LUMIAKKAILUA JA ENKELEITÄ

"Kun joutui talvi siitä ja lumihanget toi, kas nytpä suksi kiitää ja kulkuset ne soi ja takka loimuaapi ja suopi lämmintään, se hauskutusta saapi, myös talvielämään"  oli yksi tykätyimmistä lauluista kauan sitten koulun laulutunneilla. Sanat tähän iki-ihanaan Mozart-sävelmään ovat satusetä Topeliuksen ja suomennos P.J Hannikainen.

Ei ole varmaan vaikea arvata mitä muuta, vuoden aikaan nähden aivan "sopimatonta" laulua ajattelin istuessani tämän liinaharjan kyydissä kirkkotien koivukujalla? Ikivanha joululauluhan se ajatuksissa soi kilpaa tolkkatiukun kanssa laskiaisesta huolimatta:) Tämä rekiajelu kuului osana laskiaisriehaan 10.2.2013, jossa olin talkoomielessä vähän mukana. Hoijakkaa ja muutakin riemua kirkonmäeltä löytyi talviurheiluvälinekierrätyksen ja ruokailun lisäksi. 

Lumiakkailu ja enkelinkuvat kuuluvat poikkeuksetta talviseen taikaan ja hiihtämistäkin olen taas kokeillut pitkän tauon jälkeen niin merellä kuin järven jäälläkin. Tosin kummallisen hitaiksi ovat muuttuneet nämä nykyajan pitofisserit verrattuna entivanhaisiin tervapohjiin. Hiihtää hissuttelin pikkuhiljaa ja kuuntelin synapsien napsahtelua omille paikoilleen samalla kun ihailin jäätä pitkin viillettävää miestä ja koiraa, joiden tyylikästä ja vetävää meininkiä oli ilo katsella. Tämä oli koiralle ensimmäinen kerta, kun se juoksi hiihtäjän kanssa ja homma toimi kertalaakista hienosti yhteen.

Kakarana lasusimme iltakaudet kymppikilometrejä ja silloiset puusukset liukuivat keveästi kuin unelma ja raskas rottinkisompa kirahti tasatahtia hankeen ihan toisin kuin nykyinen muovikepakko. Vielä aikuisena - äidiksi tulon jälkeen ja paljon myöhemminkin - hiihtelin lapsien kanssa kotimetsikössä ja joskus harvakseltaan jopa valaistuilla laduilla. Kuopuksen treenatessa aikoinaan hiihtimien käyttöä, hän keksi että hiihdellään me äiti vain tällä löntystelytyylillä ja se on mielestäni vieläkin tyyleistäni parhain:) Miehen veli nauroi kerran kun tulin hiihtoretkeltä, että herranen aika sieltähän se pyyhkäisee kuin Marjo Matikainen kun juuri ja juuri pysyin kotipihalle kaartavassa pikkuruisessa lumivallissa pystyssä.

Joku vika näkyy olevan näissä nykymonoissakin, vai onko vika ehkä lukoissa? No ovatpahan valmiina seuraavaa kertaa varten. Sivullisen mieleen saattaa tietysti eksyä ajatus siitä, että hiitäjälle löytyi ehkä parempi menoväline, esimerkiksi joku luudan tapainen:) 


Jopa luistelun riemut menivät takavuosina sananmukaisesti päin persettiä ja päätyivät tasapainoakselin pettäessä tähtien lukupuolelle, joista tulkoot mainituksi silloinen Jupiter vesimiehen tähdistössä, Denep ja Lyyran Vega. Kovin olivat liukkaiksi käyneet luistimetkin niistä ajoista kun anorakkityttö huiteli hiukset tuulessa hulmuten kaunokeillaan pitkin ropelöistä meren jäätä päämääränään auringonlasku tai vähintäänkin Ruotsin ranta.

Onneksi lumienkelien teko onnistuu vielä hienosti kuten allaolevasta kuvasta näkyy:) Vasemmalla Eetun komea enkeli ja oikealla sydämeni-osuman-sai-enkeli mummon tekemänä:)

Lintujen ruokinta on myös yksi talvi-ilojani, niin sotkuselta kun se välillä tuntuukin, sillä tipit eivät turhia kursaile mihin tarpeensa ruikaavat. Lintulaudan vieraisiin kuuluvat naakat ja harakat, jopa tikka ja punatulkkukin vieraili siinä tammikuulla. Alhaalla olevassa videossa normaaliaamun kolibrihuisketta ja se näkyy kyökin ikkunasta tähän tapaan. Taustalta kuuluu kotoista kolinaa, jota en jaksanut eliminoida pois.

KOLMIOSIEPPARI-MANDALAT

Tuon iloisen, lapsekkaan ja helpon simppelimandalan, joka on tuolla alhaalla, vastapainoksi yritin kehittää jotakin monimutkaisempaa pentagrammityylillä, joka kummitteli päässäni kun näin tämän haasteen, mutta luovutin suosiolla ja kudoin kiireesti tämän pelkistetyn verkon löytämääni vanhaan rautarenkaaseen kuvitellen näkeväni siinä jopa kolmioita.

Kaikkien unisieppareiden äidiltä tämä oli aika kömpelö esitys:)

 
Haaste loppuu ystävänpäivään, joten piilotin mukaan jotakin siihen liittyvää:)

KYNTTILÄNPÄIVÄ

Missa candelarium eli katolisen kirkon piirissä kukoistanut kynttilämessu keksittiin noin tuhat vuotta sitten. Siinä kynttilät siunattiin erityisellä vihkimisloitsulla niin voimallisiksi taikakaluiksi ettei paremmasta väliä. Kuolevalle tämä siunattu kynttilä oli yhtä ehdoton pahan karkottamiseen kuin synnyttäjällekin. Tapahtuma peilautuu suoraan roomalaiseen pakanajuhlaan, joka sijoittui helmikuun alkupuolelle. Muinaisessa Roomassa helmikuun pari ensimmäistä viikkoa oli omistettu onnettomuuksien päiville, joita sovittaakseen he järjestivät suuria soihtukulkueita ympäri kaupunkia ja mittavimmat niistä sijoittuivat juuri Kynttilänpäivän aikaan.

Kirkonmiehet ovat olleet aina varsin kekseliäitä kääntäessään pakanallisia bakkanaaleja kirkollisiksi juhliksi ja niin tapahtui nytkin. Eräs paavi hoksasi joskus 400-luvulla, että tähän hätään voisi hyvin tempaista Marian puhdistusjuhlan, koska joulusta tuli sopivasti 40 päivää täyteen helmikuun alussa. Siihen aikaan nainen saastui synnytyksessä niin, että hänet kirkotettiin lapsivuoteesta vasta reippaan kuukauden kuluttua - mikä tarkoitti käytännössä sitä, että hän vei puhdistusuhrin ja sai sitä kautta siunauksen -  minkä jälkeen hän sai vapaasti liikkua kodin ulkopuolella. Maria teki ajan hengen mukaisesti myöskin näin, vaikka tapaus ehkä muistetaan enemmän siitä että Jeesuslapsi vietiin temppeliin, jossa vanha Simeon sai viimeinkin nähdä ja siunata Hänet. Suurin syy naisen niinsanottuun saastaisuuteen synnytyksen jälkeen saattoi alunperin liittyä enemmänkin terveyteen kuin muuhun likaisuuteen. Uskonto valjasti tämänkin asian tehokkaasti naista vastaan niin, että jos nainen kuoli ennen kirkottamista, jäi paratiisi pelkäksi haaveeksi ja helvettiin joutui että pätkähti:)

Uskonpuhdistuksen jälkeen taikakynttilät ja taikausko yritettiin kitkeä kansan syvistä riveistä huonolla tuloksella ja Kynttilänpäiväkin siirrettiin helmikuun toisesta päivästä sunnuntaiksi, joka tänä vuonna on 3. päivä helmikuuta.

Tämän ajan Kynttilänpäivässä ei ole sitä taikaa, mitä siinä ennen muinoin oli. Silloin tarkkailtiin erilaisia uskomuksia ja enteitä mitä tähänkin päivään liittyi. " Kevättä kynttelistä" on tuttu sanonta kaikille ja ennen vanhaan se tarkoitti myös sitä, että karjalle piti olla vähintäänkin puolet sapuskaa ja ihmiselle peräti 2/3 osaa jäljellä.  Näin sanottiin myös Heikin päivän aikohin eli 19.1. jolloin talven selkä paukahti poikki. 

Isä kertoi, että jos Kynttilänpäivänä on kova pakkanen, niin se oli suotuisa enne kylvöaikaa ajatellen. Hänen allakkansa täyttyivätkin merkinnöistä, jotka kertoivat tuulien suunnat, kalojen uinnit ja lämpötilat vuosikymmeniä,  mutta näitä allakoita en enää kotitalostani löytänyt. Sitä, onko ne ehkä luovutettu jollekin sukulaismiehelle tai jopa hävitetty, en tiedä?

Muistan miten lapsuudessa ihmettelin usein sitä, että minkä takia Kynttilänpäivä oli vasta joulun jälkeen, kun itse olisin sijoittanut sen ilman muuta jouluaikaan. Kirkonmiehien kotkotuksista kun en tuolloin ymmärtänyt vielä mitään, mutta vanhasta kunnon Roomasta, jonka tarumaailmaan tutustuin pikkulikkana ullakolla, tajusin jotakin. Kuten myös pitkistä jääkynttilöistä, jotka roikkuivat vanhan liiterin katolta melkein maahan asti. Niihin oli sopivasti sekoittunut pärekaton mineraaleja ja jotakin muutakin, ikäänkuin kevättä:)

Tässä kynttilänpätkistä valettuja, vähemmän pyhitettyjä kynttilöitä kukkasuojaruukussa ja arkisesti myös lonkerotölkissä:) Ulkotuli paloi näinkin komeasti:)