HUHTIKUU

 Jäiden lähtö.

Pelto vai järvi?

Huhtikuu hullu kuu: Sataa, tuulee, pyryttää lunta, pakastaa, mutta vaihteeksi paistaa ja on lämmintäkin. Pinkku-mamselli terassilla.

Rakkaan koirapoikani viimeinen lenkki.

MAKRO- ja TEEMA-kuvien aiheena oli huhtikuu ja raskain mielin osallistuin tähän haasteeseen. Pyydän anteeksi etten jaksa kommentoida, enkä välttämättä katsoa muiden haastekuvia kuten ennen.

MAALISKUU

MAKRO- ja TEEMA-haasteena oli MAALISKUU. Keräsin kuvat kolmelta vuodelta. Ylläolevat kuvat tämän vuoden maaliskuulta, jolloin lunta löytyy enää aurauspenkoista ja varjopaikoilta. Vesisateen ja tuulen jälkeen tuli pikkupakkanen ja lammikot saivat kauniin jääriitteen. Allaoleva kuva on Karjalan kunnailta viime vuoden maaliskuulta. Seuraavana päivänä tuli sankka lumipyry joka peitti hetkeksi maan lumivaippaan.

  

Näin paljon oli lunta maaliskuun lopussa 2013. Mosku nautiskelee olosta vartiopaikalla.

MERTA JA HIEKKAA

Rantamaisema Rahjan saaristosta. Kuva on otettu Sudenkorento saaren rannalta eli Joonan karvolta mökin siivouksen, huoltotöiden ja ankaran muurahaissodan jälkeen kotimatkalle lähdön aikaan. Vesi oli tässä melkein yhtä matalalla kuin alkukesästäkin, joten odotan kopolla kourin paljon luvattua uhkakuvaa merivesien nousemisesta:)

  

Moskun kanssa Pyhäjoen "laguuneilla" heinäkuisena lauantaiehtoona:) Atomivoimala tulee suunnilleen 10 km tästä pohjoiseen.

Eipäs-joopas neuvottelua lapsenlapsen kanssa Kalajoen Hiekkasärkkien auringonsillasta vähän oikealle. Molemmilla taisi olla aika tiukka mutru huulessa:)

Kesken kiistelyn jouduin keskelle Sammon ryöstöä! Mitenkähän tässä vielä käy?

Tuonelan virralle päädyin että pätkähti... Äitien tavoin monet tuonelat läpikäyneenä tämän äidin kaikkivoiva rakkaus pysäytti niin, että piti räpytellä silmiä, mitä lienee hiekkaa niihinkin mennyt?

Kovasydämisen emännän tavoin minäkin osaan leipoa kivejä leipään, joten tämänkin teoksen vierellä tuli ihmeteltyä pitkä tovi. Lieneekö tuo Kullervon kuuluisa kirous, joka painaa välillä sydämeen:)

Lappeenrannan Hiekkalinnan  aiheena on tänä vuonna Kalevala. Näistä vaikuttavista veistoksista löytyi muun muassa Joukahaisen suohon laulanta, Väinämöisen ähertäminen pois Antero Vipusen suusta, Seppo Ilmarinen ahjoineen ja valtavan iso hauki, jonka leukaluiden soitantaa jäljitellään vieläkin:) Hiekan kalevalaiseen muotoon saattajana toimi huikea Jukka Lakela. Hän taiteili myös viime vuotisen Lappeenrannan sotaisan historia-aiheen.

Laguunin ja Kalajoen särkät ikuisti paparazzi, muut puhelinsantran omia otoksia.

PÖLLÖPERÄN MOSKU

Onkohan tämä sitä ultraviolettia mistä se emäntä aina höpöttää. Minulle se passaa paremmin kuin hyvin ja suojakerroinkin on ihan riittävä. Pitäisiköhän sitä ottaa vähän mahallekin?

Mukavalta tuntuu. Talviturkki taitaa olla kohta turha kapine, joten pitänee komentaa hoitohenkilöstö karttaushommiin. En kyllä ymmärrä tuota joka keväistä urputusta karvojen lähdöstä. Kai ne on pakko johonkin pudottaa? Eivät karvat minultakaan kysy mihin ne saavat jäädä.

Hei! Mikäs tuo pahanenteinen ääni on? Pakko juosta kysymään tuolta äitiä tuuraavalta naikkoselta, jos se sattuis tietämään. Lentokone tai ukkonen tuo ei ainakaan ole, siitä olen varma ja niitä minä osaan muutenkin komentaa. Paras kipittää portaille turviin!

Miten niin ei tarvi välittää? Et sä nyt taaskaan tajuu mitään! Tuohan on ruohonleikkurin ja pölyimurin jälkeen pahinta älämölyä mitä olen ikinä kuullut! Sehän syö kaiken ja tappaa luntakin koko ajan!








Pitääkö tässä muka vielä odottaa? Onko sulla edes aavistusta mitä tuo hullu härveli meinaa? 

Kovin lähelle tuota ei kyllä arvaa päästää - ihmisistä kun ei koskaan tiedä mitä niiden rumien korvien välissä liikkuu. Järki niiden päätä ei ainakaan pakota, eivätkä vaistotkaan. Mitä jää jäljelle? Lievää, hyvin heikkoa refleksitoiminta:) Aina saa olla niiden kanssa vähän varuillaan.


Ei hemmetti, tuota ei kestä enää vanha Erkkikään! Syökööt papanat ja ottakoot karvani, nyt minä lähden! Kaikkia kotkotuksia ne koiraraukan kiusaksi keksivätkin:(

Ihan lapsellisia härveleitä ja ihmisleluja, minä olen paljon parempi. Katsokaa vaikka, eikös se jotenkin näin tehnyt, vai oliko se ehkä näin? Jahuu tämä onnistuu minulta paljon paremmin:)

Kuvissa poseeraa Pöllöperän Julianpoika Mosku, joka harhautui aikoinaan Villiin Länteen. Hän osoitti kovia menohaluja karkailemalla emännältään tuon tuostakin, joten ei ole ihme, että hän viimein ajautui lähelle Lappeenrantaa:) Tarina koirapoika Moskusta löytyy tästä blogista nimellä MOSKUN HYMY.

Osa on kuvattu lainakameralla ja pelehtimiskuvat omalla kännykkällä.

LIHANHIMO

Voi pojat mikä hirvenkenkä:)

Metsästäjiä arvostellaan usein tappamisen vuoksi, koska tappaminen on niin sivistymätöntä ja julmaa. Hentomielipaskana en voisi ikinä tappaa tai teurastaa eläintä, vaikka olen oppinut syömään lihaa monessa muodossa. Niistä kala ja kana ovat olleet minulle niinsanotusti helpointa lihaa, tosin tonnikala on joutumassa boikottiin tajuttoman ryöstökalastuksen ja järkyttävän delfiini- ja valasteurastuksien vuoksi. Verta en pysty käyttämään enää ollenkaan, vaikka ennen tein verilättyjä ja käytin mielelläni äidin tekemää verileipää josta tein keittoa. Ostan suhteellisen usein makkaraa lohduttaen itseäni sillä, että eihän se oikeastaan ole kenenkään lihaa, vaan pelkkää jauhoa ja teurasjätettä, jonka vuoksi eläintä ei ensisijaisesti tapeta milloinkaan. Pikkutyttönä luulin oikeasti, ettei makkara ole kenenkään lihaa, minkä vuoksi isä jekutti minua lampaanlihalla, sanoen että se on vain makkaralihaa. Hyi sitä isää, laittoi minut melkein syömään hyvää ystävää, ennen kuin tajusin koko asiaa. Minusta olisi saanut keveästi kasvissyöjän pelkästään eettisistä syistä, eikä se ole mahdotonta vieläkään, tosin täysivegetaania minusta tuskin saa koskaan.)

Hienojen leidien ja gentlemanien ei toki tarvitse sotkea pikku käsiään vereen, kuolemaan tai teurastukseen, sillä he voivat hyvillä mielin ja omatunto puhtaana ostaa kaupantätin esteettistä ja siististi pakattua tehotuontantolihaa. Perusmullikan ohella sinne uppoaa myös vanhaa lehmää, joka valjastetaan koneen tavoin lypsämään ihmiselle 100 000 kg ja jonka paras palkka on se, että se viedään teurastamoon stressaavilla ja ikävillä kuljetuksilla (tosin eteläeurooppalaiseen malliin meillä on vielä matkaa). Tai ehkä hevosta, joka ravaa itsensä rahan vuoksi henkihieveriin kuolaimin repimin suin ja joka pistetään ensimmäisen häviön tai vaihtoehtoisesti pitkäaikaisen ystävyyden jälkeen meetvurstiksi.

Sian kohtalona on epäinhimillinen suursikala, jossa tarjoillaan urospuolisille pikkuporsaille heti kättelyssä julmaa salvaamista, mikä tarkoittaa selkokielellä viiltohaavaa, josta kivekset puristetaan ulos ja leikataan pois. Ennenmuinoin tämä kuului jo karjakkokoulutukseen. Kasvaessaan siat eivät mahdu rautaritilätiloissa kunnolla edes kääntymään, jonka vuoksi monet niistä ruhjoutuvat etenkin ruoka-aikana toisten jalkoihin. Ruhot heitetään surutta sikalan ulkopuolelle, sillä onhan Suomen maassa siihen varaa ja EU maksaa viulut.

Emakot on tuomittu pelkiksi porsituskoneiksi ja sen jälkeen ne ovatkin rautahäkkyrän vangitsemia imetysautomaatteja monien viikkojen ajan, jolloin ne eivät voi liikkua tai kääntää edes kylkeä pikku ruokahetkeä lukuunottamatta. Makuuhaavoista tietämätönkin ymmärtää helposti, että kova ritilä lyö paiseita ja syviä haavoja kylkeen.

Kanat munivat henkensä kaupalla ja broilerityttöset (poikia sinne ei huolita) kyyhöttävät minimaalisen pienissä häkeissä lihoen tehorehulla äkkiä sopivan kokoiseksi, sananmukaisesti imuroitavaksi kuoleman kautta herkkupöytään. Esimerkkejä riittää väsyksiin asti. Punaiselta torilta (tarkoittaa sitä, että tuote myydään alennetulla hinnalla päiväyksen vuoksi) ostan joskus lihaa, jopa possua. Joulukinkkua en ole ostanut vuosikymmeniin, mutta joulupukin ryökäle on erehtynyt muutaman kerran sen jossakin muodossa tuomaan. Muistan miten lapsena ja sen jälkeen nuorena äitinä ajattelin tahtomattani lapsuuden kivaa possukaveria, minkä vuoksi yksi joulun perustuoksuista eli kinkunpaistosta syntyvä joulutunnelman tuoja, alkoi tuntua järkyttävän vastenmieliseltä. Sen jälkeen yritin epätoivoisesti valmistaa erilaisia joulusilakoita, lohta ja purkkisiikaa joulun herkkupöytään välttyäkseni kinkulta. Kalkkunaakin ostin pienkasvattamolta, mutta miesväki ei oikein lämmennyt pelkästään niille. (Tähän olisi sopinut Kai Sinervon varsin jouluinen possukuva, joka on allamainitussa kirjassakin, mutta säästän lukijaa  ja myös itseäni varsin raadolliselta kuvalta.)

Kirjoituksen luonnosvaiheessa törmäsin kuin tilauksesta 13.11.2012. kirjakaupassa teokseen, josta olin kuullut vain huhuja.  Kyseessä oli Elina Lappalaisen todella ansiokas kirja  SYÖTÄVÄKSI KASVATETUT, joka sai Tieto-Finlandia-, Kanavapalkinnon ja HESY:n myöntämän eläinsuojelu-Topeuliuksenkin. Parempaa (tai pahempaa?) kirjaa saa tästä aiheesta hakea. Sieltä löytyy täsmätietoa kotieläinten kasvatuksesta, hyvinvoinnista ja myös pahoinvoinnista josta esimerkkinä ovat kivuliaat toimenpiteet eläimille, joihin eläinsuojelulaista huolimatta ei tarjota kivunliennystä, vaikka se olisi täysin mahdollista!

Myös sähköpiiskan raskas ja ylenpalttisen runsas käyttö yllätti teuraseläinten loppumatkalla ja sen takana on pelkkä TEHOKKUUDEN tavoittelu, eläimestä viis. Eläinrääkkäykset ja eläinten huono kohtelu tai elinolosuhteet ovat isossa mittakaavassa lisääntyneet järkyttävästi tehotuotannon myötä jo kasvatus- ja tuotantovaiheessa. Aina löytyy myös tiloja, joissa eläimet jätetään kokonaan hoitamatta, jolloin niiden kohtalona on juoda janoonsa virtsaa, jos sitäkään, seisoa mahaansa myöten paskassa ja ehkä paleltua viimein kuoliaaksi pitkällisen kärsimyksen jälkeen. Näihin asioihin puututaan aika keveällä lainsäädännöllä ja turhan helläkätisellä valvonnalla. Tuottajan ja kasvattajan pahoinvointiin tai uupumukseen pitäisi pystyä vaikuttamaan avulla tai muilla toimenpiteillä jo ajoissa mutta monesti laiminlyönnit ja eläinrääkkäykset tulevat julki liian myöhään, toisaalta eläinlääkärikin saattaa katsoa läpi sormien monia hyvinkin rankkoja juttuja.

Tehotuotantoon perin kyllästyneenä utelen joka syksy metsästäjiltä, olisiko mahdollisuus ostaa pala hirvenronkkaa. Tänä syksynä kuulin, että porukassa on 50 ukkoa ja lupia oli kokonaista 15, joten laihat olivat mahdollisuudet tyydyttää lihanhimoa tälläkään tavalla. Hirven kuolema ei toki ole yhtään sen helpompaa kuin vastaavan kesyeläimenkään. Ainoa, mikä mielestäni puoltaa metsästettyä riistaa on se, että eläin saa yleensä elää hyvän ja villin elämän vapaudessa, eikä sen kohtalo ole välttämättä sinetöity pelkästään kuolemalle, tehotuotannosta nyt puhumattakaan. Toisaalta hirven elokin on täynnä vaaroja ja vastuksia ihmispedon lisäksi. Harhalaukaisut, hirvikärpäset, taudit, petoeläimet, kolarit  ja ankara ilmasto lisäävät kovastikin hirvielämän haasteellisuutta. Kaiken lisäksi hirvi on tosi hieno ja uljas eläin, jonka liikettä ja olemusta ei voi ihailematta katsoa. Erään tällaisen elämä päättyi lokakuun lopulla ja puolikas siitä päätyi keittiööni. 

Aloitin parhaasta päästä ja vaikka välineeni ovatkin melko mitättömät ja ammattitaito aika nolla niin veitseä järempää asetta ei toki tarvita ja paras apu on usein mieheltä jäänyt nylkypuukko. Lihat irroitellaan kalvopussien myötäisesti ja siistitään mahdollisesta verestä, jänteistä, kalvoista ja luunsiruista, joita sahauspinnalta saattaa johonkin jäädä. Pussitin lihat sitä mukaa kun saan perkattua ja vain ampumakohdan jätin kolmen - neljän kylkiluun kohdalla koirille siistittäväksi, tosin lyijypitoisuus saattaa estää käyttämästä niitä edes siihen. Muuten laijittelin lihat ja luut palapaisti-, purkki-, keitto-, paistiliha- tai file-nimikkeillä pakkaseen. Koiralle keitin rääppeet ja harakat löysivät roskapussin, jossa olivat mihinkään kelpaamattomat teurasjätteet, joten talteen menivät nekin railakkaan ilonpidon myötä:) Purkitukseen valitsen yleensä vähän huonommat, tiukkajänteiset pohkeet tai lihat, joita en kelpuuta palapaistiksi tai keittolihoiksi.

Tämä eläin ei kuollut vuokseni eikä turhaan, sillä tästä puolikkaasta jäivät jäljelle pelkästään etujalan ja takajalan luut, jotka nekin päätyivät koirille. Otin kuvan myös kulkurikissasta, joka söi terassille heittämääni luuta, mutta kuvan epätarkkuuden vuoksi sitä ei kannattanut julkistaa. Harmi etten ottanut riskiä ja mennyt kuvaamaan lähempää, sillä luuta syövä kissa on ehkä vähän harvinaisempi näky kuin tämä tässä:)

Purkkilihat kiikutin Kalajoen Plassille, josta Kotipalvaamo Hirviherkun auto hakee lihat ja palauttaa ne seuraavalla viikolla purkitettuina takaisin pientä välirahaa vastaan. Tutustuin näihin yrittäjiin jo Pihvituvalla ja samassa suvussa pyörii yritys edelleenkin. Purkkiliha on herkullista sellaisenaan tai leivän kyytipoikana ja siitä tulee myös  maukas keitto. Hinta pyörii 2,50 euron tietämillä purkki, mutta ellei lihaa ole, saat pulittaa 400 g purkista hyvinkin kympin molemmin puolin jos ostat torilta tai kaupasta.

Koirakuvat filmasi Gentleman fuskaten arvokasta remonttiaikaa:) Stilisoin, muokkasin ja rajasin kuvat sopiviksi, lihakuva omaa halpakamerointia:)

HEPSANKIEKKA KIESEISSÄ

Kaksi ikäloppua:)

                                 Prologi
"Littera scripta manet" eli kirjoitettu sana on ja pysyy.
Otsikossa olisi pitänyt seisoa hepsankeikka josta ystävällisesti ja hienovaraisesti on vihjailtukin:) mutta luontoni ei antanut enää myöten korjailla virhettä, joten olen mieluusti vähän keikahtanut, painovirhepaholaisen runtelema hosuhössäke kuin pilkun viilaaja:) Lisätty 12.9.2012.
                   
Hevoseton talo on kuin villaton kehrääjä miettii hepsankeikka-antiemäntä ihastellen ikivanhojen kiesien eli kääsien ajokuntoa yhdessä ystävien ja kylänmiesten kanssa. Naapurin isäntä muisteli, että niissä oli aikoinaan ruunattu jopa hevonen. Ori oli iloisena ja pahaa-aavistamattomana hakenut paksumahaisen inkvisiittoripaskiaisen paikalle. Sydäntä särki jo pelkkä ajatuskin siitä, sillä toisin kuin yleensä luullaan, maaseudun romantiikka on pelkkää harhaa, mikä kummasti haihtuu ankaran todellisuuden tieltä.

Hentomieliturhakkeena minusta ei ikinä olisi ollut karjankasvattajaksi eikä edes sikolätin omistajaksi, vaikka allergiaa ei olisi ollutkaan. Jopa kanan kaulan katkaisu saattaisi ottaa aika lujille. Sydänalaani korventaa vieläkin se, miten pikkutyttönä jouduin antamaan korvamerkkejä ja itkuisia neuvoja vanhan rakkaan lehmän kuljetuksessa tyhmille mulliautokuskeille. Olisin antanut vaikka sieluni autuuden, jos olisin voinut auttaa edes yhtä lammasta tai sikaa, rakkaasta Omenasta tai Mansikista nyt puhumattakaan. Mutta eipä se Jumala minun sielustani välittänyt tuon taivaallista kai silloinkaan:) Eli anekauppa meni Jumalan kanssa päin persettiä jo silloin:)

Pakenin usein surujani ullakolle, joten tarkistin  samantien olivatko surut ja muistot vielä tallella. Ikivanhat portaat ainakin. Näistä tulin lapsena lahjakkaasti pää edellä alas.Vintti on edelleenkin täynnä vuosisataista rojua, pölyä ja konttiukkoja:) Kolusin siellä lapsenlapsen kanssa ennen varsinaista tyhjennysoperaatiota ja hän ilahtui nähdessään vanhanajan ompelukoneen! Selitin, ettei kyseessä ollut suinkaan ompelukone vaan vehje, jolla kehrättiin lampaanvillasta lankaa. Poika katsoi rukkia pitkään, ennen kuin  älysin että kehrääminen toi hänen mieleensä ehkä vain kissan ja ihmetyksen siitä miten lammas villoineen rukkiin tällättiin niin että lankaa tuli. Onneksi löysimme pärekorillisen vanhoja villoja, jotka odottivat karttausta. Jonkun sortin demostraatio onnistui ja siinähän vierähti pieni tovi ennenkuin pääsimme värttinän ja Ruususen kautta seuraavaan esineeseen eli separaattoriin, jonka kuittasin jo pelkällä nimellä ja käyttötarkoituksella.

(Tähän kuuluisi salaperäinen kuva ullakosta, mutta joku hullu hepsankiekka oli poistanut sen kokonaan aparaatista, joten ehkäpä se tulee myöhemmin tai sitten ei, asiaan liittyvää musiikkia löydät kuitenkin alhaalta!)

Ullakko pursusi ladon tavoin vanhoja esineitä ja aina joskus tuli vastaan kapine, jonka käyttötarkoitus ei ollut satavarmasti selvä itsellekään. Onneksi minulla on mahdollisuus käyttää sukulaismiestä käytännön tietolaarina ja olla siten linkkinä historian ja lapsenlapsieni välillä.

Vanhempieni sotakirjeenvaihto on edelleenkin ullakon länsipäädyssä, niinkuin se on ollut aina eli lapsuudestani asti:) Oli mielenkiintoista törmätä ikivanhojen romujen keskellä samoihin efekteihin joihin ihastuin Retretissäkin eli Raul Roineen tekstittämiin ja Rudolf Koivun kuvittamiin sarjakuviin, Niitä oli julkaistu Säästäjä-lehden takakannessa ainakin vuonna 1938.


Kuistin päältä löytyi myös lapsuuteni rakas leikki- ja nukkumapaikka. Jopa nostalginen tyttö kissoineen oli samalla paikalla, minne olin sen melkein 50 vuotta sitten äidin avustamana nastoilla kiinnittänyt.

Eteisen "konttuuri" vintin portaiden alla odottaa hiiriä kuten aina ennenkin. Se oli takuuvarma killeripaikka, mihin äiti ryökäle innostuneesti latasi hiirivällän ja huusi sitten: "IIK" täällä on kuollut hiiri!" Tuhahtelin keskenkasvuisena tyttökläppinä ottaessani hiirireppanoita pyydyksestä, että mieluummin ottaisin ne elävänä, kuten muuten monesti olen tehnytkin. Ja hiirihän huusi heti hangella, että huhheijjakkaa, äkkiä takaisin, täällä on holotna ja talossa höveli emäntä:) Olen hentomielisyydestä huolimatta joutunut käymään kovaa hiirisotaa myös tässä talossa.

Liiteri, lato ja navetta pursusivat puiden, olkien ja rojujen lisäksi kiitettävästi edellisten asukkaiden jättämää romua, elekroniikkaa, rakennusjätettä, kodinkoneita ja särjettyä tavaraa pakollisen pölyn ja lian lisäksi. Tupa ja sauna olivat täynnä omintakaisia remontti- ja LVI-ratkaisuja, joten ei muuta kuin hommiin!

Lievää alkusoittoa:)

Traktorin peräkärry akkunan alle, ullakon ikkuna hiivattiin ja saunan hylätty vesipata ympäristörikoshommiin niin urakka pääsi vauhtiin! Ullakon tyhjennyksen jälkeen Gentleman siirtyi vaivihkaa ladon lahonneen lattian, muiden törkyjen ja laarien kimppuun. Itse ryhdyin viikatehommiin ja muuhun pahantekoon kuten tuhopolttoon, muovisen maton repimiseen kammarin lattiasta ja ainakin seitsemän eri tapettikerroksen poistoon kertarykäyksella. Näillä hyttysen voimilla se kävi jo melkein kuntoilusta. Heikkolaatuisen muovimaton alta paljastui suhteellisen hyvä ja hienostunut korkkimatto, joka saa toistaiseksi olla sellaisenaan:)

Irkun osaamisaluetta

Ladosta löytyi polttopuiden ja rojujen lisäksi kahdet naapureiden omistamat mattopuut! Talon antiikkikamppeisiin kuuluu pari sivustavedettävää sänkyä, koristeellinen puukeinu, tukkireki ja kattoon asti ulottuva kaappi, joka oli kauan sitten tuvassa asiakaappina. Kaapin alaosaa oli ladon lattia harmittavasti lahottanut, minkä takia annoin kaapille tiukan tappotuomion. Hyväkuntoisia peilipiironkeja löytyy kaksi, joista toinen on kammarissa ja toinen on ollut ystävättären säilytyksessä jo pitemmän aikaa.  

Romujen ja jätteiden sekasotkusta löytyi jättimäisen isoja puuvannetynnyreitä, päreitä, verkonkorkkeja, verkkoja ja muuta itselleni historiallisesti tärkeää, säilyttävää tavaraa. Osan rakkaimmista taloon kuuluvista huonekaluista olen kuljettanut mukani muuttojen myötä eli ikivanhan klaffipiirongin, polkusingerin, seinäkellon ja funkkistyylisen keinun, jonka entisöitin kerran isälle joululahjaksi:) Yhden ikivanhan ja todella hienon rukin olen matkani varralla kadottanut, eikä isä antanut sitä milloinkaan anteeksi, vaikka syy ei oikeastaan ollutkaan minun.

Tämä ihastuttava kuva kotitalon kyökistä kuuluu Gentlemanin osaamisalueeseen sähkö- ja putkitöiden takia. Hän kun on treenannut pienen ikänsä erilaisia remontteja, minkä vuoksi hänelle lankesi kuin luonnostaan reilu vuosi sitten yksiöni remontti, valokatteen ja varaston teko jne. Se taisi olla kuitenkin lastenleikkiä tämän rinnalla:)

Korsteenit on nyt varmistettu ja ulkorakennuksen osalta peltitetty. Laarihuone tyhjennetty ja ovikin siihen tehty, sillä osa laarin seinää pääsi hoitamaan oven virkaa ja aittana toiminut varasto on nyt täytetty uudelleen aataminaikuisilla vehkeillä, jotka halusin säilyttää. Navetta on suunnilleen siivottu ja tyhjennetty keittiöineen kuten vintti ja latokin. Se taisi suurelta osalta langeta automaattisesti remonttireiskalle, koska oma aikani meni paljolti juorutessa kyläläisten kanssa:) Siinä pohdittiin monenlaista muistoa ja mietittiin eri härveleiden historiaa. Helsingistä asti eksyivät naapurin kaksostytötkin paikalle monien muiden tuttujen lisäksi. Kolmessa viikossa saimme aloitetuksi jotakin, sen lisäksi että olemme kuljettaneet törkyjä naapurin avustamana traktrorikuormallisen sekä muutamia muulilasteja keräysasemalle ja kulkeneet iltaa aamua edestakaisin 50 km urakkapaikalle. Yövyin talossa pari kertaa, koira ja ukko useammin:)

Viereisessä kuvassa Mosku valmistautuu mukaan päivittäiselle remonttireissulle. Hänellä on hauska tyyli haukkua pieni leikkikarva suussa odottaessa matkaan pääsyä, mutta koska sitä ei nyt ollut, hän raahasi kokonaisen peiton kopista ja haukkuu se suussaan, vähän hankalalta näyttää:)

SANASTOA:

KÄÄSIT eli kiesit ovat kaksipyöräiset, kevyet hienostelu eli "kirkkorattaat", Niitä ei saa sekottaa nelipyöräisiin trilloihin.
RUUNAUS tarkoittaa hevosen kuohimista. Ennen se suoritettiin todella julmasti ilman kipulääkkeitä ja hevonen saattoi jopa kuolla siihen. Niin tapahtuu näköjään vielä nykyäänkin kuten  Heikki-hevosen surullinen kohtalo todistaa:( Juttu löytyy linkin takaa!
MULLIAUTOKUSKI on  karja-auton kuljettaja, joka pitkälaitaisella vei karjan teurastolle.
KORVAMERKIT laitettiin teuraaksi joutuvan korviin teräksisellä piikillä, nykyäänhän ne ovat jo valmiina:(
KONTTUURI on kylmä (ruoka)komero, joka sijaitsi usein vintinportaan alla kuistissa tai eteisessä.
KORSTEENI on savupiippu.
LAARI on viljansäilykseen käytettävä, yleensä puuaitauksella varustettu suorakaiteen tai neliön muotoinen alue aitassa tai perunoille kellarissa.
KYÖKKI on jouluhullun kyökkipiian hulluttelupaikka:)

Yläkuva on harhalaukaus by Gentleman:)

MUSTISHIIRI JA MUUT ELUKAT

Sateisesta, yksinäisestä ja varsin ikävästä heinäkuusta huolimatta terassilla on ollut oikea elukkameininki. Heinäkuun alkupuolella, kun neiti Aurinko suvaitsi näyttää lämmintä hymyä, aloitin varaston siivoilun, joka oli juhannus huiskeessa jäänyt jotenkin takavasemmalle. Jo aiemmin olin huomannut kutsumattoman kesävieraan, joka luikahti salamannopeasti olemattomiin kun avasin terassin oven. Luulin että ainoastaan Miehet, sisiliskot ja käärmeet hallitsevat  katomistemput yhtä lahjakkaasti:)

Terassin auringossa mustavalkoinen välähdys aineellistui  pikkuhiljaa tappisolujen, sauvojen ja hitaan älyämiseni kautta Kissaksi. 

Meni toinen mokoma lisää ennen kuin tajusin millä tavalla tämä herrarouva Simsalabim taikansa teki. Hyvien taikatemppujen tavoin salaisuus olikin varsin yksinkertainen eli piilopaikka oli naapurin ulkovaraston alla, johon se livahti katsetta nopeammin. Jossain vaiheessa huomasin miten tiiviisti kissa tarkkaili vihreillä lamppusilmillä naapurivaraston päädystä touhujani. Ehkä sekin ihmetteli pikkuruisen terassivaraston valtavaa rojumäärää, joka levittäytyi takapihalle ja terassille. Kun lievä aherrus ja kuumuus pakottivat minut nesteytykseen, kissa innostui oma-alotteisesti auttamaan siivouksessa pudoten siinä hötäkässä ison pahvilaatikon kanssa varaston hyllyltä alas. Se oikoi vähän nolona häntäänsä impaten ohimennen vernissaöljycoctailia, jossa pensseli odotti innokkaasti  varaston lattiaa. 

- Olet tyhmä kissa, sanoin paiskaten laatikon omenapuun viereen.
- Nau, hän vastasi vienosti ja tapitti minua uskomattomilla taikasilmillään. Kyseessä oli hellyttävän nätti tyttökissa. Oli varsin helteinen päivä ja koska kissa yritti juoda kukkavettä, toin sille oman astian ja päätin jättää tiukasti tarjoilut siihen. Kissa nukkui päivät terassilla ja häipyi illan tullen pois, josta päättelin että sillä on ehkä huoleton emäntä tai isäntä, joka heittää kissan päiväksi ulos ja ottaa töistä tullessa sisälle. Käytäntöhän on loppujen lopuksi aika tavallinen.

Näin ei ehkä kuitenkaan ollut, sillä jossain vaiheessa huomasin, että kissa nukkui sinisellä penkillä jo aamusta alkaen. Kissa vaikutti vähän nälkäiseltä, joten hellyin kermatilkan ja kaurapuuron verran, jota minulta aina jää. Kerma kelpasi, mutta puuro ei:) Olin pitkin alkukesää laittanut ruoantähteitä myös siilille. Osa niistä päätyi tietenkin harakoiden ja naakkojen aamullisiin laamapaitaorgioihin ja osa ehkä mirrinkin suuhun. Jo varhain keväällä kuulin ensi kerran omituista kolinaa terassilta myöhään illalla ja yölläkin. En kuitenkaan koskaan löytänyt mitään, joten tuli mieleen sekin, että olisiko siellä ollut Mirri jo ehkä silloin? Tämä kaunis Blackandwhite oli kova pala kaltaiselleni kissa-allergikolle, joka hullaantuu niin helposti kaiken sortin kodittomiin kulkureihin.

Tullessani eräänä iltana kotiin kuului terassilta äänekäs ruuanmässytys. Kylläpä siellä nyt Ronkeliruustinnalle ruoka maistuu kun Mustis-hiiri ei ole paikalla nauroin itsekseni. Kissa oli kuitenkin penkillä kahden kokoisena ja joku ihan muu kipitti kalossit kopisten pissatuslaitteen taakse piiloon. Sehän oli tietenkin rouva Siili. Otin kissan kainaloon ja paiskasin sen varastoon estääkseni muka turhaa konfliktia, koska minulla oli hurja tunne siitä, että siilejä taisi olla siellä jo useampiakin. Kuten muuten olikin ja joku niistä ryökäleistä ehti luikahtaa oven raosta sisälle. Karusellista puuttui enää varpusparvi, joka aikoinaan tuli suoravetoisesta avotakasta suoraan olohuoneeseen joskus satoja vuosia sitten kun heräsimme kuopuksen kanssa päiväunilta. Onneksi nyt on hormiton talo:)

Omassa live-elämässä on näköjään vain mielikuvitus rajana ja siihen vaikuttaa sekin, että eläinten mielestä olen täysin vaaraton ja harmiton tyyppi. Kala ja kana voivat jossakin kypsyysvaiheessa olla ehkä eri mieltä:) Siili viihtyi sängyn alla kauan lueskellen hävyttömästi salaisia pöytälaatikkorunojani ja ikivanhoja joulukortteja. Odottavan aika on pitkä ja niin se oli nytkin kun odotin Mirri kainalossa eteisessä josko siili viitsisi viimeinkin lopettaa lukutuokionsa. Vihdoin ja viimein Rouva Siili suvaitsi vönkiä virne suupielessä sängyn alta ja pyörähtää menuetin jos parikin olohuoneen matolla ennenkuin osasi ulos, mutta vielä ovelta se kääntyi päättäväisesti keittiöön, mutta siinä vaiheessa annoin sille hellästi muuttoapua ulos. Latzamirri inhoaa näitä siiliröyhkimyksiä ylikaiken ja ilta illan jälkeen ne tanssivatkin yhä rohkeammin ripaskaa terassilla, hakkaavat haarukoita pöytään ja huutavat: "Ruokaa, ruokaa!

Tämä saa jo itse hirvikoirankin miettimään, että onko tässä enää mitään järkeä? Ei ainakaan emännällä, joka hyppää milloin minkäkin villieläimen, siivekkään tai kulkurin perässä, se paljon päätä paina! Pitänee istahtaa kiireemmäksi aikaa, josko tässä ennen ensi viikkoa lenkille pääsisi:)

Valokuvat ovat omia kännykkäotoksia, paitsi tuo viereinen Mosku-kuva, joka on jonkun muun harhalaukaus.

JOULUN JOUTOPÄIVÄT

Vanhan vuoden Talvikuukausi keikahti jouluhössäkkeineen menneisyyteen ja saimme aloittaa Sydänkuun  joulun hulinapyhien kauniisti lumettamissa pikkupakkasissa, jotka loskakelien jälkeen saivat mielialan kovasti nousemaan.

Kiltti ja ahkera kyökkipiika oli sairastanut niin vakavasti, että rouva joutui antamaan hänelle potkut. Onneksi se ehti kuitenkin rumpata salin suunnilleen juhlakuntoon, sillä vaikka joulu onkin aina muistoista ja perinteistä koottu, niin vain kyökkipiika osasi puhaltaa siihen juuri oikeanlaisen tunnelman ja hengen. Sellaisen, joka sai joulun aina kurkistamaan joka nurkasta yht'aikaa sekä uutena että vanhana.

Silloin tällöin pikkukartanossa vieraileva Gentleman olisi mieluusti pitänyt lauhkealuonteisen ja kiltin kyökkipiian ja antanut ennemminkin huutia häijylle kartanonrouvalle, niin ilkeäksi se välillä heittäytyi, mutta tapeltuaan elämässä useammankin vastaavan kanssa, hän oli oppinut pitämään viisaasti mölyt mahassaan. 

Kartanonrouvalla oli yleensä pitkä lista töitä valmiina vierailijan saapuessa ja niin oli nytkin. Ihmiset huokailivat miten uskomattoman lyhyt joulunaika tänä vuonna olikaan, vain pelkkä viikonloppu. Yhtä pitkä tai lyhythän se oli kuin aina ennenkin, sijainti vain rikkoi eri tavalla työviikkoa. Enemmänkin Rouvaa huoletti se, etteivät kyökkipiika tai herrasmiesrenki tuntuneet ehättävän edes koko jouluun. Toista se oli ennen; silloin olivat miehet rautaa, kyökkipiiat paljon kopsakampia ja tinatkin ehtaa tavaraa, eivätkä mitään lyijynraskasta ongelmajätettä.

Joulunajan välipäivät eli Tapaninpäivää seuraavat haamusunnuntait, joita ennen jouto- ja melskepyhiksi kutsuttiin, ovat parasta joulukiireen jälkeistä rentoutumis- ja kyläilyaikaa. Kyökkipiialla ne olivat kuitenkin työpäiviä, jonka vuoksi hän ihan vain laiskuuttaan heittäytyi tautivuoteelle. Tautisen kyökkipiian lisäksi joulupukki unohti pikkutonttuja heitteille milloin mihinkin. Yhteen sellaiseen Rouva törmäsi eräänä aamuna etsiessään hajuvesiään ja elvyttäviä kasvoseerumeita. Eikä se riivattu huomannut rouvaa ollenkaan niin hartaudella se keskittyi istuntoonsa ja Aku Ankkaan. Kun se viimein huomasi rouvan, se vilisti äkkiä housut kintuissa peilin taakse piiloon, josta sitä ei olisi löytänyt itse raatokärpänenkään, jonka ärsyttävää kitinää rouva oli silloin tällöin ollut kuulevinaan. Toisaalta se saattoi olla vain lahon pään ja rumasti narisevan kaapinoven synnyttämää harhaa:)  

Uuden Vuoden aattoiltaan kuului rakettien lisäksi tinanvalanta. Ensimmäinen tina valettiin vanhan tavan mukaan Haltijalle ja niin tehtiin nytkin. Tästä ihastuneena Haltija taikoi tinasta pelkkää hopeaa, kuten kuvan joutsentanssista hyvin huomaa:)

Linnut tietävät aina suotuisia asioita, mutta toisaalta hieno sotalaiva ei ollut yhtään hullumpi saalis sekään, sillä laivat ennustavat yhtälailla onnea ja paljon matkoja. Turhia uuden vuoden lupauksia ei kannata enää tässä iässä liiemmin harrastaa, sillä nehän vain hidastivat muutenkin jo lyhyttä matkaa.

Näitäköhän se miettii kyökkipiikarukkakin tässä? Metsään on ajettu hienon rouvan huushollista ja pahasti näyttää siltä, että loppiaistanssiaisetkin uljaine kavaljeereineen ovat tainneet jäädä väliin Uudenvuoden remukemuista puhumattakaan. Toisaalta joulun jälkeen alkavat härkäviikot saattavat mietityttää häntä yhtä paljon kuin mennyt vuosikin.

Jotkut päivät on kultaa..

Eniten häntä kuitenkin kismittää se, että paljon luvattu MAAILMANLOPPU, jonka piti tulla NYT, Armon Vuonna 2012 oli PERUTTU - taas kerran - ja siirretty jonnekin hemmetin tulevaisuuteen, joten hän ehtii varmaankin kuolla ja kupsahtaa näkemättä koko autuutta:)

Koiran huolet taitavat olla lähinnä vain makkarapuolella:)

MOSKUN HYMY

Paluu tulevaisuuteen on alkanut eikä hinnan kirpeyttä lievennä ollenkaan tämän tomeran koirapojan hymy. Vaikeana ja yksinäisenä aikana turvauduin hyvin paljon koiriini ja opimme elämään varsin omalaatuista ja vähän villiä susilaumaelämää. Meille kehittyi entisen mallin mukaisesti hyvä ruoka- ja ulkoilurytmi, varsinkin sen jälkeen kun vanha Likka siirtyi sisälle ja Mosku jäi yksin tarhaan. Siellä se usein räyhäsi, kiukutteli ja irvisteli minulle pirullisesti kun tulin töistä kotiin ja menin lämmitys- ja polttopuuhommiin.  Useamman kuin kerran mietin uupuneena että kohta otan kyllä jotakin kättä pitempää  ja kolautan sitä kalloon niin että vaikenee edes hetkeksi.  Rähinähän oli kuitenkin vain huomionhakua ja seuran puutetta.

Mutta pikkuhiljaa ja aivan huomaamatta Moskiitto oppi kauniisti odottamaan iltahetkeä kanssani, mihin sisältyi leppoisaa sisällä oloa ja seurustelua Likan kanssa, (todellakin leppoisaa; Mosku kiusasi reikäpään tavoin Likkaa ja pääsi alta aika yksikön juoksunaruun) lenkkeilyä ja tietenkin ruokailua. Vallattomana ja ylenpalttisen paljon liikuntaa vailla olevana, se osasi kytätä pirullisen tarkasti loksahtiko ulko-ovi varmasti lukkoon vai ei,  ja jos ei, niin silloin mentiin häntä suorana kohti vapautta ja ihania paskaläjiä:)

Usein se saattoi huitaista myös käsien käpi kun hain sen tarhasta tai karata vaikka pestistä,  jonka ansiosta naapuritkin oppivat suhteellisen äkkiä tuntemaan Moskun Peellä alkavan sukunimen ihaillessaan hihnan kanssa pyörivää raivopäistä emäntää. Silti olin ikionnellinen kun paskassa ja jätteissä pyörinyt koirapoikani palasi viimein kotiin. Useimmiten se odotti jo viattoman näköisenä juoksulankansa vieressä kun tulin epätoivoisena ja tyhjin käsin takaisin. Oli oikeastaan ihme, ettei se milloinkaan jäänyt rekan tai muunkaan masiinan alle, koska maantie oli kuitenkin niin lähellä ja minulla oli hirvittävä huoli myös siitä, että se aiheuttaa vaaratilanteita tiellä, kuten varmasti monesti aiheuttikin. Pesuahan Mosku inhosi miehiseen tapaan yli kaiken, mutta näiden retkien jälkeen se oli useimmiten pakon sanelema juttu, vaikka eihän tämä sulotuoksu lähtenyt pois edes pesemällä. 

Syyspimeällä ja varsinkin yöllä kun ison paritalon autius ja möröt alkoivat hirvittää, hain Moskun tarhasta ja sain nukkua levollisesti edes 2 - 4 tuntia kuunnellen unen läpi kahden koiran rauhoittavaa tuhinaa. Usein jouduin kuitenkin viemään Moskun jo aamukolmelta  tai neljältä koiratarhaan, koska se ei nuorena ulkokoirana tietenkään viihtynyt sisällä koko yötä, vaikka olohuone olikin useimmiten kylmä kuin hollitalli.

Viime syksynä jouduin eroamaan Moskusta, kun lähdin kotoani vuokra-asuntoon, johon olisi ollut vaikea näin haukkuhullua edes ajatella. Jos olisi ollut edes pieni tarha, niin ehkä sitten jotenkuten. Naapurit olisivat takuuvarmasti tykänneet:) Sen vuoksi otin mukaani vain rauhallisen ikivanhan Likan, joka pystyi olemaan sisällä ja joka ei mielestäni voinut muutenkaan isommasti häiritä juuri ketään. Tai niin luulin. Silloin ajattelin miten suuri taakka olisi pudonnut sydämeltäni,  jos olisin pystynyt Moskun nukuttamaan, sillä sitten ei olisi tarvinnut enää miettiä, miten se siellä nyt pärjää? Saako se nukkua kuivilla, mukavilla pahnoilla mihin sen aikoinaan opetin ja otetaanko sen perustarpeet huomioon edes osaksi niin kuin minä olin ottanut. Mutta enhän minä hennonut. Rakkaaksi tulleesta koirapojasta luopuminen on kaiken muun ohessa ollut yllättävän rankka ja vaikea juttu, vaikka tiedänkin että tottakai Mosku pärjää.  Sen reippaampaa poikaa saa hakea. Se joutuu nyt elämään vain erilaista, ehkä vähän karskimpaa koiranelämää kuin mihin se kanssani tottui. Mutta kuten jo hymystäkin huomaa, ei se tätä koirapoikaa ole lannistanut.

Hyvästi rakas, kurja Mosku, ole aina reipas ja kiltti poika:)