keskiviikko 29. joulukuuta 2010

TAUDIN JÄLKEEN



Nyt kun paljon odotettu, stressattu, rakastettu ja usein vihattukin JOULU on pikkuhiljaa siirtymässä Uuden Vuoden räjähtäviin tunnelmiin, voi hilpein mielin muistella kinkkua, joka vaati ainakin kolme paistokertaa kypsyäkseen kunnolla. Tai sitä, että osa joulupaketeista on tällä tonttu Torvisella aina hukassa, puhumattakaan siitä, että joulurauhan julistus, jonka Suomen Turku on julistanut keskiajalta lähtien, tuli hyvinkin arkisesti kuunneltua kaupan pihalla autossa! Joulurauha julistettiin alkunperin vain ruotsinkielellä, mutta Armon Wuonna 1711 tapahtui jostakin syystä niin kamala onnettomuus, että se julistettiin rahvaanomaisesti myös suomeksi! Ja tämä käsittämättömyys jatkuu yhä edelleenkin:)  

Joulutunnelmaan valmistautuessa ja joulua odottaessa ihmiset käyvät sen seitsemän kertaa joulukonserteissa, kauneimmissa joululauluissa, adventtikirkoissa tai edes vesperissä, mutta minä jumalaton en ehtinyt edes aattoillan kirkkoon ja joulukirkossa nyt nukahdan takuulla kesken veisuun, joten jätin testaamatta. Viime joulun alla kävin muistaakseni melkein näissä kaikissa ja olin ehkä vähän jumalisempi ja onnellisempi silloin? Vai olinko?

Mutta jotakin onnellista ja kestävää oli tänäkin jouluna siinä kun kylästelimme leppoisasti lapsenlapsen kanssa sukulaistaloissa aattopäivinä, koristelimme yhdessä pipareita ja kävimme pikku jouluostoksilla, jossa mietimme hyvin tarkkaan mihin kaikkeen 6-vuotiaan rahat oikein riittävät ja mikä olisi mukava juttu niin isolle kuin pikkusiskollekin, kaveria, isää tai äitiä unohtamatta. No, eihän se raha riittänyt millään, joten jossakin kohtaa oli pakko vähän jeesata:) Kaikilla muilla näkyi olevan aivan jumalaton joulukiire ja hössötys, mutta meilläpä ei ollut kiirettä mihinkään. Niin no, ehkä joulupullan tekoon korkeintaan. Jouluaaton tunnelman kruunasi kuopus perheineen ja sen jälkeen pyörähdimme vielä iltamyöhällä Villissä Lännessä,  jossa joulutohina oli allaolevan kuvan kaltainen:) Kaikki hyvä loppuu kuitenkin aikanaan ja vaikka kuinka venyttää juhlatunnelmaa, on pakko uskoa että se keskeisin joulujuhla on auttamatta jälleen kerran ohi. 

Siitä huolimatta joulunaikaa on vielä jäljellä ja sehän kestää ainakin loppiaiseen asti. Vanha kansa puhui usein joulun arkipyhistä ja välipäivistä, jotka olivat vielä suurta juhla- ja vierailuaikaa. Varsinaisia kirkollisia joulunpyhiä oli alkunperin neljä vaikka kirkko katsoikin vähän karsaasti rahvaan liiallista vapaa-aikaa, mikä johti kansan vallattomuuteen ja huonoon elämään. Toisaalta runsaiden joulupyhien takia kirkko lämpeni tavallista useammin porukoiden ollessa pakotetut sanankuuloon. Jo 1500-luvulla Martin Luther, kuten myös Kustaa Vaasa olivat sitä mieltä, että turhan monet juhlapäivät aiheuttivat vain turmellusta ja velttoilua kansassa, mutta vasta vuoden 1741 valtiopäivät antoi tiukan määräyksen poistaa muutamia juhlapyhiä. Määräys jouduttiin kuitenkin äkkiä perumaan vastalauseiden ja raivostuneen kansan vuoksi. 

Vuonna 1772 Kustaa III  uskalsi viimeinkin toteuttaa aikeen ja sehän sopi loppujen lopuksi kansalle paremmin kuin hyvin, vaikka sillä ei ollut aikomustakaan luopua hyvin ansaituista pyhistään:) Kun enää ei ollut puolipakollista kirkkoon menoa, se alkoi viettää niinsanottuja pikkupyhiä, jolloin kaikki raskaampi työ ja aherrus oli melkein sopimatonta, mutta erilaiset leikit ja talkoot sopivat niihin kuin kirves hakkuupölkkyyn. Ja talkoitten jälkeen maistui aina makea sahti ja huikka paloviinaa, jonka jälkeen olo oli höyhenenkevyt ja unelmat todellisia. Nämä arkipyhät istuivat tiukasti kansan muistissa aina viime vuosisataan asti ja vasta nykykansa on unohtanut ne kokonaan. Heidän joulunsa alkaakin vasta jouluaattona eikä Tuomaanpäivänä kuten ennen muinoin ja kestää korkeintaan Tapaniin, jos aina sinnekään. Kaikilla on kiire jouluun ja yhtä kiire siitä pois.
                                                                                                                                                             

Monet ovat olleet töissä niin jouluna kuin välipäivinäkin ja osa on paennut joulua ulkomaille asti. Mutta juuri nyt on oikea aika miettiä Uuden Vuoden taikoja, valmistautua Loppiais- tanssiaisiin ja viivähtää vielä hetki menneessä joulussa joulusävelmien ja ajatuksien myötä. Itse jätän joulun ja tohinan taakseni aina vähän haikein mielin, eikä minua lohduta tieto siitä, että kuvan kaltainen jouluhössötys tunnelma ripakinttutonttuineen toistuu vuoden päästä taas uudelleen tai oikeastaan jo paljon aiemminkin. Sinne tuntuu olevan loputtomasti matkaa, vaikka nykyään joulut ja juhannukset vaihtuvatkin tosi nopeasti verrattuna entiseen, jopa niin ettei aina mukana pysy. Kertooko se iän mukanaan tuomista vuosirenkaista vai pelosta että kaikki loppuu ikäänkuin kesken, siitä huolimatta että vuodet ovat keränneet taakkaa harteille kuin salaa, mikä alkaa jo kovasti painaa. Ehkä se sitten joskus painaa niin paljon, että siitä voi mielihyvin luopua? Mutta vielä nyt katson odottavasti Uuteen Vuoteen ja aivan varovasti myös uuteen jouluun, johon voin luottaa kuin vanhaan ystävään.

P.s. Jäi muuten mainitsematta kaiken jouluhössötyksen ohessa se, että luokseni pyrähti aatonaattona ihan oikea JOULUKÄRPÄNEN. Kovin oli kankea ja liikkui vaivalloisesti, joten pistin sen miettimään syntyjä syviä kukka-asetelmaan, mutta kuten kärpänen ainakin, se kiittämätön haihtui kuin tuhka tuuleen. Vanhempi polvi saattaa muistaa myös samannimisen joululehden, joka ilmestyi vuosina 1927 - 1967 Aatamin ja Eevan päivän kunniaksi:)

maanantai 20. joulukuuta 2010

TAUTI NIMELTÄ JOULU


Vanhan joululaulun mukaisesti helinää ja helskettä riittää kovasti juuri näinä viimeisinä päivinä ennen joulua, sillä jokavuotinen tauti nimeltään Joulu, on iskemässä koko kansaan! Se ilmenee siten että kaikki mahdolliset kaapit pitää siivota ja hankkia täpötäyteen lahjoja tai mieluiten ne pitää värkätä kokonaan itse. Matot pitää ilman muuta pestä, puunata ikkunat, ommella uudet verhot tai puhdistaa/pestä vanhat, mankeloida ja silittää lukuisat joululiinat, lakanat jne. Puhumattakaan nyt lanttu-, porkkana-, maksa- ja perunalaatikoiden, maustekakkujen, piparien, torttujen, karkkien, rosollien ja joulukalojen ynnämuiden ehkä vähän työläämpienkin herkkujen valmistamisesta hyvissä ajoin jo ennen joulua, niin ettei tule sitä vihonviimeistä joulunpunaista paniikkia kun on enää Kol-me, Kak-si, YK-SI tai WABOOM!!! ei enää yhtään yötä jouluun! 

Silloin katsotaan kuka jouluhullu siellä vielä kiroilee rusettien ja pakettien kanssa keskellä kirkasta yötä ja miettii pää kuumana antaisiko tämän snufferin vanhalle tädille, johon sopisi se nätti kynttilä, joka - voi ei, missä hemmetissä se nyt olikaan? Herranen aika, sehän taisi jäädäkin kauppaan! Voi paskat, mitä tähän nyt keksii? Laittaisiko varalle ostetun patalapun ja ottaisi Esterin paketista sille kynttilänjalan kaveriksi, eikä välitä Esteristä mitään? Tai tekee äkkiä tontun vanhasta kaapinnupista ja löytökarvasta. Harmi, ettei paperiakaan enää ole enää riittävästi, voisikohan siivouksissa löytynyttä 1800-luvun hyllypaperia käyttää tai ruttusta viimevuotista, joka oli niin nättiä, ettei hennonut laittaa sitä roskiin. Mihin sekin paperi nyt joutui, tuliko se siivouksessa nakattua pois. Persetti vieköön. Aaro-setä on unohtunut kokonaan, mutta sehän onkin niin itsekäs vanha piru, ettei siinä käynyt kuinkaan. Paljon suurempi suru on kuopuksen peli, jota ei löytynyt enää mistään. Hullun tuurilla sen voisi vielä lähikioskilta saada? APUA!! Ave Maria Gratia plena, Dominus tecum virgo serena ja Isämeidät samaan läjään ja vähän kiroilua, niin kyllä se varmasti pukinkontista löytyy:) 

Ja kuusi.. Voi Luoja! Sehän taitaakin olla vielä metsässä ja mitenkäs nämä sähkökynttilät sitten? Sotkussa kaikki letkut hemmetti vieköön ja miten ne ei nyt toimi, vaikka vielä viime jouluna toimivat hyvin? Ja mistä hemmetistä näitä enkeleitä ja tonttu-ukkojakin oikein riittää ja mihin tämänkin vanhan koristeen nyt lykkää... Se on pakko tällätä johonkin, muuten ei tule oikea joulu! Onneksi muistin kuitenkin joulukortit k a i k i l l e..  paitsi nyt yhdelle lapsuusystävälle ja eräälle vanhalle naapurille ja sitten tuolle... mikäs sen uusi sukunimi taas olikaan ja miten   tuokin koulukaveriryökäle nyt keksi laittaa, vaikka en varmasti lähettänyt sille? Mikähän sen osoitekin on ja mistä senkään enää tähän hätään löytää?? Ja lusikkalaatikotkin ovat vielä siivoamatta! Help me, Auttakaa nyt vähän pliis!!

Taudinkuvaan kuuluu, että se paranee heti joulun jälkeen ja naiset sairastuvat siihen miehiä helpommin ja heillä oireet ovatkin yleensä paljon vakavampia ja rajumpia kuin miehillä. Tähän sairauteen ei ole vielä keksitty hoitoa tai rokotetta, mutta osa vanhemmasta ikäluokasta on voinut saada jo immuniteetin sairasteltuaan sitä aiemmin useampaan kertaan. Tosin virushan voi aina muuntautua vuosien ja vuosikymmenien mukana, joten sairastettu tautikaan ei aina takaa sitä, etteikö siihen voisi sairastua uudelleen.

Lapsuudenystäväni oli käynyt joulun alla tervehtimässä työkavereita, jotka olivat kovasti udelleet että joko hän on joulun tehnyt? Hän oli vastannut että EI koska ei tiedä miten joulu ylipäätään tehdään? Ehkä hän on tavallista fiksumpi tai sitten hänellä ei ole vielä tartuntaa, sillä hänen mielestään joulu tulee ilman turhia hössötyksiä, kuten myös pääsiäinen tai Juhannuskin:) Outo tyyppi. Itsellä on kuitenkin niin vakavat taudinoireet, jotka viittaavat siihen, ettei taida tämäkään joulu valmiiksi tulla ennen joulua,  vaikka hössöttäisin yökaudet. Eikä ainakaan nyt Tuomaan päiväksi, joka ikivanhan sanonnan mukaan joulun viimeistään tuopi. Nythän se tuo mukanaan ainakin täydellisen kuunpimennyksen, joka näkyy 21.12.2010 noin klo 8 - 9 aamulla myös täällä Villin Lännen rajamailla. Joten kohti todellista pimeyttä olemme menossa vielä hetken ennen Suurta Valkeutta:)

http://www.youtube.com/watch?v=s8ZR5atWCik  ( Linkki sisältää vanhanajan mukavaa joulutunnelmaa Enyan kauniin äänen kantamana. Suosittelen erittäin lämpimästi, kopionti ei ollut tähän sallittua.)

Kuva  Wallpapers and Backgrounds - Desktop Nexus

perjantai 10. joulukuuta 2010

JOULUKORTIN HISTORIA

Rudolf Koivu
Kukapa meistä ei ilahtuisi saadessaan iloisen joulutervehdyksen lapsuuden ystävältä tai sukulaiselta Amerikasta tai  jopa Australiasta asti. Tai ehkäpä saatkin joulukortin juuri siltä henkilöltä, jonka olet tyystin joulukiireessä unohtanut.
 
Laajasta joulukorttivalikoimasta voi jokainen valita mieleisensä. Se voi olla Unisef-kortti, halpa tiimarikortti tai vaikka marketin kallis kohopainokortti. Voit valita enkeliä, Jeesusta, tonttua tai vaikkapa possuttelu kortin. Ja ellei valikoima miellytä, niin kortin voi aina rustata vaikka itse. Se päihittää kyllä mennen tullen kaupan kullatut ostokortit. Mutta valitsitpa minkä tahansa vaihtoehdon, niin muistaminen ja ajatus on kuitenkin kaikkein tärkein. Se, että muistaa ystävää, sukulaista tai kaveria juuri jouluna.

Joulukorttiajatuksen isänä voidaan pitää englantilaista Henry Colea, joka sai idean muistaa liiketuttaviaan valmiiksi painetuilla joulukorteilla. Korttitaiteilijakseen Cole valitsi John Callcott Horsleyn ja vuonna 1843 painettiin kivipaino-tekniikalla ensimmäinen mustavalkoinen joulukortti,  joka väritettiin käsin ja kortista otettiin tuhannen kappaleen painos.

Martta Wendelin
Ensimmäisiä joulukortteja läheteltiin Suomessa 1870-luvulla, jolloin kortin valmistusmaa oli joko saksalainen, englantilainen tai ruotsalainen. 1900-luvun alussa aloitettiin joulukorttien painaminen myös Suomessa.  Rautateiden ja kirjoitustaidon myötä joulukorttien lähettäminen yleistyi säätyläisperheistä nopeasti kaiken kansan keskuuteen.

Joulukorttitaiteen historiasta löytyy muunmuassa sellaisia suuria nimiä kuin Martta Wendelin, Rudolf Koivu, Jenny Nyström, Carl Larsson, Hugo Vartianen ja Lars Carlsson:) Joulukorttiperinteemme on säilynyt yli 100 vuotta, eikä sen soisi häviävän sähkoisen viestinnän aikakautenakaan. Joulutervehdyksen voi  lähettää myös sanomalehden, radion, kännykän, teeveen joulupostin tai sähköpostien välityksellä. Itse aion jatkaa kuitenkin liikemies Colen yli 160-vuotista korttiperinnettä, miten lienee Sinulla?

Maailman ensimmäinen joulukortti

P.s. Joulutervehdykset voidaan postittaa viimeistään 15. joulukuuta mennessä 0.55 euron postimaksulla!

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

JOULUMUISTOJA


Joulumuistojen kultanauhaan mahtuu ilon, surun ja nostalgian lisäksi aina myös mukavia kommelluksia, jotka eivät sattumishetkellä naurata ollenkaan, mutta jälkeenpäin saattavat huvittaa vielä pitkäänkin. Koulun kuusijuhla oli aivan takuuvarma töppäilypaikka, vaikka ohjelmanumeroihin ja esityksiin valmistauduttiin todella pitkään ja hartaasti.

Kun kasvoin keijukaisiästä pois, sain iänikuisesti vain Neitsyn Marian tai enkelin roolin, vaikka aivan muusta haaveilin. Odotin joka vuosi että pääsisin edes kerran peikoksi, noidaksi tai vaikka joulupukin muoriksi, joka oli haaveistani suurin. Mutta ei, olin ikuinen Neitsyt Maria, joka olla mökötti Jeesus lapsen seimen vierellä hartaana tuppisuuna kuunnellen paimenien ilosanomaa tai enkelikuoron puuduttavaa hyminää, mulkaisten korkeintaan vihaisesti Joosefia, joka otti ja kehtasi unohtaa sen ainoankin vuorosanan, mitä piti sanoa ja änkytti jotakin sellaista, että katohan sie Maaria, nyt se lapsi syntyi. Tunnelman hartaus kärsi tahattomasta naurusta, joka taisi kuulua Joosefin isälle, mikä osoitti vain sen, ettei ollut omena kauas puusta tipahtanut. Saattoihan se olla joku ihan muukin. Varmaa kuitenkin oli, että Joosef sai vähän kurinpalautusta takahuoneessa esityksen jälkeen, sillä Marian nyrkki oli pienuudesta huolimatta aika luinen ja tehokas pöllyyttäjä.

Eräänä jouluna tapahtui kuitenkin ihme, sillä viimeinkin sai myös Maria avata sanaisen arkkunsa ja lausua Jeesus lapselle vähintäänkin nyt kilometrin mittaisen pikku runon. Runon pituuden takia oli tarkoitus laittaa runokirja ikäänkuin tueksi Jeesuksen pään viereen. Jeesuksen päänä oli taskulamppu ja Marian päällä opettajan vanha anorakki, joka otti kovasti Marian luonnolle. Alunperin suunniteltu sininen viitta oli nyt jossakin ihan muualla, kuin sen piti, joten muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. No pikkuruinen Mariahan upposi sopivasti opettajan isoon takkiin ja hupunkin sai vetää silmille, joten siitäkin häpeästä jotenkuten selvittiin. Katselin hartaana seimeen tajuten hitaasti ettei runokirja ollutkaan luvatulla paikalla. Tunnelma ja hartaus lisääntyi tuntuvasti, hyvä ettei itkukin tullut. Jotenkin Maria raukka sai kuitenkin runonsa lausuttua, eikä kovin paljon edes omiaan lisäillyt, vaikka joku niin epäilikin.

Reippaan tonttuleikin aikana hyppelin turhat murheet pois, kunnes yht'äkkiä kompastuin kaveriin. Alkuun pisti vihaksi  mokoma pyllistely ja kompurointi kesken veisuun, kunnes tajusin että tontun housut olivat valahtaneet nilkkoihin asti. Housujaan pidellen tonttu jatkoi iloista hyppelyään ja kaikkia nauratti, katsojia tietenkin eniten.

Kun koulun kuusijuhla oli kunnialla vietetty ja todistus saatu, oli paljon ansaitun joululoman vuoro. Siihen kuului maalaistalon monenlaiset, suhteellisen työläätkin jouluvalmistelut, sillä 1960-luku oli vielä vahvasti agraariyhteiskuntaa, jossa kukoisti pitkälti omavaraistalous. Tosin lähikaupan jouluun tunkeutui kuin varkain ja vähän salaa ulkomaailman ihana tehdastekoinen joulu, jota maalaislapsi ihasteli silmät suurina. Ja kun äiti antoi joulun alla sinisen viitosen, jolla piti ostaa maustetta, kahvia ja isän joululahja, ei riemulla ollut rajaa. Kulkuset soivat joka askeleella kun kiirehdin kauppaan, jonka pihaa kaunisti joulukuusi, johon illalla syttyivät oikeat sähkövalot. Sitä piti katsella joka ilta. Kaupan ovessa tuli vastaan naapuri, joka kiusasi että mikäs punaposkityttö se sieltä puhaltaa, että meinaa ihan jalkoihin jäädä. 


Kauppa oli aivan täynnä ihanaa joulutavaraa, mutta se kaikista ihanin, minkä ikinä tiesin, oli korkealla ylähyllyllä. Se oli hieno, kaunis suklaarasia, jossa oli satumainen joulumaisema ja iso sininen rusetti. Sellainen, josta ei uskaltanut edes uneksia. Rahani riittivät juuri ja juuri tai ehkä kaupantäti antoi vähän alennusta ja sydämeni lauloi kun juoksin kotiin. Kotona äiti oli tosi vihainen ja torui minua miten tyhmään ja turhaan olin rahani haaskannut. Sukat ja pieni suklaalevy tai ehkä tupakka-aski olisi ollut paljon parempi. Ei auttanut muu kuin lähteä pala kurkussa palauttamaan se ihana lahja ja vaihtaa tilalle arkiset, mutta käytännölliset pyhäsukat, joista jäi vielä vaihtorahaakin. Ikinä en unohda sitä häpeän ja pahanmielen tunnetta, jota sen hienon konvehtirasian palauttaminen silloin tuotti.

Seuraavana päivänä äiti otti minut hyvitykseksi jännittävään mankelipuotiin, jossa isot joululiinat ja pitsilakanat saivat uskomattoman sileyden. Menimme myös kauppaan ja sain vaihtorahoilla ostaa vasta jauhettua kahvia ja itselleni pienen suklaajoulupallon kuuseen. Se lievitti kummasti pettynyttä lapsen mieltä ja kun isä otti minut vielä kuusenhakureissulle, oli koko jouluni pelastettu:)

lauantai 20. marraskuuta 2010

HYVÄÄ ÄITIENPÄIVÄÄ


Äidiksi tulo mullistaa usein monen naisen elämän ja niin tapahtui myös minulle kauan, kauan sitten, minkä muistin erityisen hyvin muutama päivä sitten. Ilmeisesti siihen aikaan ei ollut keksitty edes kameraa, minkä vuoksi jouduin tyytymään kuvaan, jossa olen 15 vuotta vanhempi, mutta tuskin kovinkaan paljon viisaampi äiti:) Tässä sylikummina siskoni tyttärelle.

Kuvastahan ei mitenkään voi havaita sitä, miten tämäkin äiti monien muiden äitien tavoin osasi sopivasti lahjoa, kiristää ja uhkailla lapsia:) Milena kertoi blogissaan miten volyymi aina välillä nousee kuin huomaamatta, vaikka tarkoitus on tietenkin vain kauniisti huomauttaa lapsille jostakin ajankohtaisesta tai muuten päivänpolttavasta asiasta. Minulle eivät aina riittäneet edes isot kirjaimet. Kerrankin paiskasin tuolin tai parikin ikkunasta kun lapset vinguttelivat niillä pitkin lattiaa, eivätkä heti ymmärtäneet että ei on yhtä kuin EI. Myöhemmin sieluani lämmitti (ja vähän lohduttikin) ystävättäreni, jonka vastaava tempaus  oli - o'la italiano -  ja se kohdistui räväkästi brätseihin jotka löysivät uuden hienon kodin talon katolta:)

Edellisten ominaisuuksien lisäksi äideillä on ihmetaito ylitse muiden joka mikä on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle: Se, että naiset ja etenkin äidit ovat todellisia taikureita! Jopa niin, että kaiken maailman iirot ja simotkin jäävät kirkkaasti hopealle! (mutta nehän ovatkin vain miehiä). Nämä taikuripojat kehuvat usein sillä, miten he saavat kokonaisen ihmisen katoamaan. Onko tuo nyt temppu tai mikään? Äidithän tekevät sitä jatkuvasti. Ei tarvitse kuin kysäistä että kenen vuoro se nyt olikaan... niin PUH! Kokonainen perhe katoaa välittömästi.

Jotkut äidit ovat todellisia taikureita loihtiessaan gourmet-eväitä ihan tyhjästä, toinen taikoo puuttuvat lainalyhennysrahat vanhasta sokerikupista, kun taas joku ompelee prinsessamekon vaikka vanhoista verhoista. Kolhut ja pipit äiti parantaa aina taikapuhalluksella, puhumattakaan särkyneestä sydämestä sitten paljon, paljon myöhemmin.


Taikuuteen liittyy aina jonkinsortin noituus, mikä lienee lähempänä minua jo historiallisistakin syistä: 1980-luvun alkupuolella esikoinen joutui kovaan sanaharkkaan naapurin kolme vuotta vanhempien kaksospoikien kanssa ja oli aika pahasti alakynnessä riidassa meidän-isäpä-on-voimakkaampi-kuin-teidän-isä. Isot sukulaismiehetkin loppuivat kesken kun kaksospojilla oli aina parempi vaihtoehto, kunnes pojalla viimein välähti: Mutta meidän äitipä onkin Noita-akka! Kaksosten suut loksahtivat auki epäuskosta ja niin  poika tuli kerrankin henkseleitä paukutellen kotiin. Sen jälkeen olen nauttinut lähiympäristön ansaitsematonta ja ehkä vähän pelonsekaistakin kunnioitusta:)

Lisäys: Suuresti ihailemani André Rieun Ave Maria-tuubetus on poistettu ääniraidan eliminoinnin takia, jonka takana on tietenkin Emi ja/tai mahdollinen levyn myynti tai tekijänoikeus.                                       

perjantai 12. marraskuuta 2010

KORPPEJA JA KYYHKYSIÄ

Mustapukuinen leski seisoi usein rannalla katsellen satamaan tulevia laivoja. Komeat, raskaat alukset tai leuhkasti rantautuvat kauniit hedelmälaivat eivät kiinnostaneet sitä pätkääkään. Hän haaveili edelleenkin jo uponneesta sotalaivasta, jonka ulkoinen muoto olisi kyllä päihittänyt kaikki satamaan tulleet alukset, puhumattakaan siitä että se oli edelleenkin maailman tutuin ja rakkain alus hänelle.  Häntä lohduttivat kyllä kauniit jälkeläisensä pesueineen, joista toinen oli äitinsä kaltainen yönlapsi ja toinen kovan luokan miinanraivaaja, jota eivät kaiken maailman ovelat pirunlukot hämänneet. Siitä huolimatta mustiin pukeutunut leski palasi aina uudelleen satamaan katsellen uteliaana rantaan saapuvia ja sieltä lähteviä aluksia, vaikka ei enää ikinä uskonut mitään löytävänsäkään.

- Mitähän helvettiä se tuokin täällä aina notkuu, kiukuttelivat satamaruusut ja samaa ihmettelivät myös säälivät ohikulkijat Mitäpä yhdestä vanhasta raakusta kun satama oli täynnä toinen toistaan kauniimpia fröökynöitä,  jotka jaksoivat ihailla uusia, uljaita tulokkaita. He olivat naisia, joiden elämä oli täynnä kulttuurielämyksiä, ammattitaitoa, työtä ja pätevää osaamista ihmiselon eri sektoreilla. Heistä sitä löytyi potentiaalia ihan toisella tavoin kuin jostakin rannalla kyyhöttävästä mustasta variksenpelätistä.

Turhaan varoittelivat vanhat parrat tulokkaita Rio de Blogistanin hirvittävistä naisista ja vaaroista. Yksi parhaimmista oli Circus, joka  jaksoi jauhaa kuin vanha kahvimylly siitä, miten hänetkin oli joskus vuonna kypärä ja nolla lytätty ja kasaan laitettu, vaikka kuinka oli soitellut hienoa jukeboxia ja ladellut liirumlaarumeitaan kaunottarille. Omituisia olivat kovasti nämä Blogistania-maan tyhmät naiset kun eivät hyvän päälle mitään ymmärtäneet. 

Vähän toisen tyyppinen oli naisia kosiskeleva leuhka, itsetietoinen, ehkä jopa yliopistoja tai ainakin kauppakorkeaa käynyt miestyyppi, joka käytti asenaan sovinismia ja maustoi sen hyytävällä pilkalla. Uskomatonta oli, että se iski kuin moukari maailmaa vähän enemmän kuin peräkamarin ikkunasta nähneiden daamien hellään sydämeen. Toisaalta oli vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, eroittaa kokemuksen syvä rintaääni pelkästä itserakkaudesta, joka poikkeuksetta taitaa olla naissankarin hallitsevin luonteenpiirre.  

Edellisten lisäksi Blogistania suorastaan vilisi rehellisesti värinsä paljastavia hurmureita, joista osa oli harmittavasti varattuja ja osa muuten vain ehdonalaisessa. Osa heistä riemastutti hauskuudellaan ja osa etsi ikuisesti huomispäivän onnea jumittuneena täysin eiliseen. Toiset paljastivat heti kaikki mahdolliset ja mahdottomatkin naisjuttunsa - joko toteutuneet tai itse keksityt - huitaisten niiden avulla huipulle, mistä oli helppo jakaa valtaa ja armeliaisuutta Rio de Blogistanin naiseläjille, aina sen mukaan, oliko hän korkeasti koulutettu vaiko tavallinen tyhmä sihteerikkö. Yhteen vihatuimpaan ryhmään kuuluivat ylimieliset oman tiensä kulkijat, joita mustiin pukeutunut leski aina salaa hiljaa ihaili.

Tarantella-lesken kuistilla kujersi iltaisin usein kyyhkynen tai parikin, jotka toivat viestejä niin sielunsiskoilta kuin isoilta pahoilta Susiltakin. Viestit lämmittivät mieltä ja sataman kova elämä muuttui niiden myötä pikkuhiljaa ihan mukavaksi paikaksi elää. Hän sai joskus jopa konkreettisia lahjoja, joita kirjekyyhky raahasi kylki vääränä kohtauspaikalle jonkun koodiavaimen perusteella:)

Kun Rio de Blogistan tuhottiin, osa porukasta ihmetteli rannalla odotellen turhaan pelastusveneitä. Pikkuhiljaa levisi tieto, että jossakin muualla olisi ehkä osavaltioita tai siirtomaita, joiden elämä voisi olla paljolti samankaltaista kuin vanhassa kunnon Blogistaniassa aikoinaan, tosin meininki  tulisi olemaan paljon androgyynisempää verrattuna aikaisempaan hurjasteluun. Zekeko oli maa, jonne osa populaatiosta rantautui aika pian ja osa vieraili siellä vain silloin tällöin tapailemassa vanhoja tuttuja. Mustiin pukeutunut leski pysytteli usein taustalla haluamatta isommasti sekaantua sen kummemmin Zekekon hallituspolitiikkaan kuin palturikärpäsen surinaankaan. Häntä hämmästytti ainoastaan se, miten suuret mittasuhteet joku pieni, mitätön inisijä voi saada aikaan. Lainalaisuus lienee tässäkin mitä ilmeisin, joten korreloisiko se vaikka hatusta heitetyllä kaavalla I=U/R? Tai satukirjaopin mukaisesti sillä että kirkontornikin mahtuu sormukseen:)

Kuva on halloveeni-ilmestys esikoisestani, jota olen perussäädöillä miksannut, alkuperäinen kuvaaja ei ole allekirjoittaneen tiedossa.

torstai 4. marraskuuta 2010

KONTRASTIA

Olipa kerran pieni, villi satamakaupunki eräässä Blogistania-nimisessä maassa. Satamaan purjehti monta kertaa päivässä suuria ihania tuoksuvia hedelmälaivoja, joiden raskaat lastit sekoittivat mukavasti sataman elämää. Niiden lisäksi satamassa oli aina paljon pienempiä ja hyvin arkisia hinausaluksia, jotka olivat tietenkin välttämätön paha meriliikenteen sujumiseksi. Öisin saapuivat usein isot, komeat, mustat tankkerit ja huikaisevan hienot uutuuttaan kiiltelevät sukellusveneet. 

Satamakaupungin iloinen ja letkeä elämä houkutteli paikalle kaikenmaailman rupusakkia, kulkureita ja muita onnen ongijoita. Yksi pahimmista oli mustiin pukeutunut onneton leski, joka vokotteli jokaista kohdalleen osuvaa miehenpuolikasta. Kun hän liikkui kaupungissa miehet vaihtoivat jo silkasta pelosta äkkiä kadun toiselle puolelle, joten ei ollut mikään ihme,  että hänen oli vähän vaikea löytää varteen otettavaa sulhaskandidaattia. Sen lisäksi menneisyys painoi vielä lujasti hänen harteitaan, minkä vuoksi hän mielellään vertaili mahdollisia ehdokkaita entiseen hurmaavaan mieheensä särkien siten monta herkkää sydäntä, mitkä sai vahingossa pyydystettyä.

Hän oli kuitenkin varsin mitätön tekijä verrattuna Susimetsässä rymyävään häijyyn otukseen, joka viritteli päivät pitkät ansarautoja susiparkojen pään menoksi. Kaikki tunsivat hänet myös tietyn värisestä ihokkaasta, jonka joku äidinisä oli ommellut hänelle joskus puolivuosisataa sitten. Hän oli tunnettu myös skandaalinkäryisistä jutuista, joita hän avoimesti  ja erittäin mielellään retosteli kaikelle kansalle:)

Blogistaniaa kaunistivat tietenkin monet muutkin Eedelvaistytöt ja Violat, joista erikoisesti yksi erottui joukosta hillittömällä tanssitaudillaan. Taivaalla olevat Tulet ja itse sataman Myrskytuulikin ihastelivat monen muun tavoin Violan mieletöntä chaivausta ja joku saattoi jopa kadehtiakin mokomaa meininkiä? Hämähäkkileskeä ei hetkauttanut pätkääkään nuorempien tai muuten viehättävämpien kukkien tai kyyhkysten nimiä kantavien naikkosten suosio, monensortin Helmiä sieltä löytyi Intiaanityttö-tanssivanveden lisäksi ja taisipa siellä olla yksi jo aikojen alusta viettelyksestä hyvin kuuluisa hedelmäkin:)


Lisäksi Blogistaniassa asusteli paljon upeita täysi-ikäiseksi tulleita leidejä, joiden osaaminen, viisaus ja ulkoinen muoto päihittivät helpostikin pikkuruiset, leuhkat ja usein vähän ylimielisetkin ruusunnuput. Sieltä löytyi myös saluunakansaa viihdyttävä rempsakka Laululintunen ja useita vähintääkin kaksikielisiä Seireenejä, joiden kutsu oli monien merimiehien suloinen surma. Levottomuutta aiheutti myös Repokalliolla koko ajan ulvova yksinäinen, joka itsepintaisesti väitti kuuluvansa Lupusten sukuun. Sen lisäksi kaukaisessa linnassa asui lievästi pahansuova, mutta suhteellisen harmiton kaunis Syöjätär, joka oli vähän höppänä siinä mielessä, että  hän haastoi riitaa melkein kaikkien kanssa, aivan toisin kun meren äärellä oleva lahjakas, arvonimistä huolta pitävä Madame Quu, joka halusi vetäytyä välillä syrjään kaikesta turhasta hälinästä.    

Blogistania-maassa eleli myös jonkun sortin Gentlemanneja onnettomien Susihukkien lisäksi ja ne, mitä mustapukuinen leski ei ollut onagerillaan ampunut tai joita Susimetsän pahantahtoinen Olio ei ollut teilannut vielä kuoliaaksi, olivat tietytsti vapaata riistaa joka Ellille ja Santralle. Jäljelle jääneet muutamat harvat, kiivaasta ajojahdista laihtuneet yksilöt tai arat piileskelijät joutuivat usein aika koville kun niitä metsästävät nätit Satamaruusut innostuivat tappelemaan niistä, vaikka yleensä Ruususet kuitenkin kiltisti vain vaihtelivat  ja varastelivat niitä salaa toisiltaan. Miehillehän oli yksi lysti, kuka heitä milloinkin helli tai hoivasi, pääasia oli, että sai rauhassa ryypätä ja rellestää kun siltä tuntui ja mennä sitten kotiin, jossa odotti aina lämmin syli ja kylmennyt soppakattila tai sitten toisin päin:)


Musta hämähäkkileski seisoi usein kalliolla ja katsoi kaihoten merelle ja odotti.

tiistai 26. lokakuuta 2010

TRICK OR TREAT

Kesäaika on viimeinkin loppumassa myös gregoriaanisen kalenterimme mukaan, termisesti se lienee loppunut jo syyskuussa. Se tuo luoksemme taas ikivanhan juhlan, Pyhäinmiestenpäivän, johon liittyy paljon muistoja ja tapoja siitä, miten sitä on eri aikoina vietetty. Pyhäinpäivän perinteisiin kuuluu poismenneiden rakkaiden ja omaisten muistaminen, joka näkyy kauniina valomerenä pimeällä hautausmaalla.  Tämä tapa on kuitenkin suhteellisen uusi, sillä se vakiintui vasta Toisen maailman sodan jälkeen, jolloin kaatuneita sotilaita muistettiin kynttilöin. 

Suomen ortodoksinen kirkko viettää Pyhäinpäivää Karjalan pyhittäjäisien ja Valistajien muistopäivänä, kun taas katolinen kirkko viettää poisnukkuvien uskovien muistopäivää ja luterilainen kirkko kunnioittaa vainajia, marttyyreita ja pyhimyksiä. Latinalaisessa amerikassa tämä on Kuolleiden päivä ja ainakin Brasiliassa ja Meksikossa se on aiheestaan huolimatta hyvin iloinen ja riehakas vapaapäivä. Suomessa Pyhienmiestenpäivää on vietetty vuodesta 1955  liikkuvana eli 31.10 - 6.11. välisenä aikana,  kun se aiemmin oli vakiintuneesti aina 1. marraskuuta.

Nykyaikainen Halloween-hömppä tällä raadollisella trick or treat- ryydityksellä Amerikan malliin sekoitetaan usein virheellisesti pelkästään Pyhäinpäivään, jonka aattopäivään se vanhan perinteen mukaan sijoittuukin. Tämä vallaton ja täysin harmiton kummitusmeininki tuo etenkin päiväkoteihin ja kouluihin sopivasti valoa ja piristystä pitkän ja  pimeän syksyn keskelle. Ja mitäpä siitä, vaikka se alkuperäinen aihe onkin vähän hukassa, sehän on tuttu ilmiö muidenkin suurien juhlien kohdalla. 

Halloweenin lisäksi sekaannusta varsinaiseen Pyhäinpäivään aiheuttaa usein vanhan kansan umpisuomalainen keksintö nimeltään kekri ja myös jakojuhla, joka kyllä ajallisesti sijoittuu samaan aikaan kuin itse Pyhäinpäiväkin, mutta on merkitykseltään kuitenkin ihan toinen, samoin kuin amerikkalainen Kiitospäiväkin, jota vietetään marraskuun lopulla. Pyhäinpäivä on vainajien ja sielujen päivä, kun taas edelliset olivat satokauden päättäjäisjuhlia, joihin liittyy riehakkuutta, erilaisia taikoja vainajien ja kummitusten lepyttämiseksi, mutta myös rauhaa ja kiitollisuutta päättyneestä satovuodesta, jota juhlitaan tietenkin hyvän ruuan ja etenkin juoman kanssa. Halloweenia juhlitaan anglosaksilaisen perinteen mukaisesti  31. lokakuuta.

Irlannissa tämä ikivanha juhla kulkee All Hallows Eve-nimisenä, mikä vastaa hyvin meidän Pyhäinpäivä-nimitystämme. Pakanallisen luonteensa vuoksi tätä juhlaa on yritetty hillitä kristinuskon historiassa monin eri tavoin, mikä lienee vain lisännyt tämän kummitusjuhlan suurta suosiota. Halloween elää edelleenkin värikästä, markkinapainotteista nousukautta, tosin  näistä väreistä alkaa löytyä huolestuttavasti myös raskasta mustaa, joiden vaikuttimet ovat kovin arvaamattomia ja aivan toisenlaisia kuin ehkä harmittomalla O' Lanternilla.

Aivan varmaa kuitenkin on, että ensi viikonloppuna hautausmaalla liikkuu edelleenkin onneton Jack naurislyhty (huomaa ei kurpitsa, se kuuluu amerikkalaisiin hömppäfilmeihin) kädessään ja hakee ikuisesti omaa paikkaansa. Tämän siitä saa, kun Piru retaleen kanssa kauppoja tekee. Lieneekö Faust varastanut tarinansa kansalta vaiko kansa Faustilta, ei ole tietoa. MUTTA ole varuillasi, jkohta ovesi takana voi olla joku... 

keskiviikko 20. lokakuuta 2010

HOMO HOMINI LUPUS


Jo Aikojen alusta susi oppi varomaan kahta vaarallista asiaa: Tulta ja Ihmistä ja niistä Tuli oli Ihmistä paljon armeliaampi.

Kotona Villissä Lännessä oli totuttava siihen, etteivät siellä Millan tai Miskan kaltaiset pantasudet kovin kauan viihtyneet. Jos susi vahingossa kävelee haulikon tai vähän armeliaamman kiväärin eteen niin asehan laukeaa kuin itsestään, minkäs sille mahtaa? Niille kävi samoin kuin Rasputinille eli ampumisen jälkeen ne varmuuden vuoksi vielä hukutettiin.


Lapset löysivät Millan Hanhikiven rannasta, johon se oli ajautunut. Miska oli kuollut jo aiemmin.

Olen sitä mieltä, että puolikesyjen pantasusien ihmishajuinen laite voi vääristää tai ainakin selkeästi hankaloittaa normaalia lajikäyttäytymistä ja aiheuttaa siten ehkä vääränlaista rohkeutta suhteessa ihmiseen, minkä vuoksi ne voivat olla vaarallisempia sekä itselleen että ihmiselle, kuin villilaumasta eronneet nuoret, epätoivoiset tai nälkiintyneet urokset (jotka yleensä ovat nälän vuoksi turhankin rohkeita) puhumattakaan metsästävista laumoista, joista löytyy vielä tervettä ihmispelkoa. Pannat mahdollistavat myös helpommin salametsästyksen kuten Millan ja Miskankin tapauksessa kävi.

Istutetulle susikannalle ei tehometsästyksen tai liian suuren levinneisyyden vuoksi enää yksinkertaisesti riitä riistaa. Osaksi tämä johtuu EU-direktiiveistä, jotka vaativat tietyn villielänkannan alueelle, josta heillä ei välttämättä ole mitään realistista käsitystä. Nykyinen susikanta on hyvinkin riittävä Suomen alueelle ja sen keinotekoinen lisääminen aiheuttaa pelkästään ongelmia niin sudelle kuin ihmisillekin. Kaiken lisäksi osa tilastoista vähättelee suden esiintymistiheyttä pienemmäksi kuin mitä se todellisuudessa on.

Mielestäni paljon parjattu susi-Pulliainen teki susiasiassa hyvin tärkeää uraa-uurtavaa susi- ja koiratutkimusta, mitä voitaisiin mainiosti hyödyntää myös tämän päivän lievästi kuumenneessa susipolitiikassa. Valitettavasti fanaattisuus puolin jos toisinkin estää tehokkaasti yhteistyöpyrkimykset
. Lapin poroalueella on melko turha puhua rakentavasti susiaiheesta, samoin kuin koiransa tai lampaansa menettäneiden ihmisten kanssa, jotka ymmärrettävästi käyvät vähän kuumana. Eturistiriita kannan säilyttämisen ja oman elinkeinon välillä on hyvin ilmeinen, mikä kieltämättä on hankala ja haasteellinen juttu. Kuvan meininki saa häpeämään ihmiselon autuutta koko rahalla. Kysymyksessä ei ole enää metsästys.
Suuret uljaat "metsästäjät":)
Pohjanmaa kuuluu 1800-luvun runsaisiin susialueisiin, joka jätti isovanhempiimme ja geeneihimme piintyneen susipelon ja vihan, jota Grimmin veljesten kaltaiset tarinat Isosta Pahasta Sudesta ikivanhojen ihmissusi-tarinoiden ohessa mukavasti pönkittävät. Se jätti syvälle sieluumme ajatuksen, että susi elää korkeintaan tapporahan vuoksi, eikä tämä ajatus pahan (eli suden) tappamisesta ole vieras vieläkään, kuten tuli jo yllä mainituksi. Suden metsästys- ja pyyntitavat ovat kautta-aikojen olleet hyvinkin julmia kuten myrkky-ja ansarautapyynti, joihin on jossakin liittynyt myös pentujen ansapyyntiä hirttävillä piikkisilmukoilla, joiden ainoa tarkoitus oli tuoda hätääntynyt emä paikalle, jotta sekin saataisiin teilattua.

Metsästäjät tai muut asiaan perehtyneet henkilöt tekevät nykyään kattavia riistanlaskenta hommia, joiden perustella normaalit lupa- ja kaatoasiat päätetään eri riistanhoitopiireissä. Mahdollisissa ongelmatilanteissa maa- ja metsätalousministeriö voi myöntää poikkeuslupia vaikka kiintiö muuten olisikin täysi.  Hukka perii suden melkein aina jos ja kun se erehtyy ihmisasumuksen lähelle, vaikka olisikin vain ohikulkumatkalla. Mielestäni reviirien pieneneminen on voinut aiheuttaa suden geeniperimään itsesuojeluvaiston heikkenemistä ja liikaa tottumista ihmiseen, joka saattaa tehdä siitä uhkarohkean ja vaarallisen etenkin kotieläimille ja koirille. Toisaalta kyllähän susi ehdottomasti kuuluu suomalaiseen metsään ja luontoon, joten eipä taida yksiselitteisiä tai helppoja ratkaisuja löytyä tähänkään politiikkaan?

Pikkutyttönä tykkäsin kovasti Viidakkopoika Mowglin uskomattomasta tarinasta, samoin kuin jännittävästä myytistä mikä kertoi Rooman perustamisesta. Sudet näyttelivät niissä erittäin suurta ja ihmisen kannalta hyvinkin myönteistä osaa. Elokuva "Tanssii susien kanssa" kertoo erakkosuden ja miehen ystävystymisestä. Susiin kohdistuva iänikuinen tappamis- ja lahtaamisvimma kohdistuu tässä vähän muualle, mikä ei ollut kovin ideaalia lajin kannalta sekään. Ylläoleva otsikko on aina ollut suuri loukkaus susia kohtaan, sillä kyllähän ihminen on aina ihminen ihmiselle, (kääntyisiko se muotoon homo homini homo:) eikä mikään susi, joka jää tässä julmuusleikissä komeasti hopealle.

Lisää ajankohtaista susista ja vaikka tapporahasta täällä http://www.tunturisusi.com/uutiset.htm

perjantai 15. lokakuuta 2010

HEI KUURAPARTA!

Lumiukko Lokakuussa 2010
Tuskin tämä lumiukko vielä talvea tekee vaikka parhaansa yrittääkin. Sain tämän iloisen ja hauskan kuvan ihanalta ja sopivasti hassuttelevalta lapsuusystävältä eilen ja se iski tajuntaani tehokkaammin kuin piiritysjutut tai muut Villin Lännen meiningit, joihin on tullu viimeaikoina törmäiltyä. Edellisenä viikonloppuna ostosparatiisi tyhjennettiin kesken veisuun, jonka vuoksi en ehtinyt haluaamani kodinkonetta edes nähdä, ihailusta nyt puhumattakaan. Sen jälkeen tapahtui piirityshässäkkä, joka pysytteli onneksi muutaman kilometrin päässä niin että sain kun sain rauhassa katsella aparaattia ja miettiä laatu- ja hintasuhteet paikalleen.  

Sivukuvassa samassa veneessä helteisenä viikonloppuna elokuussa vasta haaveilen lumiukoista ja tietenkin tulevasta nokipannukahvista, joka nuotiolla ahkerien muurahaisten avustuksella sitten keiteltiinkin. (Kuva on näköjään sensuroitu, johtuisiko asemoinneista tai allekirjoittaneen turhista kuvanpoistoista Picassan albumeissa, pitänee laittaa takaisin, jos vihtii.)

Taustalla näkyy rakas lapsuusaikojen merimaisema ja mieleen tulvivat haaleat muistot varhaisista aamuista, jolloin miehet tulivat rysiltä ja minä ähersin kalamajalla merivesikahvia tulijoille nurkkatakassa vaikka kaasuliesi tai muu vastaava taisi jo 60-luvun lopulla olla sielläkin. Se teki kahvinkeitosta vallankumouksellisen helppoa ja vaivatonta:)

Siteeraan lopuksi vastausviestiä minkä sain ystävältä uteluuni: Mitenkäs elämä nyt menee? "Entiseen malliin päin helvettiä, mutta onneksi hitaasti:)" Voiko sitä enää positiivisemmin sanoa kun kyseessä on normaalia elämää vakavampi pikajuoksu elämän ja kuoleman kanssa.

tiistai 12. lokakuuta 2010

MOSKUN HYMY

Paluu tulevaisuuteen on jo alkanut eikä hinnan kirpeyttä lievennä ollenkaan tämän tomeran koirapojan hymy. Vaikeana ja yksinäisenä aikana turvauduin hyvin paljon koiriini ja opimme omalla laillamme elämään varsin omalaatuista ja vähän villiä susilaumaelämää. Meille kehittyi entisen mallin mukaisesti hyvä ruoka- ja ulkoilurytmi, varsinkin sen jälkeen kun vanha Likka siirtyi sisälle ja Mosku jäi yksin tarhaan. Siellä se usein räyhäsi, kiukutteli ja irvisteli minulle pirullisesti kun tulin töistä kotiin ja menin lämmitys- ja polttopuuhommiin.  Useamman kuin kerran mietin uupuneena että kohta otan kyllä jotakin kättä pitempää  ja kolautan sitä kalloon niin että vaikenee edes hetkeksi.  Rähinä oli kuitenkin vain huomionhakua ja seuran puutetta.

Mutta pikkuhiljaa ja aivan huomaamatta se oppi hyvin kauniisti odottamaan iltahetkeä kanssani, mihin sisältyi leppoisaa sisällä oloa ja seurustelua Likan kanssa, (todellakin leppoisaa; Mosku kiusasi reikäpään tavoin Likkaa ja pääsi alta aika yksikön juoksunaruun) lenkkeilyä ja tietenkin ruokailua. Vallattomana ja ylenpalttisen paljon liikuntaa vailla olevana, se osasi kytätä pirullisen tarkasti loksahtiko ulko-ovi varmasti lukkoon vai ei,  ja jos ei, niin silloin mentiin häntä suorana kohti vapautta ja ihania paskaläjiä:)

Usein se saattoi huitaista myös käsien käpi kun hain sen tarhasta tai karata vaikka pestistään,  jonka ansiosta naapuritkin oppivat suhteellisen äkkiä tuntemaan Moskun Peellä alkavan sukunimen ihaillessaan hihnan kanssa pyörivää raivopäistä emäntää. Silti olin ikionnellinen kun paskassa ja jätteissä pyörinyt koirapoikani palasi viimein kotiin. Useimmiten se odotti jo viattoman näköisenä juoksulankansa vieressä kun tulin epätoivoisena ja tyhjin käsin takaisin. Oli oikeastaan ihme, ettei se milloinkaan jäänyt rekan tai muunkaan masiinan alle, koska maantie oli kuitenkin niin lähellä ja minulla oli aina hirvittävä huoli myös siitä, että se aiheuttaa vaaratilanteita tiellä, kuten varmasti monesti aiheuttikin. Pesuahan Mosku inhosi miehiseen tapaan yli kaiken, mutta näiden retkien jälkeen se oli useimmiten pakon sanelema juttu, vaikka eihän tämä sulotuoksu lähtenyt pois edes pesemällä. 

Syyspimeällä ja varsinkin yöllä kun ison paritalon autius ja möröt alkoivat hirvittää, hain Moskun tarhasta ja sain nukkua levollisesti edes 2 - 4 tuntia kuunnellen unen läpi kahden koiran rauhoittavaa tuhinaa. Usein jouduin kuitenkin viemään Moskun jo aamukolmelta  tai neljältä koiratarhaan, koska se ei nuorena ulkokoirana tietenkään viihtynyt sisällä koko yötä, vaikka olohuone olikin useimmiten kylmä kuin hollitalli.

Viime syksynä jouduin eroamaan Moskusta, kun lähdin kotoani vuokra-asuntoon, johon olisi ollut vaikea sitä haukkuhullua edes ajatella. Jos olisi ollut edes pieni tarha niin ehkä sitten jotenkuten. Naapurit olisivat takuuvarmasti tykänneet:) Sen vuoksi otin mukaani vain rauhallisen ikivanhan Likan, joka pystyi olemaan sisällä ja joka ei mielestäni voinut muutenkaan isommasti häiritä juuri ketään. Silloin ajattelin miten suuri taakka olisi pudonnut sydämeltäni,  jos olisin pystynyt Moskun nukuttamaan, tai niin ainakin luulin, sillä sitten ei olisi tarvinnut enää miettiä, miten se siellä nyt pärjää? Saako se nukkua kuivilla, mukavilla pahnoilla mihin sen aikoinaan opetin ja otetaanko sen perustarpeet huomioon edes osaksi niin kuin minä olin ottanut. Rakkaaksi tulleesta koirapojasta luopuminen on kaiken muun ohessa ollut yllättävän rankka ja vaikea juttu, vaikka tiedänkin, että tottakai Mosku pärjää.  Sen reippaampaa poikaa saa hakea. Se joutuu nyt elämään vain erilaista, ehkä vähän karskimpaa koiranelämää kuin mihin se kanssani tottui. Mutta kuten jo hymystäkin huomaa, ei se tätä koirapoikaa ole lannistanut.

Hyvästi rakas, kurja Mosku, ole aina reipas ja kiltti poika:)

perjantai 1. lokakuuta 2010

PALUU TULEVAISUUTEEN


Koska paluu menneeseen ei enää ikinä onnistu, on sanottava lopulliset jäähyväiset Villin Lännen maille ja mietittävä paluuta Tulevaisuuteen. Kaikesta tutusta ja turvallisesta luopuminen on kirpaissut todella syvältä jo senkin vuoksi, että tässä vaiheessa tajuaa sen miten monet luukut ovat omalta kohdalta jo sulkeutuneet. Tajuaa katkerasti myös sen, ettei vanhaa kehäraakkia enää tarvita juuri mihinkään.

Omat vanhempani puursivat tiluksillaan niin kauan kunnes kuolema ja sairaus pakottivat heidät luopumaan, samoin appiukkoni sai saman onnellisen kohtalon. Itse en karheaan elämään tottuneena kuvitellut koskaan pääseväni "helpolla" enkä ikinä odottanut olevani itseoikeutettu siihen, mihin edelliselle sukupolvella oli mahdollisuus ja minkä omalta osaltani mahdollistin myös appiukolleni. Ajat ja tavat muuttuvat ja meidän on hyväksyttävä ja ymmärrettävä muutokset ilman katkeruutta. Menetin miehen ohella yrityksen, jota harrastimme "oikean" työn ohella ja myös rakkaan kodin pihoineen, johon kuuluivat nuoruudessa istutetut kotikuuset, omenapuut, kivikkopenkit ja rakas koirapoikani Mosku. 

Aineelliset menetykset ovat aina pieniä, mutta eivät vähäisimpiä, sillä tunnetasolla ne vaikuttavat ihmiseloon paljon ja pitkään. Edellisen lisäksi tunnen usein, että olen jollakin tavoin menettänyt myös kanssaihmisten, jopa sukulaisten arvonannon. 

Minulla on vielä kaksi kättä, kaksi jalkaa ja kaksi silmääkin - joita en hyvästä yrityksestä huolimatta onnistunut pannuhuone puuhissa räjäyttämään - joten siinä mielessä olen onnekas. Lisäksi on ystäviä, jotka ovat roikkuneet monessa menossa mukana, kaksi poikaa ja neljä hurmaavaa lastenlasta, joista toiseksi nuorimmainen on tulossa kokeilemaan miten kemiat ja fysiikat  pelaavat yhteen ilman häiritseviä vanhempia. Tähän asti tähtihetkiä on vietetty ainoastaan kahden vanhemman lapsenlapsen eli keijutytön ja sinisilmä hurmurin kanssa:)

Olen vähän tyhjän edessä ilman Villiä Länttäni, mutta en silti epäile, ettenkö vielä voisi rakentaa tulevaisuutta jossakin ihan muualla. Helppoa se ei tule olemaan, mutta pakollista kyllä. Paljon en vaadi, vaikka kaikesta, mikä minulle tai kuolinpesälle kuulunut, olenkin taistellut kynsin ja hampain, eikä se ole lopussa vieläkään. Verottaja pitää muiden velkojien ohessa huolen lopusta, joten aivan turha kadehtia sitä vähää minkä olen ehkä elämässäni saanut tai hankkinut. 

Olen ollut onnekas myös ystävien suhteen, joista joku on aina sopivasti tarttunut hihaan ja raahannut pahimpien rapakoiden yli eteenpäin. Taisteluväsymys painaa ja reppu on täynnä raskaita muistoja kuin kiviä, mutta ehkäpä se joskus vielä kevenee niin, että voin laskea sen huoletta uudelle portaalle ja kurkistaa tulevaisuuteen kuin valoon:)

perjantai 17. syyskuuta 2010

SUMUJEN SILLALTA AURINKOON


Jo lapsena tutustuin surumieliseen ja huikeaan tarinaan Sumujen sillasta. Olin ehkä 4 - 5 vuoden ja leikin jollakin kardemumma-purkkikokoelmalla uudessa, oudossa kodissani kun radiosta kantautui yht'äkkiä korviini tämä uskomattoman kaunis musiikki. Aurinko loi valoja ja varjoja ja minä vain kuuntelin hiljaa. 

Kysymyksessä oli Waterloo Brigde-elokuvasta tuttu Auld Land Syne, jota pidetään skotlantilaisrunoilija Richard Burnesin (1759 - 1796) sanoittamana, vaikka laulu itsessään on ollut tunnettu kansan keskuudessa jo paljon aiemmin. Aikuiset höpöttivät mitään kuulematta omia tyhmiä  juttujaan kylmästä sodasta ja Suomen pankista, joka leikkasi nollia satasesta, mutta minä kuulin vain tämän iki-ihanan syvälle lapsen sieluun asti käyvän sävelmän. 

Haaveet ja lapsuus jäivät pikkuhiljaa kovan elämän ja arkipäivän jalkoihin ja vain joskus, kuin ohimennen kuulin silloin tällöin tämän haikean ja kauniin sävelmän, joka toi aina mieleeni lapsuuden ja paradoksaalisesti myös onnen. Aina siihen asti kunnes eräänä aamuna heräsin itse mustaakin mustemmalta Sumujen Sillalta. Se ei ollut enää tarinaa, eikä kaunista elokuvaa, se oli lyijynraskasta todellisuutta ilman surumielisävelmiä tai vaihtoehtoloppuja. Korpeni oli pimeä ja kivinen enkä todellakaan aivan heti,  jos milloinkaan, uskonut selviäväni siitä ikinä valoisemmille silloille. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tässä sitä tanssitaan kilpaa auringon kanssa Sotajoen riippusiltaa pitkin mitä ilmeisemmin vanhan kunnon Auld-lang- synen-tahtiin. Ja tanssi jatkuu edelleenkin kohti uusia, valoisia ja ehkä välillä hyvinkin sumuisia siltoja.


torstai 9. syyskuuta 2010

9.9. ANNO DOMINI 2010


Kaikki  Te fiksut ja filmaattiset, jotka olette olleet täällä jo kauan, ehkäpä jo vuosisatoja (tai ainakin ne kaksi pakollista viikkoa) ennen minua, toivoitte, uskoitte, luulitte ja pelkäsitte etten ehkä osaisikaan tänne? Ja niinhän siinä sitten kävikin. En osannutkaan. Kompastuin ihan vahingossa Blogistania-maan porttiin. Suoraan sanottuna hakukoneilla tätä on vähän vaikea löytää, eikä nimimerkeillä ollenkaan? Vika lienee kuitenkin hakijassa, joka ei vanhan koiran tavoin tykkää opetella uusia temppuja ja jonka huoleton hakutyyli on aina vähän sinnepäin. Mr Google kyllä yrittää parhaansa, mutta ajatuksiani se ei vielä osaa lukea:)  

Eilen illalla eksyin jostain syystä Villiin Länteen ja jouduin tai pikemminkin pääsin vielä syysmyöhällä heinätöihin! Elikkä hangottiin ihan vanhan ajan malliin heiniä seipäiltä talvisuojaan. Heinänkorret ja roskat kutittivat puseron alla vielä myöhään illallakin mukavasti, kunnes viimein maltoin pyyhkäistä koko extremen pesuhuoneen lattialle. Hevosaitauksessa laidunsi jo yksi komea otus ja muutenkin ranchi alkaa saada nimensä mukaisen ilmeen. Jostain syystä kuitenkin kauan sitten istuttamamme isot kuuset olivat kuivuneet ja kuolleet pystöön. Ehkä ne vain kuolivat  ikävään, josta minä vaivoin selvisin?

Kuva on rakkaalta kotipellolta, jossa oli eräänlainen jäteheinänpaalaus meneillään. Aurinko paistoi kirkkaasti ja seisoin kauan pellon reunalla ja muistelin menneitä syksyjä, niitä kauniita ja kotikutoisen lämpimiä. Niitä, jolloin aina paistoi aurinko  ja suurin murhe taisi olla se, ettei omenasosetta ehtinyt keittää tarpeeksi tai se, että miten nyt korvaa lasten murhetta tuoneen hassutuksen naapurille. (Lainojen lyhennykset ynnä muut penninvenytykset kuuluivat tietysti myös silloiseen elämään). Onneksi osasin olla onnellinen ja huoleton silloin kun oli sen aika, sillä ihmisen onni ei ole milloinkaan niin stabiili, etteikö sen voi vaikka sekunnissa menettää? Siruista olen pikkuhiljaa oman onnenmosaiikkini koonnut, eikä se häpeä entistä yhtään. 

Kaunista syksyä koko blogistanialle toivoen Mustis:)