torstai 23. kesäkuuta 2011

MITTUMAARI

Kohta on jälleen juhla ja juhannus, joka on täynnä kesäyön taikaa ja päättömästi kirmailevia naisihmisiä. Osa heistä hönttyilee tämänkin yöttömän yön pyörimällä alasti ohrapelloissa tai rypemällä jonkun komean kauhavalaisen tai kalajokisen perunapellot kuralle:) Toiset heistä tyytyvät kurkistelemaan virsikirja tai yrttiliuhta kädessä naapurin kaivoon, mittaillen enemmänkin unelmiaan kuin mahdollista veden vähyyttä:) Jonkun mielestä edellinen on surullisesti katoavaa kansanperinnettä, mutta ehkä he eivät ole olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Edes kolea juhannussää ei isommasti vaikuta nakuina kirmaileviin miehettäriin, se on tullut monesti koettua.

Juhannusyön hurmaavat naikkoset ja ihanat neidot muuttuvat tuossa hujauksessa naimakaupan myötä kurjiksi ämmän käppyröiksi ja kärtymakkara noita-akoiksi, joita mies joutuu silmät häveten taluttelemaan pitkin kyliä tai ulkomaan hiekkarantoja. Surkea olisi miehen kohtalo ilman Thaimaan kaltaista taivasmaata ja sen kauniita pieniä nukketyttöjä, jotka on kuin tehty salskeita, kaljamahaisia suomipoikia varten. Käytännöllisen kokoisina, vähän tilaa vievinä ja aina palvelukseen alttiina he ovat mitä mainion vaihtoehto epäonnisen miehen lohdukkeina ja ikävän vaimon karkoittajana:) Myös monet peräkammaripojat ovat löytäneet elämän sulostuttajan kauniista thaitytöstä.

Monet sielut tämä huumaava juhannustaika vei mukanaan meren- tai  järvenrannalle saunomaan ja ihailemaan keijujen nostattamaa yöllistä sumua venevalkamassa tai järvenpoukamassa. Jossakin kukkuu käki ja salmen yli kantautuu kuikan huuto. Mieli on kevyt ja tyyni kuin järvenselkää soutava aurinko, joka heittelee kipinäverkkojaan veden ylle. Aiemmin illalla kuulunut iloinen melu ja musiikki on jo vaiennut. Rauhan ja hiljaisuuden takaa kuulet kaiken selvemmin. Tiedät, että lehdossa kukkii sananjalka, joka odottaa juuri Sinua, jota eivät Pikkuväen häijyys tai oudot kulkijat voi peloittaa sen kummemmin kuin suolla hehkuvat aarnivalkeatkaan. Taikayön aikakuilu nielaisee Sinut sekunnissa satojen vuosien taakse...

"Seison oudolla pihalla ja katson tanssivia tyttöjä. Vihreä mekkoni ei sovi ollenkaan tähän aikaan eikä paikkaan. Kesken piirileikin kaikki pysähtyvät ja katsovat minua. Juhannussalon kauniit köynnöksetkin odottavat hiljaa ja liikahtamatta paikallaan. Hiukseni pyyhkivät kapeita ketunkasvojani kun tuuli nousee. Äkkiä joku huutaa Ation ja osoittaa minua.
- Ation! Ation, huutavat kaikki kauhuissaan
Piirrän koivunoksalla omituisesti tutulta kuulostavan sanan multaan... noita. Tulen loimotus häikäisee silmiäni ja piiri tihenee. Kohotan käteni ja mutisen ikivanhat usvan nostatussanat, sanat, jotka ovat tuoneet voiton vihollisista, olipa sitten sota tai rauha.

- Seis tyttö, nyt et katoa mihinkään, karjaisee Warrior, unieni soturi sumun keskeltä. Seison laiturilla ja katson usvaa, joka omituisesti hajoaa kutsuhuutojen myötä."
- Tuolla se höppänä taas haaveilee, nauraa joku. Ala jo tulla tähän päivään!
Hyvästi keijukaiset ja sananjalat. Poimin rannalta seitsemän kukkaa ja kiiruhdan muiden luo. Salaa piiloitan kukat tyynyni alle. Valvon vielä kauan kun muut jo sammuvat ja kun viimein nukahdan, kuljen lapsuuteni koivumetsään isän kanssa. Hän nitkuttaa oksasta oikeaoppisen siteen ja neuvoo miten oksat kiepautetaan limittäin ja tiiviisti nätiksi vihdaksi. Savusaunan uskomaton tuoksu jää pysyväksi muistijäljeksi lapsenmieleeni, samoin kuin Juhannuspäivän kallion kolossa nokipannulla keitetty merivesikahvikin. Vastatervatussa veneessä haisevat alkukesän pyydetyt kalat ja pesusta huolimatta veneenlaidoissa kimaltelevat kalansuomujen pienet sateenkaaret. Monet muistoni ottavat vauhtia lapsuuden ainutkertaisista kokemuksista, jolloin kaikki uusi oli niin outoa ja ihmeellistä, toisin kuin nyt vanhempana, jolloin kokemukset ja muistot kuormittavat jo kovasti mieltä. Deja vu-tunne selittyy monesti sillä, että yhdistelet makuja, hajuja ja tunteita aiemmin koettuun, eikä molemminpuolinen aivotoimintasi pysty käsittelemään niitä preesens-muodossa, koska toinen puoliskosi on toista hitaampi, joten toiston tunne saattaa syntyä myös siitä.

Juuri Juhannuksena koen usein, että olen elänyt tämän hetken ennenkin koska siinä toistuvat samat asiat, mitkä ovat toistuneet jo vuosikymmeniä sitten. Kerään juhlapöytääni luonnonkukat, sidon juhannusvastani saunan verannalle, haistan ja maistan juhannuksen. Muistelen miten juhannusheraa varten maito haettiin pänikkäkärryillä tien takaa Mansikalta. Miten pihapatani juhannuskukat kukkivat ja elämänlankani kiipesi kilpaa humalan kanssa kuistin sivulla. Miten juhannusruusut ja norjanangervot vielä kukkivat pohjoisen seinustalla, miten haimme yhdessä miehen ja lasten kanssa juhannuskoivut. Tajusin silloin että olin onnellinen, mutta minulla oli aina niin kiire, etten ehtinyt ikinä nauttia siitä kuten jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt.

Nyt teen jälleen kerran muuttoa ja siinä yhteydessä remonttia, joten en saanutkaan haaveilemaani juhannusta vielä uuteen asuntoon. Omenapuun ostin kyllä ajoissa ja se höppänähän kukki jo ennen istutusta? Viime juhannuksena olin Tampereella hotellihuoneessa aattoaamuna kello 4 odottaen jatkokyytiä kohti Taivassalon ihastuttavaa saaristoa. Tänä juhannuksena suuntaan järven rannalle ystävien seuraan kuuntelemaan kuikan huutoa rantasaunan terassille ja melkein tunnen jo nenässäni koivuvastojen juhannustuoksun. Ainakin näen Mosku-poikani nauravan naaman ja olen onnellinen, siitä että sillä on elämässään uusi luotettava Ihminen ja uusi hyvä koti. Voiko koiraihmisellä olla suurempaa onnea:)

Juhannusviikkoa edeltävänä lauantai-iltana koin juhannuksen jo etukäteen katsellessani keijutyttöni (ensimmäinen lapsenlapseni) kulkemista koirani kanssa yli kukkivan pellon. Tajusin taas kipeästi onnen ja osasin viimeinkin nauttia siitä.Tunne oli melkein sama kuin aiemmin illalla, ystävän tarjotessa minulle keittämäänsä Juhannuskeittoa eli punaista heraa. Ennen muinoin tyttöjen sulhasmiehet saattoivat katsoa tytön varallisuutta ja anteliaisuutta juurikin keiton väristä eli siitä, oliko hän raskinut reippaasti maitoa käyttää ja keiton punaiseksi keittää:)

Nuorena en tykännyt koko herkusta, mutta kun anoppi sitä vuosikymmenet keitteli, niin pikkuhiljaa se alkoi kuulua mittumaariin ja juhannustunnelmaan. Juhannuskeittoa sain vielä tuliaiseksi kotipakettiinkin. Sen jälkeen kävin hautausmaalla pikimmiten kastelemassa ruusut. Ilta oli tosi kaunis, lämmin ja aurinkoinen. Ehkä vähän yllättäin tajusin että pihlajat olivat jo kukkineet, kun taas eriväriset syreenit tuoksuivat ja kukoistivat täydessä kukassa yhdessä hautojen ruusujen ja orvokkien kanssa. Hiljaisuus ja rauha kutsuivat minua vielä jäämään, vaikka kiire painoikin jo päälle. Yritin turhaan varastaa hautausmaan rauhaa ja kesäillan pysähtynyttä tunnelmaa mukaani. Miten kiva olisikaan, jos voisi juhannuskeiton tavoin sulkea rauhaa ja kauneutta pakasterasiaan ja ottaa sitä sieltä kun tarvitsee... Ehkä juhannus otti taas kerran kohdallani varaslähdön ja juoksi varsinaisen Juhannuksen ohi? Ainakin maidonvalkeat ja uskomattoman kauniit alkukesän yöt ovat menneet surullisen nopeasti ohi, sillä aikani on mennyt niitä haaskatessa, miettiessäni vain remonttia ja muuttoa:(


Juhannusaatto muuttui  nykyiselle liikkuvalle paikalleen Armon vuonna 1955 eli 20 - 26.6 päivien viikonloppuun. Juhannus jota kirkollisesti juhlitaan Johannes Kastajan kuoleman vuoksi, oli ennen kiinteästi 24.6. ja parasta siinä oli tietenkin iki-ihana aatto, joka oli täynnä perhosen keveää odotusta. Kaikki kuviteltu ja mukava oli vielä edessäpäin aivan toisin kuin tämän juhannusmorsiamen naamasta voisi päätellä.

Morsiamen tulevat juhannukset olivat enimmäkseen täynnä iloa ja valoa - varsinkin silloin kun lapset olivat vielä pieniä. Sieltä löytyy myös railakasta menoa rantakalliolla illasta aamunkoittoon kun hoilasimme Norjalaista villapaitaa kitaran säestyksellä ja ainakin kerran sukelsin ei-norjalainen-villapaita päälläni hakemaan mieheni uutta kenkää merestä, jonne hän sen nakkasi, ne kun olivat kuulemma kalliolla liian liukkaat:) Ja aivan kuten aikoinaan omani, ajoittuivat myös lasteni ja  kummilasteni rippijuhlat rauhoittavasti juhannukseen. Lapsenlapsen ammanakin olimme erään juhannusyön. Yö oli mahdottoman kaunis, eikä lasta nukuttanut ollenkaan, joten veimme hänetkin ulos ihailemaan keskiyön taikaa. Onnen aikojen jälkeen elämääni on tullut monta suurta surua ja yksinäisyyttä, joka tuo pitkäksi aikaa turhaa kaipausta eiliseen, mikä ei enää koskaan palaa. Varjot kulkevat raskaina ja pitkään mukana, mutta ehkä joskus tulee päivä, jolloin huomaat seisovasi jälleen auringossa ja sydämesi muistaa jo unohtuneet laulusi. Elät taas tässä ja nyt.

Kaunista, kaihoisaa ja iloista Mittumaaria Sinulle:)

Ylin kuva Martta Wendelin, seuraava Flower fairies of the trees ( Mary Barker) ja alin keijukuva Mr Google, koira ja morsmaikku omia.