"Kun joutui talvi siitä ja lumihanget toi, kas nytpä suksi kiitää ja kulkuset ne soi ja takka loimuaapi ja suopi lämmintään, se hauskutusta saapi, myös talvielämään" oli yksi tykätyimmistä lauluista kauan sitten koulun laulutunneilla. Sanat tähän iki-ihanaan Mozart-sävelmään ovat satusetä Topeliuksen ja suomennos P.J Hannikainen.
Ei ole varmaan vaikea arvata mitä muuta, vuoden aikaan nähden aivan "sopimatonta" laulua ajattelin istuessani tämän liinaharjan kyydissä kirkkotien koivukujalla? Ikivanha joululauluhan se ajatuksissa soi kilpaa tolkkatiukun kanssa laskiaisesta huolimatta:) Tämä rekiajelu kuului osana laskiaisriehaan 10.2.2013, jossa olin talkoomielessä vähän mukana. Hoijakkaa ja muutakin riemua kirkonmäeltä löytyi talviurheiluvälinekierrätyksen ja ruokailun lisäksi.
Lumiakkailu ja enkelinkuvat kuuluvat poikkeuksetta talviseen taikaan ja hiihtämistäkin olen taas kokeillut pitkän tauon jälkeen niin merellä kuin järven jäälläkin. Tosin kummallisen hitaiksi ovat muuttuneet nämä nykyajan pitofisserit verrattuna entivanhaisiin tervapohjiin. Hiihtää hissuttelin pikkuhiljaa ja kuuntelin synapsien napsahtelua omille paikoilleen samalla kun ihailin jäätä pitkin viillettävää miestä ja koiraa, joiden tyylikästä ja vetävää meininkiä oli ilo katsella. Tämä oli koiralle ensimmäinen kerta, kun se juoksi hiihtäjän kanssa ja homma toimi kertalaakista hienosti yhteen.
Kakarana lasusimme iltakaudet kymppikilometrejä ja silloiset puusukset liukuivat keveästi kuin unelma ja raskas rottinkisompa kirahti tasatahtia hankeen ihan toisin kuin nykyinen muovikepakko. Vielä aikuisena - äidiksi tulon jälkeen ja paljon myöhemminkin - hiihtelin lapsien kanssa kotimetsikössä ja joskus harvakseltaan jopa valaistuilla laduilla. Kuopuksen treenatessa aikoinaan hiihtimien käyttöä, hän keksi että hiihdellään me äiti vain tällä löntystelytyylillä ja se on mielestäni vieläkin tyyleistäni parhain:) Miehen veli nauroi kerran kun tulin hiihtoretkeltä, että herranen aika sieltähän se pyyhkäisee kuin Marjo Matikainen kun juuri ja juuri pysyin kotipihalle kaartavassa pikkuruisessa lumivallissa pystyssä.
Joku vika näkyy olevan näissä nykymonoissakin, vai onko vika ehkä lukoissa? No ovatpahan valmiina seuraavaa kertaa varten. Sivullisen mieleen saattaa tietysti eksyä ajatus siitä, että hiitäjälle löytyi ehkä parempi menoväline, esimerkiksi joku luudan tapainen:)
Jopa luistelun riemut menivät takavuosina sananmukaisesti päin persettiä ja päätyivät tasapainoakselin pettäessä tähtien lukupuolelle, joista tulkoot mainituksi silloinen Jupiter vesimiehen tähdistössä, Denep ja Lyyran Vega. Kovin olivat liukkaiksi käyneet luistimetkin niistä ajoista kun anorakkityttö huiteli hiukset tuulessa hulmuten kaunokeillaan pitkin ropelöistä meren jäätä päämääränään auringonlasku tai vähintäänkin Ruotsin ranta.
Onneksi lumienkelien teko onnistuu vielä hienosti kuten allaolevasta kuvasta näkyy:) Vasemmalla Eetun komea enkeli ja oikealla sydämeni-osuman-sai-enkeli mummon tekemänä:)
Lintujen ruokinta on myös yksi talvi-ilojani, niin sotkuselta kun se välillä tuntuukin, sillä tipit eivät turhia kursaile mihin tarpeensa ruikaavat. Lintulaudan vieraisiin kuuluvat naakat ja harakat, jopa tikka ja punatulkkukin vieraili siinä tammikuulla. Alhaalla olevassa videossa normaaliaamun kolibrihuisketta ja se näkyy kyökin ikkunasta tähän tapaan. Taustalta kuuluu kotoista kolinaa, jota en jaksanut eliminoida pois.
Ei ole varmaan vaikea arvata mitä muuta, vuoden aikaan nähden aivan "sopimatonta" laulua ajattelin istuessani tämän liinaharjan kyydissä kirkkotien koivukujalla? Ikivanha joululauluhan se ajatuksissa soi kilpaa tolkkatiukun kanssa laskiaisesta huolimatta:) Tämä rekiajelu kuului osana laskiaisriehaan 10.2.2013, jossa olin talkoomielessä vähän mukana. Hoijakkaa ja muutakin riemua kirkonmäeltä löytyi talviurheiluvälinekierrätyksen ja ruokailun lisäksi.
Lumiakkailu ja enkelinkuvat kuuluvat poikkeuksetta talviseen taikaan ja hiihtämistäkin olen taas kokeillut pitkän tauon jälkeen niin merellä kuin järven jäälläkin. Tosin kummallisen hitaiksi ovat muuttuneet nämä nykyajan pitofisserit verrattuna entivanhaisiin tervapohjiin. Hiihtää hissuttelin pikkuhiljaa ja kuuntelin synapsien napsahtelua omille paikoilleen samalla kun ihailin jäätä pitkin viillettävää miestä ja koiraa, joiden tyylikästä ja vetävää meininkiä oli ilo katsella. Tämä oli koiralle ensimmäinen kerta, kun se juoksi hiihtäjän kanssa ja homma toimi kertalaakista hienosti yhteen.
Kakarana lasusimme iltakaudet kymppikilometrejä ja silloiset puusukset liukuivat keveästi kuin unelma ja raskas rottinkisompa kirahti tasatahtia hankeen ihan toisin kuin nykyinen muovikepakko. Vielä aikuisena - äidiksi tulon jälkeen ja paljon myöhemminkin - hiihtelin lapsien kanssa kotimetsikössä ja joskus harvakseltaan jopa valaistuilla laduilla. Kuopuksen treenatessa aikoinaan hiihtimien käyttöä, hän keksi että hiihdellään me äiti vain tällä löntystelytyylillä ja se on mielestäni vieläkin tyyleistäni parhain:) Miehen veli nauroi kerran kun tulin hiihtoretkeltä, että herranen aika sieltähän se pyyhkäisee kuin Marjo Matikainen kun juuri ja juuri pysyin kotipihalle kaartavassa pikkuruisessa lumivallissa pystyssä.
Joku vika näkyy olevan näissä nykymonoissakin, vai onko vika ehkä lukoissa? No ovatpahan valmiina seuraavaa kertaa varten. Sivullisen mieleen saattaa tietysti eksyä ajatus siitä, että hiitäjälle löytyi ehkä parempi menoväline, esimerkiksi joku luudan tapainen:)
Jopa luistelun riemut menivät takavuosina sananmukaisesti päin persettiä ja päätyivät tasapainoakselin pettäessä tähtien lukupuolelle, joista tulkoot mainituksi silloinen Jupiter vesimiehen tähdistössä, Denep ja Lyyran Vega. Kovin olivat liukkaiksi käyneet luistimetkin niistä ajoista kun anorakkityttö huiteli hiukset tuulessa hulmuten kaunokeillaan pitkin ropelöistä meren jäätä päämääränään auringonlasku tai vähintäänkin Ruotsin ranta.
Onneksi lumienkelien teko onnistuu vielä hienosti kuten allaolevasta kuvasta näkyy:) Vasemmalla Eetun komea enkeli ja oikealla sydämeni-osuman-sai-enkeli mummon tekemänä:)