MYRKYNKEITTÄJÄN PÄIVÄKIRJA

Syyskuu on täynnä värejä, kuulasta kirkkautta ja sadonkorjuun meheviä tuoksuja, joihin sekoittuu savun hajua, sadetta ja pimeitä iltoja. Kirkkaina päivinä valo paistaa kivasti viistoon, vähän samalla tavoin kuin keväälläkin, mutta siinä missä Neiti kevät arastelee vain lupauksia väreistä Syyskuun poika ottaa ja täräyttää rohkeasti jouluvärit pöytään!  

Kyökkipiian nurkassa retroradion päällä kuivattuja sieniä ja tyrnihyytelöä. Alakuvassa sienet ennen kuivausta:)

Myrkkykasvien ja -marjojen haittavaikutukset aiheuttavat joskus turhaakin hysteriaa. Useinkaan paha maku tai haju ei kerro aina totuutta kasvin vaarallisuudesta, usein se on ihan päinvastoin eli mitä hurmaavampi tuoksu, sitä vaarallisempi kasvi kuten kieloista ja riidenkoisosta eli näsiästä hyvin tiedämme. Kauniin punaiset ja siniset myrkkymarjat houkuttelevat usein pahaa-aavistamattomia lapsia, kun taas aikuisille marjoja suurempi riesa ovat ehkä petolliset sienet. Kuolemaan johtaneita sienimyrkytyksiä ei kuitenkaan Suomessa ole tilastoitu vuosikymmenien saatossa kuin vajaa 10, mikä on syötyyn sienimäärään nähden hyvin vähän. Tunnetuin myrkkysieni-klassikko on punainen kärpässieni, joka aiheuttaa vakavia keskushermosto-oireita, mutta siitä huolimatta se on aika harmiton verrattuna esimerkiksi valkoiseen kärpässieneen tai kavalaan serkkuunsa. 

Tarina kertoo, että Mika Waltari kokeili varsin menestyksellisesti kärpässieniviinaa (eli liotti kärpässientä alkoholiin) kirjoittaessaan Sinuhea. Tämähän on tietysti paskapuhetta ja panettelua, mutta kukapa senkään niin varmasti tietää:) Suomineidon vaarallisin sieni on Suippomyrkkyseitikki, jonka pienikin määrä  johtaa vakaviin soluvaurioihin maksassa ja munuaisissa. Myrkytys peittyy petollisesti ohimenevään pahoinvointiin tai oireita ei ole juuri ollenkaan kun vasta päivän, parin päästä tai ehkä viikon kuluttua, jolloin alkavat hyvin rajut oireet, jotka johtavat shokkiin. Myös pulkkosieni kuuluu myrkyllisiin sieniin. Lisää sienitietoutta ja kuvia löydät  PINKAN sivuilta.

 

Aurinkoisena Venetsialaisviikonloppuna piipahdimme pojanpoikani kanssa Joonan karvolle, missä innostuimme yhteistuumin poimimaan tyrnejä, joita oli tajuttoman paljon. Tyrnihulluus lienee sukuvika, sillä esikoinen tyrneili Villin Lännen rajamailla, vaikka saaressa olisi ollut oikeat apajat. Mukavasti naksuttava oravakin osallistui poimintaan ihan käden ulottovilla ja bongasimme piikkipensaikossa useita lintuja, etupäässä rastaita ja vain yhden ainoan sudenkorennon! Niitä oli saarella ennen hyvinkin runsaasti ja ne kopteroivat ja surrasivat hiuksissa ihan riesaksi asti.  Ja kun kyllästyivät siihen, niin ne laskeutuivat suurieleisesti käsivarsille tai olkapäille esittelemään ihastuttavia sateenkaarisiipiään mullottaen istunnon kohdetta silmiin, niin että varmasti huomasi. Nyt ne olivat kadonneet miltei kokonaan tai ehkä ne olivat vuorotteluvapaalla:) 

Tyrneistä tulee varsin hieno ja juhlava soppa/kiisseli varsinkin jos se kruunataan kermavaahdolla. Parempaa jälkiruokaa saa kyllä hakea. Kuivattua tyrniä ja niiden siemeniä saa jauhettuna nykyään joka kaupasta ja se on varsin maukas lisä jogurtissa tai sämpylöissä. Ennen tyrnit kuivattiin ja jauhettiin Martta-kerhoissa tai tyrnipiireissä, jossa huomattiin miten hyvä ja hyödyllinen myyntiartikkeli tyrninsiemen on. Aikoinaan jauhoin tyrnit mehuksi ja nakkasin siemenruupot huoletta pellonreunalle, kunnes eräs tuttu kertoi että joku saippuantekijä lupasi maksaa ruupoista kunnon korvauksen, minkä jälkeen otin kaikki talteen ja pakastin niitä isot määrät. Parhaiten siemenöljyn voi hyödyntää tyrnikapseleissa tai teollisesti puristetussa öljyssä. Tyrni käy vallan mainiosti myös lihan marinointiin. Tyrnistä valmistetaan myös saippuaa, ihovoiteita ja hiusten hoitoaineita. 

Ennen muinoin tyrniherkut haettiin vasta talvella, jolloin ne kopsautettiin hangelle, jos niitä ulkosaaristosta edes löytyi,  lähisaarissa tyrnit eivät kasvaneet ollenkaan, siitä pitivät lampaat huolen. Niille kun kelpasi kaikki kiviä lukuunottamatta:) Lammaskarvona meillä oli pikkukarvon naapurisaari eli Isonkivenkarvo, kun taas Kunnottoman Maalarinperä oli enemmänkin lehmien ja vasikoiden kesäsiirtolapaikka. Tästä on juttua sivupalkin ELÄIMELLISTÄ-osassa.

Myrkynkeittäjän pienessä Sudenmarjasaaressa Maalarinperän kupeessa kukoistavat tyrnipensaiden lisäksi myös ihastuttavat sudenmarjat:)
 
Hyvällä lapsella on tunnetusti monta nimeä ja näin on myös myrkkynä ja lemmenyrttinä tunnetulla Sudenmarjalla. Kansankielessä se tunnettiin karhunmarjan-, sianmarjan, kuolemanmarjan-, käärmeenmarjan- tai pirunmarjan-nimellä:) Kasvin tieteellinen nimi "Paris quadrifolia" sopii hyvin kasvin nelilehtisyyteen, paitsi että lehtiä voi olla kyllä enemmänkin.

Sudenmarjaan liittyy tarina Afroditesta, Pallas Athenesta ja Herasta, jotka tulivat Paris Priamoksen pojan luo lahjuksineen tivaamaan kuka heistä onkaan kaikkein kaunein. Kiista sai alkunsa siitä kun Eris, jota ei kutsuttu tarun hääpippaloihin ollenkaan, heitti kostoksi hääjuhlaan omenan, joka oli nimetty kauneimmalle. Tarina nivoutuu löyhästi tieteellisen nimen alkuosaan ja näihin naikkosiin ja siihenkin että Sudenmarja kuvaisi juuri kyseistä kiistakapula-omenaa. Afrodite oli varsin kiero ja ovela tyyppi, sillä hän lupasi Parikselle naisen, jota tämä himoitsi yli kaiken eli Troijan Helenan ja se naula veti! Pallas Athene ja Hera jäivät nuolemaan näppejään kun Afrodite sai omppunsa. Ilmankos Sudenmarja on aina ollutkin niin oivallinen lääke lemmennostatukseen;)

Myöskin silmähauteena, ummetuslääkkeenä ja hinkuyskässä Sudenmarjanjuurta on aikoinaan käytetty. Ehkäpä yskä parani kun henki lähti:) Sudenmarjaa tiedetään käytetyn myös vesikauhun hoitoon ja voi hyvinkin olla, että se helpotti taudin loppuvaiheen tuskallisia kouristuksia. Tästä allekirjoittaneella ei ole tarkempaa tietoa onko se farmakologisesti edes mahdollista.

Koko kasvi on myrkyllinen ja taru kertoo, että sitä käytettiin ansiokkaasti myös sudenmyrkkynä, josta kasvin suomalainen nimi lienee peräisin. Varsin monikäyttöinen marja ja kasvi siis, jolla on suhteellisen kova myrkkymaine, vaikka vaikutus ei olekaan ihan niin tappava kuin yleisesti luullaan. Sudenmarja on kauneudestaan huolimatta varsin vastenmielisen makuinen ja hajuinen, joten sitä ei varmasti yhtä tai kahta marjaa enempää viitsi maistella, ellei sitten vahingossa poimi mustikoiden joukkoon.  Tappava marjamäärä on kuitenkin aika iso eli kolmisenkymmentä marjaa pitäisi vähintäänkin herkutella päästäkseen kunnon myrkytystilaan ja paremmille marjamaille:) Lapsille marja on luonnollisesti hyvin vaarallinen jo pieninäkin määrinä.

Keskiaikana myrkkymarjoja ommeltiin myös vaatteisiin, koska uskottiin niiden suojelevan tarttuvilta taudeilta kuten rutolta. Sudenmarjan lisäksi muistaakseni oravanmarja ( jota myös kissankieli- tai sokerimarjaksi kutsuttiin) oli yhtä voimallinen vaikutukseltaan. 

Kuvassa punainen viinimarja, joita 1960-luvulla pakkopoimittiin sormet verillä mustien ohella pikkutytöstä lähtien. Siihen aikaan tuli - aikaihmisiltä salaa - pohdittua kovasti sitäkin, että mikähän marja lie se paskanmarja? No, päädyimme siihen, että sehän on ilmanmuuta marja, joka jää sulamatta ja ilmestyy sananmukaisesti kakkimispaikkaan:) Miten väärässä silloin olimmekaan! Nykytiedon mukaan paskanmarja onkin Terttuselja, joka kasvoi ennen paskahuussien lähettyvillä, koska se tykkäsi runsasravinteisesta maasta. Linnut levittivät tehokkaasti niin sen kuin tietysti muidenkin  marjojen siemeniä. Myrkyllisyydestä huolimatta Terttuseljasta on iankaiken tehty hyyteloä, mehua ja viiniäkin.

En ole ennen huomannut, että syyskuussa voivat puolukatkin kukkia täyttä häkää, mutta tutulla Kaalingin kankaalla, jossa aurinko paistoi viistosti sydämeen, on kaikki mahdollista. Seudulla liikkuvaa karhua en kuitenkaan nähnyt, mutta tämänpä näin kun tulin kotiin:)