Lisäys 10.4.2016: VOI PYHÄT PYSSYT! Tämä julkaisu otti ja karkasi toissapäivänä ja se harmittaa aivan vietävästi! Tämä oli pelkkä raakakopio, jota en ajatellut julkaista ainakaan NYT. Kirjoitin sen syksyllä omaksi ratoksi kun viikinki häipyi. Ihanien kommenttien vuoksi en halua tätä kuitenkaan poistaa, vaikka ensin niin ajattelin. Perjantai oli aika raskas päivä, jonka takia sekoilin koko rahan edestä:) Lisäksi hurmaava mies ja välillä remonttikin pistävät pääni pyörälle ~♥~
SUSIEN SISKO
Kuljin hiljaa lokakuun aamussa. Tiesin missä ne olivat. He, jotka vuodattaisivat veremme tähän tundraan. Vielä eilen katsoin väsyneenä inkvisiittorin tunteettomiin, kylmiin silmiin ja luulin ettei minua pelastaisi enää Isä Jumalakaan. Maineeni oli minua isompi ja ihmisten kateus suurempi kuin kuolema. Ja kaikki vain sen vuoksi että tunsin pari yrttiä ja muutaman marjan. Hullu on ihmismieli, sillä he, joita olin auttanut, kääntyivät minua vastaan. Menetin toisen kynteni, mutta kipua suurempi oli hyytävä pelko siitä, miten kestäisin tämän kaiken, murskatut nivelet ja uudet kivut. Miten jaksaisin raahautua rampana noitakokeeseen tai jopa telapyörään ja roviolle. Kesken viiltävän kivun maailmani täytti kirkonkellojen helisevä soitto ja savun haju. Kaikki pysähtyi. Jumala kuuli huutoni ja minut vapautti sota, Yht'äkkiä kiduttajani tarvitsivatkin minua. Sumujen tytärtä, susien siskoa.
Näin heidät paljon ennemmin kuin he huomasivat minut. Kohotin käteni ja pyysin tuulia avuksi, meren sumua ystäväksi ja suon savuja turvaksi. Sankka usva levisi ympärillemme ja sen suojassa etenimme vielä hetken. Sumu suojeli sotilaita olennoilta, jotka olivat tulossa meitä kohti. Tiesin heti etteivät ne olleet varjageita, vaan joitakin muita. Paholaisia. Pelottavia Pohjan miehiä, joiden maine sai ihoni kananlihalle. Varoitin jo lähtiessä ettemme tulisi koskaan palaamaan. Sain valita vapauden kuolla. Vilaukselta näin vaaleat hiukset ja parran. Siniset silmät ja uskomattoman hymyn, joka halvaannutti minut paikalleni. Kuka voi hymyillä niin kauniisti tappaessaan. Unohduin katsomaan ja se hymy sinetöi kohtaloni . Varottamatta sivulleni kohosi punatukkainen rumilus. Sen jälkeen tunsin vain kipua ja tiesin kuolevani. Sumu hälveni kun kaaduin ja tähdet upposivat silmiini. Kylmyys hiipi jäseneniini ja jostakin kaukaa kuului suden ulvontaa. Usvien takana odottivat sudet. Veljeni.
SUSIEN SISKO
Kuljin hiljaa lokakuun aamussa. Tiesin missä ne olivat. He, jotka vuodattaisivat veremme tähän tundraan. Vielä eilen katsoin väsyneenä inkvisiittorin tunteettomiin, kylmiin silmiin ja luulin ettei minua pelastaisi enää Isä Jumalakaan. Maineeni oli minua isompi ja ihmisten kateus suurempi kuin kuolema. Ja kaikki vain sen vuoksi että tunsin pari yrttiä ja muutaman marjan. Hullu on ihmismieli, sillä he, joita olin auttanut, kääntyivät minua vastaan. Menetin toisen kynteni, mutta kipua suurempi oli hyytävä pelko siitä, miten kestäisin tämän kaiken, murskatut nivelet ja uudet kivut. Miten jaksaisin raahautua rampana noitakokeeseen tai jopa telapyörään ja roviolle. Kesken viiltävän kivun maailmani täytti kirkonkellojen helisevä soitto ja savun haju. Kaikki pysähtyi. Jumala kuuli huutoni ja minut vapautti sota, Yht'äkkiä kiduttajani tarvitsivatkin minua. Sumujen tytärtä, susien siskoa.