sunnuntai 8. kesäkuuta 2014

SOTAVUODET

Suuri maailmansota alkoi 100 vuotta sitten heinäkuussa ja sitä pidettiin sotana, joka lopettaisi kaikki sodat. Rauhan ehdot ja vallankumoukset jättivät kuitenkin katkeruuden ja kaunan kytemään monilla hävityillä alueilla, eniten ehkä Saksassa. Sodan pitkät varjot ja jäljet kulkevat aina sukupolvelta toiselle. Versailles'n sopimuksen sivutuotteena syntyi Kansainliitto, jonka piti turvata maailman rauha. Se kariutui lopullisesti 1930-luvulla, kun Japani aloitti sodan Kaukoidässä, Italia pyrki Afrikkaan ja Stalin solmi Hitlerin kanssa maailmaa kuohuttaneen hyökkäämättömyyssopimuksen. Tämä tarkoitti myös sitä, että Suomi myytiin isojen poikien leikkikentäksi. Näin maailma ajautui uuteen sotaan ja Suomen kannalta se tarkoitti Talvisotaa, johon liu'uttiin hitaasti, mutta varmasti, kunnes marraskuun lopussa vuonna1939 rysähti kunnolla. Sota päättyi Moskovan rauhaan 13.3.1940, jonka jälkeen alkoi välirauhan aika, jota kesti toista vuotta. Välirauhan aikana Euroopassa sodittiin edelleen ja Suomessakin vallitsi poikkeustila. Isäni astui kenttäharmaisiin välirauhan aikana huhtikuussa 1940 ja näin hän kirjoitti morsiamelleen.

"Paljon terveisiä rakas tyttöni täältä ruotuväestä. Olimme tänään ampumaradalla, siellä koetettiin saada niitä osumia. Näimme siellä toisetkin Himangan pojat, ne olivat vielä siviilikamppeissa kuin kotoa lähteissä. Koti-ikävä täällä tulee mieleen usein ja varsinkin Sinut minä muistan joka hetki.Tänään meillä oli aliupseerikouluun ottaminen ja sinne pääsi vapaaehtoisesti tai pakolla, mutta eipä Luojan kiitos tarvinnut, sillä ei täällä niin hupanen ole olla. Kyllä se ois suuri asia, kun välttyttäs sodan melskeiltä, niin silloin olis vähän toivoa päästä joskus kotikonnulle päin..."
konepistooli, sota
Tässä ei enää harjoitella
Näin onnellisesti ei kuitenkaan käynyt, sillä Jatkosota alkoi kesäkuussa 1941. Isäni oli isänsä kanssa kuokkimassa pellonojia Järvelän niittumailla kun tieto liikekannalle panosta tuli. Vaari iski kuokan peltoon ja sanoi että lähetähänpä kotia. Jo ennen Juhannusta pojat olivat menossa Sinne Jonnekin. Osa heistä ei palannut milloinkaan ja ne, jotka palasivat ohiammuittuna tai haavoittuneena, vaikenivat kokemuksistaan kymmeniä vuosia. Joskus 1960-luvulla he saattoivat keskenään muistella kiperiä paikkoja ja motituksia (Omelian kuuluisa motti oli myös Kannaksella) mutta kun sivullinen tuli paikalle, niin raatit katkesivat oitis ja muuttuivat verkonpyyntijutuiksi. Osa kotiin palaajista sammutti tuskansa viinalla ja osa puski sen rankkaan työhön kuten isäni. Osalle ei löytynyt enää töitä tai he eivät kyenneet aikaisempaan työhönsä sotavammojen vuoksi ja kurjin kohtalo oli tietysti heillä, jolla ei ollut työtä eikä enää kotiakaan. Kotirintama oli kestänyt myöskin paljon. Tilan työt olivat monilla hennoilla harteilla ja osa niistä odotti turhaan poikiaan kotiin. Katkera oli kohtalo niilläkin odottajilla, joiden omainen kaatui aivan sodan viime hetkillä.

Sotaan luovutetut hevoset olivat nekin hyvin odotettuja kotiin palaajia, vaikka harvat niistä enää palasivat. Ja jos palasivatkin niin usein ne olivat hermonsa menettäneitä laihoja luuskia. Joskus hevonen kuskattiin määräasemalle ja jätetiin odottamaan hakijaa joka useimmiten jo odottikin mutta eräs muistamani tarina kertoo liikuttavasti, miten juna-asemalle jätetty hevonen, jota ei kukaan tullut vastaan, oli taivaltanut väsyneenä ja ypöyksin pitkän matkan kotiin. Hevosen hermot menivät sodassa usein samalla lailla kuin ihmisenkin. Isommat äänet ja pamaukset saivat sen loppuelämänsä ajan poikkeuksetta vauhkoontumaan.

Kerran kakarana erehdyin kysymään isältä että montako ryssää ammuit. Hän vilkaisi minua tuimasti alta kulmien ja ärähti.
"Misä soot nuin pöhölöjä oppinu?" Katselin varpaita ja laskin että ne olivat kaikki tallella ja olin punainen kuin pillipiipari, jolloin isä  jatkoi vähän leppyneemmin.
"No joo, kai mää vähä ammuinki, mutten osunu mihinkään."
 Isää suututti kysymys, mutta omaan lunkiin tyyliinsä hän luovi sen huumorilla läpi suojellen lasta turhalta tiedolta. Sen opin, ettei kannattanut enää ryssitellä eikä puhua muutenkaan läpiä päähän. Ei ainakaan kotona:) Ryssäviha-käsite yhdistetään monestikin rintamalle, mutta kyllä kai rivimies synkisteli enemmänkin herroja, joiden pelinappulana sotilas koki olevansa. Nuoren sotilaan mieleen ja painajaisiin jäivät kipeästi ensimmäiset kuumat otatukset ja valtava URAAA-huuto, jolla lukuisa vihollinen tehosti hyökkäystään. Heitä riitti tykinruuaksi kertoi isä minulle vanhempana ja säälitteli sitä, että osa porukasta oli hyvinkin nuorta ja joukossa oli myös naisia. Ryssäviha saattoi olla räikeämmin esillä ehkä juuri kotirintamalla, jossa surut ja menetykset aiheuttivat katkeruutta. Venäjän Tiltu ja lentolehtiset levittivät tehokkaasti sotapropagandaa, mikä monesti vain huvitti korpisotureita ja varsin usein he pilailivat Tiltun kustannuksella. Isä kuului 14 divisioonan JR "kympin" toiseen konekiväärikomppaniaan.

sota-ajan posti
sota-ajan kirje
Kirjeet kulkivat ahkerasti ja sotasensuuri iski myös rakkauskirjeisiin, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Äiti kertoi, että aina kun kirje tuli, tiesi että kirjoitushetkellä oli ainakin elossa, muuta ei voinut ikinä tietää. Kirjeissä kerrottiin arjen tapahtumista, tunteista ja tietysti kaipauksesta toisen luo. Monesti muisteltiin kohtaamisia Alajoen sillan katveessa kuutamoiltana ja sotilaan toive oli useinkin, että jospa sitä joskus rauhan aikaan pääsisi, että voisi yhteistä elämää perustaa. Morsian taas kertoi palavasta halusta jakaa yhteisiä hetkiä ja puhua asioista, joita ei kirjeessä saattanut kertoa. Kirjeistä huokui luja usko huomiseen epävarmuudesta huolimatta ja toive yhteisestä ajasta eli vahvasti molempien sydämissä läpi sotavuosien. 

Kirjeistä pelätyin oli mustareunainen surukirje, jonka myötä sotilaspastori lähetti äidille, morsiamelle tai isälle suru-uutisen. Kirje sisälsi pojan (joskus myös lotan) viimeiset hetket ja paikan missä hän oli kaatunut. Loppuosassa oli lohdutuksen sana ja raamatunlause. Osa sotapojista katosi tai joutui vangiksi, jotkut kuolivat matkalla kenttäsairaalaan, joku taas sotasairaalassa ja osa haavoittuneista jäi ehkä kranaatti-iskun tai tykkitulen vuoksi perääntymisvaiheessa sinne jonnekin. Osa palasi sokeana, kuurona tai rampana kotiin.

korsu, sotilaat

Korsuelämä vaati asemasodan aikana sopeutumista sekin, mukavuuksia tai neliöitä kun ei juurikaan ollut ja ylimääräisiä lemmikeitäkin riitti, sillä täit ja luteet viihtyivät hyvin sotapoikien ilona. Elämä oli tuttua myös juoksuhaudoissa, samoin kuin kuolemakin, joka nasahti monesti tarkka-ampujan luodista, jos nosti varomattomasti päätään tarkistaakseen tilannetta. Tämä kohtalo tuli kuuluisan Majuri Majewskin osaksi vuonna 1942. Hän oli kunnostautunut jo monissakin sodissa, mutta siitäpä ei kohdalle osuva luoti välitä. Lomille lähtiessä, sellainenkin saattoi kohdalle tulla, saattoi päästä jopa täisaunaan, mikä oli suurta luksusta. Usein loma oli vihkiloma tai sitten se myönnettiin ansioista, joita ihmisen tappamisesta tai korkea-arvoisesta sotavangista sai.

Ylimieliset viskaalit erehtyivät joskus komentelemaan sotamiehiä teettämällä heillä turhia töitä pesettämällä esimerkiksi pakkejaan, jos virtapaikka osui lähelle. Korpisoturihan teki työtä käskettyä, pesi pakin ja virutti sen kusella ja nauroi partoihinsa. Asemasota lisäsi jonkun verran ehkä kurittomuutta ja kiljupönttökin taisi tuoda joskus väriä elämään. Isä on tuossa etualalla pöydän ääressä saappaat jalassa.

lentokone jäällä, sota-aika
Aina välillä saatiin toki saalistakin, ellei muuta niin ainakin sormusvärkkiä:) Lentokonemetallista tehtiin sormuksia, rasioita ja puukontuppeja, niitä muistan lapsena ihmetelleeni. Tämä lentokone "laskeutui" ilmeisesti Ontajärvelle, aivan varma paikasta en ole. Asemasota mahdollisti muidenkin käsitöiden teon. Isä teki tuohikontteja, virsuja, joku toinen veisteli puurasioita, kauhoja, kirveenvarsia tai muita käyttöesineitä ja Kurikkalan Lauri jopa veneitä:)


Sota-ajan kaunokit:) He jaksoivat odottaa, eivätkä turhaan. Kuvassa vasemmalla äiti ja ystävänsä Kaarina. Äiti toimi Kannuksen sotasairaalassa lottana jonkun aikaa ja käsitin että sairaalassa oli haavoittuneita sotavankeja. Sota-aikana olivat sotapojat kovasti kortilla, mutta niin oli elämä muutenkin. Alla olevassa kuvassa on isänäidin Kansanhuollon ostokuponki, jolla sai ostaa tietyn määrän tavaraa. Kupongista leikattiin ostosta vastaava määrä merkkejä, joka kuitattiin ostokuitilla (oikealla).

Kahvi oli useimmiten korviketta, joka valmistettiin viljasta (ohra ja ruis), voikukan juuresta ja ehkä sikurista, jota lisättiin kahvin sekaan. Sokerin korvike eli sakariini tuli usein mustan pörssin kautta Ruotsista. Kansanhuolto säännösteli kulutusta ja sille piti luovuttaa myös viljaa, lihaa, villoja, voita jne. Kaupassa ei ollut turhaa ylitarjontaa, eikä aina tarpeellistakaan tavaraa, jonka vuoksi kuponkeja jäi paljon käyttämättäkin.

säännöstelykuponki 
Myös siirtolaiset, joita tuli Karjalasta ja sodan loppuvaiheessa myös Lapista, toivat omat haasteensa niin ruuan kuin tilankin suhteen. Evakossa oleville tilanne oli surullinen ja raskas, jota kylmäkiskoinen kohtelu tietysti vain pahensi. Alkuperäisväestön ynseyden ymmärtää toisaalta hyvin, sillä hälisevä karjalaisporukka saattoi ahtaissa oloissa hyvinkin raastaa hermoja:) Usein evakoille järjestettiin väliaikaisia asumuksia kouluille tai vastaaviin tiloihin, eikä vitseiltäkään säästytty:
                                      
Eräs karjalaisemäntä kulki Kainuun rajapitäjässä tietä pitkin, jolloin pojanvesseli huuteli koiruuttaan tienvierestä.
- Oletteko te niitä emakkoja?
- Kyll mie oon, mut ei miul oo noi tuhmii porsaita, tuli kuin tykin suusta ja karjalaisnainen jatkoi tyyriisti menoaan.
                                                           *************

Värikkäästä Majuri Majewskista on paljon tarinoita. Tässä hänen ikimuistettava hyökkäyskäskynsä Lusinkajoki-linjalla.
- Ensmäne kompa höökä teen oikken puolt, toine vasent, kolmas peräs. Tykistö ei ole, raskas krh ei ole. Oma kevyt tulenjohtue teen veeres, mina teellä, antta mennä - bärkkele!
                                             
                                                           **************

Suomi lähetti sodan aikana lapsia turvaan Ruotsiin ja Tanskaan. Ellei lähtö ollut helppoa, niin eipä ollut takaisin tulokaan. Varakkaassa, vieraassa maassa hellitty lapsi, joka oli ehkä ehtinyt kotiutua uuteen perheeseen, joutui takaisin palattuaan sopeutumaan uudelleen vaatimattomiin oloihin. Köyhä ja ankea koti ei ehkä vastannutkaan sitä mielikuvaa, millaisena lapsi sen muisti ja ehkä hänellä oli ikävä myös vieraan maan kotia. Kummallinen oli tämä tilanne lapselle, sillä aikanaan ikävöitu, vanha koti, josta hän oli ehtinyt jo vieraantua pois, ei tuntunut enää omalta. Myös kieli oli saattanut unohtua niin, ettei lapsi palatessaan hallinnut oikein kumpaakaan kieltä.

Sotahistoriaan kuuluu olennaisesti myös Säkkijärvenpolkka, jota soitettiin radiossa yötä päivää kolme vuorokautta rakkaan Viipurin vuoksi. Syynä oli venäläisten ovela radiomiinaprojekti, joka tietyllä äänitaajuudella laukaisi miinoja siellä täällä. Pioneerit saivat selville juonen ja radioliikenteen häirinnän vuoksi aloitettiin kunnon musisointi ja näin saatiin miinat turvallisesti purettua.

Ensimmäisen maailman sodan viimeiset uhrit kuolivat miinaan Ypressä maaliskuussa 2014 sadan vuoden kuluttua sodan alkamisesta. Toisen maailman sodan loppuvaiheessa Hirosimaan ja Nagasakiin pudotettujen atomipommien seurauksena syntyi vammaisia lapsia ja vielä monia sukupolvia myöhemminkin ihmiset kärsivät säteilyn aiheuttamista taudeista. Näin pitkät ovat sodan jäljet, mutta silti meillä on vara sotia joka päivä jossakin päin maailmaa? Myös yksilötasolla:)

Valokuvat ovat vanhempieni sota-ajan albumista.

24 kommenttia:

  1. Hello.
    Kyllä oot tehny hienon muistelun, jälleen kerran, mutta nyt vieläkin meille monille tärkeästä asiasta.
    Vanhempiemme nuoruus ajan koetteluksista.
    Hieno kirjeiden ja valokuva muistojen sävytys.
    Sinussa on ilmiselvästi äidin näköperinne tuntunu säilyneen.

    Sitäpaitsi olet löytönyt jostakin lentokoneen kuvatuksenkin.
    Kyseessä on ns Hermosaha, sen riisutumpi versio.
    Konetyyppi josta ei kovin hirveesti sormus-, lampunjalka, yms. materiaalia irronnut.
    Kone kun taisi olla enimmäkseen vaneri rakenteinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Maksi, tämä ei välttämättä ollut helpoimpia, eikä varmasti luetuimpia juttujani täällä, mutta sisäinen pakko ajoi tähän jo kauan. Kirjeistä se varmaankin alkoi joskus pari vuotta sitten ja niitä riittääkin, tosin aika huonoon kuntoon on jo osa mennyt. Äitini ja isäni olivat omiani, vaikka eivät olekaan sitä biologisesti. Tästä tulee aina hyvin ristiriitainen olo, jotenkin tuntuu etten ikinä voi olla oikeasti kenellekään mitään. Ehkäpä ilmeet ja muu ovat jotenkin opittuja ja siten välittyvät minusta.

      Nyt kun sen sanoit, muistan isänkin puhuneen hermosahasta. Ihmettelin sitä pikkutyttönä koska tuo näytti minusta ihan lentokoneelta;) En tiedä, mistä olivat lentokonemetallia löytäneet, elleivät tästä, putosihan niitä nyt muutenkin, eikä kuvaajaa aina paikalla ollut. Aika jänskiä kuvia ehtivät ja ottivat sodan aikanakin. Joskus aika järkyttäviäkin.

      Poista
  2. Onpa tosi hyvä ja mielenkiintoinen kirjoitus. Pitää ihan kiittää tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hellurei Liisu, olitte joutuneet kaikki jostakin syystä tarkistuslistalle, joten katsoin asetukset ja silleä oli vaihtoehto tarkistetaan kaikki ja aivan varmasti en ole sellaista halunnut laittaa enkä ymmärrä miten se oli sinne tullut.

      Poista
  3. Siellä jossakin oli miunkin isä 17 vuotiaana vapaaehtoisena hän sinne lähti.
    Kiitos hänelle ja kaikille muillekkin veteraaneille.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvin nuorena lähti isäsikin, tuntuu että sen aikainen 17-vuotias oli vielä ihan lapsi. Silloihan täysi-ikäisyys saavutettiin silloin vasta 21-vuotiaana. Ilman heitä emme olisi enää tässä, vapaan maan vapaina kansalaisina. Myös Mannerheimin sotatekniikkaa ihailen, sillä joukkomme olivat jo hajoamispisteessä ja oli suuri vaara että Venäjä, silloinen Neuvostoliitto, olisi vallannut enemmänkin alueita, jos sota olisi vielä jatkunut, myös Saksa ja sen joukot olivat murtumassa ja kun vastapuoli tarjosi vihreää valoa, niin Marskihan iski kiinni heti.

      Poista
  4. Kiitos pitkästä ja hienosta postauksesta, Mustis!
    Nämä muistot ovat sinulle rakkaita ja raskaita, ymmärrän sen hyvin.
    Viime aikoina on kirjoitettu ja puhuttu viimeisistä sodistamme paljon...
    Sata vuotta tulee kuluneeksi ensimmäisestä maailmansodasta, tai oikeastaan tuli jo.

    Hyvää kesäkuista viikkoa sinulle, Mustis! ♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ne ovat tulleet rakkaiksi, niiden raskauden olen ymmärtänyt vasta nyt aikuisena. Ehkä sodasta on jauhettu jo liikaakin? Meitä muistelijoita on vielä paljon, mutta kohta mekin vaikenemme. Joskus parikymmentä vuotta sitten tarjosin sotakirjeitä julkisuuteen, silloin se ei kiinnostanut oikein ketään, eikä isä tykännyt loppujen lopuksi ajatuksesta ollenkaan. Hän oli vaatimaton tyyppi muutenkin. Aikoinaan kirjeet olivat järjestyksessä ja kauniisti sidottu, mutta aika on tehnyt tehtävänsä siinäkin ja hiiretkin ovat niitä lueskelleet:)

      Lämmin kiitos Sinulle Aili.

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus! Oikein hyvä.
    (olen jo aiemmin lähettänyt tänne kommentin, mutta ilmeisesti se on harhautunut väärille teille)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Liisu, sorittelin tuossa jo aiemmin, sillä mielestäni minua voivat kaikki halukkaat kommentoida. Minulla ei ole mitään syytä kieltää ketään. (Paitsi etten tykkää olla markkinapaikkana pornosivuille tai muillekaan tuotteille.)

      Poista
  6. Kiitos vaikuttavasta muistoihin vievästä postauksesta.
    Ankeat ovat olleet Suomenkin ajat moneen kertaan.
    Toivotaan ettei näitä aikoja enää tarvisi kokea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ankeat ajat toivottavasti ovat ikuisesti historiaa, vaikka tuo rajanaapuri taas jutistaakin jotakin, mutta sitähän tehdään maailmassa koko ajan muutenkin. Maailman rauha on pelkkää utopiaa, niin surullista kuin se onkin. Kiitokset Liplatus, tämä aihe jakaa aika tehokkaasti ihmisiä, on ollut niin kipeitä kohtaloita sisällissodan ja muunkin aikoihin.

      Poista
  7. Hienosti valotettu rankkaa aikaa.

    Lapsena tuntui, että sota oli ollut kauan sitten. Nyt vanhempana tajuaa, että siitä oli aikaa vain viisitoista vuotta ennen syntymääni. Lauantaina saateltiin viimeiselle matkalle läheistä veteraania ja silloin tuli taas mietittyä, mihin ovat nuoret - poikaset joutuneet aikanaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tätä ajattelin itsekin, tavallaan sodan kaiku seurasi omaa lapsuuttani vielä pitkään. Se eli ihmisten muistoissa ja puheissa, sillä vasta 1960-luvun alkupuolella ihmiset jaksoivat edes muistella. Eivät toki paljoa silloinkaan, oli olemassa paljon muitakin asioita joista ei puhuttu, elettiin vain.

      Isä sanoi joskus että sinne se hänenkin parhain nuoruus jäi Karjalan korpeen ja näin varmasti olikin. Sitä on vaikea tajuta, kun ei itse ole sitä aikaa ja niitä ahdinkoja elänyt, eivätkä nykyihmiset enää ehkä sellaista kestäisikään?

      Veteraaneja on enää vähän, nythän myöskin 1926 syntyneet, joista osa oli vapaaehtoisina hyväksyttiin veteraaneihin ja niihin etuihin mitä heille on myönnetty, aika harvat ikämiehet ehtivät niistä edes nauttia, sillä myöhään tajuttiin koko asia, eivätkä sotilaat olleet itse vailla mitään. Osa oli sotinut kolmekin sotaa! Hippiliike ja muu sodan vastainen toiminta 1960-luvulla teki heistä aikoinaan melkein rikollisia, puhumattakaan että se olisi heitä mitenkään arvostanut. Suuret kiitokset Sinulle Emmä.

      Poista
  8. Kaamea on sodan henki: tapa tai tule tapetuksi. Minunluonteiseni mies olisi tullut laakista tapetuksi, näin uskon. Mitään ei tietysti varmuudella voi sanoa, kun ei ole tilannetta päällä. Kunnia veteraaneille joka tapauksessa.

    Tuota biologisuutta jäin miettimään aiemmassa vastauksessa. Sitä, että onko se tosiaan niin tärkeää lapselle.
    Äitini äiti hävisi kansalaissodan aikoihin ja isovanhemmat kasvattivat äidin. Äiti oli tuolloin kolmevuotias enkä muista hänen myöhemmin äitiään mitenkään ikävöivän. Aina sanoi, että hänellä oli hyvät isovanhemmat ja heidät äiti puolestaan hoiti hautaan asti. Siksikin meni aika vanhana naimisiin.

    Isäni oli sodassa viisi vuotta ja muuten ihan tervepäisenä palasi, kuulemma. Sirpale oli jonnekin kehoon koteloitunut. Isä ei sodasta puhunut ja kova oli töitä tekemään loppuun asti. Äiti oli minulle läheinen aina, isäkin alkoi tunteilun, mutta vasta vähän ennen kuolemaansa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Rip. Ihminen selviää yllättävän pahoista jutuista kun on pakko. Monta sukupolvea on elänyt ilman sotaa Suomessa, joten olemme etääntyneet sota-ajoista kaikella tapaa, näemme totuuden romanttisuuden läpi. Emme voi ymmärtää sodan kauhuja ja ankeutta, koska emme ole sitä eläneet, meillä on ollut lämpö, puhtaus, rauha ja ravinto itsestään selvyytenä jo hyvin pitkään. Veteraanit elivät raskaan elämän, rankan jälleenrakennusajan, kokivat monet kivut, vaivat ja vastukset valittamatta ja hyvin pitkään ilman arvonantoa, eivät he toki mitään prenikoita ja turhaa kiitosta kaivanneetkaan.

      Lapsi, jolla on alusta asti yksikin turvallinen ihmissuhde, olipa se isovanhempi tai muu hänestä välittävä ihminen luovii elämän jotenkuten läpi.

      Omien vanhempien menetys, olipa tapa mikä tahansa, jättää lapseen syvät jälket ja mitä pitempään hylkäämisen tunne jatkuu, sen pahempi lapselle ja sitä syvempi on kelpaamattomuus, joka jatkuu läpi elämän. Ehkä se on unholassa vuosikymmeniä, mutta ensimmäisen suuren onnettomuuden jälkeen se syöksyy elämääsi kuin ei olisi siitä milloinkaan pois ollutkaan. Ristiriitaisuus oman perimän, suvun ja eletyn elämän ja suvun, jota haluaisit pitää omanasi, on aina ilmeinen.

      Sirpalevammoja oli naapurin miehelläkin. Usein ne koteloituivat kuten turhat tunteetkin:)

      Poista
  9. louis vuitton for cheap

    I have been surfing online greater than 3 hours as of late,
    but I never discovered any fascinating article like yours.
    It is beautiful value enough for me. Personally, if all web owners and bloggers made
    excellent content material as you did, the internet can be much more useful than ever before.

    VastaaPoista
  10. louis Vuitton for cheap
    I am really impressed with your writing skills as well
    as with the layout on your blog. Is this a paid theme or did you modify
    it yourself? Either way keep up the nice quality writing, it's rare to see a great blog like this one today.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Thank you for visiting Louis Vuitton.The site is free, and I can change background, layout, images, etc. You know?

      Poista
  11. louis vuitton for cheap
    Greetings from Florida! I'm bored at work so I decided to browse your site on my
    iphone during lunch break. I enjoy the information you present here and can't wait to take a
    look when I get home. I'm amazed at how fast your blog loaded on my
    mobile .. I'm not even using WIFI, just 3G .. Anyhow, good site!

    VastaaPoista
  12. Hyvin koottu kertomus sotavuosien ajasta, mennyttä tarkastellen nykyisten tapahtumien rinnalla on melko uhkaava tilanne. En usko enää oikein mihinkään kun propagandaa syydetään idästä ja suurimpaan osaan se uppoaa.. en toivo sotiakaan, ei toivonut Krimikään se napatttiin pelkällä propagandalla , 14.6 ilmestynyt Iltalehti julkaisi Sofi Oksasen artikkelin. Mitä Putin tahtoo..hyvä artikkeli, joka antaa ajattelemisen aihetta moneen asiaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia Aikku.Toivokaamme ettemme ajaudu uuteen sotaan, eikä ainakaan maailman laajuiseen paloon, jonka jälkeen emme enää tuhkasta nouse. Nykyinen haavoittuva digiaikamme ja atomivoimalat etc asettavat kauhuskenaarioita, jotka ovat ensimmäisten pommitusten jälkeen todellisuutta.

      Ukrainan tilanne on ryöstäytymässä käsistä, eikä asiaa helpota ollenkaan ulkopuolisen maailman mustamaalaus esimerkiksi Venäjää kohtaan. Ensimmäistä maaiman sotaa edelsi kiihtyvä asevarustelu ja kehittyvä sotateknologia, joten sotaa ehkä aavisteltiin ja pelättiinkin samoin kuin ehkä nytkin. Aluevaltauskriiseistä on enää lyhyt matka laukaukseen, joka laukaisi ensimmäisen maailman palon. Kun Itävalta-Unkari julisti Serbialle sodan liittovaltioiden ketjureaktio oli valmis ja sota räjähti käsiin. Näin voi käydä vielä nytkin. Tuskin kukaan toivoi sotaa silloinkaan, eikä edes aavistettu niitä mittasuhteita mitä se sitten sai (sen ei uskottu edes kestävän kauan) mutta niin kävi, kuten historiasta voimme hyvin muistaa.

      Poista
  13. Taas kerran hyvä ja syvältä luotaava kirjoitus.

    Tuosta Aikun propagandaan liittyvästä kommentista sanoisin, että sitä tulee varmasti yhtä paljon myös lännestä, emme vain jostain syystä kovin mielellämme näe tai huomaa sitä. Kriittinen asioiden tarkastelu eri puolilta kannattaa aina.

    Minun isäni oli vuoden pari liian nuori joutuakseen sotaan. Onneksi! Pappa joutui sotaan ja rintamalle, selviten sieltä kuitenkin vahingoittumatta.

    Muistan kun isäni kertoi venäläisestä sotavangista, joka oli vankityössä maalaistalossa, jossa isä oli renkinä. Isä oli jotain 15-16 v. Sotavanki oli sanonut hiukan murteellisesti isälle: "sinun iässä pojat meillä kotona juoksevat harakkan ja variksen peräs". Ja oli sitten sanonut jotain, että isällä oli työmiehen eikä lapsen kädet. Kai ne olivat jo niin kovettuneet rengin hommissa.

    Mannerheimista sen verran, että hän on ollut lähes pyhä ihmisille, koska hän pelasti Suomen Neuvostoliitolta. Ja hyvä olikin, kun pelasti.

    Nyt on kuitenkin tuotu esiin, että Mannerheim teki virheitä, joista on vaiettu - että hän päätti jatkosodan aikana itsevaltaisesti toimista, jotka johtivat puolustusrintaman murtumiseen Kannaksella.

    Mutta jokainenhan tekee virheitä, olihan silloin niin paljon ajateltavaa, ettei yksi mies voi tietää jokaikisen asian seurausta tai edes osaa ajatella sitä. Kaikki kunnia silti Mannerheimille! Olisiko joku tehnyt paremmin? Vaikea sanoa.

    VastaaPoista
  14. Kiitoksia Raili:) On totta että propagandaan syyllistyvät kaikki osapuolet tavalla taikka toisella, sellaista sotaa ei olekaan. Isälläsi oli varmaankin työmiehen kädet, sillä raskaassa maatyössä nyrkit kasettuvat ihan eritavalla kuin konttorissa. Usein kiinnitän katseeni juuri ihmisen käsiin muun yleisvaikutelman lisäksi. Ne kertovat aika paljon ihmisestä.

    Mannerheim oli monella tavoin oman tien kulkija ja huipulla tuulee aina. Mielestäni kovasta sotapolitiikasta huolimatta Mannerheim empi, eli jäätiin saavutetuille rajoille asemasotaan, toisaalta miesten turha tapattaminen tuskin olisi auttanut meitä sen enempää, Muurmanskin rata jäi haaveeksi ja siitä puhuttiin paljon, mutta loppupeleissä Mannerheim teki viisaasti viheltäessään pelin poikki kun suomalaispuolustus että saksalaislinjat olivat jo murtumispisteessä. Se saattoi pelastaa Suomen rajat, vaikkakin sotakorvaukset ja rauhanehdot olivat Suomelle varsin kohtuuttomat ja kovat. Mutta veli Venäläinen saneli ehdot, kun sanelemaan pääsi, eikä siinä auttanut itku markkinoilla.

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän, kiitos:)