen öyssäämistä kaatopaikkakuormaan. Viimein oli uskottava, ettei kirjaa tai sitä, mitä siitä oli jäljellä, enää ikinä löytyisi, joten aloitin aktiivisen metsästyksen antikvariaateista ja kirpputoreilta. Kovasti oli hukassa tämä aarre, mutta periksi en antanut, sillä kirjalla oli todella suuri muistijälki lapsuusvuosiltani. Kyseessä oli Martti Haavion Tiina Tonttutyttö, jonka oli kuvittanut Maija-Kaarina Nenonen. Kirja julkaistiin sotavuonna 1943.Eräänä marraskuun päivänä kirja löysi viimeinkin Antikvaarin kautta postilaatikkooni ja tanssin riemusta. Kirja kertoo Tiina tonttutytöstä, joka ei osannut sanoa kiitos ja hänen pienestä veljestään Timo tonttupojasta, joka jäi hänen vastuulleen, kun Tonttu-ukko ja Tonttu-akka lähtivät Joulupukin kanssa käymään joulumarkkinoilla. Lapsi jätettiin lapsen vastuulle kuten siihen aikaan tapana oli.
Tässä kaikki on vielä hyvin ja Tiina-tyttö huiskuttaa iloisesti äidille ja isälle luvaten pitää hyvää huolta pikku veljestään, mutta kuinkas sitten kävikään:(
Sillä välin pieni Timo tonttupoika raukka oli joutunut kauas, kauas Kanankynsi-maahan Koiranhäntä järven rannalle, Kukonkannus-linnaan hirvittävän Pomperipossan armoille, joka aikoi keittää hänet. Itkuhan se vähemmästäkin tulee, ei lohduttanut yhtään vaikka linnan katto oli sokerikakusta, portaat rusinapullasta ja räystäät hääkarkeista. Noidan Mirri-kissa haukottelee tyytyväisenä pankolla ryöstöreissun päätteeksi ja ällöttävä noita-akka hämmentää pataa pitkällä nenällään. Kuva oli meistä lapsista 1960-luvulla tajuttoman inhoittava ja kummallinen. Naapurin kaksostyttöjen kanssa sitä monesti kuolattiin ja kauhisteltiin. Isommat lapset tuomitsivat kuvan jyrkästi, joten heille sitä ei kannattanut näyttää ollenkaan.
Mutta eipä ollut hätä tämän näköinen, sillä reipas ja neuvokas Tiina Tonttutyttö kopsutteli jo reippaasti rusinapullaportaita ylös kuljettuaan pitkät matkat maita ja mantuja veljeään etsien ja kysellen. Viisas pöllö tarjosi viimein sinipunakerän, joka ohjasi Tiinan heti oikeaan osoitteeseen. Aikailematta Tiina sieppasi pikku veljensä kainaloon ja mennä vipotti niin reippaasti noitaa pakoon, etteivät siinä auttaneet Pomperipossan seitsemänpeninkulman salamasaappaatkaan yhtään mitään. Ilman soppaluita jäi Pomperipossa tällä kertaa hurjasta takaa-ajostaan huolimatta:)
Menomatkalla Tiina oli tutustunut leivinuuniin, puuropataan ja vesisankoon, joiden palveluista hän ei välittänyt silloin vähääkään, mutta pakomatkalla nämä kaikki auttoivat Tiinaa ja hänen pikkuveljeään piilottamalla heidät vuoron perään heti kun Pomperipossa lähestyi uhkaavasti, sillä nyt Tiinalle kelpasi kylmä vesi, ohrapuurosta tai ruisleivästä puhumattakaan ja hän osasi kiittää niistä kauniisti. Näin Tiina Tonttutyttö pelasti pikku veljensä takaisin Tonttulan maahan Tonttulan kylään ja Tonttulan taloon ja sai vanhemmiltaan markkinatuliaisina punaisen pitsihameen ja pitsihilkan. Ja mikä parasta, hän osasi sanoa kiitos:)
ihana, ihana Tiina tonttutyttö. Just perjantaina kerroin tyttärelle tästä kirjasta. Mamma tapasi lukea tätä mulle iltaisin kun niin tykkäsin tämän sadun kuvista ja pelottavasta pomperipossasta ;D
VastaaPoistaHih, pomperipossa
Mahtava juttu Maarit:) Kiva kuulla että tämä on tuttu juttu Sinullekin ja olihan tämä varsin hieno kirjauutuus aikoinaan. Eihän sitä tiedä, miten se on taustavaikuttanut satumaiseen ammatinvalintaasi, tosin kuvituksesi on ihan erilaista, niin satumaisen kaunista ja herkkää.
Poistaihana satu, kiitos hyvälle muistillesi. tässä on paljon perinteistä opettavaa sävyä, huolenpidosta, rohkeudeta ja kiittämisestä lopulta. minun täytyy muistaa lukea tämä pikkuisilleni kun tulevat käymään. Varsinkin Saga 8v lukee paljon satuja , meinaa läksyt unohtua, kiltti tyttö hän on, ujo ja arka vain.Ei oo tullu mmummoonsa, joka ei pelkää ketään. Sadusta tuli mieleen lisäksi oma lapsuuteni, hoivasin muiden lapsia jo 9vuotta täytettyäni aina aikuiseksi asti , lasten kanssa on niin hyvä olla, kun he ovat enimmäkseen vilpittömän avoimia. Hyvää isäin päivää perheesi nuorille, ja kaikille isille jotka ovat sinulle läheisiä. Ole ihanainen mustis
VastaaPoistaTäytyy sanoa että muistivirheenä oli kyllä sekin, että muistelin Tiinan lainanneen Pomperipossan saappaita paetessaan. Ehkä ajattelin pienenä että Tiinan olisi ehkä pitänyt ottaa ne päästäkseen paremmin pakoon:)
PoistaSadut ovat kiehtovia ja aikuisena ne näkee eri tavalla kuin lapsena. Siihen aikaan lapset laitettiin ammaamaan aina pienempiä, eikä tuo suurperheissä ole vierasta nytkään ja joskus kun käväsin jossakin, lahjoin pojat katsomaan toistensa perään, tosin appi ja anoppi olivat oven takana samassa talossa, joten ihan päineen niitä ei jätetty. Minut jätettiin kyllä töiden vuoksi pienenä monesti koiran kanssa kahden. Eroahdistus tuli yksin ollessa usein siitä, kun oli jo niin monta eroamista ollut pienempänä. Aralle lapselle Satu on eräs keino käsitellä tunteita.
Kiitoksia Katris:)
Mie muistan tuon sadun, sitä luettiin koulussa ja taisi se tulla radiostakin lasten kuunnelmana, hyvä ja opettavainen tarina. :)
VastaaPoistaIhanaa että sait kirjan itsellesi.
Niin ennen kuunneltiin kuunelmia ja lastenradiota, oi niitä aikoja:) Olen onnellinen kirjasta, mutta tein kyllä lujasti töitäkin sen eteen. Uusin vielä ahkerasti luetun Satuaapisen ja sen jälkeen jäädytän kyllä satujen haalimisen vähäksi aikaa, muita kirjoja voi silti tulla hankittua jos kohdalle sattuu. Kiitoksia Kosotäti:)
PoistaNäissä vanhoissa saduissa on sitä itteensä. Tykkään kovasti. Omani olivat Pikkuinen Milli-Molli ja Maija Madagaskarilla, joita en ole löytänyt etsinnöistä huolimatta. Myöhemmin tietty Viisikkosarja, niitä vielä löytyy... Kiitos tästä postauksestasi, tuotti ilahduttavan mielen!
VastaaPoistaOlet oikeassa Kiiris. Nykysadut ovat vähän pliisuja, mutta todellisuus usein sitä rankempaa. Toivotaan että löydät etsimäsi, antikvariaatit ovat verkottuneet jo tehokkaasti, joten monesti löytää sillä tavalla helpommin. Viisikot muistan ja ihastuttavat Anna-kirjat, joista Kotikunnaan Rilla oli ehdoton suosikkini.
PoistaVoi sentään, mikä satu! Ja aivan mahtavaa, että sait tuon satukirjan.
VastaaPoistaIhan pakko minunkin on se lukea. Rupean metsästämään tuota kirjaa, ensin kirjastosta. Olen niin satuihminen. Kansakoulun toka luokalla sain ikävän kauhun ja pelon yhtä satua kohtaan. Olen jossain kertonutkin siitä. Vuosikymmeniä etsin kirjaa ja tuota satua, josta ei ollut kovin paljoa muistikuvia, muuta, kuin satu oli pelottava.
Kiitoksia Aimarii, ihana että on muitakin satuihin höpsähtäneitä ihmisiä. Kiinnostaa tietää vieläkö kirjastosta ylipäätään voi tämän löytää. Ja muistan sen pelottavan satusi, se oli Hukkasaaren salaisuus ja joku Soinne oli kirjoittaja, se pitää itsekin lukea. Lapsi ajattelee niin eri tavalla kaikesta ja hän ottaa kirjaimellisesti totuutena monet jutut, koska ei voi vielä hahmottaa kaikkia asioita.
PoistaKuulen vasta ensi kerran tästä opettavaisesta Tiina Tonttutytöstä ja hänen seikkailuistaan. Olen ollut vuoden nvanha tuon kirjan ilmestyessä, ei vaan osunut äitini käteen. Ei lukenut muitakaan satuja, olivat kai hänen mielestään hömppää.
VastaaPoistaKiitos postauksesta Mustis! ♥♥
Muistelen itsekin, että joidenkin mielestä sadut olivat hömppää vielä 1960-luvullakin ja ainakin nyt lastenkuunnelmat, joita itse tykkäsin kuunnella, haukuttiin naapurissa ihan syntiseksi hommaksi:) Yrjö Kokko kirjoitti lapsilleen hurmaavan satutarinan sodan melskeiden keskelläkin. Tuntuu, että niin karu aika olisi ollut hyvinkin otollista tarinoille ja saduille, kuin arki oli niin ankeaa, mutta toisaalta raaka työ ja jatkuva uurastus vei turhat kotkotukset varmasti vähemmäksi.
PoistaOlen Tiina Tonttutyön kanssa ikätoverit, siksi tykkäsin aikoinani kamalasti tästä sadusta. Sen kuvituskin on niin raikas. Ihanaa Mustis, että toit tämän esiin taas !
VastaaPoistaOlet oikea Tiina Tonttutyttö Anjuusa! Sinullahan oli ihana punainen tukkakin, jota kahdehdin, vaikka en livenä koskaan nähnytkään:) Nenosen kuvitus oli osaksi aika pelkistettyäkin, se antoi tilaa mielikuvitukselle, mutta silti siinä on jänskiä pieniäkin yksityiskohtia, joihin lapsen huomio kiintyi.
PoistaOi, minäkin muistan tuon sadun, koulun kirjastosta taisin sen lainata kun sinne vihdoin pääsin. Maalla ei ollut muita kirjastoja ja piti odottaa kouluikää. Suuresti en siitä kai mitään oppinut, sillä 9-vuotiaana, kun minut jätettiin 2-vuotiaan pikkusiskoni vahdiksi, mentiin naapurin pihalle keinumaan ja otin kirjan (ei sentään tätä) mukaani, uppouduin siihen niin, että vahdittava pääsi karkaamaan. Onneksi kotiin päin oli mennyt ja alakerran autokorjaamo oli ottanut hoiviinsa. Minä sain aika sapiskat ja lukukiellon pitkäksi aikaa.
VastaaPoistaNyt kun näin nuo kuvat, niin satu palasi mieleeni ja omat unohdukseni samalla :) Ihana sinä!
Kiitoksia Sirokko:) Lainasin koulun kirjastosta kirjoja heti ensimmäisellä luokalla, mutta lapsuuteni koulu olikin onnellisesti samalla pikkukylällä jossa itsekin asuin:)
PoistaEnnen oli tapana jättää isosiskojen tai veljien hoitoon pienempiä lapsia ja minkäpä sille voi että kirja oli paljon mukavampi kuin taapero. En saanut itsekään kovin hääviä hoivaa isommilta silloin ihan pienenä, vanhin sisko oli ainoa joka yritti huusata vähän:) Olin ammana 14-vuotiaana, eikä siitä tullut yhtään mitään, joten oli Luojan lykky, ettei ollut nuorempia siskoja vahdittavina, tuskin olisivat 5 vuoden ikää nähneet:)
Sain sapiskaa itsekin kun olin koko aika nenä kirjassa kiinni, äiti ei tykännyt että päivällä (työaikaa) luetaan eikä myöskään että enää illalla joten piiloon oli välillä mentävä ja luettava vaikka makin vintillä:)
Ihana tarina ja kuvitus! Lasteni isä löysi aikoinaan kirpputorilta "Prinsessa sadunsiro"- nimisen kirjan, jota meidän lapsille luettiin siinä missä "Antti autotehtaassa" ja muita vastaavia, mutta Tiina tonttutyttöä en muista koskaan nähneeni. Vai olisiko Sadunsiro ollut hänen sisarensa lapsuudessaan saama joululahja...
VastaaPoistaYritin etsiä tuota mainitsemaani kirjaa, mutta en onnistunut hakukoneilla löytämään sitä. Kuka sen on kirjoittanut? Katselin Tahtisilmänkin takaa (siellä oli vanhoja satuja) ja Vanhat kauniit sadutkin. Miksi tämä on minulle ihan tuntematon:) Tiina Tonttutytön painosvuosia en tiedä muuta kuin tuon 194-vuoden ja jossakin satukirjoissakin tarina on ollut muiden tarinoiden joukossa ehkä jopa 1970-luvullakin. Mutta aina jää joku tarina, josta ei ole kuullutkaan, kuten tuo Prinsessa sadunsiro nyt minulla:) Kiitos Petriina.
PoistaEn muista kuka Sadunsiron on kirjoittanut, ehkä joku ulkomaalainen. Kysyn tyttären perheeltä, onko kirja vielä heillä.
PoistaKiitoksia, jään odottamaan. Mr Googlekaan ei ihan kaikkea löydä, tietämisestä nyt puhumattakaan:)
PoistaLoppu hyvin, kaikki hyvin.
VastaaPoistaKiittämistä pidän hyvin tärkeänä.
En kiellä satujen voimaa, vaikkakaan itse en koskaan ole pahemmin ollut satuihminen.
Tämä kuuluisa sanonta tai oikeammin komedia, on saanut nimensä vanhan sananlaskun mukaan ja sehän sopii kyllä tähän vallan mainiosti. Me ihmiset olemme niin erilaisia, eivätkä kaikki voi olla satutätejä tai setiä.. Erilaisuus antaa elämälle väriä ja kiinnostavuutta. Kiitoksia Rip että kurkistit siitä huolimatta satukirja löytöäni:)
PoistaVoi miten kauniit kuvitukset!
VastaaPoistaEiko olekin;) Pelkäsin kyllä että värit ovat liiankin kirkkaat, sillä skannauksessa saattoi olla asiakirja-asetus päällä. Mutta valokuviakaan nämä eivät ole, toisaalta home-asetuksissa olisi voinut olla erilaistakin vaihtoehtoa, mutta se jäi testaamatta.
PoistaKiitokset Matkatar.
Kivat kuvat ja satu!
VastaaPoistaKiitoksia Päikkä, lieneekö ollut Sinulle outo tarina?
PoistaMinulle rakas lapsuuden satu ja siitäpä nimensä sai myös eräs rakas punatukkainen tyttö-Hän osasi sanoa kyllä myös kiitos ja vieläkin kuulen hänen naurunsa niin elävänä korvissani,hän nauroi paljon.....
VastaaPoistaHaavion saduista myös Porsas Urhea on kuulunut lasten suosikkeihin ja nyt lastenlasten.Ihan oli tarinasi kuvineen!
Mustismarraskuuta 14, 2014
PoistaOdotinkin Sinua rakas Myrsky. Kun tein tätä juttua, ajattelin usein ihanaa punatukkaista tyttöäsi, joka sai nimensä tämän sadun mukaan. Toisaalta mieleeni tulvi kuvia myös toisenlaisesta pikku tytöstä, joka ihmetteli omituista elämäänsä oudoissa kylissä ja vierailla "mailla".
Oli suuri vahinko, etten ehtinyt tavata ihanaa, punatukkaista tyttöäsi livenä, mutta onneksi sain lukea hänen hurmaavia juttujaan sekä täällä blogissa että vielä siellä Sinullakinkin. Ajattelin aina, että omat suruni olisivat opettaneet minulle jotakin, mutta muuta en oppinut kuin sen, etten ole oppinut mitään. Ihailen vahvuuttasi surujesi keskellä.
Porsas urhea löytyy muuten Satuaapisestani ja tarinassa on Maija Karman hurmaavat kuvat, kuten koko kirjassa:)
Voi Pomperipossa...en ole kuullut/nähnyt. Kiva postaus! Ja hyvää Joulun odotusta! ;-)
VastaaPoistaNiin, ehkä olisi pitänyt? Joulu on vielä kaukana ja olen sairaana. Lumet ovat taas sulanneet ja vettä tulee kuin Esterin sieltä.. ojatkin tulvivat kuin keväällä, lehdet jäivät osaksi haravoimatta ja kaikki näyttää hyvin ikävältä. Kiitoksia Haxel ja haukulle halit:)
PoistaOi että, kun oli ihana juttu, että sait käsiisi kyseisen kirjan!
VastaaPoistaJostain syystä mullekin tuttu tämä kirja onkin.
Tai ainaskin nimi, mutta kyllä sitä varmaan lapsuudessani mullekin luettiin, niin tuttua tekstiä siinä oli.
Voi olla, että sitä luettiin koulussakin.
Ihana satu!
Kiitos sulle!
Tämä on monille meidän ikäisille varmasti tuttu juttu jo senkin takia että tarina löytyy myös jostakin muista julkaisuistakin. Toinen yhtä tuttu oli sitten myöhemmin typerä Kana Karoliina, josta en edes aikoinaan isommin tykännyt, mutta nyt se tuntuu jo hupaisalta ja eräs sanonta on sisäpiirijuttuna mennyt jo äidiltä pojalle ja pojanpojallekin:)
PoistaKiitoksia Harakka itsellesi:) Olet aina niin iloinen ja positiivinen ilmestys, että tulee hyvälle tuulelle itsekin:)
Lysti kun löysit kirjan. Kirja herkistää ja nostattaa pintaan muistoja.
VastaaPoistaKiinnostavaa on kirjan sisältö kauniine kuvineen.
Noinhan se oli Meidänkin aikaa, että vuotta...kahta vanhemmat sisaret katsoivat perään, kun ei vanhemmat ollut paikalla. Sitä vastuuta opittiin pienestä pitäen.
Onneksi ei koskaan mitään sattunut vanhempien poissa ollessa.:-)
Nykyään on niin helppoa kuin voi verkostakin hekea, eikä ole yksistään kirppareiden yms varassa. Tuntui kyllä uskomattomalle pitää kirjaa kädessä ja muistella tunnelmia mitä se herätti, muistin jopa millainen oli lampunvarjostimenkin minkä alla sitä minulle luettiin.
PoistaEnnen vanhaan vanhemmilla ei ollut oikeastaan muuta vaihtoehtoa, kuin jättää välillä lapset isompien hoiviin, Niin oli omalla kohdallakin, ja olin siis se vahdittava eli pohjanpahnimmainen. Kiitoksia Liplatus:)
Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaMaija-Kaarina ja puolisonsa Heikki Nenonen olivat äitini ystäviä Haminassa 40-luvulla. Tiina tonttutyttö rakas kirja,jota ei tallella. Mutta Nallen koulunkäynnin osaan ulkoa. Seitsämän pientä kiliä pelotti. Onnen tupa on postitiivari.
VastaaPoistaTaitava Maija-Kaarina ja Haavion tqrinat ovat sydämmellisiä. Nallen koulunkäynti on PARAS MUISTO. SAIMME KAIKKII KOLME ÄITINI, MINÄ JA VELJENI BOBI HOPEAESINEEN HEIKILTÄ JA MAIJA-KAARINALTA AIKANAAN KUN HEIKKI OLI SOTILASATTASCHE MAAILMALLA.