Lemmikit, luonto, historia, kirpputorilöydöt, kirjat, juhlapyhät, vuodenajat, noitavainot, sadut, perinteet, valokuvaus, Taina Marjasen tontut, noita-akat, jouluhullu kyökkipiika, juhannus, vappu, pääsiäinen, pyhäinpäivä, halloween, meri ja Pyhäjoki

AMALIEN TARINA

Usva aloitti tämän tarinan 04.01.2012 omassa blogissaan. Tarinan alkuun ja mukaan pääset  mukavasti täältä.

Allaolevasta pääset myös tarinaa erittäin hienosti kokoavaan Pitsin osuuteen, joten tervemenoa ihailemaan linkistä Pitsit sekaisin 

Tarinaa ovat kuljettaneet nimimerkit:  

Aina, Kiirepakolainen, Lastu & mies, Aimarii, Kaanon, Sirokko, Simpukka, Famu Falsetissa , Mayo, Ari ja Pitsit sekaisin, joka ojensi ystävällisesti valtikan  Plaza de Mustikselle  jossa soppaan lisättiin vähän mausteita ja jäätiin odottamaan keiton kiehumista:)



Tuijotin rosoista peiliä ja miestä, joka kääntyi hitaasti tärisevän taskulamppuni valossa minua kohti. Hän oli kuin sekoitus oopperan kummitusta ja huikaisevaa charmia, sillä toinen puoli hänen kasvoistaan oli jotenkin ruhjoutunut. Sitä lukuunottamatta hän oli ehkä komein näkemäni mies.
- Laske se hiilihanko alas, hän ärähti ottaen lampun kädestäni, jolloin tajusin vaistomaisesti ottaneeni vähän kättä pitempää Biblian lisäksi. 
- Kaarto käski käväistä, mutta unohti kertoa, että vieraat tapetaan saman tien, hän urahti hieroen aiemmin loukkaamaansa silmäkulmaa ja poskipäätä.
-  Vieraat eivät yleensä ryntäile keskiyöllä kuin rosvot, äsähdin takaisin vetäisten ovea auki. Auts! Aurinko pilkisti esiin ja kirkas lumihanki otti silmiini. Paksut pölyiset verhot olivat pimentäneet huoneen melkein pilkkopimeäksi, joten olin nukkunut todella kauan.
-  Olet ehkä kuullut tarinoita Midnight Sun-ilmiöstä mies nauroi hävyttömästi katsellen silmiään siristellen aurinkoon.
 - Riippuu vähän siitä, mitä merkitystä haetaan, äsähdin harmistuneena. Olipa pirullinen mies, harmi etten täräyttänyt sitä saman tien hiilihangolla ohimoon. Käännyin äkeästi katsomaan ja huomasin tuijottavani suoraan poliisikomissaari-läpyskään. Niinpä tietenkin, niitähän täällä hyppäsi kuin vilkkilässä kissoja, eläkeikäisiä nimismiehiä ja virkaintoisia käytössä kolhiintuneita poliisitarkastajia. Mikä ihme niitä tänne veti.
- Kaarto loukkasi eilen vähän itseään, joten lupasin kurkata ohikulkiessani tänne ja kun vaikutti niin hiljaiselta niin ajattelin poiketa.
- Oletko ihan varma tästä ajattelupuolesta, kysäisin viattomasti, vaikka minua vaivasikin aivan tajuttomasti Kaarron loukkaantuminen. Mies tuijotti minua hetken hyytävillä poliisisilmillään ja harppasi autolleen.Tupsu sähisi ja kiukutteli, josta arvasin heti, että  lähettyvillä täytyi olla myöskin koira, joten otin sen syliini. Koira oli irti auton vieressä ja odotti paikallaan. Se näytti ihan oikeaoppiselta schäferhund-susikoiralta, mutta mitä ihmettä se teki tuon hullun miehen kanssa. Kissa kainalossa menin portaille katuen tökeryyttäni, mutta auto kaasutti jo tiehensä ja kirosin Kaarron alimpaan hiilihankomestaan. Pitikö sen lähettää idioottiapupoikia asialle sen lisäksi että loukkasi vielä itseäänkin. Harmitti koko juttu, oma ränsistynyt olemukseni ja etenkin se, että mies suivaantui ihan pikkuasiasta. Yleensähän ne vain tykkäävät kun lyö perheraamatulla päähän ja uhkailee vähän hiilihangolla:) Pesin jääkylmällä vedellä kasvoni ja mietin miten helppoa olisi jos voisi huuhdella itsensä myös sisältä, pois turhat muistot kuin roskat. Tarjoilin hieman kampaa takkuiseen tukkaan ja siistittyäni itseni ihmisen näköiseksi lähdin Tupsu korissa takaisin putiikkiin. 
"Tupsu" Desktop Nexus
Tupsu katsoi minua korissa keikkuen ja sanoi lyhyesti NAU, mikä tarkoitti joko sitä, että aamiainen minulle heti tai sitä, että osaan kyllä kävellä itsekin, enkä välitä näistä logistiikkapalveluista vähääkään. Antiikkiliikkeen kaapista löysin vielä yhden tonnikalapurkin jonka annoin Tupsulle samalla kun laitoin kahvia itselleni ja haaveilin turhaan korvapuusteista, joita Kaarto oli eilen tarjoillut. Ihana kahvintuoksu täytti pian koko putiikin ja Tupsu hieroi pikkunenäänsä jalkaani vasten. Ehkä kahviaikani houkuttelisi naapuriliikkeen Paulin käymään ja saisin herkutella tänäänkin tuoreella pullalla tai ehkä jopa leivoksilla. Toisaalta voisihan sitä hakea parit berliinit vuorostaan jo itsekin. Silitin kissaa ja mietin miksi minua häiritsi koko ajan tämä epämääräinen ja omituinen tunne jostakin, ikään kuin lause tai nimi, jota et saa millään päähäsi. Kurnau, vastasi Tupsu katsoen minua kauniilla silmillään. Oliko se ehkä runo, josta muistin vain katkelmia"..takaa vuosien, näen rakkauden.. liekki raiskatkoon, unen, huomisen..."  Tai ehkä se pelkkä uni tai muisto jostakin aivan muusta.

"On varjot väistyneet ja huolet Rosemary" välähti päähäni yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistin viime öiset kuiskeet ja varjot, johon tämä nimi ehdottomasti liittyi ja joka toi niin elävästi mieleen lapsuuteni ruskeapukuisen naisen ja Amalian arkisen olemuksen. Ehkä juuri hän oli Rose, mietin yht'äkkiä kovin varmana asiasta ja katsoin ajatuksissani antiikkiliikkeen ikkunasta ulos, samalla kun katseeni sivusi hajamielisesti oven vieressä olevaa hyllykköä. Ja pysähtyi siihen kuin naulittuna. Vanhan kellon ja lehden alta pilkotti jotakin punertavaa. Se oli aivan ikkunan alla lähellä ovea. Tuijotin uskomatta silmiäni. Siinä se nyt oli! Ruusurasia, jota olin etsinyt kuin hullu. Miksi en sitä aiemmin tuossa nähnyt? Se ei kyllä takuulla ollut siinä vielä eilen. Kello kilahti ja joku tuli kauppaan, mutta minä tuijotin vain typertyneenä rasiaa ja sanoin hajamielisesti päivää. Hieno rouva mittaili suu supussa hyllyjäni ja aivan toisin kuin hatturouva hän vaikutti hyvinkin ylimieliseltä, suorastaan sulkeutuneelta nutturakampauksineen ja huiveineen.
- Pitäisi olla jotakin romanttista ja pikanttia, hän tuumi ylhäisesti vilkaisten minua pitkään. 
- Kuten soittorasia, kuulin itseni sanovan konemaisesti, ikäänkuin joku muu olisi puhunut suullani.
- Juuri niin, ilahtui suppusuurouva. 
- Kas tässähän se onkin, hän huokasi ojentaessaan kätensä kohti ruusurasiaa.
- Ei sitä, kiljaisin ja tarrasin lujasti hänen käteensä, jolloin rasia putosi hänen kädestään lattialle. Kansi särkyi ja omituisen tuttu musiikki alkoi soida päässäni ja minua huimasi ja pyörytti yht'aikaa samalla kun mielessäni hakkasi lause: "Takaa vuosien, näen rakkauden, on varjot väistyneet.." Rouva katsoi kauhistuneena kun otin hänestä tukea ja kuulin hänen sanovan ikäänkuin...

Ja tästä jatkaa  VALOKKI, ole hyvä. Luovutan mieluusti valtikan osaaviin käsiisi :)

(Ylläoleva kuva  ja pikkuinen kissa on varastettu Desktop Nexus-kuvavalikoimista.)


Amalia-blogitarina jonka Uuna lisäsi viimeinkin kokonaisuudessaan, voit lukea sen nyt tästäkin. Sydänlämmin kiitos UUNALLE, joka tämän mahdollisti.



Usva-Uuna:

Oven päällä oleva kello kilahti vaimeasti astuessani sisään; aivan kuin sekin olisi kangistunut käyttämättömänä. Miten se voi kuulua takahuoneeseen asti? - hämmentyneet aivoni muodostivat kysymyksen odottamatta vastausta. Se kuuluu hyvin, kun oppii kuuntelemaan, tulisin tulevaisuudessa huomaamaan, mutta nyt menneisyys antoi minulle riittävästi ajateltavaa ja ihmeteltävää.

Menneisyys tuoksui ja näkyi ympärilläni astuessani keskelle huonetta. Täällä aikakin oli pysähtynyt menneisyyteen; kaikki kellot torkkuivat hiljaa. Pöly oli laskeutunut varovasti hyllyille ja pöydille. Sekin oli tullut kuin luvatta. Minulla tosin oli virallisesti lupa, mutta silti tunsin itseni tunkeilijaksi, enkä ymmärtänyt, miksi Neiti oli testamentannut kaiken juuri minulle. Meillä ei ollut minkäänlaista sukulaisuussuhdetta. Kävin Neidin luona lapsena, mutta siitä oli kohta jo neljäkymmentä vuotta.


Aina:

Pyyhin hansikkaallani varovasti tuolille kertyneen pölyn, istuin arastellen sen toiselle reunalle ja annoin silmieni kiertää huonetta hakien sieltä muistoja lapsuuden käynneistäni Neidin luona. Muistamani käkikello vastakkaisella seinällä oli pysähtynyt viiden huiteisiin, juuri ennen käen kukuntaa. Kahvipannu - sama, minkä muistin - oli edelleen hellanreunalla odottamassa käyttäjäänsä. Sen emaloitu, oranssin ja punaisen hehkuva pinta, oli saanut mustuneen helman vietettyään niin monet kerrat upotettuna vähän liian isoon hellan reikään. Tuli ja savu olivat nuolleet pohjan mustaksi pinttymäksi, mutta se ei alentanut pannun arvoa.

Ikkunaruudun nurkassa näin hämähäkinverkon asukkaineen, se oli kuivunut verkon keskelle pyöreäksi möykyksi muistuttaen ajasta, jolloin huoneessa oli elämää ja sen myötä sillekin ruokaa saatavilla.
Siirsin katseeni kamarin oveen: Sen peilit olivat kauniisti uurretut ja messinkisen ovenrivan kiiltäväksi kulunut pinta saanut himmeän hohteen käyttämättömyytensä johdosta.
Muistin, kuinka olin sivellyt haltioituneena kahvan koristeellisia kuvioita, silloin haaveilin joskus omistavani samanlaiset ovet ja kahvat, niiden arvokkaantuntuiset kaiverrukset ja tyylikkäät helat, mitkä koristivat avaimenpaikkaa.

Huoneessa oli asumattomuuden vähän tunkkainen tuoksu ja koleankostea ilma sai vilunväreet kulkemaan ylitseni. Havahduin ajatuksistani tähän hetkeen ja kysymyksiä tunkeutui päähäni. Miksi minulle, omistinko todella nyt tämän kaiken, miten menettelen tästä eteenpäin, mitä tulevaisuus tämän kaiken kanssa minulle tulee merkitsemään…?

Kiirepakolainen:

Tik, tak, tik, tak.... höpöttelivät kellot tuttavallisesti. Niinkuin olivat tehneet jo monta vuotta. Vuosikausia ennen minua. Neidille. Ja nyt minulle. Neidin jäämistöstä, johon komeat kaappikellotkin kuuluivat, perustamassani Antiikkiliikkeessä.

Isossa kaupungissa, lyhyellä sivukadulla, suutariliikkeen vieressä oli rauhaisaa hoidella putiikkia. Liikkeeni ikkunapenkiltä paikkansa löytänyt Tupsu loikoili sijallaan tyytyväisenä hyristen. Se oli eräänä kesäpäivänä vain kävellyt avoimesta ovesta sisään, nälissään ja häntänsä menettäneenä. Hoivasin kissan kuntoon ja ajattelin, että siitä saa hyvän liikekumppanin, seuralaisen, joka ei vastaan pullikoinut. Olemattomasta hännän nysästä johtuen se sai nimekseen Tupsu. Melkein kuin hupsu. Vähän niinkuin uusi omistajansakin. Ajatus liikkeen uudellen nimeämisestä huvitti. Antiikkiliike Hupsu & Tupsu. No ei sentään, karistaisi pois ne viimeisetkin asiakkaat.

Oven päällä oleva vanha reen tiukukello kilisti. Paulihan sieltä tuli. Niinkuin joka päivä tähän aikaan. Hän oli niin täsmällinen, että kellojen ajan olisi saapumisensa perusteella voinut tarkistaa. Suutariliikkeen Paulin kanssa oli ystävystytty, naapureita kun oltiin ja liikkeenpitäjiä molemmat. Minä keitin kahvit ja Pauli toi baakkelsit. Pauli oli laittanut liikkeensä oveen ilmoituksen: ”Odota ole hyvä, palaan kohta”. Niin se aina teki. Tupsu havahtui tiukukellon kilahdukseen, venytteli makoisien unien jälkeen ja pyörähti takahuoneeseen. Se tiesi, että Paulilla oli sillekin tuliaisia.
- Kylläpäs onkin herkullisia leivoksia, sanoin
- Ja niin hyvää kahvia olet keittänyt, kehaisi Pauli.
- Tupsu mouraisi tyytyväisyyden merkiksi ja sipaisi tassulla viiksiään.

Tämä ajatustenvaihto käytiin joka päivä. Samaan aikaan. Pauli katsasteli ympärilleen ja tiedusteli kaupankäyntiä. ”Rauhallista on ollut”, sanoin, ”oikein rauhallista”. ”Yhdet pohjat ja yhden punaisen korkokengän koron korjasin eilen”, sanoi Pauli, ja pyyhkäisi servetillä leivoksesta jääneen kermavaahdon suupielestään. Kiitti kahvista ja heikkasi ”Huomenna nähdään taas!”

Maailma oli pysähtynyt tällä Isonkaupungin sivukadulla. Pidin siitä. Antiikkiliikkeesäni Neidin jäämistö oli ja pysyi melkein koskemattomana. Tupsu otti jälleen paikkansa ikkunapenkillä ja tarkkaili satunnaisia kulkijoita, pörhistellen ja hyrräten. Minä otin kaapista puhtaan rievun ja aloitin pölyjen pyyhkimisen esineistöstä. Niinkuin tein joka päivä. Tuntui, ettei mikään voisi rauhaisaa elämäämme häiritä. Hyräilin olemaani tyytyväisenä.

Lastu ja sen mies:

Muistan runonpätkän, jota julistan niin itselleni kuin asiakkailleni: tärkeää ei ole tavara, vaan mieli altis, avara. Katselen jännittyneenä, kun vanhojen tavaroiden rakastaja viipyilee liikkeessä, hyväilee esineitä, melkein ostaa, muttei sittenkään ja poistuu hiippaillen kuin anteeksipyydellen kadulle eikä arvaakaan että olen oikeastaan huojentunut että jään rahan suhteen tyhjän pantiksi. Mutta tavaroista täydeksi, onnelliseksi.

Alan kiintyä esineisiin, enkä tahtoisi luopua niistä: mitä arvottomampi jokin tavara on, sitä arvokkaammaksi se minulle tulee. No, kyllä arvokas myös kiehtoo. Joihinkin Neidin esineisiin voisin ripustaa hintalapun joka hipoo kattoa.
Muistan että ahneus on kuolemansynti. Olenko kuolemanvaarassa koska en osaa tavaroista luopua? Ja juuri siksi etten ajattele rahaa, ajattelen sitä paljon, oikein mittailen miten onnellinen olen, kun olen rahaa vailla mutta omistan paljon. Ei, en saa nyt ajatuksiani loogiseen järjestykseen, mutta ei se haittaa, sillä ajattelu ei ole vahvimpia puoliani, tunnelmointi on.

Neidin kellot ovat vanhan ajan kelloja, joita kellosepät rassaavat kuntoon. Nykypäivän kelloihin vain vaihdellaan pattereita tai ehkä ei niitäkään: uusi kello ostetaan parin vuoden välein. Onko siinä järkeä?
Onpa sekin ihme nähty, että kelloliikkeessä patterin vaihtamista pyytävä saa perjantaina käteensä noutolapun: valmis keskiviikkona kello 13. Olisi patteri jonain pikahuoltona voitu vaihtaa odottaessakin, mutta noutolapun avulla vissiin piilotetaan se seikka, että homma on perin helppo. Rahastus onnistuu paremmin, kun asiakas ei näe, miten työ valmistuu puolessa minuutissa.

Pauli ei sentään pistä kengän korkolappua uusiksi kahdessa minuutissa. Ja näkeehän sen noista pikasuutareista, että taitoa siihen tarvitaan. Ja vehkeitä. Niin kuin Helsingin Mannerheimintien suutarin ikkunassa lukee vähätellen: ”Kenkään ei täältä saa paikkaa pysyvää."

Antiikkiliikkeessä ei kelloja patterien voimalla käyntiin viritetä. Ei! Vanhat hyvät konstit ovat arvossaan. Neidin seinäkello on avattavissa takaapäin helposti. Nostan vain kaksi hakasta. Kas niin! Onpas paksu pöly! Täytyy ottaa avuksi takan palkeet, jotta voi puhaltaa pölyt pois saamatta niitä suoraan nenilleen. Tsuh ja tsuh! "Savun hälvettyä vaihdamme kytkentää", lukee erään sähköverstaan kahvihuoneen seinällä. Kellon sisuspöly laskeutuu sukkelammin. Jo näkyy vieteri ja ratas poikineen. Tuohon voisi varmaan ripustaa heilurin, ja vetokettingin paikka on kellonselvä.

Mitä kellon uumenista nyt paljastuu? Opasvihko! Minkä vuoksi Neiti on piilottanut antiikkikellonsa sisuksiin korjausoppaan? Varovaisesti avaan näkösälle ensimmäisen sivun. Kirjaimet vilistävät.

Tuntuu kuin tirkistelisin. Suljen, lukematta sanaakaan, vihkon.
Seison antiikkiliikkeen hämäryydessä vihko kädessäni ja tunnen miten aika pysähtyy siitä huolimatta että kello raksuttaa ja mittaa aikaa tulevaa. Kunpa minullakin raksuttaisi ja paljastuisi miksi Neiti on minulle omaisuutensa testamentannut. Entä jos kellon sisällä, vihkon kansien välissä, on viesti minulle?
Itsehillintäni sammuu. Ylitsevuotava uteliaisuus syttyy. Avaan vihkon. Luen:

Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti.

Mikään kellon korjausopas tämä ei ole. Tai sitten on ja ei.



aimarii:

Tuijotin ruutuvihossa olevaa tekstiä, alimmasta rivistä oli hieman hankalaa saada selvää. – elpyy heti -, niin siinä kuitenkin luki, vaikka kosmoskynän jälki on saanut hieman kosteutta ja levinnyt. Aivan kuin siihen olisi joskus pudonnut kyynel. Neidin kirjoittamaa joka tapauksessa, tunnistan ja muistan tuon hienostuneen käsialan testamentin allekirjoituksesta.

Muutamista riveistä tuli mieleen, että Neidillä on täytynyt olla sydänsuruja, mutta kenelle tämä rakkausruno on osoitettu? Kuka mahtoi olla Neidin rakastettu? Liittyisikö viesti jotenkin mutkien kautta minuun? Mielessä välähtää hataria mielikuvia päivästä, jolloin lähes neljäkymmentä vuotta sitten kävin isoisäni kanssa Neidin talossa.

Havahdun, kun liikkeeseen huomaamattani tullut asiakas kysyy samovaarin hintaa. Neiti on kuulemani mukaan saanut sen aikoinaan Venäjän tuliaisena. Hätäännyn, en halua myydä sitä, kuten en oikeastaan yhtään perimistäni tavaroista, vaikka olen asetellut ne esille ja myytäväksi Antiikkiliikkeen hyllyille. Tosin lähes kaikki ovat hintalappuja vaille. En millään kehdannut pistää niille pilviä hipovia hintoja, vaikka sitten olisin saanut olla rauhassa, kun kukaan ei semmoisia summia suostuisi maksamaan.

- Oi sentään, anteeksi. Valitettavasti tämä samovaari ei ole enää myytävänä. En vain ennättänyt kiinnittää varauslappua siihen. Olin niissä aikeissa, mutta Tupsu-kissa vaati päästä sisälle ja työ jäi kesken. Olen pahoillani, mutta löytyisikö kenties jotain muuta?

Valkoisia valheita ladellessani siirsin samalla samovaarin takahuoneen turviin. Kun palasin, asiakas oli lähtenyt.

- Hyvä Luoja, mikä minua vaivaa? Tällä menolla ei ole kohta rahaa, millä ostaa edes ruokaa. Enkä kehtaa Paulillekaan kehua myyntiäni. Hymähdin harmissani.
- Mikä hiivatin kauppias tämmöinen on, pihtaa vaan itselleen? Myymättä on yhä Neidiltä perinnöksi saatu talokin. Missä kunnossa lienee? Kesällä kävin siellä viimeksi, mutta nyt ollaan jo talvessa.

Tupsu kehnäsi jaloissa niin vaativasti, että koppasin sen syliin ja istahdin keinutuoliin. Oli suloinen hiljaisuus, vain kellojen raksutus ja Tupsun kehräys ajatusteni taustalla.

Kellon sisältä löytynyt vihko ja siihen kirjoitettu runo vain askarruttivat. Luin rivit toistamiseen vielä monta kertaa. Oliko Neiti jäänyt vaille vastarakkautta? Onko hänen vihkoon kirjoittamansa yksi ainoa lause kaikki, mitä hänen vai pitäisikö sanoa heidän, tarinastaan olisi jäljellä? Pohdittuani tovin uskon, että viestejä löytyisi lisää. Olin hyvilläni, että Pauli oli sen päiväisen visiittinsä tehnyt, sillä minulla oli niin mielenkiintoista ajateltavaa, etten malttaisikaan seurustella. Jostain syystä en ollut hänelle järin perusteellisesti koskaan kertonut Antikvarialiikkeeni useimpien tavaroiden alkuperää. Ehkä siksi, että minäkin rakastan salaisuuksia ja mieltä kiehtoo, kun niitä pikku hiljaa ilmestyy lisää.
Tupsu marahtaa ärhäkästi, kun patistan hänet sylistäni ja nousen tutkimaan loput perintökelloista ja kaikista kannellisista purnukoista, sekä kertaalleen vielä samovaarinkin. Viestejä ei löydy lisää. Olen pettynyt ja lysähdän aivastellen takaisin keinutuoliin. Pölyä pölähti sen verran sieraimiin. Huiskuni ei ilmeisesti onnistu tekemään perin pohjin työtään.

Ehkä salaisuus onkin itse talossa. Mikä estää, josko lähtisin vielä tänään etsimään. Talo on edelleen omistuksessani, vaikkakin rapistuessaan riesa. On se ollut kyllä myynnissä muutamaan otteeseen, mutta varteenotettavan ostajan ilmaannuttua, olen kiireesti vetänyt sen kiinteistökaupan listoilta pois.
Kello raksahtaa viisi, mutta käki ei kuku. Yrityksistä huolimatta käkikello on enää vain antiikkinen seinäkello ilman salaisuuksia mykän käkensä kanssa. Iltahämärä on jo ehtinyt hieman syvetä ulkonakin ja minulle tulee kiire sulkea liike. Riennän autolle ja varmistan puolijuoksussa takin taskusta, että juhlava avainnippu tuli varmasti mukaan. Isosta kaupungista on muutama kymmenen kilometriä Neidin, siis minun kiinteistölleni. Miten ihmeessä en vieläkään osaa kutsua sitä luontevasti omaksi talokseni? En vaan osaa.

Auto hurahtaa käyntiin. Napsautan tohkeissani myös autoradion auki, sillä ajellessa tykkään kuunnella radiota, muuten tuskin ollenkaan.
Tuttu biisi on meneillään jostain keskeltä… tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssiiii….siellä se penkooo..kakkulapioita, kapioita kirstusta penkooo… Käteni rupeavat tärisemään. Puristan ne tiukemmin ohjauspyörän ympärille ja radiosta soi… hullu Amalia tanssiii…sodassa kaatunutta maatunutta majuria itkee, joka sieltä jostain… ei palannutkaaaan…

Pysäytän taloni pihaan ja sammutan auton. Tuijotan täristen taivasta vasten vanhan taitekattoisen talon silhuettia. Verhottomat ikkuna-aukot ammottavat mustina. Kammottaa vähän?

Laulusta tuli mieleen, että Neidin nimi oli Amalia.
Autosta noustessani näen ensimmäiseksi kuun. Se vilkkuu puiden lomassa taitekattoisen talon takaa. Ympäröivän metsän tummuus muuttuu kuunvalon myötä epätodelliseksi. Epätodelta tuntuu myös oma elämäni tällä hetkellä. Tämä on minun, sanon ääneen, vakuuttuakseni liikkumiseni oikeellisuudesta. Kaivan avainnipun taskustani. Ovi aukeaa narahtaen. Kuunvalo valaisee huoneet unenomaiseksi. Värähdän vaistomaisesti. Tartun henkistä minääni niskasta kiinni ja ryhdyn toimeen. Sytytän tulen hellaan ja avaan ikkunan. Raikas ilma, tulen rätinän säestyksella saa minut vihdoin tuntemaan, olen tullut kotiin.

Kaanon:

Taskulamppu kädessäni kuljen toiseen huoneeseen. Tämä on Amalia-neidin makuukamari. Haalistuneet ruusukuvioiset tapetit seinällä, johon kuun keltainen säde osuu luoden ympärilleen salaperäistä hohteen. Näkymä saa minut ääni värähdellen lausumaan:
"Riutunut lempi
odottavainen
armaan tullessa
elpyy heti."

Miten mahtoikaan viiltää odottava rakkaus ja riutunut lempi Amalia-neitiä? Näitä kysymyksiä pyöritellen kuljen kirjahyllyn eteen. Runokirjoja ja romaaneja. Ruskeita nahkaselkäisiä opuksia vieri vieresssä. Otan kirjan käteeni ja selaan, sitten toisen, kunnes huomaan haalistuneen paljon selatun valokuvakansion. Kansioon tarttuen istahdan sänkyyn..Amalia-neiti on ollut pedantti ihminen. Siitä kertoo siistissä järjestyksessä olevat valokuvat, ja kauniilla koukeroisella käsialalla allekirjoitetut tekstit. Kääntelen albumin lehtiä eteenpäin. Tuntemattomia kasvoja, taitavia atelier-poseerauskuvia ja kauniita maisemapostikortteja.

Käyn kohentamassa tulta uunissa ja palaan sängyn päälle jätetyn valokuvakansion pariin. Kuulen paperin rahisevan jaloissani. Mitä olenkaan pudottanut lattialle? Nostan valokuvan lattialta ja sitä katsoessani tunnen lämpimän ailahduksen sydämeni seudussa. Tämä on varmaan sitä lempeä, joka armaan saapuessa elpyy. Tyttö ja poika nojaavat toisiinsa suuren tammen alla. Tylöllä on valloittavan ilkikurinen hymy ja poika on komea kuin kreikkalainen jumala. Hän on kietonut kätensä tytön hoikalle uumalle ja katsoo tyttöä silmiin omistajan elkein. Sydämeni sulaa tämän näkymän edessä. Käännän valokuvan. Kuvan taakse on piirretty sydän ja sen keskelle kirjaimet A ja M. Amalia-neiti ja suuri rakkaus. Siitä ei ole epäilystäkään.

Heittäydyn vuoteelle unelmoimaan. Ennen kuin huomaankaan unelmani kiidättävät minut unten maille. Unohdan palavan tulen, unohdan Tupsu-kissani ja antiikkiliikkeen. Unohdan kaiken. Unessani Amalia tanssii villisti rakastettunsa kanssa. Sotilaspukuinen kavaljeeri pyörittää Amalia-neitiä ymäri tanssilattiaa. Kiiltävät saappaat lyövät iloisesti tahtia ja Amalia tanssii hiukset hulmuten.
Onnellinen uni tuudittaa minut unten maille. Niinpä en kuule enää askeleita jotka lähestyvät portaalla.

Sirokko:

Säpsähdän hereille. Puunoksa heilahtaa ikkunaa vasten ja saa aikaan raapaisevan äänen, joka kiirii lasista suoraan selkärankaani ilkeinä väristyksinä. Kapea auringonsäteiden kiila taittuu lehdettömien oksien lomasta suoraan tyynylleni. Tuijotan valossa tanssivia pölyhiukkasia ja niiden keskellä liehuvaa punaista mekonhelmaa, joka hitaasti hiipuu pois jättäen jälkeensä vain hämärässä huoneessa hohtavan valokiilan. Silmäni siirtyvät takaisin ikkunaan ja sen kulmassa kimmeltävään hämähäkinseittiin. Vasta sitten tajuan missä olen.

- Hyvänen aika! Onko nyt jo aamu!
Sanon sen ääneen ja ääneni rahisee onttona ympäri ruusutapettisia seiniä. Karistan Amalian tunkkaiselta tuoksuvan peitteen päältäni ja ponnahdan ylös. Huoneen viileys tunkeutuu hetkessä lävitseni. Tekee mieli hypätä takaisin vuoteen lämpöön, mutta pakotan itseni liikkeelle venytellen kankeita jäseniäni. Hellan tuli on sammunut aikoja sitten. Etsin silmilläni kelloa seinältä, mutta nehän ovatkin antiikkiliikkeessäni. Ja Tupsu! Olen unohtanut senkin.
Ryntäilen päättömänä edes takaisin, aivan kuin niin voisin kerätä hajalleen lentäneet ajatukseni uudelleen yhteen. Pitäisi saada kahvia. Katseeni pysähtyy hetkeksi hellan reunalla nököttävään nokiseen pannuun. Ei, liian monimutkaista. Löydän käsilaukkuni ja kaivan sieltä esiin kännykän. Vanha uskollinen mummomalli, jonka näyttö on yhtä tyhjä kuin mieleni. Niinpä tietenkin! Eikä laturia mukana. Olisi sittenkin pitänyt ostaa se uusi..

- Nyt rauhoitut, sanon ja pysähdyn niille sijoilleni samalla kun aivoihin saapuu uusi viesti. Seison vesilätäkössä, pienessä mutta kuitenkin, sisällä, keittiössäni.
Vaistomaisesti katson kattoa, vuotaako se, ei siltä näytä. Tassuttelen märin sukin ikkunaan. Kevyt lumikerros peittää maan, yöllä on satanut, mutta miten se olisi satanut keittiöön. Täytyy olla joku vuoto jossakin..

Välikohtaus on saanut ajatukseni järjestykseen, jokaisen omaan lokeroonsa vuoroaan odottamaan, jääköön miettiminen myöhemmäksi. Nyt on lähdettävä avaamaan liike, Pauli on varmaan jo ihmetellyt. Ja raukka Tupsukin, miten olen senkin voinut unohtaa! Mutta ensin pitää käydä asunnolla suihkussa, vaihtamassa vaatteita, haisen jo itsekin ummehtuneelle.

Kasaan nopeasti tavarani ja luon vielä kaipaavan silmäyksen valokuva-albumiin, Amalian pölyiseen kirjahyllyyn, pitsiliinan peittämään kirstuun. Niin kirstu, vanhoja sänkyvaatteita pullollaan, sekin pitäisi tutkia paremmin.. Kämmenissäni jo kihelmöi, mutta ei, nyt on pakko lähteä, tulisin ihan kohta takaisin. Paremmin varustautuneena. Kuiskaan sen Amalialle kuin lupauksena.

Messinkinen ovenkahva narahtaa kun avaan oven eteiseen. Jo ennen kuin astun kynnyksen yli silmäni juuttuvat lattian vesiläiskiin. Yksi on selvä jalanjälki. Kurainen. Iso. Ei niitä eilen siinä ollut! Jähmetyn paikalleni. Päässäni alkaa taas soida radiosta tulomatkalla kuulemani laulu ..tanssii hullu Amalia kamalia tansseja tanssii... tai sitten sillä on siellä mies...

Simpukka:

Vapisen paikoillani toimintakyvyttömänä. Tajuan, että joku on käynyt yöllä talossa. Tallustellut sisään isoilla kuraisilla kengillään, pysähtynyt keittiöön, ehkä nähnyt minut sikeässä unessa ja hiipinyt hiljaa pois.

Sydän pamppaillen palaan sisälle. Kurkistan varovasti sängyn alle, koska se on ainoa paikka mihin kukaan voisi piiloutua. Eihän siellä mitään ole, muutenkin kaikki näyttää olevan paikoillaan. Kohotan kirstun kantta, mutta jätän ummehtuneet sänkyvaatteet paikoilleen. Avaan albumin ja katson taas eilistä valokuvaa, kuvaa joka tuli yöllä uniini. Otan albumin kuvineen kainalooni. Mennessäni tutkin, näkyykö ulko-ovessa murtojälkiä. Ehjältä näyttää oven pieli. Oliko ovi yöllä edes lukossa, en muista lukitsinko sen illalla. Nyt käännän avainta lukossa ja varmistan lukituksen riuhtomalla vielä kahvasta.

Huoli Tupsusta saa minut ajamaan suoraan antiikkikaupalle. Jääkööt suihku ja vaatteidenvaihto. Tien varren lumiset maisemat rauhoittavat mielen ja palauttavat yöllisen unen onnellisen tunnelman. Kurkistan viereiselle istuimelle albumin päälle jättämääni valokuvaa. Mieleeni tulee hämärästi eräs toinen kuva.

Tupsu ottaa minut vastaan mieltään osoittaen, väistelemällä kaikki silittely-yritykseni. Hyppää mielipaikalleen ja tuijottaa sieltä syyttävästi minua. Soitan Paulille ja pyydän häntä tuomaan kahville tullessaan siivun lihahyytelöä, joka on Tupsun erikoisherkkua. Niin me sitten kahvittelemme hiljaisessa takahuoneessa kukin ajatuksiinsa vaipuneena. Tupsu nostelee ruokakupistaan lihahyytelön palasia ja menee syömään ne Paulin jalan viereen. Vilkaisee mennessään minua syyttävästi. Paulikaan ei ole juttutuulella ja minun ajatuksissani kummittelee yöllinen vieras ja muistin rajamailla häilyvä toinen valokuva. Pauli lähtee ”Huomenna nähdään”-toivotuksin.

Tupsu hyppää ikkunapenkille pesemään turkkiaan. Siirrän tuolin sen viereen ja silittelen pehmeää turkkia. Anteeksiannon merkiksi se lipaisee kättäni karkealla kielellään ja käpertyy ruokalevolle.

Tuntuu kuin kellojen tasainen raksutus voimistuisi. Katselen ihmetellen ympärilleni. Silloin huomaan sen. Valokuvan, jota yritin muistella. Kellotko sen minulle ilmoittivat. Kuva on seinällä kahden suuren kaappikellon välissä. Nostan kuvan valoon ikkunan viereen. Mustavalkoisessa kuvassa viisi hymyilevää sotilasta istuu penkillä kädet toistensa hartioilla. En tunne heidän asujaan, mutta suomalaisia sotilaita he eivät ole. Katson kuvan taakse, olisiko siellä heistä jotain tietoja. On vain Amalian käsialalla kirjoitettu teksti:
”Marcukselle, kellojen ruhtinaalle"
”Takaa vuosien
näen hetket rakkauden.
Armaall’ onhan tulta silmissään.
Liekki raiskatkoon muistot sen,
unen, huomisen…
Kaiken tuhoo, polttaa julma sota”


Famu falsetissa:

Istahdan ikkunan edessä olevalle tuolille ja tuijotan kuvaa, ikäänkuin se saisi kuvan kertomaan minulle tarinansa. "Kellojen ruhtinas"? "julma sota"? Onko salaperäisellä Marcuksella ollut tekemistä Amalian harvinaisen upean kellokokoelman kanssa? Onko Amalian rakastettu, Marcus, menehtynyt julmassa sodankäynnissä puolustaessaan maataan? Ja jos, niin mitä maata? Kysymykset risteilevät päässäni, sellaisella vauhdilla, etten kuule oven kellon kilahdusta. Havahdun mietteistäni, kun vierestäni kuuluu:

- Hyvää päivää!
Ponnahdan ylös tuolista ja melkein pudotan kädessäni olevan valokuvan. Edessäni seisoo punaiseen takkiin pukeutunut melko iäkäs nainen. Päässään hänellä on tyylikäs hattu. Ajattelen hänen olevan niitä ihmisiä, joille näyttää hattu kuin hattu istuvan. Minun päässäni kaikki hatut näyttävät tyhmiltä, rumilta ja tyylittömiltä. Onneksi minut on siunattu tuuhealla tummalla hiuspehkolla, jolla tarkenee pienessä pakkasessakin. Mistähän sekin lienee peräisin. Molemmilla vanhemmillani, sekä isällä että äidillä, oli suomalaiselle tyypilliset maantienväriset hiukset.

Nainen kertoo minulle tulleensa vilkaisemaan, vieläkö Amalian antiikkiliike on paikallaan. Hän mainitsee asuvansa muualla, ja tulleensa pistäytymään Suomeen sukulaisia tapaamaan. Murheellisen uutisen Amalian poismenosta oli joku sukulainen hänelle, Amalian nuoruudenaikaiselle ystävälle, kertonut.
Hän sanoo muuttaneensa Italiaan jo vuosia sitten. Amalia oli vieraillut siellä hänen luonaan muutamana kesänä kauan sitten. Sen jäkeen oli yhteys Amaliaan jäänyt muutamaan kirjeeseen ja joulukorttiin.

Ojennan kädessäni olevan kuvan hänelle, ja kysyn onko joku kuvassa olevista hänelle tuttu. Hän katsoo kuvaa, kääntää sen ja lukee takana olevan Amalian kirjoittaman runon.
Hymyillen hän osoittaa toista miestä vasemmalta ja kertoo sen olevan Marcus.
- He olivat niin rakastuneita, hän sanoo.
- Ei Marcus kuitenkaan sodassa kuollut, kuten runosta saattaa päätellä, hän jatkaa.
- Ja sitten oli vielä se lapsi.
- Oliko Amalialla lapsi, kysyn hämmästyneenä.
- Ei Amalialla, hänen sisarellaan Adelella kylläkin. Eikä lapsen isästä ollut epäselvyyttä. Marcus se oli, hän selittää.
En tiedä, mitä kysyisin ensimmäiseksi, niin mielenkiintoiselta tämä alkaa kuulostaa, mutta juuri silloin ovikello kilahtaa, ja sisään astuu nuori mies.
- Tässä on veljenpoikani Mikko, hän vie minut nyt syömään, sanoo nainen, jonka nimeä en vieläkään tiedä.
- Osaatteko sanoa, mistä voisin löytää lisää tietoa Amalian tarinasta, kysyn kiireesti.
- Amalialla oli vanha puinen, punainen puulipas. Sen kanteen oli maalattu ruusu. Etsikää sitä. Siinä Amalia säilytti Marcolta saamiaan kirjeitä.
- Hyvästi nyt täällä kertaa, sanoo nainen ja poistuu veljenpoikansa saattelemana.

Mayo:

Katson naisen ja pojan perään. Haluan juosta kysymään heiltä lisää, mutta jalkani ovat jähmettyneet; mitä minun pitäisi kysyä? Tuijotan likaista ikkunaa näkemättä sitä. Minun pitää selvittää pääni, tämä alkaa olla liian mutkikasta. Tuntemani Neiti ei vaikuttanut tältä salaperäistä elämää viettävältä Amalialta, mutta minähän olin lapsi eikä silloin kaikkea huomaa.

Kerran hyppiessäni ylös ja alas Neidin -siis Amalian kuluneita, hiukan sammaloituneita portaita erään juhannuksen alla, oli paikalle ilmestynyt Neidin ikäinen naisihminen mukanaan puinen käsilaukku - sen minä muistan hyvin, koska sen hieno solki välähti auringossa. Ruskea jakkupuku hänellä oli ja hyvä tuoksu jäi leijumaan pitkäksi ajaksi myöskin siihen piilopaikkaani, johon jostain syystä painauduin, ettei vieras huomannut minua. Neiti kävi tuomassa minulle mehulasin ja pullan siihen portaille ja sanoi surullinen ilme kasvoillaan, että hänellä on keskusteltavaa vieraan kanssa. Hypin yksikseni ruutua ja odotin isoisää hakemaan minua kotiin, kun ruskea jakkupuku pyyhälsi ulos ja tielle juoksujalkaa. Nainen oli juostessaan nyrjäyttää nilkkansa hiekkaisella tiellä. Se oli minusta outoa.

"Ja sitten oli vielä se lapsi". Ja puulipas - kirjeitä... Tämä liike ei nyt minua kaipaa, eikä Tupsua. Täällä sellaista lipasta ei ole. Sen täytyy olla talolla.
Pöydän takaa löytyy vanha nitisevä, riittävän tukeva kori, juuri sopiva Tupsulle. Sinne hän muutenkin piiloutuu, nyt sen kansi suljetaan ja lähdemme yhdessä talolle eikä minua pelotakaan niin paljon kissan kanssa. Aion etsiä ne kirjeet, koska ne ovat ratkaisu tähän mysteeriin. Mieleeni tulee jälleen: kuinka minä oikeastaan liityn tähän kaikkeen? Kaartaessani talon pihaan huomaan ensimmäisenä rikotun ovi-ikkunan. Puristan korin sankaa lujasti ja sanon Tupsulle, että meillä ei ole mitään hätää, ei mitään hätää...

Ari:

Tarkastettuani pikaisesti talon en huomannut mitään puuttuvan. Menin autolle hakeakseni sieltä taskulampun voidakseni tutkia myös talon kellarin ja ullakon.
Silloin huomasin hänet, pihan perällä seisoi mies katsellen minua. Nopeasti mietin mitä tekisin, juoksenko autolle ja kaasutan pois... seisoin kuitenkin paikollani tarkastellen miestä. Hoikka pitkä mies, jonka ikää oli vaikea arvata, kasvoilla oli jotain poikamaista, kuitenkin olemuksessa oli myös iän tuomaa kypsyyttä. Samassa mies lähti liikkeelle kohti minua.

Sitten sydämeni hyppäsi kurkkuun kun tajusin ylimääräistä liikettä silmäkulmassani, se oli kuitenkin vain Tupsu jonka olin unohtanut koriin. Ilmeisesti se oli kyllästynyt katselemaan maailmaa punosten välistä ja tuossa se juoksi suoraan kohti vierasta, joka muitta mutkitta nosti jalkoihin puskevan kissan syliinsä.

- Päivää, en kai säikäyttänyt, olen tuosta naapurista, Tupsu kainalossa mies ojensi minulle kätensä. - Olen Heikki Kaarto, kylän entinen nimismies. Läheltä katsottuna miehen ikä alkoi paljastua muuten nuorekkaista kasvoista, ojensin käteni ja esittäydyin. Kerroin lyhyesti, miksi talolla olen ja Amalian testamentista. Kaarto kertoi tunteneensa Amalian hyvin ja viimeisinä vuosina auttaneensa häntä pihatöissä.

Nyt hän oli tullut talolle, koska oli mielestään yöllä kuullut auton käyvän tässä pihassa, vanha ammatti juoksuttaa vieläkin. Kerroin rikotusta oven lasista ja pyysin häntä sisälle, tosin sanoin heti, ettei minulla ole mitään tarjottavaa.
- No sitten mennään meille, ei ilman kahvia voi rupatella, sanoi Kaarto. Niin kolmistaan lähdimme matkaan kohti puiden takana näkyvää valkoista taloa. Matkalla olin todella mielissäni, vihdoinkin tapaan jonkun, joka ehkä osaa vastata kysymyksiini...

Pitsit sekaisin:

Kaarto kattoi pöydälle kahvin lisäksi tuoreet korvapuustit ja ojensi katsottavakseni haalistuneen värikuvan, jossa oli Kaarron lisäksi pari vanhempaa naista. Tunnistin kuvasta Kaarron sekä Amalian, kolmas henkilö saattoi muutamista yhteisistä piirteistä päätellen olla Adele, Amalian salaperäinen sisar.
Kaartoa vuodet olivat suorastaan hemmotelleet. Kuvan salskea ja komea mies istui minua vastapäätä, useita kymmeniä vuosia vanhempana painoksena itsestään, syvät naururypyt silmäkulmissaan. Sen sijaan Amaliaa vuodet eivät oleet koskeneet hellin käsin, elämän kolhimana hän seisoi kuvassa Adelen vieressä, kuin vältellen kosketusta sisareensa, läheisyyttä inhoten.

Katsoessani kuvaa ja miettiessäni siinä olevien henkilöiden outoa kytköstä keskenään, tajusin yht'äkkiä, miten minulle tuntematon menneisyys riensi vastaani liian nopealla vauhdilla. Tunsin miten Kaarto katseli minua, kuin yrittäen ymmärtää sanattomia viestejäni, joita kuva minussa herätti.
”Huomasit varmaan molempien naisten yhdennäköisyyden.” Se oli enemmänkin toteamus kuin kysymys. Laskin kuvan pöydälle, väliimme ja osoitin sormella Amalian vieressä seisovaa naista. ”Adele, otaksun. Heissä on paljon samaa, mutta siinä missä Amalian piirteet ovat epämääräiset, ne ovat Adelella selkeät, jopa kauniit, kovan kauniit...”

”Aivan kuten heidän nimensäkin. Tavallinen Amalia ja yläluokkainen Adele. Amalialla ei tainnut olla paljoakaan mahdollisuuksia Adelen varjossa.” Kaarron äänessä ei ollut sääliä, se oli enemmänkin pohdiskeleva, oli kuin hän olisi jo mielessään muodostanut samanaikaisesti sanoille jatkoa.

”Olen pitkään miettinyt, otanko sinuun yhteyttä, mutta koska itse et ole osoittanut kiinnostusta Amaliaa kohtaan, perinnöstäsi huolimatta, olen antanut asian olla.”

Olin ymmälläni, miten minä, vanhempieni ainoa lapsi, olin joutunut tilanteeseen, jossa lapsuudessani tapaamani Amalia tunkeutui elämääni kaikista suunnista. Kaarto tuntui tietävän asioista huomattavasti enemmän, minun onnekseni, sillä olin päättänyt istua miehen keittiössä juuri niin kauan kuin olisin saanut selville kaiken sen, minkä hän tiesi.

Oli kuin Kaarto olisi lukenut ajatukseni. ”On varmasti järkevintä lähteä siitä, mitä sinä tiedät, sillä oletan, että et tiedä kovinkaan paljoa Amaliasta ja hänen elämästään.” Kulmieni välinen ryppy syveni ja Kaarron oli helppo lukea ilmeitäni. ”Lähinnä minua kiinnostaisi tietää, miten Amalia ylipäätään liittyy elämääni. Tämä perintö ja kaikki muu, joka lentää silmilleni joka nurkan takaa...”

Kaarto naurahti ja kuin kutsusta Tupsu lennähti pöydälle, syöksyen puoliksi syödyn korvapuustin kimppuun. Kaarto silitteli Tupsun selkää hajamielisesti, siirtämättä kissaa pois pöydältä. Merkillinen mies, antaa kissojen pomppia pöydillä.

Kokosin mielessäni yhteen kaikki tähän mennessä Amaliaan liittyvät tietoni sekä ne asiat, joihin olin näiden muutamien päivien aikana törmännyt.
”Perin tämän talon tavaroineen Amalialta ja olin kuin puulla päähän lyöty. Melkein tuntematon ihminen testamenttaa talonsa ja tavaransa ihmiselle, jonka on tavannut vain joskus kauan aikaa sitten, kun olin pahainen kakara. Melkoinen kokoelma erilaisia kelloja, vanhoja ja arvokkaitakin. Ihmettelin, mikä oli saanut Amalian keräilemään sellaisen määrän kelloja. Tietääkseni Amalia oli tarkka ja säntillinen ihminen, ja talosta päätellen jokainen matonkulmakin oli kuin viivottimella aseteltu. Kunnon pedantti neiti-ihminen, tai näin siis ainakin silloin ajattelin.”

Kaarto kuunteli tarkkaavaisesti, keskeyttämättä, kuin houkutellen koko tarinan yhdellä istumalla suustani.
”Kärräsin suurimman osan talon tavaroista liikkeeseeni, mutta en ole vieläkään pystynyt hinnoittelemaan niitä. Minulla on pieni antiikkitavaraliike sivukadulla, paremmin menestyvän suutariliikkeen vieressä. Suutarikin tekee enemmän kauppaa kuin minä hinnoittelemattomilla kelloillani.

Eilen tapahtui nopeutetulla vauhdilla asioita ja tupsahti ihmisiä kuin liikkeessäni moneen viikkoon yhteensä. Nukahdin Amalian taloon viime yöksi ja aamulla huomasin kuraiset kengänjäljet lattialla ja vettä siellä täällä. Jo pelkkä ajatus yöllisestä talossa kulkijasta puistattaa. Päivällä liikkeeseeni ilmestyi nainen Amalian menneisyydestä ja hän kertoi aikanaan muuttaneensa Suomesta Italiaan. Amalia oli vieraillut hänen luonaan vuosia sitten, mutta myöhemmin yhteydet olivat katkenneet.

Edellisellä käynnilläni löysin Amalian valokuva-albumin ja siellä oli kuva nuoresta, mitä ilmeisimmin toisiinsa rakastuneesta parista. Valokuvan taakse, ilmeisesti Amalia, oli piirtänyt sydämen ja sen sisälle nimikirjaimet A ja M.”
Oli Kaarron vuoro kohotella kulmiaan, mutta hän ei edelleenkän sanonut sanaakaan. Ilmeisesti nimismiehet, entiset sellaiset, ovat oppineet kuuntelemaan rikollisia ja puhumattomuus jos mikä on hyvä keino saada vastapuoli laulamaan. Ja minähän laulaa lirkuttelin kaikki tietoni.

”Kuva-albumin mies vaikutti jotenkin tutulta, mutta en todellakaan saanut päähäni kuka mies olisi voinut olla. Ei ainakaan kukaan menneisyydestäni. Liikkeessäni oli, tietysti, kahden kaappikellon välissä vanha mustavalkoinen kuva, jossa kuvan mies oli neljän sotilaskaverinsa kanssa, kädet toistensa harteilla. Asepuvut eivät todellakaan olleet tyypillistä suomalaista kenttäharmaata, mutta en tunnistanut minkä maalaisista sotilaista oli kyse. Kuva ainakin ajoittui II:n maailmansodan aikoihin tai vähän sen jälkeen, enempää en siitä osannut päätellä.

Näytin Amalian italian ystävälle kuvaa ja kysyin tunnistiko hän kuvasta ketään. Nimi M sai heti selityksensä, mies oli Marcus, Amalian suuri rakkaus. Kuva-albumin kätköistä paljastuneen kuvan perusteella tunne oli molemminpuolinen, mutta Marcuspa olikin tekaissut lapsen Adelen kanssa. Amalia oli jotenkin jäänyt syrjään, Adele ottanut sen, joka oli merkinnyt Amalialle eniten. Amalia ilmeisesti särki sydämensä, mutta jatkoi yksinäistä rakkauttaan.”

Kaarto nyökkäsi, kuin tarina olisi hänelle jo tuttu, mutta edelleen tottunut kuulustelija ei esittänyt kysymyksiä vaan antoi minun jatkaa tarinaa eteenpäin.
”Nainen kertoi, että Amalialla oli vanha ja puinen, punainen lipas, jonka kanteen on maalattu ruusu. Nainen kehotti minua etsimään puulipasta, sillä siinä Amalia säilytti Marcukselta saamiaan kirjeitä.

Tyhjentäessäni Amalian taloa arvokkaimmasta tavarasta, en törmännyt salaperäiseen lippaaseen. Ainakaan se ei ole näkyvillä, kaapeissa tai hyllyissä eikä liikkeessäni. Seuraavaksi etsinkin lippaan, joka saattaa sisältää tarinan avaimet.

Edelleenkään en tiedä, miten minä liityn tähän tarinaan. Kieltämättä, vanhojen rakkaustarinoiden ja mitä ilmeisimpien traagisten käänteiden esille kaivaminen voisi olla suorastaan kutkuttavaa, mutta minulla on liike hoidettavana ja kun vielä mitä ilmeisimmin kaikki asianosaiset ovat kuolleet tai ainakin kadonneet, miksi kaivella vanhoja salaisuuksia...?”

Yht'äkkiä Kaarron kasvoille ilmestyi suorastaan riemastunut hymy. ”Voi, et tiedäkään, miksi juuri sinun on selvitettävä tämä salaisuus. Onko tuossa todella kaikki mitä tiedät, vai siirrymmekö eteenpäin tarinassa?”
Olin yhtenä kysymysmerkkinä ja sitten muistin jotain, vielä kertomattoman yksityiskohdan. Palasin lapsuuteen, Juhannuksen aikaan ja kerroin Kaarrolle ruskeapukuisen naisen vierailusta ja miten se oli päättynyt naisen äkilliseen ulos ryntäämiseen. Minulle jäi jotenkin outo tunne siitä, kuin nainen olisi ollut samanaikaisesti raivoissaan ja itkenyt. Sitä en pystynyt ymmärtämään.”
Kertomukseni oli kestänyt melkoisen tovin, sillä vasta nyt tajusin, että Kaarto kaatoi ties monettako kupillista kahvia kuppiini. Olin syventynyt niin kertomukseeni, etten ollut huomannut juoneeni kahvia enkä ajan kulumista.
Kaarto huomasi kelloon katsomiseni sekä ilmeisen heräämiseni tarinan tunnelmasta. Tupsu pyöritteli palloa lattialla ja kahvin sekä tuoreiden korvapuustien tuoksu leijaili ilmassa.

”En yhtään ihmettele, että olet hämmentynyt, olisin varmasti itsekin, mikäli olisin sinun korkokengissäsi. Kello on jo paljon, oletko jäämässä Amalian taloon yöksi vai haluatko yöpyä vierashuoneessani? Saan laitettua sen hetkessä kuntoon, mikäli päätät jäädä yöksi.”

Ystävällinen tarjous, mutta halusin kuitenkin yöpyä Amalian talossa, olisin siten lähempänä häntä ja voisin vielä etsiä punaista puurasiaa, mikäli en saisi heti unta. Kuin vanhasta tottumuksesta, kuten aina ollessani hämilläni ja epävarma, vedin sormillani hiukset otsaltani takaraivolle. Hiukset, jotka olivat niin erilaiset kuin kummallakaan vanhemmistani.

Sovimme Kaarron kanssa tapaavamme seuraavana päivänä, kun ensin olin käynyt kaupungissa avaamassa liikkeeni. Niin ja tietysti yrittäen myydä ainakin muutaman hinnoitellun vanhan esineen. Tällä menolla ruoka loppuisi nopeasti pöydästä, samoin Tupsulta silakat ja jauhelihat.
Tupsu kainalossa protestoiden astelin illan hämärässä Amalian talolle. Lumessa oli aikaisemmin Kaarron kanssa tekemämme polku ja sitä myöten selvisin melko kuivin jaloin Amalian talon pihapiiriin. Miten onkaan vaikea tottua nimittämään taloa minun talokseni, mielessäni se on aina ollut Amalian talo, ei koskaan minun.

Silmäilin nopeasti taloa ympäröivää lunta, kuin etsien ylimääräisiä jälkiä lumella. Hanki oli koskematon ja siirryin kiukkuisesti mouruava Tupsu kainalossani sisälle.

Rikottu ovi-ikkuna muistutti salaperäisestä vierailijasta ja mietin mielessäni yöpymisen turvallisuutta. Tietoisuus siitä, että Kaarto olisi huutomatkan päässä, varmisti päätökseni jäädä yöksi salaisuuksien taloon, jolla oli oma tarinansa kerrottavana.

Liikuin hiljaisissa huoneissa, kynttilänvalon luodessa varjoja seinille. Pölyhiukkaset tanssivat ilmassa ja ikkunaruudun reunassa hämähäkinverkko asukkaineen muistutti talon autiudesta, surullisesta yksinäisyydestä, jota eivät äänet ja ihmisen lämpö enää täyttäneet.
Punainen puurasia ei ylimalkaisesta etsiskelystäni huolimatta tullut näkyville. Sekin asia, jonka jouduin siirtämään seuraavaan päivään.
Istuin tuolille, vanha ja kulunut laiskanlinna, jota en ollut kelpuuttanut myytävien tavaroiden joukkoon. Nyt sen uumeniin oli turvallista käpertyä ja jäädä tuijottamaan kynttilän liekkiä, antaa ajatusten vaeltaa, käsittää kaikki muutaman päivän aikana tapahtunut sekasortoisessa mielessäni.

Kynttilän valo suureni ja pieneni, liekki liikkui puolelta toiselle ja tein syvän pudotuksen unen kaltaiseen olotilaan, joka lukitsi minut paikalleni. Ihollani tuntui kylmyys, hengitykseni höyrysi. Äkillinen lämpötilan muutos ei saanut minua herätetyksi todellisuuteen, vaivuin syvemmälle ja syvemmälle, kynttilän liekki tanssi edessäni ja seinillä varjot liikkuivat nopeammin. En tuntenut kylmyyttä, en enää nähnyt nopeita varjoja, äänet ympärilläni hiljenivät ja hiljaisuuteen kuului kuiskaava ääni. ”Voi sinua tyttöseni, eikö kukaan koskaan kertonut sinulle mitään, eivätkö vanhempasi ehtineet tai halunneet kertoa sinulle suvustasi ja sen tarinoista?”

Hiljaisuus kuiskasi, leijui ympärilläni, kosketti lapsuuttani. ”Tyttöseni, etsi punainen rasia, siellä lepää osa salaisuuttasi, monia salaisuuksia. Minun tarinani on sinun tarinasi...” Kuiskaus loittoni, lämpö palasi huoneeseen ja kynttilän liekki rauhoittui. Olin hämilläni, en peloissani, arvoitus liittyi siis sittenkin myös minuun.

Tupsu oli huoneen perimmäisessä nurkassa, suuret silmät pyöreinä, suorastaan fosforinvihreiltä loistavina. Hain sähisevän kissan syliini ja siirryi Amalian makuuhuoneeseen, samojen tunkkaisten peitteiden alle, jossa olin viettänyt edellisen yön. Vaivuin uneen, tai unen kaltaiseen horrokseen Tupsu tiukasti kyljessäni kiinni.

Kuulin unen läpi auton oven sulkemisesta syntyneen paukahduksen, askelten äänet hangella, puisten portaiden narinan raskaiden askelten alla, oven avauksen ja askeleet eteisen puisella lattialla. Olin hetkessä hereillä. Työnsin Tupsun nopeasti pois ja tartuin ensimmäiseen käteeni osuneeseen esineeseen, yöpöydällä lojuneeseen paksuun kirjaan. Se kädessäni nousin varovasti sängyltä ja sydän pamppaillen hiivin pimeässä kohti makuuhuoneen ovea.
Syteen tai saveen, kirja aseenani tartuin ovenripaan, käänsin sitä hiljaa alas ja nopealla työnnöllä avasin oven selkosen selälleen. Silmiini osui taskulampun kirkas valokiila sokeuttaen minut hetkeksi. Sain kuitenkin heitettyä kirjan tyhjään ja ilmeisesti, äänestä päätellen, se osui.

Taskulamppu putosi lattialle kolahtaen, ja syöksyin nostamaan sen nopeasti ylös, ennen kuin tunkeilija ja yöunteni häiritsijä ehtisi siihen käsiksi. Käänsin taskulampun valokiilan kohti tunkeilijaa ja olin pudottaa taskulampun takaisin lattialle. Nopeassa välähdyksessä olin kohdannut kuvajaiseni, miehen, jonka piirteet olivat kuin omani, hiukset yhtä tummat ja runsaat, pyörteillen otsalta samalla tavoin kuin minullakin...

Mustaleski:

Tuijotin rosoista peiliä ja miestä, joka kääntyi hitaasti tärisevän taskulamppuni valossa minua kohti. Hän oli kuin sekoitus oopperan kummitusta ja huikaisevaa charmia, sillä toinen puoli hänen kasvoistaan oli jotenkin ruhjoutunut. Sitä lukuunottamatta hän oli ehkä komein näkemäni mies.
- Laske se hiilihanko alas, hän ärähti ottaen lampun kädestäni, jolloin tajusin vaistomaisesti ottaneeni vähän kättä pitempää Biblian lisäksi.
- Kaarto käski käväistä, mutta unohti kertoa, että vieraat tapetaan saman tien, hän urahti hieroen aiemmin loukkaamaansa silmäkulmaa ja poskipäätä.
- Vieraat eivät yleensä ryntäile keskiyöllä kuin rosvot, äsähdin takaisin vetäisten ovea auki. Auts! Aurinko pilkisti esiin ja kirkas lumihanki otti silmiini. Paksut pölyiset verhot olivat pimentäneet huoneen melkein pilkkopimeäksi, joten olin nukkunut todella kauan.
- Olet ehkä kuullut tarinoita tästä Midnight Sun-ilmiöstä mies nauroi hävyttömästi katsellen silmiään siristellen aurinkoon.
- Riippuu vähän siitä, mitä merkitystä haetaan, äsähdin harmistuneena. Olipa pirullinen mies, harmi etten täräyttänyt sitä saman tien hiilihangolla ohimoon. Käännyin äkeästi katsomaan ja huomasin tuijottavani suoraan poliisikomissaari-läpyskään. Niinpä tietenkin, niitähän täällä hyppäsi kuin vilkkilässä kissoja, eläkeikäisiä nimismiehiä ja virkaintoisia käytössä kolhiintuneita poliisitarkastajia. Mikä ihme niitä tänne veti.
- Kaarto loukkasi eilen vähän itseään, joten lupasin kurkata ohikulkiessani tänne ja kun vaikutti niin hiljaiselta niin ajattelin poiketa.
- Oletko ihan varma tästä ajattelupuolesta, kysäisin viattomasti, vaikka minua vaivasikin aivan tajuttomasti Kaarron loukkaantuminen.

Mies tuijotti minua hetken hyytävillä poliisisilmillään ja harppasi autolleen.Tupsu sähisi ja kiukutteli, josta arvasin heti, että lähettyvillä täytyi olla myöskin koira, joten otin sen syliini. Koira oli irti auton vieressä ja odotti paikallaan. Se näytti ihan oikeaoppiselta schäferhund-susikoiralta, mutta mitä ihmettä se teki tuon hullun miehen kanssa. Kissa kainalossa menin portaille katuen tökeryyttäni, mutta auto kaasutti jo tiehensä ja kirosin Kaarron alimpaan hiilihankomestaan. Pitikö sen lähettää idioottiapupoikia asialle sen lisäksi että loukkasi vielä itseäänkin. Harmitti koko juttu, oma ränsistynyt olemukseni ja etenkin se, että mies suivaantui ihan pikkuasiasta. Yleensähän ne vain tykkäävät kun lyö perheraamatulla ja uhkailee vähän hiilihangolla:) Pesin jääkylmällä vedellä kasvoni ja mietin miten helppoa olisi jos voisi huuhdella itsensä myös sisältä, pois turhat muistot kuin roskat. Tarjoilin hieman kampaa takkuiseen tukkaan ja siistittyäni itseni ihmisen näköiseksi lähdin Tupsu korissa takaisin putiikkiin.

Tupsu katsoi minua korissa keikkuen ja sanoi lyhyesti NAU, mikä tarkoitti joko sitä, että aamiainen minulle heti tai sitä, että osaan kyllä kävellä itsekin, enkä välitä näistä logistiikkapalveluista vähääkään. Antiikkiliikkeen kaapista löysin vielä yhden tonnikalapurkin jonka annoin Tupsulle samalla kun laitoin kahvia itselleni ja haaveilin turhaan korvapuusteista, joita Kaarto oli eilen tarjoillut. Ihana kahvintuoksu täytti pian koko putiikin ja Tupsu hieroi pikkunenäänsä jalkaani vasten. Ehkä kahviaikani houkuttelisi naapuriliikkeen Paulin käymään ja saisin herkutella tänäänkin tuoreella pullalla tai ehkä jopa leivoksilla. Toisaalta voisihan sitä hakea parit berliinit vuorostaan jo itsekin. Silitin kissaa ja mietin miksi minua häiritsi koko ajan tämä epämääräinen ja omituinen tunne jostakin, ikään kuin lause tai nimi, jota et saa millään päähäsi. Kurnau, vastasi Tupsu katsoen minua kauniilla silmillään. Oliko se ehkä runo, josta muistin vain katkelmia"..takaa vuosien, näen rakkauden.. liekki raiskatkoon, unen, huomisen..." Tai ehkä se pelkkä uni tai muisto jostakin aivan muusta.

"On varjot väistyneet ja huolet Rosemary" välähti päähäni yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistin viime öiset kuiskeet ja varjot, johon tämä nimi ehdottomasti liittyi ja joka toi niin elävästi mieleen lapsuuteni ruskeapukuisen naisen ja Amalian arkisen olemuksen. Ehkä juuri hän oli Rose, mietin yht'äkkiä kovin varmana asiasta ja katsoin ajatuksissani antiikkiliikkeen ikkunasta ulos, samalla kun katseeni sivusi hajamielisesti oven vieressä olevaa hyllykköä. Ja pysähtyi siihen kuin naulittuna. Vanhan kellon ja lehden alta pilkotti jotakin punertavaa. Se oli aivan ikkunan alla lähellä ovea. Tuijotin uskomatta silmiäni. Siinä se nyt oli! Ruusurasia, jota olin etsinyt kuin hullu. Miksi en sitä aiemmin tuossa nähnyt? Se ei kyllä takuulla ollut siinä vielä eilen. Kello kilahti ja joku tuli kauppaan, mutta minä tuijotin vain typertyneenä rasiaa ja sanoin hajamielisesti päivää. Hieno rouva mittaili suu supussa hyllyjäni ja aivan toisin kuin hatturouva hän vaikutti hyvinkin ylimieliseltä, suorastaan sulkeutuneelta nutturakampauksineen ja huiveineen.
- Pitäisi olla jotakin romanttista ja pikanttia, hän tuumi ylhäisesti vilkaisten minua pitkään.
- Kuten soittorasia, kuulin itseni sanovan konemaisesti, ikäänkuin joku muu olisi puhunut suullani.
- Juuri niin, ilahtui suppusuurouva.
- Kas tässähän se onkin, hän huokasi ojentaessaan kätensä kohti ruusurasiaa.
- Ei sitä, kiljaisin ja tarrasin lujasti hänen käteensä, jolloin rasia putosi hänen kädestään lattialle. Kansi särkyi ja omituisen tuttu musiikki alkoi soida päässäni ja minua huimasi ja pyörytti yht'aikaa samalla kun mielessäni hakkasi lause: "Takaa vuosien, näen rakkauden, on varjot väistyneet.." Rouva katsoi kauhistuneena kun otin hänestä tukea ja kuulin hänen sanovan ikäänkuin...

Valokki:

Ikään kuin sumun takaa -Voitteko huonosti ? Nainen toistaa kysymyksensä kaksi kertaa.
Soittorasian sävel lainehtii, etääntyy ja voimistuu jälleen. Soperrellen jotain istahdan lähimpään nojatuoliin, jonka vanhat jouset vingahtavat tuskaisesti painoni alla. Osaan vain tuijottaa soittorasiaa ja samalla mieleeni syöksyy äkkiä hatara muistikuva. Kirkas aurinko leikkii sitruunapuiden lomassa. Juoksen kädet ojennettuna tummahiuksista miestä kohden huutaen jotain.
Mies nostaa minut syliinsä ja heilauttaa ylös käsiensä varaan. Hänen kasvonsa ovat utuiset.

Huone keinuu silmissäni, kuin minut olisi juuri heitetty ilmaan. Kuulen ääneni sanovan:
– Ikävä kyllä en voi myydä tätä soittorasiaa, koska se on nyt rikki. Se kuului isälleni ja sitä ennen hänen isälleen. Rasia on kulkenut suvussa satojen vuosien ajan. En voisi myydä sitä, vaikka se olisi ehjä. Ihmettelin samalla mielessäni, mikä kumma saa minut puhumaan tällaisia? Eihän se pitänyt paikkaansa. Vai pitikö sittenkin?

"On varjot väistyneet ja huolet Rosemary" välähti päähäni yht'äkkiä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Muistin viime öiset kuiskeet ja varjot, johon tämä nimi ehdottomasti liittyi ja joka toi niin elävästi mieleen lapsuuteni ruskeapukuisen naisen ja Amalian arkisen olemuksen. Ehkä juuri hän oli Rose, mietin yht'äkkiä kovin varmana asiasta ja katsoin ajatuksissani antiikkiliikkeen ikkunasta ulos, samalla kun katseeni sivusi hajamielisesti oven vieressä olevaa hyllykköä. Ja pysähtyi siihen kuin naulittuna. Vanhan kellon ja lehden alta pilkotti jotakin punertavaa. Se oli aivan ikkunan alla lähellä ovea. Tuijotin uskomatta silmiäni. Siinä se nyt oli! Ruusurasia, jota olin etsinyt kuin hullu. Miksi en sitä aiemmin tuossa nähnyt? Se ei kyllä takuulla ollut siinä vielä eilen. Kello kilahti ja joku tuli kauppaan, mutta minä tuijotin vain typertyneenä rasiaa ja sanoin hajamielisesti päivää. Hieno rouva mittaili suu supussa hyllyjäni ja aivan toisin kuin hatturouva hän vaikutti hyvinkin ylimieliseltä, suorastaan sulkeutuneelta nutturakampauksineen ja huiveineen.

- Pitäisi olla jotakin romanttista ja pikanttia, hän tuumi ylhäisesti vilkaisten minua pitkään.
- Kuten soittorasia, kuulin itseni sanovan konemaisesti, ikäänkuin joku muu olisi puhunut suullani.
- Juuri niin, ilahtui suppusuurouva.
- Kas tässähän se onkin, hän huokasi ojentaessaan kätensä kohti ruusurasiaa.
- Ei sitä, kiljaisin ja tarrasin lujasti hänen käteensä, jolloin rasia putosi hänen kädestään lattialle. Kansi särkyi ja omituisen tuttu musiikki alkoi soida päässäni ja minua huimasi ja pyörytti yht'aikaa samalla kun mielessäni hakkasi lause: "Takaa vuosien, näen rakkauden, on varjot väistyneet.."

Rouva katsoi kauhistuneena kun otin hänestä tukea ja kuulin hänen sanovan ikäänkuin...
Rasian musiikki on vaiennut. Se lepää surullisena lattialla, puolittain kyljellään. Kansi on rasian vieressä kahtena kappaleena. Kuulen kärsimättömän rykäisyn ja kopisevien korkojen lähestyvän. Nainen keinahtelee eteeni. Voimakas hajuveden tuoksu syöksyy sumuiseen mieleeni.

– Onko teillä muita soittorasioita esitellä minulle? Päässäni suhisee vielä oudosti, mutta ryhdistäydyn ja nousen vaivalloisesti. Vapisevin käsin nostan soittorasian lattialta. Laitan sen varovasti pöydän laatikkoon rikkoutuneen kannen kanssa. Samalla yritän saada ääneni kuulostamaan asialliselta ja huolettomalta.
– Meillä on kyllä täällä muutama ranskalaistyylinen soittorasia. Niissä on viehättävät vanhat sävelmät. Nainen hypistelee soittorasioita suu supussa. Kun hän aukaisee toisen niistä, hieman tyytymätön ilme naisen kasvoilla kirkastuu. Rasia on koristeltu sisältä yleellisesti ja korviin kantautuu kevyt hienostunut barokkisävel.
– Oi tämä se on! nainen hihkaisee iloisena.

Saan myytyä rasian naiselle huomattavalla hinnalla. Hän on siihen niin ihastunut, että pitää hintaa erittäin kohtuullisena. En haluaisi luopua rasiasta, mutta minun on päästävä naisesta mahdollisimman nopeasti eroon. Pelkään, että en pysty pitämään itseäni asiallisena hetkeäkään kauemmin. Tunnen helpotusta kun nainen viimein poistuu puodista keinuvin lantein korot kopisten. Oven kello kilahtaa ja tulee hiljaista. Lysähdän takaisin nojatuoliin voimattomana ja yritän saada ajatuksiani jonkinlaiseen järkevään järjestykseen. Manaan mielessäni Kaartoa, joka on loukannut itsensä. Päätän marssia heti liikkeen suljettuani hänen luokseen. Laittaisin miehen laulamaan tietämänsä jokaista yksityiskohtaa myöten.

Päivän aikana liikkeeseen putkahtaa asiakas toisensa jälkeen, jotka kylläkin vain katselevat tavaroita. Enempää kauppoja ei synny, olen siitä kumman helpottunut. Aika kuluu siivillä, minulla ei ole tilaisuutta pohtia mieltäni askarruttavia asioita. Ennen kuin huomaankaan kellot naksahtavat neljä. Sullon unisen, vastaan haraavan Tupsun koriini ja lähes juoksen autolle. Tupsu on köllöttänyt koko päivän pienenä keränä antiikkisohvan nurkassa. Välillä se on käynyt muutaman kerran laiskasti venytellen katselemassa ikkunalaudalta kadun vilinää. Nyt se mouruaa ilmoille kuuluvan vastalauseen hytisevään kylmään kyytiin. Pian se kuitenkin rauhoittuu ja rullaa itsensä mukavasti kippuraan korin pohjalle.
Ohjaan pienen autoni sivuluisulla Kaarron pihaan. Kuulen ilkeän raapaisun auton kyljessä, mutta en kiinnitä siihen nyt sen enempää huomiota. Talon ikkunat ovat pimeinä, juoksen silti ovelle ja painan pontevasti ovikelloa. Kuuntelen ja painan toisenkin kerran. Odotan kuuluuko askeleita. Ei mitään, ei sitten mitään. Mihin ihmeeseen Kaarto on hävinnyt? Onko hän loukannut itsensä niin pahasti, että on joutunut sairaalaan?

Mietin kuumeisesti, mitä teen seuraavaksi. Tulen siihen tulokseen, että ehkä poliisiasemalla tiedetään jotain Kaarrosta. Saan auton käännettyä pienessä pihassa. Juuri kun olen ajamassa takaisin kadulle, näen auton kaartavan Amalian talon pihasta kadulle. Auto näyttää ihan samanlaiselta kuin Kaarron lähettämällä konstaapelilla. Valokiilan osuessa kuljettajaan näen selvästi arpeutuneet kasvot. Auto sujahtaa edestäni. Hidastamatta vauhtia se katoaa mutkan taakse hurjalla nopeudella. Ihmettelen mielessäni miksei mies pysähtynyt? Täytyihän hänen nähdä minut.

Ajan poliisiasemalle, mutta siellä kysymyksiini Kaarrosta suhtaudutaan huvittuneesti. Nuorempi konstaapeli sanoo, että jos tunnen todella Kaarron, tiedän varmasti hänen lähteneen matkoille kolmeksi viikoksi. Kolmeksi viikoksi! kiljun mielessäni. Mitä ihmettä? Eihän sellaisesta ollut eilen mitään puhetta.
- No entäs Kaarron lähettämä apulainen? Se arpikasvoinen konstaapelin tomppeli. Saisinko puhua hänen kanssaan? Tunnen kuinka kiukku ja pettymys nostattavat kyyneleitä silmäkulmiini.
- Meidän poliisiasemalla ei ole ketään arpikasvoista konstaapelia, vastaa lähin poliisimies. Kaikki huoneessa olevat miehet tuijottavat minua kiinnostuneen näköisenä. Mutisen jotain epäselvää ja kerron palaavani asiaan myöhemmin. Palaan autoon. Päässäni jyskyttää ilkeästi. Tämä juttu on nyt mennyt perin oudoksi, tuumin ja starttaan auton. Olen jo aikeissa lähteä Amalian talolle, mutta päätänkin palata antiikkiliikkeeseen hakemaan soittorasian ennen kuin sekin katoaisi.

Liikkeen oven tiuku kilahtaa, vaikka yritän aukaista oven mahdollisimman varoen. Kellot tikittävät seinillä kilpaa. Vanhojen tavaroiden tuoksu tuntuu mukavan rauhoittavalta. Kävelen pöydän ääreen ja aukaisen laatikon varovasti. Huokaisen huojentuneena, kun näen soittorasian olevan tallella. Nostan sen varovaisesti pöydälle harmitellen mielessäni rasian kannen särkymistä. Painan vipua joka on pitänyt kantta kiinni rasiassa, musiikki tulvahtaa huoneessa. Otan kannen kappaleet käsiini tarkastellakseni niitä. Jotain tipahtaa kannen välissä olleesta pienestä lokerosta. Valokuva sekä paperinpalanen, joka putoaa lattialle. Jähmetyn kun katson valokuvaa. Valokuvassa istuu mies pieni kiharatukkainen tyttö sylissään. Heidän takanaan kuvassa raksuttavat Amalian seinäkellot. Kuvan miehen kasvot, muistuttavat kovasti omiani.

Kun ojennan käteni poimiakseni paperin lattialta, huoneessa kulkee jäätävä tuulahdus. Viileä ilmavirta hivelee paljaan käteni ihoa saaden ihokarvat nousemaan pystyyn. Liikkeen ikkunaan ilmestyy ääneti huuruisia kuvioita peittäen lähes koko ikkunalasin. Tunnen hienoista huimausta. Kellojen tikitys, sekä soittorasian sointi tuntuvat voimistuvan ja ne suorastaan jyskyttävät päässäni. Samalla kuulen sahaavan karhean äänen, sellaisen joka syntyy laahaavista askeleista. Joku hengittää raskaasti huoneessa ja kuulen vaimean kuiskauksen:
– Rosemaryy.. takaa vuosien…salaisuuksien… lupauksien. Ääni häipyy välillä ja kuulen sanoista vain osan. Kaappaan paperin sormieni väliin ja rypistän sen nyrkkiini. Valokuvan sujautan puseroni taskuun kääntyen salamana äänen suuntaan. Juuri nähtävissä oleva varjo häilähtää silmäkulmassani, kun olen kääntymässä.
– Onko täällä joku!? kiljaisen kimeästi.

Isopeikko:

– Ei täällä ketään ole, ääni vastasi. – Tule vaikka katsomaan.
Nousin ylös ja läksin vaistomaisesti kulkemaan ääntä kohden. Mieleni oli jokseenkin huojentunut. Olin turhaan säikkynyt niitä ääniä, mitä pelättävää nyt tyhjässä huoneessa olisi.

Pysähdyin muutaman askeleen jälkeen, kun tajusin, mitä olin tekemässä. Olin kävelemässä suoraan surman suuhun, siellä pimeässä saattoi olla kuka tahansa pahatahto vaanimassa minua. Ja vaikka se sanoikin, ettei se ollut siellä, en ollut niin helposti petettävissä. Tosin minua vähän nolotti äskeinen pikalähtöni ääniä kohden. Se oli ollut varsin ajattelematonta.
– Rosemary, ääni sanoi ja huokasi niin kuin vain ammattitaitoinen näyttelijä osaa.

Se kuulosti minusta jotenkin tutulta. Olin varma, että olin kuullut saman äänen televisiosta tai radiosta. Kun koetin muistella, kuka äänen omisti, kuulin kiljahduksen ja samalla taskussani oleva kuva värähti. Kummallista. Aivan kuin ääni olisi tullut puseroni taskussa olevasta kuvasta.

Otin kuvan esiin ja katsoin sitä. Se näytti ihan pieneltä telkkarilta. Kuvan alareunassa oli pieni nuppi, josta sai vaihdettua kanavaa ja toinen, josta ääntä voi vääntää kovemmalle. Kokeilin molempia ja unohduin hetkeksi tuijottamaan jotain vanhaa uusintaa. Sitten huomasin, että kuva olikin taitettu keskeltä kahtia. Avasin sen ja kuva täytti molemmat puolet. Hämmentävää. En tiennyt, että tuollaista on olemassa. Nyt kuva oli kuitenkin paljon selvempi kuin äsken ja kanaviakin näytti olevan ainakin kaksi kertaa sen verran kuin äsken.
Uteliaisuuttani koetin avata kuvaa lisää, ja se avautui. Se oli entistä selvempi ja lisäksi teräväpiirtoinen. Äänet kuuluivat uskomattoman kirkkaina. Innostuin ja ryhdyin avaamaan kuvaa yhä lisää. Kuvakoko kasvoi samaa tahtia kiihkoni kanssa. Ja mitä enempi se kasvoi, sitä vahvempi oli kokemukseni. Olin mukana tapahtumien keskellä, äänet kuuluivat ympäriltäni ja tunsin viidakon tuoksun. Siinä oli jotain pelottavaa, jotain, mikä sai minut pelkäämään kuolemaa.
Kuolema lähestyi leijonan hahmossa. Sen häntä pieksi maata ja hengitys huokui ylleni. Polveni olivat löysät kuin lettutaikina. Kun leijona sitten hyökkäsi, nostin käsivarteni kasvojeni suojaksi. Samalla huomasin, että leijonan kuonossa oli punainen nappi, ja siinä teksti "Hätäseis".

Löin molemmilla nyrkeilläni leijonaa kuonoon. Siinä samassa alkoi kuulua laskostumisen ääntä. Huomasin makaavani antiikkiliikkeeni lattialla ja kuvan taittuvan itsestään alkuperäiseen kokoonsa vieressäni. Polveni tärisivät ja tunsin leijonan tuoksun. Se kävi läheltä, mietin ja nousin ylös.

Saman tien painuin alas, sillä kuulin taas niitä outoja ääniä. Nyt olin varma siitä, että ne eivät kuuluneet taitekuvatelkkarista, vaan liikkeessä oli joku. Ryömin ovelle ja kurkistin toiseen huoneeseen. Se oli Kaarto. Hän kyykki huoneen nurkassa ja rassasi jotain. Nousin ja lähestyin häntä hiljaa. Kun hän raapaisi tulitikun ja työnsi sitä nurkkaan tungettuun öljyiseen trasselitukkoon, en voinut pidätellä itseäni vaan karjaisin:
– Kas kun et käytä Tupsu-kissaa trasselina, senkin pyromaani.
– Se karkasi, Kaarto sanoi ja nousi ylös. – Sinunkin olisi syytä. Ainakin kannattaisi mennä soittamaan palokunta. Amalian talo palaa jo iloisesti.
Kaarto päästi mielipuolisen hörötyksen ja minua pelotti enemmän kuin äsken leijonan hampaiden edessä. Tarkastin, ettei tämä ollut jotain hullua TV-ohjelmaa ja Kaarron nenässä Hätäseis-kytkintä. Ei ollut. Se oli hänen rinnassaan lasikuvun alla. Kaarto napitti takkinsa ja kätki Hätäseis-napin ulottuviltani. Sitten hän avasi reidessään olevan luukun, veti sieltä kammen ja ryhtyi veivaamaan. Mitä enemmän hän pyöritti, sitä leveämpi hymy oli hänen huulillaan ja sitä suurempi tulitikku kädessään. Sitten hän sulki luukun ja rupesi etsimään taskustaan raapaisupintaa...

Demetrius:

Kun Kaarto - tai se kyborgikummajainen joksi Kaarto oli muuttunut - raapaisi tikun taskustaan vetämäänsä jättikokoiseen tulitikkulaatikkoon, tuntui raapimisääni suorastaan fyysisenä kipuna käsivarressani. Päässä pyöri ja huone Kaartoineen katosi niin ikään pyörien johonkin korkeuksiin. Vielä olin kuulevinani pimeyden keskeltä Darth Vaderin mörisevän "minä olen isäsi" ennen kuin tajuntani himmeni.

En tiedä kuinka kauan aikaa oli kulunut, kun sumeaan tajuntaani nousi tunne siitä että käsivarttani tosiaan raavittiin. Avasin silmäni ja näin Tupsun joka huolestuneesti kynsi hihaani mouruten samalla tupsumaiseen tapaan. "Hyvä ettet joutunut Kaarron trasselitukoksi" mutisin sille.

Kohotin kasvoni ja huomasin etten ollutkaan kahden Tupsun kanssa. Kaartoa ei onneksi näkynyt mutta kasvojani kohti kumartui tummatukkainen arpinaamainen konstaapeli. Ensin hieman säikähdin mutta konstaapelin ihmeen tutut kasvot näyttivät niin lempeiltä ja tutuilta että pelkoni hälveni saman tien. "Ei hätää, tyttöseni" virkkoi konstaapeli. "kaikki on ihan hyvin." Selitin konstaapelille leijonasta ja pyromaaniksi osoittautuneesta Kaarrosta ja kiirehdin häntä soittamaan palokuntaa pelastamaan Amalian liekehtivää taloa. "Ole ihan rauhassa" lohdutteli konstaapeli. "Ei ole mitään tulipaloja, eikä sen puoleen leijonaakaan. Soittorasia on aiheuttanut pahempiakin harhanäkyjä. Mutta nyt sinun on aika kuulla koko tarina. Aika tietää kuka oikein olet, Rosemary.”
Mies auttoi minut istumaan takahuoneeseen tilanpuutteessa varastoituun rokokootuoliin. Päässäni risteilivät miljoonat kysymykset mutta tiesin että pian kaikki selviäisi joten istuin hiljaa odottaen. Mies aloitti.

- Saanen esitellä itseni. Marcus Rosselini. Majuri Francon armeijasta. Muistan kuin eilisen päivän kun kohtasin ihanat sisarukset Aurinkorannikon kuumalla hiekalla. Adele oli niin upea ja elegantti että ihmettelin kuinka hän vilkaisikaan minua, rähjäistä ammattisotilasta. Amalia taas... hänen katseessaan oli samaan aikaan pantterin viehkeyttä ja nurkkaan ajetun tiikerin hurjaa epätoivoa. Tuntui kuin sieluni oli revitty kahtaalle, niin paljon janosin molempia. Eikä se ollut yksipuolista, sen huomasin seuraavana yönä Adelen hiipiessä luokseni rannalle. Amalia oli ilmoittanut ettei likaisen soltun seura kiinnostanut ja mennyt nukkumaan, niin Adele ainakin väitti. Hiivimme sitruunalehtoon ja siellä rakkautemme sai täyttymyksen.

- Sisarusten loma loppui ja minäkin palasin yksikkööni aloittelemaan viimeistä palveluvuottani. En voinut ajatella mitään muuta kuin Adelea. Suunnittelin että siviiliin päästyäni perustan kellosepänliikkeen kaukaiseen suomeen ja etsin Adelen käsiini pyytääkseni häntä vaimokseni. Kunnes yhdeksän kuukauden päästä isoisäsi lähettämä viesti muutti kaiken.

Tuulento:

Oli hiljaista, vain oma hengitykseni kuului ja sydämen jyskytys tuntui kurkussa asti. Katsoin kuivin silmin Marcusta kun hän kaivoi povitaskustaan kuluneen, rypistyneen ja nuhraantuneen kirjekuoren. Hän katsoi minuun kiinteästi ja ojensi kuoren käsiini. Tuijotin ryppyistä kuorta hetken, ja huomasin käsieni vapisevan kun aloin avata kuorta. Sisällä oli kirje, joka oli kirjoitettu käsin mustekynällä. Käsiala oli voimakkaan miehekästä.

"Hyvä herra, kirje alkoi. Tyttäreni Adele tutustui onnettomuudekseen Teihin Espanjan käynnillään. Roistomaisen käytöksenne valitettava tapahtuma on tuonut perheeseemme pienen pojan. Se ei ole missään nimessä Teidän, vaikka Teidän siittämänne onkin. Tyttäreni ei ole tästä hetkestä lähtien missään tekemisissä kanssanne ja olen löytänyt hänelle jo sopivan puolison lapsen hyvinvoinnin turvaamiseksi.
Jääkää hyvästi
Alfred Maasalo"

- Alfred Maasalo, sehän on isoisäni, sopersin. - Mitä tapahtui? Marcus oli kauan hiljaa. Hän pyyhki silmäkulmiaan ja selvitti kurkkuaan. - Mitä sitten tapahtui, hän toisti. - Silloin oli sota. Jälkeenpäin olen kuullut, että Adele kirjoitti minulle lapsesta, mutta kirje ei tullut niinä vaikeina aikoina perille. Taistelin Francon joukoissa, sehän oli sisällissotaa, kaikkein kurjinta ja raadollisinta. Haavoituin. Kuten näet, puolet kasvoistani ruhjoutui, enkä saanut vihollisen vankilassa hoitoa, vaan haavat tulehtuivat ja mätänivät. Arpia on muuallakin kuin kasvoissa. Hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta, kun muistot palasivat mieleen. Hän oli pitkän aikaa hiljaa. Minäkin pysähdyin ajatuksissani, kellojen raksutus säesti mielikuviani vankiluolista ja kidutusselleistä ja kaikista sodan kauhuista. Uteliaisuus kuitenkin heräsi jatkoa kohtaan ja yritin olla häiritsemättä häntä kovin paljoa, kun kysyin:

- Mitä sitten tapahtui? Marcus heräsi mietteistään ja katsoi tummilla silmillään minua.
- Lopulta sota loppui. Pääsin vapaaksi ja palasin vanhempieni kotiin. Isäni oli sodan aikana kuollut, mutta äiti odotti minua kotona. Siellä oli myös tämä kirje. Taas hän vaikeni pitkäksi aikaa, näki, että muistot olivat tuskallisia. - Elin nyt äitini kanssa mutta ajattelin koko ajan Adelea ja lasta. Mitä minun pitäisi tehdä? Enhän voi luopua pojastani. Mutta äitini oli vanha, enkä voinut jättää häntä. Niin kului kolme vuotta ja sitten äitini nukkui ikiuneen. Olin vapaa tekemään mitä halusin ja lähtemään minne halusin.
– Sinä tulit tänne? kuiskasin.
– Niin tulin, Marcus myönsi. Olin jo Espanjassa hankkinut isäni perintönä kellosepän ammatin, minua sanottiin kellojen prinssiksi. Arvelin, että vaikka olenkin kielitaidoton, voisin kellojen avulla elättää tässä kylmässä maassa itseni.
– Kellot, kuiskasin, aina ne kellot! Löysitkö Adelen?
– Kyllä löysin, sanoi Marco hellästi. - Adele löysi minut! Pidin pääkaupungissa kelloliikettä ja kerran Adele astui poikansa kanssa liikkeeseen. Minä tunsin silmänräpäyksessä hänet, ja näytti kuin hänkin olisi tuntenut minut, koska hän tarttui lujasti pöydän reunaan, ettei kaatuisi.
– Entä sitten! kiirehdin häntä. –Hetken hämmennyksen jälkeen olimme kuin olisimme olleet toisillemme vieraita, sillä arvasin hänen miehensä olevan lähistöllä. Pian hän tulikin sisään heidän jäljessään. He olivat ostamassa pojalle kelloa. Minun pojalleni, hän oli aivan tarkka kopio isästäni. Etsin hänelle kauneimman kellon. Vaikka yritin esiintyä rauhallisesti, mietin kuumeisesti, miten saisin Adelelle viestin. Tein asiaa takahuoneeseen ja kirjoitin puhelinnumeroni paperilapulle jonka sujautin kassakuitin kanssa Adelelle. Onneksi hän otti sen, eikä antanut miehelleen.
– Näitkö Adelen myöhemmin? kysyin. Taas oli pitkään hiljaista.
– Näin, hän sanoi viimein. Mutta en koskaan päässyt häntä enkä poikaa lähelle.

Sain viestejä puhelimella ja seurasin heitä vain kauempaa. Pojan nimi on Mikko.
Huokaisin, ja säälin tunne valtasi mieleni. Poloinen Marcus! Päässäni myllersivät kaikki kuullut asiat kuin kaleidoskoopissa sekaisin, ilman mitään järjestystä. Oikeastaan monikaan asia ei vielä selvinnyt; mitä merkitsi Rosemarie ja hallusinaatioita aiheuttava soittorasia sekä sen sisällä oleva kuva? Liittyykö Kaarto jotenkin tähän juttuun? Päällimmäisenä soi vaativasti kysymys, miksi Marcus etsi minut käsiinsä, kuka minä olen ja miten Amalia liittyy minuun?!
Sitten yhtäkkiä tajusin, mitä Marcus oli sanonut: Mikko! Sen vieraan naisen pojan nimihän oli Mikko! Oliko hän Adele? Kuulin itseni sanovan : - Mikko! Minullahan on sitten Mikko niminen serkku? Silloin Marcus katsoi minua niin oudosti, vähän hellästi, vähän säälivästi kuin pahaista lasta ja kumma hymy käväisi hänen huulillaan. Sitten jokin sisäinen tunne sai hänen silmänsä hehkumaan ja hetken ajan näin hänet huikaisevan kauniina ja nuorena, uljaana ja nauravana ja kuitenkin kumman tuttuna.
– Nii-in..hän sanoi epämääräisesti.

Runojuonia:

Mikko, sinun poikasi, on minun serkkuni? Huumaava ajatus iskostui mieleeni. Outo tunne, tuttuuden ja läheisyyden tunne. Hullua, aivan kuin olisin rakastumassa Marcukseen. Tuohon mieheen, joka on kellojen ruhtinas ja prinssi ja poliisi? Majuri ja rakastanut Adelea ja myös Amaliaa. Marcus Rosselini. Majuri Francon armeijasta! Kerro minulle totuus! Marcus oletko sinä poliisi vai kelloseppä? En ymmärrä. Poliisilaitoksella ei tiedetty sinusta mitään. Tiedätkö sinä missä on Kaarto? He sanoivat siellä, että hän on kolmen viikon lomalla. Missä Kaarto on? Sanoit minulle, että hänellä oli joku onnettomuus. Mitä se tarkoittaa!
- Lopeta jo, sinähän kuulustelet kuin paraskin nimismies. Olet aivan kuin äitisi.. rauhoitu nyt! Marcus sanoi.
- Äitini! Mitä sinä tiedät äidistäni? En ole yhtään tippaa kuin äitini. Minun äitini oli hiljainen ja hän oli hyvä ja hellä äiti. Hän ei hermostunut juuri mistään. Minä sensijaan räjähdän kohta ja revin mustat hiukseni päästäni ja puuuhh! En tiedä mitä vielä teenkään!

Tupsu pelästyi kiihkeää kiljuntaani, se hyppäsi eteeni ja näin sen sähisevän ensimmäisen kerran. Marcus sieppasi Tupsun syliinsä ja silitteli sitä rauhoittavasti. Tupsu osasi katsoa minuun syyttävästi.
- Hah, kissakin on valinnut jo puolueensa, mutisin hiljaa jo vähän rauhoittuneena.
- Olet ihana suuttuessasi, nauroi Marcus. Hänen silmänsä välkkyivät täynnä kyyneleitä!
- Minullekko sinä naurat ihan vedet silmissä? Tunsin uuden kiukun nostavan päätään.
- Ei, en sinulle vaan muistoilleni. Suo anteeksi, mutta minun on nyt lähdettävä .
Kaarto on nyt lomalla, aivan oikein. Hän matkusti Espanjaan selvittelemään eräitä asioita. Hänellä ei tietääkseni ole mitään hätää. Sopiiko sinulle, että tapaamme huomenna, jatketaan asiasta sitten työsi jälkeen.
- Sopii, olen minäkin jo väsynyt ja aamulla on mentävä taas liikkeeseen.
Saatoin Marcuksen ovelle ja monet kysymykset jäivät mieleeni.
Hiljaisuus oli raskaana ympärilläni.

Otin Tupsun syliini, silittelin sen pehmeää lämmintä turkkia ja mietin kaikkea tapahtunutta. Miksi sanon joskus ihan hulluja lauseita ja ne tuntuvat todelta. Kaikki harhaiset äänet ja kuvat, jotka vyöryivät mieleni yli.
Mietin isoisän kirjoittamaa kirjettä Marcukselle. Miten isoisä on voinut olla niin julma? Oliko se isoisän päätös yksin vai oliko kaunis ja hienostunut Adele tullut toisiin ajatuksiin? Ehkä isoisällä oli Adelea varten varattu hyvin rikas mies. Mies joka pystyi täyttämään myös Adelein toivoman ylhäisen ja varakkaan elämän.
- Entä poika Mikko? Onko hän Adelen vai hänen veljensä poika, kuten hän kertoi antiikkiliikkeessä käydessään. Miksi Adele olisi sanonut omaa poikaansa veljensä pojaksi? Oliko sisaruksilla veli? Siitä ei ollut mitään mainintaa testamentissa, kummallista. Miksi hän antoi ymmärtää, että Marcuksen ja Amalian välillä oli todella suuri rakkaus. Jos hän oli Adele, miksi hän sanoi niin, eikö hän rakastanut koskaan Marcusta? Kirjeet? Missä ne ovat? Minun täytyy löytää jotain, jotakin puuttuu. Olin löytänyt vain muutaman kuvan ja runoja, jotka oli kaikki Amalian käsialalla kirjoitettu.

Amalian runot polttavat mielessäni. "Riutunut lempi odottavainen / armaan tullessa elpyy heti."
"Takaa vuosien näen hetket rakkauden/ Armaal onhan tulta silmissään/ Liekki raiskatkoon muistot sen/
Unen huomisen kaiken polttaa julma sota"/
Italia, Espanja? Koko eurooppa, myös Suomi sodan keskellä. Pienenä välähtävä muisto, kuinka kädet ylhäällä juoksin kohti, miestä joka otti minut vastaan nauraen. Säpsähdän ajatusta. Muistan yhtäkkiä kuvan, jossa pieni kiharapäinen tyttö istuu Marcuksen sylissä. Amalian kellot taustalla. Tyttö? Hyvä luoja! Minun tarinani on sinun tarinasi. Soittorasia kuului isälle.

"On varjot väistyneet ja huolet Rosemary"
Unen rajalla ajattelen... Amalian ja Marcuksen tytär??
Miten se on mahdollista?? Ei se ole, yhä lisää kuvia virtaa mieleeni. Huomenna otan kirjeet, albumin ja lippaan, menen omaan kotiini ja etsin omat lapsuuteni albumit, kaiken mitä löydän. Huomenna Marcus en päästä sinua, en ennenkuin tiedän kaiken.

Usva-Uuna:

Syysmyrsky riepoo kaupunkia. Tuuli lennättää lehtiä jokaiselle pikkukadulle ja jokaiseen pihaan. Vanha talonmies seuraa lehden kipitystä edellään ja pudistaa päätään; hän lopettaa työnsä toivottomana. Hän vilkaisee taas huolestuneena vanhan Amalia-neidin antiikkiikkiliikettä kohti. Ilta jo hämärtää, silti takahuoneesta hohtaa himmeä valo. He ovat tunteneet toisensa vuosikymmeniä, mutta viimeiset viikot Amalia-neiti on käyttäytynyt jotenkin kummallisesti, ollut poissaoleva ja jotenkin surullinenkin. Onhan hän tietenkin jo vanha pitämään liikettä, eikä perijääkään ole, mitä nyt huhut kulkevat pikkukaduilla kuin nuo lehdet tuulessa. Eihän ihmisten puheista kannattaisi välittää, jokaisella on lopulta omat murheensa ja touhunsa.

Talonmies kaappaa työvälineensä kainaloonsa ja luovuttaa. Hän nuuhkii ilmaa, jostain tulee kevyt savun haju, sitten tuuli sieppaa sen ja talonmies unohtaa koko asian. Alkaa sataa. Ensimmäiset suuret pisarat valuvat antiikkiliikkeen ikkunaa pitkin kuin kyynelet. Ikkuna on kevyesti hiostunut lämpöeron takia. Udun läpi erottuu Amalian kumartunut hahmo.

Amalia on kumartuneena sinkkiämpärin ylle. Vieressään tuolilla hänellä on kirjeitä ja muutamia papereita, osa on jo palanut ämpärin pohjalla pieniksi mustiksi palasiksi. Amalialla on liikkeen takaovi raollaan, jotta savu haihtuu ulos myrskyyn ja tuuleen. Ilma sopii Amalialle hyvin. Se kuvastaa hänen ristiriitaisia tunteitaan. Mikä on oikein? Onko oikein aina rakkaalle ihmiselle parhaaksi?
Voi Rosemary! Miksi olin nuorena niin arka, miksi en tehnyt toisin? Mitä minä ihmisten puheista välitin. – Paraskin motlaaja, vieläkin välität, vanha akka, Amalia kiukuttelee itselleen. Niin toisin olisi voinut olla.

Amalian käsi pysähtyy ja hän muistelee aikaa, jolloin Rosemary saapui. Pieni tyttö, suuret hätääntyneet, tummat silmät. Ei ihme, että Marcuskin heltyi. Totta kai jokainen vastaavassa tilanteessa pelastaisi tytön, mutta useimmat olisivat vieneet tytön viranomaisille, mutta ei Marcus, hän halusi todella huolehtia tytöstä. Hänellä oli selvästi mielessään poikansa kokoinen aukko. Adelen mieshän ei antanut tälle mitään mahdollisuutta tavata poikaa. Jo naimisiin mennessään Adelen oli luvattava, ettei koskaan kerro pojalle todellista isää. Adelen oli silloin helppo luvata, koska hän ei tiennyt, onko Marcus edes elossa. Ja Adele halusikin toisenlaista elämää kuin sotilaan morsiameksi tai kellokaupan apulaiseksi. Kartanonrouva on kartanonrouva.

Marcus väitti, että tyttö on hänen näköisensä. Tottakai, kun on samanlainen tumma kuin hän itsekin verrattuna pohjoisen vaaleisiin ihmisiin. Tai mistä sitä tietää, jospa Marcuksella kuitenkin oli vihjettä tytön taustasta, jospa hän tiesikin tästä enemmän kuin kertoi. Minulle se on kuitenkin samantekevää, Amalia mietti, minä olen kuitenkin tytön menettänyt. Omaa lapsellisuuttani ja ihmisten puheita peläten. Miksi en olisi voinut ottaa tyttöä itselleni, vaikka en ollutkaan naimisissa. Sodan ja raunioiden keskeltä Marcuksen pelastama tyttö. Kukaan ei tiedä, kenen hän oikeastaan on, mutta minulle kohtalo oli hänet tarkoittanut.

Kaarto saisi lopettaa tutkimuksensa, mitä se hänelle kuuluu, kenen Rosemary on, hän on nyt täällä, eikä Marcusta voi vuosikymmenien jälkeen syyttää lapsen pelastamisesta. Lapsi lähetettiin minulle, mutta minä en ollut kyllin rohkea. Meillä olisi ollut hienoa yhdessä. Olisin opettanut tytölle kaiken antiikista ja kelloistakin, vaikka niistä en silloin niin paljoa tiennyt, Marcuksen kellothan tulivat vasta tytön mukana. Ja niiden tuotollahan oli tarkoitus tytön kasvatus maksaa, mutta sitten Rauha ja Alpo halusivatkin adoptoida tytön. Minä onneton luulin, että se olisi tytölle parhaaksi ja onneksi. Ja olihan se, mutta ei minulle. Nuo tummat, suuret silmät hypnotisoivat minut hetkessä. Olisin saanut tyttären, jos olisin ollut rohkea.

Kyynelet valuvat Amalia-neidin poskilla samaa tahtia kuin kirjeitä ja papereita palaa sinkkiämpärissä. Yksi suurempi pala lehahtaa ämpärin ulkopuolelle. Amalia nappaa sen sormin kiinni ja heittää kuumottavan palan takaisin ämpäriin. Hän ehtii nähdä muutaman kirjaimen – adopt… - vaikka tietäähän hän, minkä paperin viimeksi poltti. Marcuksen kirjeet saavat myös mennä, niissähän kysellään pääasiassa tytöstä. Koskaan Amalia ei paljastanut todellisia tunteitaan Marcukselle. Koska Marcus lankesi Adelen ansaan, Amalia ei halunnut tehdä itseään naurunalaiseksi. Eihän Marcus olisi nauranut, vaan olisi hellästi lohduttanut ja yrittänyt jotenkin korvata, mutta Amalia ei halunnut sitäkään. Hän halusi pitää salaisuuden itsellään.

Joskus illan pimeinä hetkinä hän unohtui liikkeeseen, sammutti valot ja tanssi kellojen soidessa. Hän oli Marcuksen kellojen keskellä, niin lähellä tätä kuin oli mahdollista. Enempää ei voinut saada, mutta tytön olisi voinut saada.
Vuosien mittaan hän oli seurannut tytön elämää tarkasti, vaikka uudet vanhemmat olivat mustasukkaisia. Päästivät sentään parina kesänä tytön käymään. Amalian isänkin luokse. Uskomatonta, miten tuo tyttö kietoi vanhan isän pauloihinsa, vanhan jäykän isän, joka oli tiukkana Adelen kohdalla, mutta taipui pienen tytön edessä. Pyysi jopa kutsumaan isoisäksi.
- Se olisi voinut olla totta, jos minä olisin ollut rohkea, Amalia taas syyttää itseään ja repii pari kirjettä lisää ämpäriin.

Kun viimeinenkin kirje on palanut, Amalia istuu pöydän ääreen ja ottaa puhtaan paperin eteensä. Hän kirjoittaa kauniilla käsialallaan otsikoksi ”Viimeinen tahtoni”…

1 kommentti:

  1. Tarinassani oli mukavia kommentteja, mutta sitten sain kuningasajatuksen siirtää tarinan omalle sivulle - niin hupsista, kuinkas blondille sitten kävikään:)

    Ainutkertaiset kommentit löytyvät onneksi vielä täältä: http://mustaleski.blogspot.fi/2012/01/tarina-jatkaa-kulkuaan-blogistanissa.html

    VastaaPoista

TASSUNJÄLKI ja HAUKKUMINEN tähän - kiitos 💜