 |
| Likka syksyllä 2009 |
Vanhaa, rakasta lemmikkiä katsoessa toivot ja odotat usein turhaan että hän vain nukahtaisi itsekseen ikiuneen, ilman raskaita päätöksiä - ilman hirvittävää kuolemantuomiotasi. Mutta valitettavasti niin tapahtuu todella harvoin.
Jo terveystarkastusten ja/tai rokotusten yhteydessä voisi pikkuhiljaa miettiä kuka ja missä olisi sopivin ja paras henkilö armahtamaan lemmikkisi kun on aika, olipa syynä sitten sairaus, loukkaantuminen, pitovaikeudet, lemmikin ikä ja sen mukana tulevat kivut ja vaivat, joita ei voi enää auttaa. Toisaalta, kukapa meistä haluaisi etukäteen sitä miettiä, kun ratkaisu on vaikea muutenkin, jopa viimeisen pakon edessä. Elämän loputon ja tuskallinen pitkittäminen vie lemmikiltä kuitenkin lopulta arvokkuuden ja itsenäisyyden, mikä on surullista ja kiduttavaa niin omistajalle kuin lemmikillekin.
Olen varmasti yksi parhaimpia asiantuntijoita puhumaan tästä, koska olen kuullut olevani jopa eläinrääkkääjä hoivatessani kroonisten kipujen vaivaamaa lemmikkiä oman luopumistuskani vuoksi liian pitkään. Ehkä näin on ollutkin, ainakin jyrsijämme, sitkeähenkiset rotat ja ajokoiramme Rölli joutuivat kärsimään järkyttävästi ja aivan turhaan hentomielisyydestäni, olosuhteiden pakosta ehkä myös Likka. Joskus rukoilin että Likka-vanhus vain pääsisi pois, ja nukahtaisi viereeni, kunnes tajusin raskaasti, ettei hän ilman minua arvokkaana ja omilla jaloillaan täältä lähtisi ikinä.
Olen varmasti yksi parhaimpia asiantuntijoita puhumaan tästä, koska olen kuullut olevani jopa eläinrääkkääjä hoivatessani kroonisten kipujen vaivaamaa lemmikkiä oman luopumistuskani vuoksi liian pitkään. Ehkä näin on ollutkin, ainakin jyrsijämme, sitkeähenkiset rotat ja ajokoiramme Rölli joutuivat kärsimään järkyttävästi ja aivan turhaan hentomielisyydestäni, olosuhteiden pakosta ehkä myös Likka. Joskus rukoilin että Likka-vanhus vain pääsisi pois, ja nukahtaisi viereeni, kunnes tajusin raskaasti, ettei hän ilman minua arvokkaana ja omilla jaloillaan täältä lähtisi ikinä.
Kesäkuun 8. päivä 2010
Myöhään eilen illalla oli viimeisten jäähyväisten aika. Likka katsoi minua pitkään kun lääkäri tuli. Vanhaa koiraa ei voi ikinä pettää, vaikka olet olevinasi miten iloinen ja reipas. Hän kyllä tiesi ja tiesi senkin että kuolema osaa pukeutua myös empaattiseksi ja kiltin näköiseksi mieheksi. Kuopus tuli tänään avukseni viemään rakkaan ja erittäin raskaan osan yli 15 vuodestani tuhkaukseen. Kun tulin asunnolle, jysähti vastaan tyhjyys kuin moukari. Tuntui vaikealta tajuta ja kestää kipeä hiljaisuus. Sitä ei enää milloinkaan täytä Likan tuttu, rauhoittava tuhina, onnellinen tervehtiminen ja tassujen ääni. En saa enää koskaan saa rutistaa rakasta tyttöäni enkä silittää kultaista kippurahäntääni.
Kuvassa LIKKA kaksi tuntia ennen lähtöä, kun odottelemme ulkona lääkärin tuloa ja tämä on viimeinen kuva Hänestä. Kuva voisi olla paljon parempikin, mutta kuvaaja ei enää tämän kummempaan pystynyt. Ylläoleva Likka-sana toimii linkkinä aivan erilaisiin tunnelmiin ja onnen aikoihin.
Kuvassa LIKKA kaksi tuntia ennen lähtöä, kun odottelemme ulkona lääkärin tuloa ja tämä on viimeinen kuva Hänestä. Kuva voisi olla paljon parempikin, mutta kuvaaja ei enää tämän kummempaan pystynyt. Ylläoleva Likka-sana toimii linkkinä aivan erilaisiin tunnelmiin ja onnen aikoihin.
 |
| 15 vuotta 5 kk 10 päivää |
"En pääse ma mielikuvasta,
vaikk' oletkin eläin vaan,
että sullakin on oma taivaasi,
kun eroat päältä maan.
Tänä iltana varmaan jo haukahdat
ja kaukana ajo käy,
johon saata en sinua seurata
ja joka ei tänne näy."
(Osa U. Kupiaisen runosta Koiralle)
Eutanasia meni kaikkien sääntöjen mukaan kauniisti ja sain sen pyynnöstä kotiini koiran iän, eläinlääkärin viitseliäisyyden, empaattisuuden ja ehkä myös autottomuuteni vuoksi. Kipu- tai rauhoituspiikin jälkeen lonkkaan jotenkin pahaan paikkaan osunut piikki säikäytti ja satutti Likkaa, mutta sen jälkeen hän nukahti hiljaa ja rauhallisesti syliini. Eutanasia ei kuitenkaan aina toteudu piikin muodossa, sillä esimerkiksi metsästäjät tekevät usein viimeisen palvelun metsäkaverilleen paljon karskimmin, eli koira viedään viimeisen kerran metsäreissulle ja jätetään sinne. Toisaalta onnistunut laukaus saattaa monen mielestä olla ehkä parempi ja paljon armeliaampi vaihtoehto kuin kivulias vanhuus ja kuoleman turha odotus hentomieli
emännän hoivissa.
emännän hoivissa.
Tassun jälkiä sydämessä,
kuin joku olisi kulkenut siitä vastikään.
Joku kulki sydämeni yli,
sinäkö se olit koirani?
Ohimatkallako vain?
Et kai.
Kyllä pysyvästi sinne muutit.
Teit pesän lakanoihin,
merkkasit myös nurkat.
Kipitit läpi sydämen, kurajaloin, karvoin.
Jätit tassunjälkiä sydämeeni.
Tämän nätin Sini Lindroosin runon sain sihteerikköystäviltäni kun Likka oli lähtenyt
kuin joku olisi kulkenut siitä vastikään.
Joku kulki sydämeni yli,
sinäkö se olit koirani?
Ohimatkallako vain?
Et kai.
Kyllä pysyvästi sinne muutit.
Teit pesän lakanoihin,
merkkasit myös nurkat.
Kipitit läpi sydämen, kurajaloin, karvoin.
Jätit tassunjälkiä sydämeeni.
Tämän nätin Sini Lindroosin runon sain sihteerikköystäviltäni kun Likka oli lähtenyt
Omistus- ja vuokra-asunnossa asuva voi kysyä taloyhtiöltä hautauslupaa, jos haluaa haudata lemmikkinsä ruusupensaan tai muun lemmikille rakkaaksi tulleen puun tai kiven viereen. Likan hautapaikkaa en osannut rivitalon pihalle edes ajatella, osaksi ehkä asumismuodon tilapäisyyden vuoksi. Alunperin oli tarkoitus viedä Likka viimeisen kerran takaisin kotiin Villiin Länteen, mutta kuopuksen ottaessa puheeksi tuhkausmahdollisuuden, se alkoi tuntua paljon helpommalta vaihtoehdolta kuin maahan hautaaminen. Petcremon palvelu oli hienotunteista ja varsin sydämellistä ja ympäristökin oli kaunis ja rauhallinen.
Krematoriot tekevät usein yhteistyötä eläinlääkäriasemien kanssa ja niin myös kyseinen Petcremo oululaisen Akuutin kanssa, minkä vuoksi eutanasia voidaan tiettyinä aikoina sopia tehtäväksi myös siellä, aivan samoin kuin eläinlääkäriasemalla tai pieneläinklinikallakin. Suosittelisin kuitenkin eläinklinikkaa tai kotioloja, jos mahdollista. Eläin voidaan jossain tapauksessa jättää myös eläinlääkärin (tai krematorion hoiviin), missä huolehditaan eläimen nukutus ja ruumiin hävittäminen, mutta tämä lienee enemmänkin kodittomien löytöeläinten kuin yksityisten mirrien tai mustien kohtalo. Minusta kiintymykseen ja rakkauteen kuuluu luopumistuskasta huolimatta se, että jaksaa jakaa senkin oman rakkaan lemmikin kanssa.
Jätin Likan lempipeitolleen oman patjansa päälle Petcremon vastaanottohuoneeseen tuhkaamista varten, mutta palasin ainakin kerran tai pari ovelta takaisin, sillä niin vaikea oli jäädä että lähteä. Tuhkaus maksoi noin 100 euroa uurnineen kotiin tuotuna. Aurinkoisena ja kauniina päivänä sirotin Likan tuhkat kotimetsään ja katsoin miten Likka muuttui osaksi tätä kaikkea. On vaikea ymmärtää ja hyväksyä se, miten joku rakkaamme onkin yht'äkkiä kaikkialla eikä enää missään, jos sitä mitataan ihmissilmin, jotka ovat niin huonot, etteivät ne näe maallista materiaa pitemmälle. Uurnan ja lemmikin tuhkan voit halutessasi säilyttää myös itsellä ja uurnavaihtoehtojakin on monenlaisia, maatuvista ja puisista todella kauniisiin keramiikkauurniin.
Hautamuistomerkkejäkin voi lemmikille halutessaan laittaa, tosin risti ei ole kirkon mukaan sopiva. Internetistä löytyy myös kauniita virtuaalisia muistolehtoja. Paikkakuntasi erilaisista eutanasia- ja hautauspalveluista voit kysyä eläinlääkäriltä, eläinsuojeluyhdistyksiltä tai paikallisilta lemmikkieläinkrematorioilta. Kaikista näistä saat asiantuntevia neuvoja. Tampereen liepeillä Lempäälässä vaikuttaa Verna Oy, joka on ollut siellä jo 1980-luvulta lähtien. Surussa ja luopumisessa et ole milloinkaan yksin, sillä meitä on paljon jotka olemme joutuneet ja joudumme menettämään lemmikkimme, ystävistä parhaan ja luopumaan hänestä.
Lapsen suru lemmikin kuollessa on yleensä mutkattomampaa kuin meidän aikuisten. Lasta ei tarvitse eikä saa jättää turhassa suojelumielessä asian ulkopuolelle, olipa sitten kysymyksessä lapsen ikioma pieneläin tai perheen yhteinen lemmikki. Asiasta voi keskustella lapsen kanssa ja on hyvä antaa lapsen osallistua lemmikin hyvästelyyn ja hautaukseen. Näin lapsi oppii ymmärtämään ja käsittelemään omia suruja ja luopumisia jatkossakin.
Lapsen sydäntäsärkevä itku ja suru on asia, joka aikuisen vain täytyy oman surunsa ohessa kestää. Myönnän, etten ole ollut tässäkään asiassa paras mahdollinen äiti, sillä olen itkeä vollottanut omaa suruani lemmikin kuoleman jälkeen paljon enemmän kuin lapset yhteensä.
Jäljelle jäänyt lemmikki voi kaivata tavattomasti kuollutta kumppania, masentua tai kerjätä ylenpalttisesti omistajansa huomiota. Kannattaa kuitenkin pitää tiukasti kiinni entisistä rutiineista, sillä ne tuovat parhaiten turvallisuuden tunnetta jäljelle jääneelle. Pieni ylimääräinen hemmottelu ja helliminen on silti paikallaan. Äkillisesti kuolevan eläimen sen pennut tai kaveri yleensä hyvästelevät kauniisti, mutta pitempään riutuvaa ne kohtelevat usein näennäisen välinpitämättömästi. Toisaalta esimerkiksi koirien elekieli voi olla ihmissilmälle niin pienieleistä ja huomaamatonta ettei sitä aina havaitse.
Surulla on aina oma lahjomaton aikansa ja tuntuu ettet enää koskaan halua uutta kissaa, koiraa, lintua, pupua tai mikä se nyt olikin. Usein tilanne kuitenkin muuttuu ja haluat sittenkin uuden lemmikin. Sukutaulujen ja Kennelien viidakko tuo Sinulle ehkä rodukkaan paperieläimen, mutta jos haet oikeaa ystävää, niin Hänet löydät vaikka löytöeläinkodista. Kun otat uuden lemmikin vanhan kaveriksi ja itsesi seuraksi, niin muista aina pitempään olleen lemmikin ehdoton ykkösasema, että vältyt turhalta mustasukkaisuus- tai häiriökäyttäymiseltä. Näin myös uusi tulokas löytää helpommin oman paikkansa laumassa ja tulee hyväksytyksi.
Vernan ja Petcremon lisäksi tarjoan pari muutakin linkkiä epäselvissä kuolemantapauksissa tai vakavissa tautiepäilyissä esimerkiksi rabies etc. voit ottaa yhteyttä myös Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan puh. 029 530 0400 (vaihde) ellei eläinlääkäriä tai muita viranomaista ole pikaisesti tavoitettavissa.
Lapsen sydäntäsärkevä itku ja suru on asia, joka aikuisen vain täytyy oman surunsa ohessa kestää. Myönnän, etten ole ollut tässäkään asiassa paras mahdollinen äiti, sillä olen itkeä vollottanut omaa suruani lemmikin kuoleman jälkeen paljon enemmän kuin lapset yhteensä.
Jäljelle jäänyt lemmikki voi kaivata tavattomasti kuollutta kumppania, masentua tai kerjätä ylenpalttisesti omistajansa huomiota. Kannattaa kuitenkin pitää tiukasti kiinni entisistä rutiineista, sillä ne tuovat parhaiten turvallisuuden tunnetta jäljelle jääneelle. Pieni ylimääräinen hemmottelu ja helliminen on silti paikallaan. Äkillisesti kuolevan eläimen sen pennut tai kaveri yleensä hyvästelevät kauniisti, mutta pitempään riutuvaa ne kohtelevat usein näennäisen välinpitämättömästi. Toisaalta esimerkiksi koirien elekieli voi olla ihmissilmälle niin pienieleistä ja huomaamatonta ettei sitä aina havaitse. Surulla on aina oma lahjomaton aikansa ja tuntuu ettet enää koskaan halua uutta kissaa, koiraa, lintua, pupua tai mikä se nyt olikin. Usein tilanne kuitenkin muuttuu ja haluat sittenkin uuden lemmikin. Sukutaulujen ja Kennelien viidakko tuo Sinulle ehkä rodukkaan paperieläimen, mutta jos haet oikeaa ystävää, niin Hänet löydät vaikka löytöeläinkodista. Kun otat uuden lemmikin vanhan kaveriksi ja itsesi seuraksi, niin muista aina pitempään olleen lemmikin ehdoton ykkösasema, että vältyt turhalta mustasukkaisuus- tai häiriökäyttäymiseltä. Näin myös uusi tulokas löytää helpommin oman paikkansa laumassa ja tulee hyväksytyksi.
Vernan ja Petcremon lisäksi tarjoan pari muutakin linkkiä epäselvissä kuolemantapauksissa tai vakavissa tautiepäilyissä esimerkiksi rabies etc. voit ottaa yhteyttä myös Elintarviketurvallisuusvirasto Eviraan puh. 029 530 0400 (vaihde) ellei eläinlääkäriä tai muita viranomaista ole pikaisesti tavoitettavissa.
"Levätä mä tahdon vain - muistella mun muistojain.
Uinun siellä unta syvää, kesää ikuista ja hyvää.
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot."
Siellä kukkii kissankellot, siniset on niityt, pellot."
Tämä kaunis värsy löytyi koiran kuoleman jälkeen jostakin muistosivuilta, tekijästä ei ole tietoa, jos joku tietää, niin merkintää alle.
Poika- ja koirakuva Wallpapers and Backgrounds - Desktop Nexus
Poika- ja koirakuva Wallpapers and Backgrounds - Desktop Nexus
Eläinten hautausmaa Helsingissä (Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen eli Hesyn sivuille)
Puh. (09) 777 4225 tai (09) 777 4470.
Osoite: Jokisatamantie 99, 28190 Pori.
| |
Pieneläintuhkaamo Lemmikkienkelit Kanttorilankuja 3, 92160 Saloinen Lisäys 20.2.2024: Päivitetty Tuhkaamo-osoitteita osa on tipahtanut pois.
| |
Ei monestikaan aatella mitä kaikkea lemmikki tuo tullessaan. Ilot,surut ja lopuks luopumisen tuska ,vaikkakin lemmikille monasti helpotus.Paljo ja asiaa jälleen kerran mustiskynästä,,,,
VastaaPoistaOn hirveää luopua lemmikistä.Todella kauheaa.Mielellään ottaa uuden jonkin ajan perästä,vaikka tietää,että uusi luopumisen tuska on joskus edessä.Ymmärrän surusi ja kaipauksesi.
VastaaPoistaKaunista tekstiä, tunnetta ja asiaa, taas kerran.Itselläni ei ole ollut lemmikkiä, lapsuuskodissani kyllä kissa ja kaksi kania, ymmärrän Sinua kuitenkin.
VastaaPoistaOlen tänään herkällä tuulella, synnytin kuopukseni 47 vuotta sitten.
minä olin taas - no, kolmatta kertaa - mukana viemässä ystävän (huilunsoittajan) koiraa eläinlääkäriin ja tällä kertaa tuli lopetuspiikki hieman yllätyksenä, koiran jalka kun näytti olevan vain sijoiltaan...mutta se olikin reidestä kahdesta kohtaa poikki - koira oli vanha vinttikoira, joten ei pientäkään mahdollisuutta toipua...
VastaaPoistarankkoja reissuja, nyt oli hellettä riittämiin ja toinen koira mukana. annettiin sen haistaa sisartaan, kääntyi saman tien pois...
tuolla myrskylässä käytiin viemässä - ja hakemassa - 13 vuotias ruusu pari vuotta sitten...
VastaaPoistamuuten olen sitä mieltä, että olet mahtava kirjoittaja.
Todella nätisti osasit kirjoittaa vaikeasta asiasta - itseäkin alkoi itkettää. Ensimmäinen oma koirani lähti luotani viimeiselle taipaleelle 9.5.2011 kuihduttuaan suolistosyövän takia pelkäksi luuksi ja nahaksi. Oli kyllä ilkeä olo hyvästellä oma lemmikki yhtäkkiä ja haudata samantien eläinlääkäriltä lähdettyä. En olisi ikinä uskonut, että sen rakkaan lemmikin laskeminen hautaan ja haudan täyttö tuntuisi niin tuskalliselta ;(
VastaaPoistaRakas kumppani löytyy pieneläinten hautuumaalta Voikkaalta, ja se on myös maksuton hautausmaa. Kävin eilen jäljelle jääneen koirani kanssa viemässä haudalle kukkia ja kyllä tämä jäljelle jäänyt ymmärsi missä ollaan kun hautaa katsoi korvat luimussa ja inisi jatkuvasti levottomana :)
Kiitos sanoistasi jupe:) Kesäkissat ja muut mietityttävät aina kovasti, koska löytöeläinkodeissa on asukkaita aivan tungokseen asti ja koiratarhoilla pidetään löydökkiä ainakin se pari viikkoa kunnes viedään sitten sinne jonnekin..
VastaaPoistaOn sitä kyllä tavallaan hullu kun ottaa aina uuden, vaikka tietääkin mikä on edessä. Luulisi että siihenkin tottuisi, mutta eihän sitä suruun totu? Ilon ja onnen hinta pitää aina maksaa, olipa kyseessä sitten eläin tai ihminen. Paljon terveisiä Hipulle Merilii:)
VastaaPoistaOnnea Anjuusa, hassua että Sinunkin lapsesi voi olla melkein vanhempi kuin Sinä???
VastaaPoistaMeillä on ollut koiria aikoinaan aika paljonkin, koska miehen veljellä oli samassa pihapiirissä myös omansa.
Tämä suru- ja tuhkausasia koski tietysti aivan kaikkia eläimiä, ehkä se nyt painottui koiriin tuon Likan vuoksi?
Tiedän tunteen, kun itsekkin olen sen kokenut.
VastaaPoistaNiin kivoja kuin koirat ja kissat ovatkin, niin en halua enää ottaa niitä, riittää kun saan paijata sukulaisten koiria ja kissoja.
Otan osaa suureen suruusi!
Reissuista pahimpia ovat aivan varmasti loukkaantuneen eläimen viennit eläinlääkärille TT-darling.. olen kuullut monta sydäntäsärkevää tarinaa näistäkin. Ehkä pahinta on pieneläimen lopettaminen, jos ajaa vaikka päälle tai löytää ja aina tilanteesta tietysti riippuen ja muuta liikennettä vaarentamatta haluan katsoa että elääkö yliajettu eläin vai ei, monestihan sen näkee kyllä jo päältäpäinkin. Tielle liiskaantuu muun ohessa aina kissoja, koiria, jäniksiä, siilejä, supeja (joskus oraviakin) ja lintuja aivan lukematon määrä..
VastaaPoistaKirjoittaminen on aina elämän ja kuoleman kysymys, joskus työtä ja tuskaa ja joskus taas helppoa rellestämisä, tämä ei ollut helppo:)
Rie: Pieni ja nätti oli tämä koiruuksesi ja niin lutununen, sen verran oli kunnia tavata ja tutustua tähän tuhinakonttiin;) joten ymmärrän oikein hyvin miltä Sinusta tuntuu, mutta teit ihan oikean ratkaisun. Tämä jäljelle jäänyt on nyt ehkä yksinäinen ja arka nyt kun ei tuttua ja turvallista kaveria enää ole ja ihmeissään siitä, että tuttu haju on muuttunut vieraaksi ja kuolleeksi, kyllä koira sen ymmärtää.
VastaaPoistaHalit Sinulle Rie, pieneläinhautausmaat ovat varmaankin lisääntyneet aika paljon nykyään tämän kaupunkilaistumisen myötä ja myös sen vuoksi että nyt on lupa surra myös lemmikkiä, aiemmin oli toisin?
Kiva kun kävit Marizan, olenkin miettinyt että missä oikein luuraat, toisaalta olen itsekin ollut sen verran kiireisenä etten ole muka ehtinyt tänne juuri ollenkaan:)
VastaaPoistaEi ole helppoa tämä luopuminen milloinkaan, enkä ehkä aivan heti koiraa otakaan, toisaalta silloin kun on pitkiä aikoja yksin, on jotenkin turvallista kun joku tuhisee vieressä, mutta sitten kun/ja jos reissaa niin saattaa tulla ylipääsemättömiä hoito-ongelmia, mutta ei se aivan kirkossa kuulutettu tämä koirattomuus tai kissattomuus tai joku muumuus ole..(kissalle olen ehkä aika allerginen, joten en ehkä uskalla riskeerata, mutta oma kissahan onkin usein eri asia?)
Kaunis kirjoitus. !
VastaaPoistaTaidan olla sitä harvinaisempaa ihmisrotua, jolla ei koskaan ole ollut lemmikkiä, ei minkäänlaista.
Kun lapset oli pieniä ja asuimme omatalossa, harkitsimme, mutta tyttärelläni oli paha allergia jo kissoja kohtaan (pari minuuttia samassa huoneessa, niin jo silmät punoitti ym.) Poikani olisi toivonut, 5 vuotiaana leikkeli ja liimaili vihkoon koiran kuvia, mutta ei auttanut. Nyt hänellä on koiria kaksin kappalein.
Kun tutustuu esim. koiraan, muuttuu hän ikiomaksi persoonaksi, sen olen kokenut, joten voin kuvitella menetyksesi.
Mutta kaikella on aikansa ja paikkansa. Toivon Sinun pääsevän tuon yli, niinkuin taidat olla, ja muistoissasi Likka on edelleen luonasi.
Nyt en itse ottaisi minkäänlaista lemmikkiä, ehkä juuri sen vuoksi, kun en ole tottunut niihin.
Kaunista keskiviikkoa Sinulle.
Matkalta järvi-Suomesta yritän katsella tänne ja voi olla että yhteys katkoo.. Kiitoksia Orvokki samoin Sinullekin:) Ystäväpiirissäni on aika paljon ihmisiä, joilla ei ole ollut ikinä omaa lemmikkiä ja jotka ovat joutuneet opettelemaan hyväksymistä niin kohdallani kuten minäkin heidän kohdallaan. Likan otin pääasiassa tähän sen takia että jutusta tulisi vakuuttavampi omakohtaisen kokemukseni myötä, valitettavasti joku luuli tätä ehkä tuoreemmaksi tapaukseksi, mikä ei ollut lainkaan tarkoitus ja olen pahoillani siitä mutta Tunnelmat ovat vuoden takaisesta surusta, kuten ehkä huomasitkin? Terveisiä hienolle pojalle ja koirilleen:)
VastaaPoistaKauniisti kirjoitit...tästä meitä yhdistävästä surullisesta ja liikuttavasta kokemuksesta...koskaan ei unohdu.
VastaaPoistaKirjoitit niin ihanasti, että tässä itkeä tihrustan ja yritän kirjoittaa!
VastaaPoistaMinun ensimmäinen ihka oma koira on Pimu, reilun vuoden vanha pentu, johon olen aivan hullun lailla ihastunut.
Nalle, Pimun äiti, on miniäkokelaan koira, ja se on ollut perhepiirissä jo 6-7 vuotta, eli siitäkin on tullut minun koira - pidän sitä ihan omanani, rakas suloinen Nalle.
Minä hoidan sitäkin, kun miniä on koulussa Pohjois-Pohjanmaalla ja on aina muutenkin asuttu viereisissä asunnoissa täällä ja Nalle on kulkenut asunnosta toiseen ovessa olevan luukun kautta.
Miniäkokelas on tosi eläinrakas ihminen, enemmän kuin moni muu.
Minä ymmärrän tuon eläinrakkauden täysin kun itsellä on päivät huoli töissä ollessani, miten koiruliinit pärjää. Ihan kuin olisivat lapsia. Ja pärjääväthän ne, kun niitä on kaksi, ovat toistensa seurana, mutta silti.
Siskollani on edelleen vaikeaa, kun hänen vanha saksanpaimenkoiransa katosi pari kolme vuotta sitten, eikä koskaan palannut.
Minä olin juuri silloin kylässä siellä, ja kyllä me etsittiin sitä, ajeltiin autollani ympäriinsä pitkälle yöhön ja seuraavana päivänäkin etsittiin. Sisko jäi suremaan koiraa, kun minun oli pakko lähteä jo kotiin sieltä. Kyllä he etsivät sitä vielä pitkään.
On varmasti aivan kamalaa, kun ei tiedä mihin rakas koira joutui, varastiko joku, joutuiko jossakin auton alle, vain kuoliko metsään esim. sydänkohtaukseen, kun oli jo niin vanhakin.
On aivan raastavan ihanaa katsoa, kun Pimu ja Nalle leikkivät, tai tulevat minua vastaan niin iloisina, kun tulen töistä. Ne ovat aina niin onnellisia, ehdoitta, kun tulen heidän luokseen.
Iltaisin Pimu köllähtää syliini paijattavaksi, makoilee siinä vartin, parikymmentä minuuttia. Painaa päätä minua vasten ja on ihan hiljaa.
Jos lopetan silittelyn ja paijaamisen, se rapsuttaa minun kättä tassullaan, kuin sanoakseen että älä lopeta. Sitten aikansa paijattavana oltuaan hyppää lattialle tai menee koriin nukkumaan. Suloisuuksien suloisuus!
Ovat nuo eläimet niin sydämen vieviä, ettei niitä todellakaan voi olla surematta kun niiden on aika lopettaa maallinen vaellus.
Ajattelen jo kauhulla sitä päivää.
Hieno kirjoitus eläinystävän viimeisistä hetkistä ja matkasta. Olen surullinen puolestasi,m mutta varmasti Likka juoksentelee nyt vikkelänä pilvien päällä ilman kipuja ja vanhuutta.
VastaaPoistaItse olen jokaisen menetyksen jälkeen, ihminen tai eläin, kääntänyt ajatukseni siten, että olin onnekas kun sain pitää läheisen luonani näinkin kauan. Jokainen elämä on tärkeä, myös eläimen elämä.
Jaoit myös erittäin tärkeää tietoa eläinten tuhkauksesta, sillä se on hyvin tuntematon alue, jota sitä läpikäymätön lemmikinomistaja ei osaa edes ajatella, samoin hahmottaa kustannuksia.
Edelliset kissani tuhkattiin ja tuhat vietiin Lappiin, ja tuhat kainalossa tyttöjen tuhkat laskettiin maailmojen tuuliin Kilpisjärvellä, Meekonlaaksossa sijaitsevan Saivaaran huipulta.
Kirjoituksesi oli aiheellinen, informatiivinen ja surullinen...
Iso ja lämmin halaus...:)
Siis aivan ihana teksti, mua alkoi ihan itkettää jo ajatuskin että joudun joskus luopumaan koiristani, tiedän kuinka se silloin sattuu.
VastaaPoistaIhanat runot
Voimia ja pärjäile
Unikko muistan aina miten nätisti sanoit aikoinaan omasta Rockysta (toivottavasti nimi on oikein kirjoitettu?) ja Likasta. Kiitän siitä edelleenkin, suru on usein hyvinkin yhdistävä tekijä erilaisten ihmisten välillä?
VastaaPoistaSinusta on kasvanut koirien myötä ihan oikea koiraihminen Laali, jopa niin että olen luullut Sinun olleen "koirahullu" aina:)Itselläkin oli vanhasta Likasta uesin huoli, että miten se siellä pärjää kun olen päivät töissä, mutta poika ja miniä huolehtivat siitä ensi alkuun ja sitten kun asuin yksin niin naapurin emäntä käytti sitä päivällä ulkona, tosin ainahan hän ei edes halunnut? Mutta jo se, että joku kävi sitä katsomassa helpotti asiaa...
VastaaPoistaMuistan myös onnellisesti päättyneen koiran katoamisjutun ja sen miten yökaudet hain ja huhuilin sitä huolesta sairaana, mutta se taitaakin olla jo ihan toinen tarina:)Etsimiseen osallistuivat tietenkin myös iki-ihanat naapurimme:)
Miten hienosti sen sanoitkaat pitsit:olin onnekas että sain pitää läheisen luonani näinkin kauan... Joskus ajattelen ettei minulle mikään riitä, ei aika eikä rakkaus, mutta ehkä vielä joskus opin olemaan onnellinen siitä mitä minulla oli ja etenkin siitä mitä minulla nyt on?
VastaaPoistaKiitän myös tunnustuksestasi tämän aiheen suhteen, se on kummitellut mielessäni jo aika pitkään ja toivon sen löytävän oikeat kohderyhmät tässä vaihtoehtojen viidakossa.
Tiedätkö ässä, kun aika tulee saat aivan varmasti voimia siihen asiaan. Olin onnellinen kauniista sanoistasi ja osanotostasi, runot ovat lohtuna silloin kun omat sanat eivät riitä tai niitä ei ehkä jaksa edes keksiä... On ehkä hyvä huomata että moni muukin on kokenut samantyyppisen surun ja menetyksen, vaikka se tietenkin onkin jokaisella niin omanlainen etteivät sitä muut voi ikinä tajuta ja kokea sellaisena kuin Sinä sen koet?
VastaaPoistaJoo, miniän koiran, Nallen, myötä tämä "koiruus" minuunkin tuli!
VastaaPoistaOlisi tosi ikävää olla ilman näitä, olen miettinyt sitäkin usein. Koskaan ei ole yksin vaikka on yksin. Mutta on meillä kotona aina ollut lemmikkieläin.
Meillä oli aina kissa kotona, ja olen aina tykännyt myös kissoista.
Oli meillä Tessu-niminen koirakin, se ainoa koira joka meillä oli. Se muistutti dalmatialaista kun oli sellainen vaalea ja pilkullinen, ajokoiran näköinen, ties vaikka olisikin ollut hiukkasen dalmatialaista siinä koirassa.
Muistan kauhun kun se oli jäänyt auton alle muutama kilometri kotoa, äiti oli kai löytänyt sen vahingossa kun pyöräili ystävättärensä luo. Olin silloin 9 v.
Kummallisinta oli se, että isä ja äiti olivat ostaneet tontin just siitä toiselta puolelta tietä, mutta eivät vielä käyneet siellä! Koiruliinimme jäi auton alle juuri siinä tontin kohdalla.
Muistin Tessun monta vuotta jälkeenpäin ohittaessani paikan asuessamme siinä talossa joka siihen rakennettiin.
Talo on aivan 4-tien varressa, mutta silloin kun Tessu jäi auton alle asuimme kauempana tästä vilkasliikenteisestä tiestä.
Ei rakasta lemmikkiä unohda koskaan, vaikka ei ajattelekaan usein, siellä se on sydämen sopukoissa aina.
Oman koiruuden jääminen auton alle on niin ikävä juttu että sitä on vaikea unohtaa, varsinkin jos koira on karannut juuri Sinulta.. tai jos olet päästänyt sen itse irti, kuten minulle kävi joskus 100 vee sitten.
VastaaPoistaYleensä eläinrakkaat tykkäävät eläimistä ylirajojen enkä aina tajua sitä että pitää olla niin henkeen ja vereen kissa-,koira-,lintu-,hämähäkki-, hevos- tai vaikka jyrsijäihminen ettei jakeluun mene millään toisen rakkaus eri rotuiseen eläimeen, siitä tehdään jopa riidan tai ainakin kiistan aihe??? Toisaalta,joka hevosella ajaa, se hevosesta puhuu, sehän on oikeastaan aika luonnollistakin. Onneksi Nalle teki Sinusta kuitenkin oikean "koiraäidin" Laali:)
Joo, kyllä se Nalsku-Palskun ansiota on! Koiraäitiys! :D
VastaaPoistaMinäkin joskus ihmettelen niitä ihmisiä, jotka ovat "erikoistuneet" vain omistamansa eläimen lajin tykkäämiseen, eivätkä tahdo hyväksyä muita. Olen nähnyt sellaisia tuolla jyrsijäpalstoilla, missä miniäni käy.
Hän näyttää joskus tosi kummia kommentteja sieltä. Miniällä oli kaksi rottaa ja 14 marsua ja käärmekin kaiken lisäksi. Enää on vain neljä marsua ja Nalle, joka on nykyään yhtä paljon minun koirani! Käärme on miniän äidillä.:D
Joo minulle mahtuu myös melkein kaikki,toisaalta ihmisten erilaisuus pitänee hyväksyä myös tässä.. ainoa mikä vähän yskittää kuuluu hämähäkkilajeihin (vähän yllättäin:)joita jostain syystä pelkään, mutta ymmärrän oikein hyvin että jollekulle oma rakas tarantella on se kaikkein kaunein ja rakkain, mutta ehkä hän tajuaa myös sen etten minä ehkä halua enkä voi häntä paijata???
VastaaPoistaTämä oli rankkaa minulle juuri nyt, sillä koiruutemme, rakas perheenjäsenemme, on jo vuosia kärsinyt nivelrikosta, mutta kiitos erään luontaistuotteen, sekä tulehduskipulääkkeen, hän on vieläkin tänä suvenaq vaeltanut järvessä, mutta ei lähde enää uimaan. Syö hyvin, heiluttaa häntää joka päivä ja illalla leikitään yksi vakioleikki, johon liittyy viisi nannasydäntä. Hän osaa laskea sydäneten määrän!
VastaaPoistaMinäkin mietin koko ajan, miksi Olga ei voisi vain nukkua pois. Se olisi niin paljon parempi kaikille. Meille tulee Olgan omalääkäri sitten kun aika on. Aika on sitten kun se ei tunnu murhalta vaan armolta. Käytimme keväällä Olgan lääkärissä ja nukutuksessa tutkittiin sydän ja keuhkot ja hampaat, ja ne kaikki ok. Vain tuo nivelrikko ja novascotialaiselle jo korkea ikä.
Minä olen ryhtynyt täysin omaishoitajaksi. En edes muista koska olen ollut jossain nejää tuntia enempää paitsi jonain viikonloppuna, kun mieheni on ollut paikalla. Hän on ainoa kenelle luotan punaturkkimme hoidon - enää.
Viime suvena tähän aikaan näytti huonolta ja niinpä mieheni sitten varoilta kaivoi puutarhaamme kuopan lokakuulla, ennen routaa. Siinä on levy päällä ja laitoin multaa ja jotain kukkia, sillä en mitenkään kestä muistutusta mitä on tulossa.
Istutin tänä suvena valkoisia särkyneitä sydämiä sillä ajatuksella, että voin sitten siirtää niitä Hänen Majesteettinsa haudalle kun aika on.
Minä en vain mitenkään tiedä, miten minä itse tästä selviän ja itken nytkin kun tätä kirjoitan...
Olen jo antanut määräyksen, että minut tuhkataan ja osa tuhkastani laitetaan Olgan hautaan. Kun aika on.
Uma Aaltonen on sanonut: "Kukaan, mikään ei ole ihmisen syliin niin sopiva kuin koiranpentu." Niinpä. Ja mikään ei ole ihmiselle niin rakas, kuin hänen elämänsä ainoa täydellisen pyyteetön, uskollinen ja ainoa UNFORGETTABLE.
Otan osaa suruusi ja suren samalla jo omaa suruani. Eräällä tavalla matka on jo alkanut...
Voi että surullista, Leena L...
VastaaPoistaEi sitä varmaan osaa edes kuvitella millaista se on ennen kuin se tulee omalle kohdalle!
Luopuminen on aina kipeää ja rankkaa, mutta jos tilanne antaa myöten voisitte kokeilla vielä Cartropheniä tai vastaavaa, mitä pistoshoitona saa, jos koira ei kammoa pistoksia, Rimadyl on myös hyvä kipulääke, tosin vanhoille koirille sitä ei suositella, käytin kuitenkin hyvällä vasteella Likalle. Alkuun voi vähän oksettaa, mutta koira ottaa sitä mielellään, koska se maistuu hänestä hyvälle. Muistan tämän kipeän hautahomman, vaikka kyseessä ei ollutkaan koira, koska tiesin ettei talven yli mennä, niin sen takia paikka oli jo valmiina...
VastaaPoistaKun tulee aika, on hyvä että Teillä on jo tiedossa tuttu lääkäri, koti on aina hyvä paikka koiran lähteä. Halauksia ja voimia Sinulle Lumi, ikävä kohdata näissä tunnelmissa, mutta kuten jo Laalin kommentistakin huomasit, et ole surusi kanssa yksin.. Kerrothan sitten tavalla tai toisella kun on aika ja ehkä Olga saakin nukahtaa itsekseen, sillä ihmeitäkin tapahtuu? Monta hellää halausta Olgalle:)
Mustaleski ja Laali, kiitos teille!
VastaaPoistaEn kerro heti mitään, sillä olen kuin simpukka, eli vaikka muuten olen avoin, niin surun tullessa sulkeudun kaikilta.
Kerron sitten myöhemmin...
Olgalla on jo muutaman vuoden ollut Rimadyl, mutta suurin apu saatiin luontaistuotteesta Fortiflex, joka todella on nyt saanut likan liikkumaan kun muistaa, mikä oli tilanne vuosi sitten. Mutta nyt on taas ikää vuosi lisää. Ja nyt kuvioihin tuli lisää Tramal, joka on vain kipulääke. Annankin Olgalle maitohappobakteeria ruoan joukossa, että vatsa kestää.
En unohda tätä postausta, Mustaleski, sillä sain nyt uuden asian järjestettävksi eli että sitten kun aika on, se on takuuvarmasti kivutonta. Meidän Olgaa ei kukaan pistä lonkkaan!
***
Nyt vain sitten nautimme näistä elokuun päivistä ja mietimme, että ei tule uutta elokuuta.
PS. Ja kiitos halauksista!
VastaaPoistaKunpa, kunpa, ihme tapahtuisi ja hän saisi lähteä nukkuessa. Se olisi niin eri asia...
♥
Tämä Tramal mietityttää minua kovasti, mutta toisaalta, jos koira on jo vanha ja sairas niin ei kai ole enää mitään merkitystä sillä mistä avun saa..
VastaaPoistaVihersimpukkavalmisteet voivat alkuvaiheessa pitkällä hoitoajalla ehkä tuoda apuja, Olga tuskin niistä enää hyötyy, samoin tuo Lyproflex on jonkun kehuma? Mielestäni kipulääke ja sopivan
kevyt liikunta on ainoa hoito. Arthryl ja Arthroflex kuuluvat ehkä samaan kategoriaan, tosin eiväthän ne ihmiselläkään paljon auta, koska ei niillä fysiologisesti kovin ihmeitä tekeviä vaikutuksia ole.
Metacam kuuluu ehkä vähän kovempiin myrkkyihin ja lieneekö tuo jo vanhanaikainenkin, kesyrotille käytin sitä joskus kun loukkasivat itseään, mutta sitä kuulemma käytetään koirillekin.
Elokuu on tässä ja nyt ja jos se riittää Olgalle anna sen riittää myös Sinulle, takaan ettet kadu sitä. Kaunista yötä Teille:)
Tramal on kolmiokipulääke, mutta siitä tuli kyllä apua ja tässä vaiheessa en mieti enää paljonkaan haittoja, jos koira kerran noita sietää. Ja Tramalin myötä hän rauhoittui öiksi eli se outo vöhkääminen loppui, jonka täytyi johtua kivuista.
VastaaPoistaJotenkin on niin epistä, että koiran hampaat ovat hyvät kuin nuorella koiralla, sydän tosi hyvässä kunnossa, mutta lonkat...Lähdemme nyt Olgan kanssa puutarhaan ja teen hänelle vähän aktivointia eli kätken nannoja. Hän heiluttaa etsiessään koko ajan häntää...
Kyllä se auttaa, kun tietää, että toinen on kokenut saman ja yhtä rankan kautta. Tämä oli varmaan minulle joku tilaustyö, vaikka sinulle suuri suru. Olisit voinut vaieta, mutta et tehnyt sitä, joten: Kiitos!
♥
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoistaJes, tiesinkin tämän Tramalin, koska sitä käytetään myös ihmisen hoitoon kovissa kivuissa, tosin tilanteen mukaan saatetaan antaa sitten helpomminkin... ja hyvä jos se auttaa. Toivon hyvää syyskesää niin Olgalle kuin emännälleenkin.
VastaaPoistaKiitän Sinua myötätunnosta Rip, omasta luopumisestanihan on jo aikaa, mutta ajattelin että josko tästä olisi apua jollekulle saman asian kanssa painivalle...
minulla on kans niin kiirus että luin nopeasti , olen lukenut tämän jo aiemminkin, ajattelen vain niin että olipa se kissa tai koira lemmikki, siitä tulee perheessä yksi osa elävää perhettä. Meillä vietiin eutanasia piikille kolme kissaa peräjälkeen. Kaikki oli sairaita ja hyvin vanhoja.yli 22v. viimeisten hoito alkoi näyttää jo kidutukselta, kun piti nesteyttää letkulla ja neulalla ei pysynyt mikään sisällä. tyttärelle luopuminen oli ylivoimaista, lopulta hän kisun kärsimyksen nähtyään vei eläinlääkärille jo kai viidennen kerran, ennenkuin antoi periksi ja tajusi, että mikään ei paranna enää.
VastaaPoistaen haluaisi verrata ihmisen menettämiseen, mutta kyllä joillekkin voi olla oma yli 15vuotias koira rakkaampi, kuin joku hyvänpäivän tuttu.. Suru koskettaa yhtä syvältä eikä sitä korvaa uusi eläin.
Alussa halusin hakea uuden, mutta nyt olen sopeutunut, että ei ole mitään itselläni, tytöillä on koiria. ne söpöliinit riittävät ovat jo omaksuneet minut mummikseen, aina vahtimassa onko syli vapaa jos istun.
eläimet on viisaita, monet viisaampia kuin jotkut ihmiset, ymmärtävät puhettakin aivan täydellisesti,jos sanon että pitäisiköhän lähteä ulos, on koiruuksilla jo fuf fuf memmi suussa.. se muisto mikä eläimestä jää se säilyy lopun aikaa, osittain luonto ja eläimet opettavat meille ihmisille kuoleman ja luopumisen tapahtumaa.. mehän olemnme vieraantuneet kuolemasta, siitä ei enää saa edes puhua.. kuin kierto sanoin, nukkui, siirtyi, ..lpaa lpaa. kuolema on luonnollinen asia, kuten syntymä. minun lapsuudessa kuoli, äiti. pappa ja mummo kotioloissa, ei sitä kauhisteltu. lääkäri kävi ja teki omat tutkimukset. kirjoitti paperit.. muistan että omalla pihalla hyvästeltiin vainaja, olin lapsi ja vähän pelästyin alle tullutta mustuutta ja sitä ihon valkoisuutta. näin usein unta , vuosikausia kävi pappa ja äiti unessa, tiesin aina että ovat kuolleet, silti tapaaminen oli aina hyvä. ajattelen jo pian omaa lähtöäni,en tiedä elonpäivieni takarajaa mutta elän sen mitä on jäljellä niin suurella rakkauden energialla kuin se on mahdollista, kaikki muu saa jäädä. kylmät tunteettomat, vihamieliset ihmiset työnnän pois läheltäni, ystäväni on hän , johon voin luottaa kaikessa.
Luottamuksessa on kunnioitus ja rakkaus kaikki yhdessä.. ja täytyy tunnustaa, että näin täydellisiä ystäviä ei ole montaa.. en laske lapsia enkä lapsenlapsia, he ovat osa minua, osa omia geenejäni ja monissa näkyvissä jo eriasteista luovuutta, jopa kirjoittamista, kenties joku lapsenlapsistani tulee olemaan suuri taitelija.. minä olen vain harrastaja. rakas harrastus syntyy sisimmästä, sieltä nousevat runot ja tunnelmat, ajatus ja dialogit. Alussa oli sana. Ja sana tuli lihaksi.. eikös ole mielenkiintoinen lause raamatusta.. joh.1.1. Jeesus oli Jumalan sana, joka tuli lihaksi. Alussa on ollut sana kaikesta mitä on ja se on tullut siksi mikä on.
Kyllä lemmikistä luopumista voi joskus verrata vaikka mihin katris, on se sen verran inhimillinen juttu, tosin rakkaan ihmisen menetys koskee kokonaisvaltaisemmin ja jättää sielun kylmäksi pitkäksi aikaa.
VastaaPoistaJoku tolkkuhan se pitää eläimen kärsimyksissä ja pitkittämisessäkin olla, mutta sitä on aina paha mennä sivusta sanomaan, missä se raja menee?? Tämä vieraantuminen kuolemasta on minusta muuttumassa kuitenkin nykyään jo erilaiseksi, eli se mielletään luonnolliseksi kuten silloinkin kun me olimme pieniä. Silloinhan ihmiset kuolivat yleensä kotona ja heidät myös säilytettiin jossakin riihessä hautaukseen asti. Lemmikkien asema ei ollut silloin ollenkaan se, mikä nykyään ja usein eläimet olivatkin pelkästään hyötykäyttöön valjastettuja.
Runo puhuu usein tehokkaammin kuin pitkät liirumlaarumit ja on taito saada sanat kauniisti niin että niitä voi katsoa monelta kantilta.
Vanhan rakkaan lemmikin lähtö on aina raskas vielä pitkään jälkeenpäinkin.
VastaaPoistaItse jouduin olosuhteiden muuttumisen vuoksi luopumaan kymmenvuotiaasta terveestä saksanpaimenkoirastani. Lähtö eläinlääkärin toimesta ei onnistunut aivan helpoimmalla kaavalla. Koiran tuskan näkeminen vaivaa minua vieläkin... kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Tuoreen surun vallitessa kaivoin silloin kovaan juurakkoiseen maahan haudan tälle sympaattiselle ystävälleni. Nämä muistot tulevat aina välillä mieleen.
Vieläkin, tätä kirjoittaessa tuli tippa silmäkulmaan.
Kiitos Mustis tällaisesta kattavasta empaattisesta blogistasi, unohtamatta kattavia ohjeitakaan!
Toivottavasti tämänhetkisellä ystävälläni, reippaalla kuusivuotiaalla
hirvikoiralla on paljon hyviä vuosia kanssani!:)
Kurja juttu, mutta nämä eutanasiatkaan eivät ehkä aina onnistu kuten toivomme ja ehkä silloin tyyli oli aivan erilainen, minusta nykyään onnistuvat takuuvarmasti. Kannattaa pyytää kipulääke jo vaikka edeltävästi ja antaa itsekin jos mahdollista, koska tuo Rimadyl on ainakin sellainen jonka koira mielellään ottaa.. Aihe oli aika raskas, enkä olisi jaksanut aivan heti siitä kirjoittaakaan.
VastaaPoistaJuu kiitoksia vain, taitaa olla oikea vahtikoira, minulla on joskus tunne että hän kuvittelee ihmistä hirveksi:)
tämä kirjoitus on kaikkein eniten aidointa niin tunteen kuin järjenkin myötä. olet kuvannut herkän kauniisti niin minulekkin tutun asiam. minulla ei ole ollut kuin kissoja, mutta nekin on täytynyt auttaa liikoja kärsimästä. tyttärillä on koiria jotka käyvät luonani kylässä. yksi tyttäristäni piti liian pitkään kivuliaana 23v muusa kissaa, kun sanoin että eikö olisi parempi armahtaa , kun koko kissa oli luuta ja nahkaa, hän nesteytti letkuilla kissa parkaa.. sitä kesti aikansa ja minua teki pahaa katsoa, mutta tytär kysui silloin minulta --viedäänkö minut piikille kun alan kitua... jäin miettimään, että kyllä se varmasti olisi omakin toivomus, jos lääkäritkin todistaisi että vain suurien kärsimysten jälkeen kuolisin.. toiveeni olisi kuolla hiljaa nukahtaen ilman tuskia.. siksi kannatan ehdottomasti eutanasiaa lempeänä kuolemana niin ihmisille kuin eläimille, kun elämä on pelkkää fyysistä tuskaa..
VastaaPoistakauniita runojakin löysit jotka hyvin kertovat luopumisen tuskasta, eron hetkellä kipu on suurin sillä joka eniten rakasti.
Kiitoksia Katris, en ole tajunnut tätä kommenttia ennenkuin nyt. Toisaalta jos eläimen kipu on hoidettavissa ja omistaja viettää paljon aikaa lemmikin kanssa niin johonkin asti voisi hyväksyä kipulääkkeet ja hoivan. Eläinlääkärin kanssa juttelimme viimeksi kipeästi silloin kun vein Moskun. Hän piti kriteerinä sitä, että silloin kun lemmikin elämä on enemmän kärsimystä kuin iloa, niin silloin on aika. Hänen mielestään Mosku oli hyväkuntoinen ja iloinen koirapoika, jolla olisi ollut monta hyvää vuotta vielä jäljellä. Pitovaikeuksien ja henkilököhtaisten ongelmien vuoksi oli kuitenkin parempi ettei Moskun tarvinnut enää kärsiä siitä, ettei häntä rakastettu. Ja että se ihminen, joka hänestä välitti, oli liian kaukana, eli minä.
PoistaIhmiset kärsivät usein paljonkin ennen kuolemaansa, mutta eläin ei ole kuitenkaan ihminen, hän ei ajattele siten kuin me, eikä hän varmasti ymmärrä kärsimyksen pitkittämistä kuten me ihmiset, jotka pelkäämme kuolemista.
Eläin ei sitä pelkää, hänellä on ainoastaan omistajan hätä, kiintymys ja pelko. Eläin lukee meitä ja on oppinut sen, että jos omistaja itkee tai on tuskainen, niin joku on pahasti pielessä ja jos tapahtuu silloin kun eläintä viedään lääkäriin, niin onhan se ihme, ellei se hätäännyt ja ihmettele. Ratkaisut ovat aina vaikeita ja näin oli tyttärelläsikin. Oli hyvä että sanoit asiasta, koska sille sokeutuu niin helposti senkin vuoksi eläinlääkärit haluavat monesti tehdä eläimen omistajan tahdon mukaisesti niin pitkään kuin se on mahdollista.