Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

lauantai 21. toukokuuta 2011

TUSKAA, RYPPYJÄ JA TOKALONIA

Lumene mainoksen kaunotar
"Älä valitse naista tai paitaa kynttilänvalossa" varoittaa vanha venäläinen sananlasku.

Turhaan sä meikkaat, mä takaan sen lauloivat Jouko ja Kosti aikoinaan ihan turhaan, sillä monien muiden tyttölasten tavoin olin varma siitä, että pieni meikki korreloi kivasti sisäisen kauneuteni kanssa:) Teini-ikä oli yhtä tuskailua ja harmitusta surressani sitä että miksi tuli pelkkä heijastus, joka jossakin - ehkä kynttilän tai kuun valossa, saattoi näyttää jopa nätiltä. Miksi tuli vain lupaus, miksi ei tullut kerralla päivänvalon kestävää missiä. Eihän tuo nyt olisi vaatinut kuin pientä stilisointia ja hiuksenhienoa geenirakenteen säätöä siinä vaiheessa kun eksyin Tsygootti-valtakuntaan:) Siellä sain muutenkin ihmetellä hakusalla olevia tarveaineita, sillä kuusi edelläkävijää olivat ryöstäneet jo kaikki luonnonvarat ja kalkkikivilouhoskin ammotti melkein tyhjyyttä.

Onneksi synnyin kuitenkin 1950-luvun lopulla, mikä mahdollisti sen ettei tarvinnut purra huulia verille tai hinkata niitä kreppipaperilla kuten äitini teki aikoinaan. Ei tarvinnut tuhrata myöskään hiilien kanssa, jos mieli saada vähän tummennusta kulmiin tai huiskutella syövyttävää puuterilyijyä kasvoille. Jumalankuvan sain itseni näköiseksi paljon helpommin kirkonkylän pikku kemikaaliosta, jossa posket hehkuen ja nauraa kihertäen valitsimme naapuritytön kanssa Ricilsin kakkumaskaraa ja vihreää luomiväriä. Hennot ja vähän mitättömät ripset heräsivät aivan uuteen eloon tämän käsittämättömän ihmeaineen myötä. Veden puutteessa sylkäistiin hygieenisesti harjaan ja sutattiin maskaraa huoltoasemalla tai bussissa ja toivottiin aina aurinkoista säätä tai ainakin pilvipoutaa, koska sateella ja itkiessä vesisylkyarkasilit valuivat poskille tai levisivät mustina viiruina pitkin naamaa. 

Ihoni, joka silloin oli vielä nuori ja kaunis, tuotti minulle harmia ainoastaan silloin, kun se yht'äkkiä ja aivan varottamatta leikki tulipunaista paloautoa. Jostain syystä se keksi ajoittaa leikkinsä aina vääriin aikaan ja paikkaan, sillä esimerkiksi illalla pimeässä peiton alla se ei haitannut minua lainkaan. Kun olin pikkutyttö sain isältä ensimmäisen ihanan hujuhajuvoiteeni, jota kääntelin käsissäni ja kyselin mitäs tällä tehdään. Isää nauratti ja hän sipaisi sitä poskeeni. Kyseessä oli Alatalon kaupasta ostettu iki-ihana Nivea, jonka vaihdoin 15-vuoden korkeassa ryppyiässä Tokaloniin. Sen jälkeen löysin oman juttuni eli Milopan herkän ihon atsuleenivoiteen, jota saadaan kamomillasta ja jota Arya Layan vastaavaa on tainnut kulua naamaani ampäritolkulla:) 

       
Aikuistuessani nauroin usein, että eipä ole kauneuden suhteen mitään menetettävää kun ei ole ollut kauneuttakaan. Mutta kummasti sitä vain oli. Kun nuoruudessa tuskailin ettei nenäni ollut sopiva, eivätkä silmäni tarpeeksi isot tai pitkäripsiset, niin nyt antaisin sieluni autuuden, että saisin edes nuoruuteni, sillä ruma voit aina olla, mutta lossähtänyt sammakkolöttöturpa et milloinkaan:) Tosi kaunokeilla tämä on ihan eri asia, sillä he osaavat ikääntyä kauniisti, eivätkä rypyt tai ikä vie viehkeyttä heistä mihinkään. Ainoa mikä minulla on vielä jotenkuten entisellään on hoikkuus, tosin omituista koostumusvikaa on siihenkin tullut, samoin kuin naamaa kannattaviin poskiluihin, joita viimeksi ihastelin hammasklinikalla. Lääkäri ihmetteli luitani ja omituista ristietutakapurentaani ja mietti pää kuumana, että mihinkähän tuuppaisi tämänkin vanhan paikkahampaisen vampyyrin. No jonotukseenpa tietenkin, siellähän se verenpuutteessa pitemmän päälle ottaa ja kupsahtaa ja näin jono lyhenee. Hienoa taktikointia:) 

Harmiteltuani turhaan ruttuja ja ulkomuoto-ongelmaani, olen ilokseni huomannut että samaa typeryyttä on ilmassa muillakin. Typeryyttä, johon ei näköjään auta mikään tieto siitä että maailma on täpötäynnä oikeaa tuskaa ja silmäposkella olevia ihmisiä, joiden ulkomuoto on tärvääntynyt jo geeniperimän tai tapaturman vuoksi todella radikaalisti. Ehkä murkkumainen lapsellisuuteni on osaksi oman menetyksen mukana tullutta takautumaa tai epävarmuutta.

Valitut Palat (toukokuu)
Eräänä iltana törmäsin varoittamatta tähän kuvaan ja häpesin syvästi itseäni ja omaa pientä mieltäni. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa ja saattaa olla, että olen itkemättä ryppyjäni jopa kokonaisen päivän. Tämä ihminen on joutunut kantamaan ulkoisen muotonsa ihmisten typeryydestä tai pilkasta välittämättä. Hänen kohtalonaan on ollut suhteellisen tavallinen geenisairaus eli  NF1 (neurofibromatoosi), joka tunnetaan myös Von Recklinhausenin tautina. Kaikki emme ole samanlaisia ja usein erilaisuus kasvattaa kultaakin arvokkaamman luonteen ja siinä missä minä näen rujoutta, voi joku muu voi nähdä vaikka kauneutta.

Elämä jakaa monille huonon käden, joka opettaa pelaamaan ja jekuttamaan aina kun mahdollista. Vääriä pöytiä tai vaihtoehtoja ei olekaan, on vain valintoja. Tällä hetkellä keikun ilon, surun, tyytymättömyyden ja tyytyväisyyden vuoristoradalla välillä aika ahdistuneena itsekkäistä huolistani, mutta vasta nyt olen oppinut jotenkuten armahtamaan itseäni ja ymmärtämään sen, ettei minusta tämän kummempaa tullut ja että minulla on lupa ja oikeus olla tyytymätön itseeni ja maailmaani vaikka kaikki olisikin tässä vaiheessa jo suhteellisen hyvin.

Olen opetellut heittämään maailman surut ja murheet niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, koska minulla ei ole rahkeita niitä kantaa. Olen jättänyt ne suosiolla heille, joilla elämässä on kaikki niin hyvin, että pitää hakea surujakin kauempaa. Ihmisen kohtalona on huomata usein menetyksensä vasta jälkeenpäin. Menetyksien jälkeen tuntee aina hirvittävää epätoivoa ja syyllisyyttä siitä, että piti kaikkea niin itsestäänselvänä, ettei ehkä osannut arvostaa tarpeeksi asioita, joita silloin oli. Eipä tietenkään, koska ihminen elää arjen rutiineissa vakuuttuneena siitä, että jollekin toiselle voi kyllä sattua onnettomuus tai tulipalo, mutta ei meille. Naapurikylän poika voi kyllä räjähtää taivaan tuuliin, mutta ei ikinä meidän. Se on juuri oikeanlaista selviytymistä ja uskallusta elää ilman pelkoa. Se on sitä, mitä minä opettelen taas uudelleen. Siihen kuuluu olennaisesti myös se, ettei kaiken maailman tuska välttämättä tavoita minua myötätuntoa enempää. Tsunamit ja keskitysleirit jossakin kaukana paradoksaalisesti vain lisäävät valheellista turvallisuudentunnetta. Ja ainahan voi ostaa hyvää omantuntoa ja mielenrauhaa kilauttamalla rahaa katastrofikeräyksiin tai kolehtihaaviin:)

Ympyräni on monella tapaa sulkeutumassa ja palaan takaisin siihen, mistä lähdin, sillä pikkuhiljaa olen oppinut ikuisen miellyttämisen ja hännänheilutuksen jälkeen hitaasti, mutta varmasti omaa sisäistä ja itsekästä kauneutta, ilman katkeruutta ja pahaa mieltä. Eli ihan sitä samaa, mistä joskus kauan, kauan sitten aloitin sylkimaskarani-aikoihin:)

18 kommenttia:

  1. Hmmm...jokaisellahan meillä on itsessämme joku alue, jonka toivoisimme olevan paremmin.
    Ihminen on niin kumma otus, että vaikka kaikki olis mahottoman hyvin, niin aina sitä jotain muka puuttuvaa haikaillaan. Kaiken lisäksi usein vielä sellaista, mitä ulkopuolisen mielestä emme laisinkaan ole vailla.
    Mielestäni olet kaunis...päätellen niistä kuvista mitä oon nähnyt.
    Mä taas haikailen hoikkuutta itselleni...mut tälleen istumalla tietsikan ääres 7-8 tuntia, ei kyllä hoikistu. Tein yhelle eläkkeelle siiryvälle työkaverille muistojen valokuvakirjan menneistä vuosista. Hyvä mieli siitä, mut lenkille pitäis...jos huomenna...
    Kesäistä illan jatkoa...Mustis-siskosein...

    VastaaPoista
  2. Onnittelut Mme du Noir-Bleue! Olet saavuttanut paljon, päässyt melkein maaliin.
    Sä oot niin ulkoa, eestä kuin takaa, sisällystä nyt unohtamatta, aivan ihanan upea ihminen. Olen ylpeä, luulen ainakin, että olet ystäväni ! <3<3 pq

    VastaaPoista
  3. Eikö olekin omituista unikko, mutta näin se vain näyttää olevan, siis tarkoitin tuossa tuota mitä sanoit ensimmäisessä kappaleessa.

    Kuvat on suodatettu rakastavan linssin läpi ja otettu oikeasta kulmasta,joten ehkä niissä näkyy vain se hemmetin heijastus (naurua)

    Minullakin kävi lapsuuskaveri ja sen kanssa on aina niin kiva muistella menneitä... Työkaverisi on varmaan ihan myyty muistelmateoksestaan, Sinä se aina jaksat ja viitsit.

    VastaaPoista
  4. Parahin Madame Quu. Tulin hyvin iloiseksi sanoistanne, miten sen nyt parhaiten Teille sanoiksi pukisin? Te tuotitte minulle hyvin suuren ilon:) Saisiko ranskaksi tämän saman, pliis?

    Halauksia Sinulle, muistaakseni ne uintimärät eivät viehättäneet viime juhannuksena ollenkaan:)

    VastaaPoista
  5. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  6. Kiitoksia Rip, se oli vähän tarkoituskin,mutta taisi tulla paikoin vähän kirpeähkö:)

    Joukon ja Kostin laulu soi 1970-luvulla suoraan ainakin omaan sydämeeni. Itse olen kyllä sitä mieltä että turha hännänheilutus on ollut todella huono ja lyttäävä juttu minulle. Onneksi vihan ja katkeruuden aika on jo ohi, mutta kuten sanoin ymmärrän oikein hyvin mitä sisuksissa jylläävä kipu ja raivo voi pahimmillaan olla. Aurinkoa elämääsi Rip!

    VastaaPoista
  7. Tämähän on just Must sitä mistä tarttis kiittää...
    Kunnioitettava ja ihka oikea elämänasenne Sinulla..

    Eletään ja nautitaan siitä mitä meille jokaiselle elämä on antanut ja antaa..

    ..eihän meitä tänne turhaan ole luotu..

    Kiitoksen sanani!

    VastaaPoista
  8. Ullis kiitoksia rohkaisusta, tämäkään blogi ei ollut aivan helppo kun sydänverta tuli sekoitettua vähän mukaan ja jos oikein osaa lukea tätä juttua niin huomaa selvästi, että siellä jossakin on tullut kannettua ihan turhaan voimatonta katkeruutta, juuri sitä, jolla myrkyttää helposti muidenkin elämän omansa lisäksi?

    VastaaPoista
  9. Se oli Mustis silloin ennen... mutta nyt on nyt...

    Nenäkin on nyt jo komea ja upea..
    Ja tämä 176 pituuskin on nykyään vain hyve..
    Niin ne aiat muuttuu...

    VastaaPoista
  10. Olipa taas niin hyvin ja syvällisesti kirjoitettu!

    Minäkin olen jättänyt turhat hännänheilutukset yms. ja nyt voin hyvin, juuri siksi, että olen se mikä olen. Jos joku ei hyväksy, se ei ole minun päänsärkyni. Kunhan en ole paha toisille.

    En kyllä lähde edelleenkään minnekään ilman meikkiä! :D
    Ja minusta se saa myös näkyä! Ainakin juhlissa!

    Muistan kun Jouko ja Kosti kävivät Seurojentalolla esiintymässä, me tykättiin kovasti kun lauloivat vähän vauhdikkaammasti kuin monet muut! :D

    VastaaPoista
  11. Upeaa Ullis, olet mannekiinimittainen! Luulin Sinua pajon pienemmäksi? Ja hienosti sanottu, se aikuisen, itsensä tuntevan naisen puhetta, yritän pyrkiä samaan, vaikka en yhtä pitkäksi tule millään:)

    VastaaPoista
  12. Se onkin tärkeä juttu ettei mielistele oman etuuden tai itsensä kustannuksella, sillä siinähän käy niin kuin minulle, että ihmiset käyttävät kiltteyttäsi hyväkseen ja kävelevät päältäsi ja koska olet kiltti, et kehtaa tai et voi suomentaa ja niin patoat aivan turhaan kiukkua sisuksiin, joka saa sitten ehkä aika lapsellisia ja omituisiakin ilmenemismuotoja. Mutta kuten sanoin ne ajat alkavat olla ohi.

    Kiitoksia sanoistasi Laali:)

    VastaaPoista
  13. niinpä sitä pähkäillään jalat maassa ulkoista kauneutta. ja pah sanon minä.. mitä enemmän ikää tulee sitä varovaisemmin sitä ehostusta.
    kun kauneus on katovaista, niin mitäpä siitä , pääasiahan tässä tarinassa on paluu juurille. itsensä hyväksyminen sellaisena kuin olen. Tälle asialle mä heilutan häntää , ai niin eihän mulla ole häntää, mutta no mä taputan, jookos. aikansa kutakin , mä uskon että nää meikkaamiset on ulkopuolisten esimerkkien matkimista , ihminen yrittää aina sopeutua ympäristöönsä vähän muidenkin ehdoilla. sen verran orjuutta on meillä akka paroilla.. jätit muuten kertomatta että tälle valittujen palojen miehelle tehtiin useita kirurgisia leikkauksia ja nyt hän on lähes jokapojan näköinen.. että kiitos vaan lääkäreille, turhan kauan hän sai odottaa jostain syystä.. mutta hyvä että lopulta sai apua , koska kyllä hän todella on kärsinyt.. ihmiset ovat julmia arvostellessaan toisen ulkonäköä jo ala-asteella ja tarhassa saavat lapset kuulla "vioistaan" niiltä joilla on suurin vika korvien välissä..

    VastaaPoista
  14. En kertonut sitä ollenkaan, vaikka oikeastaan aioin, mutta tulin sitten toisiin aatoksiin ehkä sen takia, että se olisi varastanut shown ja myös sen vuoksi että säilyisi tämä kontrasti tähän omaan tyhmyyteeni ja pienuuteeni. Olet oikeassa katris, mutta jokainen saa varmaan tehdä niin kuin itsestä parhaalta tuntuu, tässä tapauksessa näyttää. Se on totta, että se vähäinen kauneuskin katoaa, ei sille mitään voi, mutta olen nähnyt myös tyylikkäästi vanhentuneita ihmisiä, eikä voi kun ihmetellä miten jotkut saavat koko potin aivan loppuun saakka?

    Kiitän taputuksistasi ja olemattomasta hännän heilutuksistasi:) Kohta mennäänkin rennompiin aiheisiin, minulla on henki päällä...

    VastaaPoista
  15. Voi kiitti niin todellisen naisen kirjoitus jottei ikinä. Minä haikailen aina sitä mitä olin ennen... nuorempana, silloin näytin mielestäni paremmalta, mutta enpähän ollut tyytyväinen siihenkään, onkohan nainen koskaan, mut yli viiskymppisenä osaan kyllä olla armollisempi itseäni kohtaan vaikkei muut olisikaan...

    VastaaPoista
  16. Hyvä kirjoitus, mutta mitäpä muuta sinulta odottaisikaan (teepä joskus yllätys..:)

    Nuorempana ei nähnyt vanhoja eli keski-ikäisiä ihmisiä, ts. niihin ei kiinnittänyt yhtään huomiota. Ja tositosi vanhat oli sitten ryppysiä. Nyt on enempi nuorehkoja nättejä keski-ikäisiä ja vanhoja, mutta johtuu vaan siitä kun katselee oman ikäisiään (vanha, minäkö? en suinkaan). Ja ryppyjäkin on vähemmän ihmisillä keskimäärin, mutta se johtuu vaan heikkenevästä näöstä.. hih

    Ja pois se että pitäis alkaa vertaamaan itseään nuorempiin. Kerran oli meidän aika ja perässähän ne (nuoret ja nätit) tulee, vaikke ne ne siihen millään usko.

    Joillekin luoja on luonut kauniin luuston, ja he vanhenevat kauniisti, olen huomannut.

    Ja meikata saa ja pitää, sillä tosilla on värikkäät luonnonvärit, niin miksi valjun tarttisi olla valju?? Mutta sekin on makuasia, se meikkaa joka haluu ja päinvastoin. Ja silti ollaan kaikki nättejä.

    Sinäkin mustis, olet nätti (jos oikein muistan..). Ja sen missä et MUKA ole, siinä iloinen ja herskyvä luonne korvaa (peittää) puutteet.. hih)

    VastaaPoista
  17. Se on useimpien naisten ikuinen osa, se haikailu eiliseen etenkin sen ulkoisen muodon suhteen, joten tulemme aina vähän jälessä sen tyytyväisyyden kanssa. Uskon kyllä että olemme itse itsellemme paljon armottomampia kuin kukaan muu, älä Sinäkään muista välitä mitään, olet juuri sitä, mitä itse ajattelet eli se upea Ässä:)

    VastaaPoista
  18. Katson ihan samalla tavalla orvokki ja vielä siten, että kaikki muut naiset näyttävät aina paljon kauniimmalta kuin minä eli minulla on todella paha vika silmissä:)

    Niin koko pakettinahan olen ehkä aivan mukiin menevä - siis mihin mukiin?- mutta kivan rehellisesti tuli tuota kuvatusta ja todellakin, sinnehän ne isommat puutteet jäävät vauhdin ja naurun alle useimmiten..Itkiessä pitää sitten turvautua tuttuun olkapäähän:)

    No seuraava juttu on huono ja rento, mutta kun tuo hiivatin historia ei jätä minua ikinä rauhaan, ajattelin nimittäin kerrankin laittaa vain kuvia, mutta miten käynee?

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän - kiitos 💜