YÖPAITALAKKI

A.D. 1965.

Syysteurastusten jälkeen tulivat kipakat pakkaset. Äiti ompeli Irenen villalakkiin kangasvuoren flanellista, jossa oli himmeitä kukkasia. Onnellisena tyttö pisti lakin päähänsä ja lähti kouluun. Vesilätäköt olivat jäässä ja jalkojen alla ratisi mukavasti. Koulutien koivikossa punoitti vaisu aurinko. Kohta varmaan sataisi lunta, ehkä jo tänään.

Naapurin Samuli ja toisten kaksoset menivät jo vanhojen riihien luona lähellä koulua. Irene pinkaisi juoksuun. Kouluntäti haetti pojilla pojilla hellapuita. Järjestäjä soitti vanhalla aisakellolla koulupäivän alkaneeksi ja kaikki juoksivat jonoon. Aamurukouksessa opettaja puhui lähimmäisen rakkaudesta ja päälle veisattiin aamuvirsi. Irene ajatteli joulua. Kohta olisi adventti ja jokaisella pulpetilla kynttilä. Sitten tulisi oikea joulu ja äiti saisi hänen koulussa tekemänsä patalapun lahjaksi.

Tunti alkoi, oli tylsää siirtyä joulutunnelmista laskentoon. Ajatukset eivät tuntuneet lainkaan luistavan. Opettaja huomautti virheistä ja naapurin kaksoset tuijottivat. Poskia kuumotti. Lopulta tunti päättyi ja kaikki ryntäsivät välitunnille. Irene meni melkein viimeisenä. Vaatteet olivat eteisessä aina vähän sikinsokin. Oli helpompi jos isommat ja nopeimmat ottivat omansa ja sai rauhassa pukea päälleen.

Lakki. Missä se oli? Ei ollut naulakossa, ei hyllyllä eikä lattiallakaan. Joku tytöistä tirskui ja Irene näki hänen näyttelevän lakkia muille. Hän sieppasi lakin itselleen ja otti takin naulasta. Saappaita laittaessa hän kuuli miten joku riemuitsi.
- Oletteko nähneet Irenen lakkia. Se on tehty yöpaijasta.
Kaikki nauroivat.
- Yöpaitalakki, yöpaitalakki, rallattivat toiset ja Irene ryntäsi ulos. Pihalla kävi supatus ja kuiske. Joku pojista tuli virnuillen kohti Ireneä, tempaisi lakin ja aloitti pilkkaavan keikaroinnin lakki nurinpäin päässään. Silmissä kirveli uhkaavasti ja kurkkuun nousi pala.
- Kohta se rääkyy, sääli joku. Kauempana seisoi Samuli ja nauroi muiden mukana.
Kun Irene sai lakkinsa hän juoksi koulunpihalta tielle. Pois, pois. Kotiin asti. Kylmä viima ajoi vedet silmiin ja itku tuli ennen kuin ehti kuistille. Äiti vastasi taikinaa ja katsoi ihmetellen seinäkelloa ja sitten tyttöään.
- Paska lakki, itki Irene ja juoksi kammariin. Vähän päästä tuli äiti, silitti Irenen poskea ja näytti surulliselta.
- Älä välitä, ko käyvähän kirkolla, niin haetahan uusi. Tai jos pukki tois, lohdutti äiti.

A.D.1985

Jauhoisen leivinpöydän reunalla tuikki kynttilä ja radiosta soi ikivanha Que sera, sera. Irene leipoi piparkakkuja hyräillen Doris Dayn mukana. Jouluun oli aikaa enää pari viikkoa ja tuhannet asiat olivat tekemättä kuten aina ennen joulua.

Ulko-ovi kävi ja kylmä pakkasilma tulvahti keittiöön. Eteisestä kuului kolinaa ja kiukuttelua. Poika tuli koulusta. Irene vilkaisi sivusilmällä kun reppu lensi nurkkaan ja kengät potkaistiin keskelle lattiaa.
- Aina nämä samat paskakengät. Mikset voi ostaa uusia, huusi poika.
Irene otti piparkakut uunista ja vaiensi halunsa sanoa jotain tontuista, joita joulunalla aina liikkui. Poika mussotti pöydän ääressä ja katseli synkeästi äitiään.
- Ko mennään kylille niin kahtotaan ja voishan se pukki tuua?
- Se mitään kenkiä tuo, intti poika, mutta näytti jo leppyneemmältä.
Ireneä hymyilytti. Jostakin kaukaa hän muisti saman tuoksun, samat lupaukset ja tunnelman ennen joulua.

Tämä tarina julkaistiin Kotiseudun Joululehdessä 1992. Yritin tällätä sen tänne originaalimuodossa, mutta palstoituksen etc vuoksi formaatin vaihtokaan ei auttanut asiaa. Kellokuva on Mr Googlen joulukuvista;)