Kirjoitin kesällä vähän höpsähtäneestä
MUSTISHIIRESTÄ, jonka terassilla kävi iloinen surina ja keijunkeveä kesämeinki. Jostain syystä mielialataivaallani hiipi paljon ohutta yläpilveä ja ukkosen tummaa alakuloa. Sen puhalsi olemattomiin mustavalkoinen kissakaunotar, joka lupaa kyselemättä tassutti sydämeeni. Kissan nimi oli Miuku ja hän viihtyi mainiosti aurinkoisella terassin penkillä, ehkäpä sen vuoksi että koti oli vain reilun kivenheiton päässä, josta en tiennyt siinä vaiheessa mitään. Puskaradiokysely kissan kohtalosta ei tuottanut suurtakaan tulosta. Lähettelin kännykällä kuvia kissaihmisille ja kyselin kaikilta, että keneltä on kadonnut tällainen nättinaama-hienohelma. Facebookiin en jostain syystä saanut ilmoitettua, ehkä sen vuoksi etten erikoisemmin tykkää koko naamakirjasta. Se oli virhe numero 1.
Miukun viimeaikaiseen kissaelämään mahtui monta suurta mullistusta: Pitkäaikaisen kissakaverin menetys, perheen suru ja muutto oudolle paikkakunnalle. Miuku oli hyvin varjeltu kaupunkimiljöö-sisäkissa, joka kesäkuussa pääsi ensi kerran pihamaalle. Puistomainen maaseutu kirkonkylän pihapiiri koettiin turvalliseksi kissan hetkelliselle jaloittelulle. Miukuhan otti ja katosi hetikohta kuin maan alle - kiitos tyhmän naapurin, joka luuli penkillään viihtyvää kissaa kulkuriksi. Kissa näytti vähän laihtuneelta, mutta kulkukissaksi liian hoidetulta. Kaikesta näki, että Miuku oli hellitty ja rakastettu kotikissa, eikä se muunlaisesta kohtelusta ymmärtänyt mitään. Kysyin usein että oletko jäänyt jostakin autosta vahingossa ja Miuku vastasi Nau, joka ilmiselvästi tarkotti kissojenkielellä EI. Vähäinen kielitaitoni on ruosteessa, joten tulkitsin väärin ja luulin että hän sanoi kyllä:)
Miuku tyytyi aluksi nukkumaan korituolin tyynyllä, josta hän siirtyi vaivihkaa penkille, missä viihtyi jonkun aikaa, kunnes määrätietoisesti ja uteliaasti purjehti sisälle ja asettui tyynesti taloksi:)
Kun pyysin illalla että meneppä pissille, kissa kipitti nurmikolle, teki kyykkypissan tai isomman asian ja juoksi äkkiä takaisin luokseni. Ruohikossa kissa liikkui hauskasti varovaisin, hiipivin askelin, joka huvitti ja mietitytti minua. Kyse ei ollut metsästyksestä, pelkästään liikkumisesta. Useimmiten hän vain istui koivujen katveessa ja kuunteli hiljaa kissankellojen soittoa. Maidonvalkeat mittariperhoset lentelivät kissan ympärillä ja minä ihailin näkymää, ihmetellen miten joku kissa voi olla niin kiltti, sopuisa ja ymmärtäväinen. Miuku ymmärsi puhetta paremmin kuin koira, ihmisestä nyt puhumattakaan:) Vaikka en halunnut omia kissaa, joku Miukun hurmaavassa persoonassa poltti sydänsyrjäni karrelle, samalla kun mieltäni painoi raskaasti tuleva reissu ja kissan kohtalo. Monien mutkien kautta päädyin siihen, etten lähde matkaan ollenkaan, vaan jään kissan kanssa terassille. Lähtöpäivän aattona Miukun koti kuitenkin yllättäin löytyi! Sovimme Miukun omistajan kanssa, että kissa voi halutessa tulla aina päiväunille terassille, oikopolkukin pihan poikki oli varsin turvallinen.
Jostakin syystä minulla oli koko reissun ajan tunne, että pitäisi joutua takaisin pelkästään sen takia että ehtisin vielä nähdä Miukun. Tätä tunnetta en tajunnut enkä ymmärtänyt ollenkaan, koska Miukullahan oli koti ja kaikki muutenkin hyvin. Voimakkaammillaan tunne oli Turun Linnan käytävillä, jossa kaikki tuntui yht'äkkiä kovin turhalta ja yhdentekevältä. Olen oppinut elämäni aikana, että tunne liittyy ennakoivasti suruun ja menetykseen. Kun kolmen viikon kuluttua tulin viimeinkin takaisin, Miuku nukkui penkilläni kuten aina ennenkin ja sydämeni oli onnesta sykkyrällä. Eräänä aamuna tehdessäni lähtöä remontinkorjaushommiin Himangalle, ihmettelin Miukun outoa ääntä ja naukumista. Eihän se Miuku ollutkaan, vaan terassille ilmestynyt vieras kissa, tumpputurkkinen kulkija, jota Miuku katsoi hiljaa ja jonka vuoksi hän väistyi pois. Se oli raskas virhe numero 2.
Tumpputurkkia en silti hennonut poiskaan ajaa, ajattelin hänet löytökotiin toimittaa kun kyyti- tai muu apu järjestyisi, vaikka tiesin etten raskisi. Salaisesti jäin odottamaan tämänkin kissan syvempää luottamusta. Kissa katosi äkkiä samoin kuin oli tullutkin.
Vielä kerran eräänä iltana Miuku tuli luokseni ja istuimme terassin penkillä koko kauniin illan. Miuku nukkui tyytyväisenä sylissäni puoliksi villatakkini sisällä ja sydämessäni asui seesteinen tunne, ikään kuin onni. Jossain vaiheessa huomasin, että kissa vaikutti jotenkin viileältä - jopa kylmältä ja minulle tuli kuristava tunne siitä, että Miuku oli jotenkin lipumassa sylistäni ikiuneen. Ehkä Miuku havahtui levottomuuteen, jota ajatus minussa herätti tai sateeseen, jolloin hän halusi asioilleen. Sen jälkeen hän suunnisti puiston kautta kotiin, mutta varoi märkää ruohoa hienoine tassuineen, jonka vuoksi otin Miukun syliin ja kannoin hänet hellästi kotipihalle asti. Sinne hän jäi tyytyväisenä ja tyynenä istumaan perääni.
 |
| Miuku kotona |
Viimeisen viikon aikana tuli usein mieleen, että mitähän Miukulle kuuluu. Jopa lapsenlapsi kysyi, että missä se kissa on? Miuku ei enää tullut portaille kuten ennen, eikä tullut kuolemanairut tumppukissakaan, jolle olin antanut ruokaa hänellekin ja joka valloitti Miukun paikan kokonaan. Lauantaiaamu oli hyvin synkkä ja sateinen kuten mielikin, mutta päivän päälle ilma kirkastui huikean kauniiksi syyspäiväksi, joka kutsui minua ulos. Ajattelin pyöräillä Villissä Lännessä, käydä ehkä haudalla, kaupassa ja tullessa vielä ystävällä kylässä. Oli oikea Miuku-päivä, joten oli suoranainen ihme, ellei hän tullut terassille nauttimaan syysauringon viimesäteistä ja kesän lämmöstä.
Samassa soi ovikello ja Miukun äiti seisoi ovella pienen poikansa kanssa. Iloinen kysymykseni Naukumiukusta vaihtui suruun. Ennakkoaavistukseni oli ollut oikea ja Miuku oli lähtenyt paremmille aurinkoterasseille. Surin hullun tavoin asioita, joita olin jättänyt kultaisen Miukun kanssa tekemättä ja joita olin tyhmästi häneltä kieltänyt. Jos olisin tiennyt, miten vähän oli aikaa, olisin tehnyt kaiken toisin.
Virheistä suurin oli numero 3. kun Miukun äiti koputti
varovasti oveeni, mutta en jaksanut vääntäytyä ylös (vai olinko ehkä suihkussa) ja huhuilin
vasta jälkeenpäin ulko-ovella, enkä hoksannut katsoa terassille ollenkaan. Silloin olisin voinut jättää viimeiset hyvästit Miukulle. Päivä oli kurja, mutta vaistoni nukkui. Iltalenkillä pysähdyin ohimennen lähelle Miukun kotia ja ikävä lävisti minut kuin keihäs, mutta kello oli niin paljon, etten voinut häiritä ketään.
Ehkä Miuku haki muuttojen, kissakaverin menettämisen ja oman lähestyvän kuolemansa vuoksi paikkaa, missä voisi kuolla rauhassa, niin ettei huolestuttaisi tai surettaisi emäntää tai kotiväkeä enempää. Vaikea sanoa. Haemme usein suruissa ja menetyksissä turhaan merkityksiä eri asioille, Monesti että jotkut sielut kohtaavat kipeästi tässä yössä, jota elämäksi nimitämme, eikä muuta ehkä olekaan. Olkoot unesi perhosenkeveä rakas kultainen Miuku ja soittakoot kissankellot Sinut paremmille ja kauniimmille terasseille siskosi luo sinne missä olit onnellinen.
 |
| Joulua Miuku rakasti ylikaiken kertoi kuvan lähettäjä |
Kaksi viimeistä kuvaa ovat Miukun "äidin" lähettämiä. Jotakin ehkä ärsyttää tuo käyttämäni äiti-sana, en kuitenkaan voi oikeaa nimeä pyynnöstä käyttää. Ja useimmillehan lemmikit meille lemmikit ovat melkein lapsen asemassa ja aina ystävistä kalleimpia.
