MITTUMAARI

Kohta on jälleen juhla ja juhannus ja mittumaari täynnä kesäyön taikaa. Ennen muinoin miehenkipeät tyttäret pyörivät yöttömänä yönä alasti ohrapelloissa tai rypivät jonkun kauhavalaisisännän pottupellot kuralle:) Toiset tyytyivät kurkkimaan virsikirja tai yrttiliuhta kädessä naapurin kaivoon, mittaillen enemmänkin unelmiaan kuin mahdollista veden vähyyttä. Nykytytöt nakuilevat aivan muista syistä, vaikka perimmäinen tarkoitus onkin sama. Lemmenleikki ja hetken huuma:)

Juhannusyön hurmaavat tyttäret ja ihanat neidot muuttuvat yhdessä hujauksessa naimakaupan tai avoliiton myötä kurjiksi ämmän käppyröiksi ja kärtymakkara noita-akoiksi, joita miesrukka joutuu silmät päästä häveten taluttelemaann pitkin kyliä ja ulkomaan hiekkarantoja. Surkea olisi miehen kohtalo ellei olisi Thaimaan kaltaista taivasmaata ja kauniita pieniä nukketyttöjä. Käytännöllisen kokoisina, pieniruokaisina, vähän tilaa vievinä ja palvelusalttiina he ovat mitä mainion vaihtoehto ikävän vaimon korvikkeeksi:) Ehkäpä jopa vaimoksi. Myös monet peräkammarin pojat ovat löytäneet elämän sulostuttajan kauniista ja ahkerista thaitytöstä.

Monet sielut tämä huumaava juhannustaika vei mukanaan meren äärelle tai järven rannalle ihailemaan keijujen nostattamaa yöllistä sumua veden yllä. Jossakin kukkuu käki ja salmen yli kantautuu kuikan huuto. Mieli on kevyt ja tyyni kuin järvenselkää soutava aurinko, joka heittelee viimeisiä kipinäverkkoja veteen. Aiemmin illalla kuulunut iloinen melu ja musiikki on vaiennut. Rauhan ja hiljaisuuden takaa kuulet kaiken selvemmin. Tiedät, että lehdossa kukkii sananjalka, joka odottaa Sinua jota eivät Pikkuväen häijyys tai oudot kulkijat voi peloittaa sen kummemmin kuin suolla hehkuvat aarnivalkeatkaan. Taikayön aikakuilu nielaisee Sinut sekunnissa satojen vuosien taakse.

"Seison oudolla pihalla ja katson tanssivia tyttöjä. Vihreä mekkoni ei sovi ollenkaan tähän aikaan tai paikkaan. Kesken piirileikin kaikki pysähtyvät ja katsovat minua. Juhannussalon kauniit köynnöksetkin odottavat hiljaa ja liikahtamatta paikallaan. Hiukseni pyyhkivät kapeita ketunkasvojani kun tuuli nousee. Äkkiä joku huutaa Ation ja osoittaa minua.
- Ation! Ation, huutavat kaikki kauhuissaan
Piirrän koivunoksalla jotenkin tutulta kuulostavan sanan multaan a-t-i-o-n ... noita. Tulen loimotus häikäisee silmiäni ja piiri tihenee. Kohotan käteni ja mutisen ikivanhat usvan nostatussanat - sanat, jotka ovat tuoneet voiton vihollisista jo satoja vuosia sitten.
- Seis tyttö, nyt et katoa mihinkään, karjaisee Warrior, unieni soturi sumun keskeltä. Seison laiturilla ja katson usvaa, joka omituisesti hajoaa kutsuhuutojen myötä."
- Tuolla se höppänä taas haaveilee, nauraa joku. Ala jo tulla!
Hyvästi keijukaiset ja sananjalat. Poimin rannalta seitsemän kukkaa ja kiiruhdan muiden luo. Salaa piiloitan kukat tyynyni alle. Valvon vielä kauan kun muut jo sammuvat ja kun viimein nukahdan, kuljen lapsuuteni koivumetsään isän kanssa. Hän nitkuttaa oksasta oikeaoppisen siteen ja neuvoo miten oksat kiepautetaan limittäin tiiviisti, nätiksi vihdaksi. Savusaunan ihana tuoksu jää pysyväksi muistijäljeksi lapsen mieleen kuin Juhannuspäivänä kallion kolossa nokipannulla keitetty merivesikahvikin. Vastatervatussa veneessä haisevat alkukesän pyydetyt kalat ja pesusta huolimatta veneenlaidoissa kimaltelevat kalansuomujen pienet sateenkaaret. Monet muistoni ottavat vauhtia lapsuuden ainutkertaisista kokemuksista, jolloin kaikki oli uutta, outoa ja ihmeellistä, toisin kuin vanhempana, jolloin kokemukset ja muistot kuormittavat jo mieltä. Deja vu-tunne selittyy kuulemma sillä, että yhdistelet makuja, hajuja ja tunteita aiemmin koettuun, eikä molemminpuolinen aivotoimintasi pysty käsittelemään niitä preesens-muodossa, sillä toinen puoliskosi on toista hitaampi, joten toiston tunne saattaa syntyä myös siitä.

Juuri Juhannuksena koen usein, että olen elänyt tämän hetken ennenkin. Ehkä se johtuu siitä että siinä toistuvat samat asiat, mitkä ovat toistuneet jo vuosikymmeniä. Kerään juhlapöytääni luonnonkukat, sidon juhannusvastan verannalla, haistan ja maistan juhannuksen. Muistelen miten juhannusheraa varten haettiin maito pänikkäkärryillä tien takaa Mansikalta. Miten pihapatani kukat kukkivat ja elämänlanka kiipesi kilpaa humalan kanssa kuistin sivulla. Miten juhannusruusut ja norjanangervot vielä kukkivat pohjoisen seinustalla kun haimme yhdessä miehen ja lasten kanssa juhannuskoivut. Tajusin silloin että olin onnellinen, mutta minulla oli aina niin kiire, etten ehtinyt ikinä nauttia siitä niin kuin jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt.

Nyt teen jälleen kerran muuttoa ja siinä yhteydessä remonttia. En saanutkaan haaveilemaani juhannusta vielä uuteen asuntoon. Omenapuun ostin ajoissa ja se kukkikin jo ennen istutusta. Viime juhannuksena olin Tampereella hotellihuoneessa aattoaamuna kello neljä ja odotin jatkokyytiä kohti Taivassalon ihanaa saaristoa. Tänä juhannuksena suuntaan järven rannalle kuuntelemaan kuikan huutoa rantasaunan terassille ja melkeinpä jo tunnen koivuvastojen juhannustuoksun. Ainakin näen Mosku-poikani nauravan naaman ja olen hetken onnellinen. Olen iloinen myös siitä, että sillä on elämässä nyt uusi, luotettava Ihminen ja hyvä koti loppuelämäksi! Se lienee koiraihmisen suurin onni.

Juhannusviikkoa edeltävänä lauantai-iltana koin juhannuksen jo etukäteen katsellessani keijutyttöni (ensimmäinen lapsenlapseni) kulkemista Moskun kanssa yli kukkivan niityn. Tajusin taas kipeästi onnen ja osasin taas nauttia siitä. Tunne oli melkein sama kuin aiemmin illalla ystävän tarjotessa minulle keittämäänsä Juhannuskeittoa eli punaista heraa. Ennen vanhaan tyttärien sulhasmiehet saattoivat katsoa tytön varallisuutta ja anteliaisuutta juhannusheran väristä eli siitä, oliko hän raskinut reippaasti maitoa käyttää ja keiton punaiseksi keittää:)

Nuorena en tykännyt koko herkusta, mutta kun anoppi sitä vuosikymmenet keitteli, niin pikkuhiljaa se alkoi kuulua myös omaan mittumaariin ja juhannustunnelmaan. Juhannuskeittoa sain ystävältä tuliaiseksi kotipakettiinkin. Sen jälkeen kävin hautausmaalla pikimmiten kastelemassa ruusut. Ilta oli kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Ehkä vähän yllättäin tajusin että pihlajat olivat jo kukkineet, kun taas eriväriset syreenit tuoksuivat ja kukoistivat täydessä kukassa yhdessä hautojen ruusujen ja orvokkien kanssa. Hiljaisuus ja rauha kutsuivat minua jäämään, vaikka kiire painoi jo päälle. Yritin turhaan varastaa hautausmaan rauhaa ja kesäillan pysähtynyttä tunnelmaa mukaani. Miten kiva olisikaan, jos voisi juhannuskeiton tavoin sulkea rauhaa ja kauneutta pakasterasiaan ja ottaa sitä sieltä kun tarvitsee... Ehkä juhannus otti -taas kerran- kohdallani varaslähdön ja juoksi varsinaisen Juhannuksen ohi! Ainakin maidonvalkeat ja uskomattoman kauniit alkukesän yöt ovat menneet surullisen nopeasti ohi, sillä aikani on mennyt niitä haaskatessa, miettiessäni vain remonttia ja muuttoa:(

Juhannusaatto muuttui  nykyiselle liikkuvalle paikalleen Armon vuonna 1955 eli 20 - 26.6 päivien viikonloppuun. Juhannus jota kirkollisesti juhlitaan Johannes Kastajan syntymän vuoksi, oli ennen kiinteästi 24.6. ja parasta siinä oli tietenkin iki-ihana aatto, joka oli täynnä perhosen keveää odotusta. Kaikki kuviteltu ja mukava oli vielä edessäpäin aivan toisin kuin tämän juhannusmorsiamen naamasta voisi päätellä. Tästä hetkestä on tänään tasan 34 vuotta.

Morsiamen tulevat juhannukset olivat enimmäkseen täynnä iloa ja valoa - varsinkin silloin kun lapset olivat vielä pieniä. Sieltä löytyy myös railakasta menoa rantakalliolla illasta aamunkoittoon kun hoilasimme Norjalaista villapaitaa kitaran säestyksellä ja ainakin kerran sukelsin ei-norjalainen-villapaita päälläni hakemaan mieheni uutta kenkää merestä, jonne hän sen nakkasi, ne kun olivat kuulemma kalliolla liian liukkaat:) Ja aivan kuten aikoinaan omani, ajoittuivat myös lasteni ja  kummilasteni rippijuhlat rauhoittavasti juhannukseen. Lapsenlapsen ammanakin olimme erään juhannusyön. Yö oli mahdottoman kaunis, eikä lasta nukuttanut ollenkaan, joten veimme hänet ulos ihailemaan keskiyön taikaa. Siellä se konttasi nurmikolla ja nauroi. Onnen aikojen jälkeen elämääni on tullut monta suurta surua ja yksinäisyyttä, joka tuo pitkäksi aikaa turhaa kaipausta eiliseen, siihen mikä ei enää koskaan palaa. Varjot kulkevat raskaina ja pitkään mukanasi, mutta ehkä vielä joskus tulee se päivä, jolloin huomaat seisovasi auringossa ja sydämesi muistaa unohtuneet laulusi. Elät tässä ja nyt.
Kaunista, kaihoisaa ja iloista Mittumaaria Sinulle:)

Ylin kuva Martta Wendelin, seuraava Flower fairies of the trees ( Mary Barker) ja alin keijukuva Mr Google, koira ja morsmaikku omia.