JUHANNUSTA

Juhannusmuisto vuodelta 1990.

Istun portaallani ja kuuntelen Juhannusta. On siivottu ja väsytetty itseä viikko, enemmäkin, kuten aina ennenkin ennen juhannusta. Nyt saa vain istua hiljaa, muistella menneitä juhannuksia ja olo on kuin lapsena, seesteinen ja selkeä. Ei jaksa surra, vaikka tietää että jossakin soditaan ja joku itkee jossakin, niin itsekäs on ihmisen onni, ei se kysele lupaa, ei auta kärsiviä, on aikansa ja siirtyy sitten jollekin toiselle.

Pullakahvit odottavat heräävää perhettäni. Ilma on mitä ihanin, en muista yhtään näin kaunista juhannusaattoa. Saisinpa istua vielä monta juhannusta tässä, omalla portaallani. Ehkä minä istun vielä sittenkin kun olen jo lähtenyt. Aina Juhannusaattona. Ajatuksena se on viehättävä ja helppo, parempi kuin se, että lakkaisi kokonaan olemasta, kuin ei olisi ikinä ollutkaan. Kristillisen uskon mukaan se ei ole edes mahdollista ja niin minäkin uskon, tosin vajaasti ja heikosti. Tänään haemme koivut portaanpieliin ja käymme Himangalla. Äiti odottaa ja isä on hakenut takuulla kamalan rumat karahkat kaiteisiin:) 

Tästä löytämästäni paperilappumuistosta on vierähtänyt jo vuosia, eikä minua enää odoteta Juhannukseksi kotiin. Juhannuskoivut  koristavat yksiöni takapihaa, joten niitäkään ei  tarvitse hakea ja portaani on vaihtunut terassiin, jonka taas valttasin ja siivoilin. Pyöreälle pöydälle pitsiliina, kukkamaljakko, siniset rottinkituolit  ja puhdas matto terassille riittävät juhannukseeni niin minulle kuin siileillekin. Lapsenlapsi on ekstraa, ukko ja koira odottavat vielä lupaa:)
                                                         

Vanha kansa puhui juhannusviikon pesäpäivistä, joilla he viittasivat lyhyiden öiden tuomiin pitkiin päiviin, joiden myötä aurinko saavutti pesänsä. Kesäpäiväseisauksen jälkeen se siirtyi vaihtorooliin ja alkoi taas pikkuhiljaa pidentää ja hämärtää öitä. Tänä vuonna tuo kesäpäivän seisomus sattuu juhannusaatoksi, joka on nyt pari päivää aiemmin kuin entivanhanen juhannusaatto.

Juhannusta juhlittiin ennen kiinteästi 24.6. viikonpäivistä riippumatta aina vuoteen 1955 asti. Juhannusaatto oli aina 23. päivä kesäkuuta jolloin Ukon maljoja kallisteltiin siihen tahtiin, että kirkonmiehet katsoivat aiheelliseksi puuttua kansan pakanalliseen juopotteluun ja muuttaa juhlan luonnetta vähän uskonnollisempaan suuntaan. Tähän hätään tipahti Johannes Kastajan irtopää kuin tilauksesta, mutta eipä hänkään mahtanut pirunkuselle ja nautintoaineille yhtään mitään. Taikauskosta kansa ei suostunut heti luopumaan, eivätkä keijut ja haltijat jättäneetkään kansaa pulaan. Vielä nytkin he nostattavat sumun järven selälle ja usvat kukkaniityille. Niiden suojassa ne hiipivät lähelle nukkuvia ihmisiä, minkä vuoksi ei kannata mittumaarina nukahtaa ollenkaan:)

Eihän juhannusyö toki olekkaan nukkumista varten ja ellei parempaa tekemistä keksi, voi rynnätä metsään ja kytätä hullunkiilto silmissä Kuolleenkouran kukintaa tai hyytävän hienoja aarnivalkeita. Tarina kertoo, että Sananjalka kukkii vain Juhannusyönä ja pudottaa siemenensä samantien. Tämä taikasiemen tuo kantajalleen sellaisen mahdin, ettei ruosteita ja homeita aarteistaan polttavat Haltijatkaan mahda sille mitään. Polku odottaa ja sananjalka kukkii kohta, joko lähdetään?

Lemmenkipeät naisihmiset repivät yhdeksän koivun oksista vihtavärkkejä, voimistavat niitä lemmenyrteillä, loitsuilla ja kukilla juhannussaunassa. Ja ellei tämä tuota tulosta, niin ehkä he tekivät kuten me tyttöjen kanssa toissa juhannuksena kun innostuimme ryöhimään alasti erään ökyisännän ruispellossa. Suosittelen, sillä saimme heti seuraamme salskeita sinitakkeja, tosin niitä oli vain kaksi, joten tappeluhan niistäkin tuli:)

Juhannukseen kuuluvat tietysti sauna, laituri ja vesihiiden salainen maailma. Ylläolevan kuvan otin siskon laiturilta viime kesänä syntymäpaikkani lähistöltä ja sinnehän se mieli monesti palaa.

Entisinä aikoina paimenet tekivät juhannusliuhtoja lehmien sarviin kieloista ja kaisloista, niin että Mustikin ja Muurikin piti osata ihan sokkona kotiin, mutta luultavasti he kuitenkin salaa vähän luurasivat kaislojen raosta viedäkseen taikahommat kunnialla kotiniitylle. Oma juhannusliuhtani kääntyi seppeleeksi, kuten niin monet muutkin apila- ja kukkaseppeleet, joita on tullut väkerrettyä pellonpientareella pikkutytöstä asti. Siitä pälkähtikin päähäni, että juhannustunnelman ja toivotuksen lisäksi se voisi olla samalla vastaus kesäiseen mandala-haasteeseen.

Tämän taikaliuhdan myötä toivotan Sinulle kaunista ja heleää mettumaaria;)


P.s. Anonyymi huomautti allekirjoittaneen järkyttävästä  KARDINAALI munauksesta, joten tulkoot se oikaistuksi: Juhannusjuhla ei todellakaan ole Johannes Kastajan muistojuhla, vaan syntymäjuhla! Minkäs sille mahtaa että irtopäät lentelevät mihin sattuu kun meikäinen innostuu:)

PUUVENEEN TARINA

"Laivan teki haltija sellaisen, että maata se kulki ja ilmaa ja vettä." Satukirjan ihmelaivan tavoin minäkin opin tuon aivan helposti ja kuljin matkoillani vieraisiin kyliin ja niin outoihin latoihin, että Poste restante tuotti emännällekin pientä päänvaivaa. Tässä minut on jo onnellisesti löydetty ja pääsin samantien "telakalle". Emäntä lotrailee onnesta soikeana lainaruutansa kanssa, joten tässäpä on hyvää aikaa ottaa ultaviolettia kylkeen ja muistella menneitä.

Kuulun Kurikkalan venesukuun ja synnyin Himakakylän veneveistämöllä taitavan Lauri-venemestarin luomuksena vuonna 1994 - apupoikana toimi nykyisen omistajani isä Niilo Niemelä, joka halusi lahjoittaa veneen tyttärelleen. Viimeisen uimakesäni - 2005 - jälkeen pötkötin kyljet puutuen vuositolkulla pimeässä riihessä Villin Lännen rajamailla, missä pääskyt ja varpuset pitivät minua hävyttömästi paskahuussina samalla kun ikävä Herra Pöly ja utelias vanhapiika Sotku vuokrasivat hienot lautani ja kauniit kaareni ahneille sukulaisilleen. Leväkerrostuma kuivettui ajan myötä tiukasti köliin kiinni ja vaivun pikkuhiljaa kuolemansyvään horrokseen. Uneksin merestä, auringosta ja rannasta. Entisistä lämpimistä kesistä, uimareissuista ja isäntäväen vierasporukoiden merimatkoista.  

Uneni jatkui pitkään ja vasta vuosisatoja myöhemmin havahduin ilahtuneena kirkkauteen, mukavasti tuttuun ääneen ja käteen, joka silitti hellästi kokkaani. Pääskyset lennättivät poikiaan, joten syyskesä oli jo ovella. Pettymys kirahti kölini kautta perätuhdolle asti. Ikävöin kipeästi ulappaa, laineita ja moottorin hyrinää, joka kuljetti minua kevyesti eteenpäin. Minut luvattiin viedä syntymäkylän rantalatoon, mutta jostakin syystä en sinne päässytkään, vaan tein välilaskun syntymäkotini navetan ja liiterin välikköön, missä ikäloppu tukkireki ja vanhat kiesit toivottivat minut tervetulleeksi. He rupattelivat iloisesti menneistä ajoista ja kummastelivat sitä mitä ihmettä tein paikassa, joka oli eläkeelle siirtyneiden työkalujen viimeinen saattokoti. Sanoin olevani hyllytetty ikävuosista tai kunnostani huolimatta ja että hevosvoimia minäkin tarvitsin päästäkseni eteenpäin. Sen jälkeen meillä olisi riittänyt juttua vaikka talven yli, mutta syksyllä joku miehenköriläs siirsi minut rantalatoon, jossa vaivuin heti talviuneen.

Kevään tullen havahduin ja odotin sydän sykkyrällä tuttujen askelten ääniä. Varmasti ne kohta lähestyisivät latoa ja huolisivat minutkin mukaan. Kuuntelin satamalaiturin iloisia ääniä ja odotin vuosi vuoden jälkeen - turhaan. Tunsin itseni likaiseksi ja ikivanhaksi. Viereinen vene kertoi olevansa väärän puun kautta vähän samaa sukua ja se tarinoi minulle merestä, lokeista ja saaristosta, kunnes kyllästyin sen jorinoihin ja lähdin rengasmatkalle naapurikylän rantalatoon, josta emäntäni minut viimein löysi. Tässä hän nyt puunaa ja tervailee minua kuin silloin ennen, mutta jonkun asian hän unohti tykkänään ja tervakin oli paksua kuin terva, kun se aina pihtailee ohenteissa ja säästää väärissä paikoissa. Mutta annan sille anteeksi sillä olen kaivannut niin pitkään näiden käsien kosketusta ja tervan tuoksua.

Vähänko minusta nyt tulikin hieno, kiillän kuin koppakännäri ja sieluni laulaa! Viimeinkin pääsin veteen. Ihmiset kiistelevät siitä, vuodanko ehkä liikaa, mutta itse olen niin onnellinen etten saa sanotuksi edes sitä, että vaseliinilla voisi korjata haljenneen pohjalautani:) 

Genteleman kuvaa minua ja laituria hakevaa emäntää, jota ottaa koko lapsetus päähän. Häpeällisen tyhmiltä vaikuttavat kyllä molemmat kuten videostakin hyvin näkyy, mutta kai se on pakko alistua tilanteeseen ja varsinkin soutajaan, joka ei edes tiedä mihin on menossa:) Kun he lähtivät aloin hitaasti, mutta varmasti vajota. Hätäännyn itseni ja moottorin puolesta, mutta sama mies, joka kerran kööräsi minut latoon, tuli hätiin ja pelasti tilanteen. Hän voiteli haavani umpeen ja vesihän on tunnetusti vanhin voitehista ravistuneelle puuveneellekin, joten ehkä pääsen jo huomenna Sudenkorento-Saareen eli Joonan karvolle.

Hyi olkoot, mikä reissu! Särkivät moottorin ja soutivat vielä kivillekin. Merivesi oli kyllä huippumatalalla, reilut puoli metriä alempana kuin normaalisti, joten annan tämän kerran heille anteeksi. En olisi kyllä ikinä uskonut, että kokenut naisihminen ja vanhan merenkävijän tyttö osaa olla melkein yhtä tyhmä kuin maakrapu Gentleman.

He vetivät minut pitkälle Sudenkorentosaaren rantakivikkoon, vaikka pistin tiukasti hanttiin. Sitä saa, mitä tilaa mietin juuttuessani liejukkoon, josta emäntä lykkäsi minua tyrät rytkyen irti ja ukko uitteli turvasaappaita rantamatalikossa ähertäessään minua illalla vesille. Raskas lastikin purettiin ennen kuin irtosin ja matka kotisatamaan saattoi alkaa. Minulla oli tietysti hillittömän hauskaa siihen asti, kunnes kivet raapivat jälleen hienoa hipiääni. Kyllä nuo hullut minut tänä kesänä vielä hukuttavat, ei kai sille mitään mahda. Mutta mitäpä ei vene tekisi emäntänsä vuoksi, joka kaipaa Muistojen mökille. Uhraa vaikka elämänsä, sillä tiedän miltä tuntuu, kun kukaan ei tule, vaikka odottaa ja odottaa. Aivan kuin se pieni Mökkikin saaressa, joka odotti paljon kauemmin kuin minä:)

P.s. Kiitän lainatrailerin omistajaa veden äyskäröinnistä ja muusta huollosta ja toisia ystäviä huoltopesu mahdollisuudesta. On se ihmeellistä että maailmassa on näin ihania ihmisiä 💛